SILJA
Leirinuotio palaa iloisesti keinuvalla keltaoranssilla liekillä. Liekki valaisee aukean reunamilla kasvavien puiden aukeanpuoleisia oksia, jotka tuntuu elävän tulen aikaansaamassa valon ja varjon leikissä. Valoisa alue on kuin turvallinen kupla pimeyden keskellä. Kaiken yllä kaartuu sinisenpimeä taivas täynnä tuikkivia tähtiä. Makkarat on paistettu. Nojaudutaan taaksepäin nauttimaan täydellisestä hetkestä. Kaiken keskeltä kitaran lempeät soinnut nousee ilmaan kuin kipunat nuotiosta öiselle taivaalle. Lopulta Paulin lempeä ääni aloittaa laulun.
”Leirinuotio-laulu?” Rami ihmettelee.
”Leirinuotio-laulu”, toistan. ”Sen mä näin mielessäni, kun kuuntelin Yesterdaytä ennen kuin ymmärsin ollenkaan sen sanoja.”
”Ja makkarat paistettiin ensin liekeissä eikä venattu hiillosta?”
”Älä nyt takerru pikkuasioihin”, napautan ensin suustani sanat, sitten etusormen päällä Ramin nenänpäätä. Rami siirtyy lähemmäksi ja koskettaa nenällään nenääni. Käännän päätäni ja saan huuleni kiinni Ramin huuliin. Hetki me ollaan vain niin, tunnetaan toisen läsnäolo yhtä vahvana kuin oma, toisen sydämen syke oman rinnalla. Sitten me suudellaan pitkään siinä sängyllä toinen toisissamme kiinni.
”Noi verhotkin tuo tavallaan mieleen liekit”, lopulta sanon, kun meiän huulet on erkaantunut toisistaan jo kymmenen senttiä.
”Hei, mä oon tässä ja sä tuijottelet mun verhoja!” Rami naurahtaa.
”Tietysti”, virnistän sille enkä suostu ottamaan sen närkästystä tosissaan. ”Ne sopii tänne.”
”No joo”, Rami vastaa tyytyväisempänä kuin sanoista voisi päätellä. ”Ne tekee tästä mun oman keltaisen sukellusveneen.”
”Niinpä”, hyrisen tyytyväisyyttä. Ramin huone ei näytä enää valkealta ankeudelta, vaan kodikkaalta pesältä, jonne on hyvä käpertyä. Rami nousee sängynlaidalle istumaan, nappaa nurkasta kitaran ja tapailee Yellow Submarinen sointuja. Mä nappaan Paul-nallen kainalooni ja katselen Ramia. Kevyen häivähdyksen verran näen siinä Hartsaa, sitten se häviää, enkä enää erota kuin Ramin, jonka käsiin kitara on viimeisten viikkojen aikana kasvanut kiinni. Tuntuu, että se on vihdoin löytämässä itsensä ja musiikki kuuluu siihen olennaisena osana, vaikkei sen oma biisi ole vieläkään pariakymmentä sekkaa pidempi. Ehkä vielä joskus.
Nappaan hajamielisesti Ramin pöydältä sen päättötodistuksen, joka on jäänyt lojumaan siihen loppusijoituspaikkaa odottamaan. Katselen numeroita, jotka saivat Ramin hymyilemään leveästi lauantaina enkä kuitenkaan enää katso niitä. Ajatuksen kimpoilee pään sisällä.
"Oot sä edelleen varma, että sä pääset haluamaasi lukioon?" lopulta kysyn, kun Rami hetkeksi lopettaa soiton.
Nappaan hajamielisesti Ramin pöydältä sen päättötodistuksen, joka on jäänyt lojumaan siihen loppusijoituspaikkaa odottamaan. Katselen numeroita, jotka saivat Ramin hymyilemään leveästi lauantaina enkä kuitenkaan enää katso niitä. Ajatuksen kimpoilee pään sisällä.
"Oot sä edelleen varma, että sä pääset haluamaasi lukioon?" lopulta kysyn, kun Rami hetkeksi lopettaa soiton.
”Kyllä ton pitäisi riittää, mut enhän mä varma voi olla. Ens viikolla nähdään”, Rami vastaa ja laittaa kitaran takaisin nurkkaan. Mä heitän siististi todistuksen takaisin pöydälle ja vedän Ramin uuteen suudelmaan. Se ei yhtään protestoi.
”Mut näänköhän mä sua siellä syksyllä?” Rami pohtii, kun viimein annan sen irtautua musta.
”Ei voi tietää”, mä vastaan rehellisesti. Oma keskiarvoni voisi riittää unelmaani tai jättää mut Ramin kanssa kakkosvaihtoehtooni. Sillä hetkellä molemmat tuntuisivat voitolta. ”Mut ei mietitä sitä nyt. Jos hyvin käy, kesä ei lopu ikinä.”
”Mut näänköhän mä sua siellä syksyllä?” Rami pohtii, kun viimein annan sen irtautua musta.
”Ei voi tietää”, mä vastaan rehellisesti. Oma keskiarvoni voisi riittää unelmaani tai jättää mut Ramin kanssa kakkosvaihtoehtooni. Sillä hetkellä molemmat tuntuisivat voitolta. ”Mut ei mietitä sitä nyt. Jos hyvin käy, kesä ei lopu ikinä.”
”Ehkäpä. Mutta nyt mentiin!” Rami nousee sängyltä ja nappaa kännykkänsä taskuunsa.
”Minne?”
”Tuut vaan”, Rami vastaa ja vetää mut ylös sängyltä. Se kuljettaa mut niiden eteiseen, odottaa sen verran, että saan kengät jalkaani, nappaa sitten kädestä kiinni ja lähtee viemään mua ulos.
Kävely kaduilla käsikädessä tuntuu jo melkein luontevammalta kuin kävellä kädet tyhjinä. Miten nopeasti jatkuvaan yhdessä oloon voikaan tottua? Ja montako viikkoa me jaksetaan olla koko ajan yhdessä? Just nyt uskon, että ikuisesti, mutta ehkä se ei mene niin. No, eilen oltiin sentään hetki erossa, kun näin Iidaa ja Sannia; Iida oli pahoillaan meiän välirikosta ja tuntui aidosti olevan iloinen mun puolesta, vaikka sillä itsellään on mennyt Moritzin kanssa poikki. Ja Sanni oli vanha tuttu itsensä. Meillä oli yhdessä kivaa, mutta yhtälailla oli selvää, että meiän tiet on lähtemässä erilleen. Kovasti me lupailtiin laittaa viestiä, missä kukakin on syksyllä ja päätetty nähdä viimeistään elokuussa ennen koulujen alkua. Mutta syvällä sisimmässäni tiedän kyllä, että vaikka nuo yhteydenotot vielä toteutuisi, niin seuraavat jää varmaan jo tekemättä. Se on haikeaa, muttei enää ahdistavaa.
Rami vie mua varmoin askelin kohti ostarin toria.
”Mennääks me pizzalle?” kysyn vatsan murahdettua kerran vaimeasti.
”Mitä, alatko kyllästyä teiän pakastepizzoihin?” Rami virnistää.
”Alatko sä? Sun takia äiti ja mä leivotaan nyt hullun paljon enemmän pizzaa kuin ennen.”
”Ei, kyllä se mulle kelpaa. Kunhan se ei pala uunissa.”
”Tai oo liian kuumaa syötäväksi käsin.”
”Okei, tasapeli”, Rami yrittää puhaltaa peliä poikki nopeasti ennen odottavaa tappiotaan. En kuitenkaan saa lyötyä sitä sanallisesti kanveesiin, sillä Rami kaivaa kännykkäänsä esille ja syventyy hetkeksi siihen. Sitten se pysähtyy keskelle toria ja katselee etsivästi ympärilleen.
”Mitä nyt?” kysyn ja Rami näyttää mulle puhelintaan. ”Hartsa perhana, et kai sä ohi aatellu kävellä!” lukee viestissä, jonka ehdin juuri ja juuri nähdä olevan Tonilta. Nostan katseeni ylös puhelimesta ja tajuan tuttua porukkaa torin toisella laidalla. Rami on jo saanut meidät vaihtamaan suuntaa suoraan jengiä kohti, oikean käden sormet tiukasti vasemman käteni sormien lomissa. Pieni jännitys hiipi vatsanpohjaa kutittelemaan, mutta karkotan sitä tiukasti muualle.
Jengi on vallannut kesäisen värikkään kukka-asetelman ympärille asetellut penkit torin laidalta. Jesse ja Onni on otsat kiinni Jessen mopossa ja käy jotain väittelyä öljyistä. Janna ja Oona ottaa aurinkoa kesäkuun alun vilpoisessa tuulessa hieman hytisten. Otto kiroilee jotain kännykällään. Ne ei juuri kiinnitä meihin huomiota, paitsi Jamal ja Toni, jotka on mimmien vieressä kesäisen reteinä.
”Eihän sitä nyt ohi mentäis, jos ette ois niin pieniä ja huomaamattomia”, Rami tervehtii porukoita ystävällisen vittuilevaan sävyyn. Tytöt vilkaisee meitä pikaisesti, mutta Jesse ja Onni ei huomioi meitä kiihkeän keskustelunsa keskeltä.
”Pieni oot ite”, Otto mutisee puhelimelle sadatellen, mutta Tonin puhe jyrää sen alleen.
”Mitä Hartsa? Kuulin huhui, et oisit taas treeneihin tulossa.”
”Joo, oli siitä Koutsin kaa puhetta, et syksyllä tuun kattelee”, Rami vastaa rennosti. ”Ois vissiin vahvistuksille tarvetta”, Rami haastaa virnuillen. Tuntuu kummalliselta olla Ramin ja sen kavereiden sanailun keskellä: vaikka olen vuosia kuunnellu sitä sananvaihtoa luokassa, tuntuu tilanne ihan eriltä vieressä seisten.
”Kaikkea säkin itsestäs uskot”, Toni virnistää sille.
”Tietysti. No, mikä meininki?”
”Kesä”, Janna vastaa aurinkolasiensa takaa tyhjentävästi. Oona nostaa aurinkolasejaan ja vilkaisee meitä, muttei sano mitään. Varmaan parempi niin.
”Joo, se lähinnä”, Toni vahvistaa. ”Ja Ode tappelee kännykkänsä kanssa.”
”No helvetti, ku ei meinaa netti toimii, se päätti vaan itsekseen lakata toimimasta, saatana!”, Otto kiroilee ja on heittää laitteen torin kivetykseen.
”Ihan ite lakkas joo, ku ensin tasapainottelit sitä yhdellä sormella kukkapuskien päällä ja onnistuit tiputtaa rehujen sekaan”, Toni valistaa. ”Kunnon kuorrutus märkää multaa ja sä ihmettelet, ettei toimi. Mä ihmettelen, et ees jokin siinä toimii.”
”Helvetin perkele, vois silti vielä toimia!” Otto jatkaa kiroilua ja kännykän putsaamista.
Otto on niin hölmö, etten voi olla nauramatta sille. Nauru kuplii ensin vain sisälläni, varovaisesti, ettei kukaan tajuaisi sitä. Niin kuin vuosia luokassa. Mutta ei se pysy enää sisällä, vaan huomaan nauravani ääneen. Ja nauru tarttuu muuhun porukkaan.
”Ei millään pahalla, mut toi on vaan niin koomista!” saan naurun keskeltä sanottua, yhtä aikaa oikeasti pahoillani ja todellakin huvittuneena. Otto vilkaisee mua murhaavasti, muttei se tunnu enää lainkaan uhkaavalta.
”Mitäs teet perjantai-iltana?” Jamal kysyy Ramilta. ”Ois bileet Jannalla.”
”Joo, jengi kasaan ennen kesään katoamista”, Janna tarkentaa, hieroo hieman lämpöä kananlihalla olevaan ihoonsa, muttei suostu pistää hupparia ylleen, vaikka Jamal sitä sille tarjoaa.
”Katotaan”, Rami sanoo ja puristaa kättäni lujemmin. ”Ei me vielä tiedetä, mitä tehdään.”
”Joo, suunnitelmat on vielä auki”, komppaan ja puristan takaisin.
”No mut tiedätte nyt kuitenkin”, Jamal vastaa.
”Jep”, Rami sanoo. ”Hei mut me jatketaan nyt matkaa. Nähään!”
”Nähään!” muutamasta suusta kuuluu ja me käännytään pois porukan luota.
Kirkkaana paistava aurinko ja selkään tuivertava tuuli saattelee meidät torin jäätelökioskin luo. Tajuan sen olevan kesän ensimmäinen jäätelö ja sääkin alkaa olla jo kesäinen. Tosin jäätelö nyt kuuluisi kylmäänkin kesään.
”Kaks mangosorbettii”, Rami tilaa ennen kuin ehdin edes suunnitella, mitä ottaisin. Ensin olen hämmästynyt sen valinnasta, sitten olen hämmästynyt sen muistista.
”Miten sä muistit, et toi oli mun lempparii?” kysyn ja nojaan sen olkapäähän.
”Sen tiedon jälkeenhän mä tiesin susta jo kaiken”, Rami vastaa ja silittää mun poskea.
And in the end
the love you take
is equal to the love you make.
(The Beatles: The end, viimeisen levyn viimeiset säkeet.)
Tähän päättyy tarina "Mustarastas ja Auringonseuraaja". Toivottavasti viihdyit sen seurassa.
