Beatlesiä perjantaina omassa kuplassa

SILJA


”Korjaan reikää, ettei junat tule sisään.”
”Häh?” Rami tuijottaa mua nojatuolista. Se on just niin pihalla kuin ajattelinkin – toivoinkin – sen olevan.
”Tässä biisissähän on selvästi se tarina, että pitää korjata seinän reikää, jottei junat tule sisään”, alan selittää vanhaa mielikuvaani Fixing a hole –biisistä, joka soi olkkarissamme. ”Mä näen jo mielessäni sen rikkoutuneen seinän, josta näkee ulos pimeyteen, jossa näkyy kaukaisuudessa kiiluvat junanvalot. Tulee kiire korjata, ettei juna ajaisi sisään.”
Ramin ilmeestä näkee, ettei se oikein tiedä, pitäisikö sen nauraa vai ehkä olla huolissaan mun mielenterveyden puolesta. Tavallaan se valitsee ensimmäisen.
”Sä oot ihan pimee”, se sanoo ja nauraa. ”Se reikä on katossa ja se pitää korjata, jottei sade tule sisään.”
”Kyl mä sen tiiän, mut noin mä ensin luulin sen menevän. Sitä paitsi toi tarina on paljon hauskempi kuin sen biisin oikeat sanat.”
”Joo, onhan se, mut hei, mitä se seinän korjaaminen auttaa, jos juna on tulossa? Kyllä se juna siitä seinästä läpi tulee. Tai voihan sitä pistää silmät kiinni, piiloutua seinän taakse ja toivoa, ettei juna pääsisi läpi.”
”Ehkä se on terässeinä, joka pysäyttää kyllä junan, kun sen vain saisi nopeasti korjattua.”
”Okei, mä luovutan”, Rami toteaa. ”Mistä sä noi jutut oikein revit? Sun kanssa ei sit voi vain kuunnella ja kommentoida skitan saundia tai rytmin terävyyttä, vaan pitää miettiä biisien tarinoita. Muiden kanssa pääsee helpommalla musan kuuntelusta.”
”Niinku Oonan?”
Miksi mä sen nyt menin mainitsemaan? Ei me oikeastaan koskaan puhuta Ramin kanssa tutuista, jotenkin meiän ystävyys on oma kuplansa kaiken muun ulkopuolella eikä siihen kuulu muut tyypit koulusta.
”Ei, kyl mä ihan jätkiä aattelin”, Rami vastaa kuitenkin luontevasti. ”Ei Oona musaa analysoi, kuuntelee vaan.”
”Oot varmaan jo käyny sen kaa läpi koko Beatlesin tuotannon?” mun on pakko kysyä. Mä näen mielessäni ne kuuntelemassa Beatlesiä yhdessä ja tunnen pienen kateuden piston sisälläni.
”No en, ei Beatles oo oikein sen juttu”, Rami kuittaa lyhyesti. Sen kasvoilla ei näy samaa hymyn pilkettä kuin äsken, joten tuntuu paremmalta olla kyselemättä enempää. Parempi vain pysyä meiän kuplassa ja olla menemättä sen ulkopuolelle. Mutta siinä missä kateus äsken pisti mua, tuntuu nyt hieman lämpimältä.
Hetken pelkkä musiikki tuo ääntä huoneeseen. Sitten neula pääsee viimein kiekon keskustaan asti ja napsahtaa pois levyltä. En jää seuraamaan, tuntuisiko hiljaisuus painostavalta, vaan käyn kääntämässä levyn ja annan musiikin hiipiä takaisin huoneeseen. Biisinmittaisen hiljaisuuden jälkeen Paul alkaa laulaa, millaista on sitten, kun on kuuskytneljä. Jään kuuntelemaan biisin rentoa meininkiä, mutten vieläkään suostu miettimään itseäni sen ikäisenä. Siihen on ihmisikä aikaa, turha sitä vielä on miettiä.
”Vaari tykkäsi tästä biisistä”, Rami äkkiarvaamatta sanoo. Katsahdan siihen ja sen kasvoilla on vaikeasti luettava ilme, yhtä aikaa jotenkin huvittunut ja kaihoisa. En osaa sanoa mitään siihen, mutta ei kai sitä odotetakaan.
”Vaari selitti tätä kuunnellessa, et hienolta vanhuuden kuvaukseltahan tuo kuulostaa, muttei hän ainakaan ollu hitustakaan vanha vielä kuuskytneljävuotiaana, et ennemmin sit jotain kasineljänä”, Rami kertoo hymy huulillaan.
”Minkä ikäisenä sun vaari sit...?” Lauseen loppu jää kurkkuun, en saa muotoiltua sitä kunnolliseksi.
”Kuuskytkaheksan. Jäi se kasikymppinen aika kauas”, Rami vastaa surumielisesti. Jokin sen katseessa saa mut silti uskaltamaan jatkaa aihetta.
”Olikse vuos sitten kun se kuoli?” muistelen Ramin aiemmin kertoneen. Rami nyökkää. ”Se oli varmaan aika rankkaa sulle”. Ramin kasvoille nousee mietteliäs ilme. Se on varmaan tottunut vastaamaan olkia kohauttamalla, väistämään koko kysymyksen tai kieltämään koko asian. Nyt se kuitenkin vastaa:
”Oli se.” Rami tuijottaa mun ohi surumielinen katse kasvoillaan ja näyttää siltä, että se joutuu itsekin pohtimaan omaa vastaustaan. Ehkä se ei ole myöntänyt asiaa itselleen aiemmin. ”Vaarin kanssa oli aina niin siistii. Se oli helvetin hauskaa seuraa, varsinkin silloin kun se kerto nuoruudestaan. Eikä se antanu iän haitata, jos se halus jotain tehdä. Se tykkäs tasapainoilla katujen reunakivillä, ihan kuin pikkulapset. Se oli aika huvittavaa... ja helvetin siistii. Ja sille saatto kertoa omista hölmöistäkin jutuista, ei se suuttunu, joskus kyl kommentoi, et vähän kannattais miettii. Se kävi mun matseissa ja halus kuulla tarkkaan, miten meiän jengillä menee. Se oli ihan mahtava tyyppi... Saatana. Sen pitäis olla vielä täällä.”
Rami sulkee silmänsä ja kääntää katsettaan pois. Kattelen kattoa ja kuuntelen musaa. Ei hiljaisuus Ramin kanssa ole enää painostavaa, ei ainakaan jos musa soi.
”Vaari kuoli syöpään tammikuussa, polvi meni viikkoa myöhemmin”, kuulen Ramin äänen jatkavan ja käännän katseeni siihen. ”Vittu mikä ajotus. Sai linkata kepeillä sen hautajaisissa. Vaari ois kyl vaan nauranu koko jutulle.”
”Ihan varmasti. Kuulostaa tosi hyvältä tyypiltä.”
”Se oli. Ihan paras.”
”Mikä oli sen lempparibiisi?”
”Blackbird”, Rami melkein vastaa kysymyksen päälle.
Nousen ylös ja menen levarille. Pysäytän musan, otan levyn lautaselta ja tipautan sen varovaisesti koteloonsa. Sitten valitsen oikean levyn hyllystä, otan levyn kotelostaan, asetan sen lautaselle, arvioin oikean raidan levystä, työnnän neulan varovasti sen kohdan päälle ja painan neulan alas. Hetken se soittaa edellisen biisin loppua, mutta pian Blackbirdin kitaransoitto täyttää huoneen.
Me ei puhuta mitään. Suljen silmäni ja annan vain rauhoittavan musan painua korvista sisään. Se on kaunis kappale. On helppo kuvitella itsensä vehreään metsään laululintujen keskelle. Mua on aina vähän häirinnyt se kummallinen tahdin naputus, kuin metronomin nakutus siinä biisissä ja tajuan jälleen kerran sormeni naputtavan sen tahdissa sohvaa. Mutta kun avaan silmäni ja katson tahdissa liikkuvia sormiani, huomaan, että myös Ramin sormet tapailee samassa tahdissa nojatuolin pintaa. Mua hymyilyttää. Lopetan naputukseni ja suljen taas silmäni. Viimeiset linnunliverrykset ja biisi loppuu.
”Kiitti”, kuuluu parin metrin päästä.

Talent-ilmoitus ja ruotsintunti

SILJA

TALENT 26.5.

Osaatko laulaa, soittaa, tanssia, tehdä taikatemppuja, piirtää, tehdä akrobatiaa?

Vai onko sinulla jokin ihan muu taito, jota haluaisit päästä esittelemään?

Osallistu koulun Talentiin viimeisellä kouluviikolla ja kilpaile hienoista palkinnoista!

Ilmoittautumiset oppilaskunnan hallituksen jäsenille tai opettajille kirjallisesti ja henkilökohtaisesti (et voi ilmoittaa kaveria, et tosissasi etkä läpällä...)

Viim. ilmoittautuminen viikkoa aiemmin 19.5.

TÄMÄ ON ELÄMÄSI TILAISUUS, ÄLÄ JÄTÄ SITÄ KÄYTTÄMÄTTÄ 😀

Luen oppilaskunnan ilmoitustaululla olevaa ilmoitusta. Se on merkki kevään lähestymisestä, sillä kilpailu on viimeisen viikon traditio koulussamme. Traditioksi taitaa nousta sekin, että mietin osallistumista. Seiskalla keksin mennä soittamaan pianoa, mutta musikaalimuistot sai innostuneen fiiliksen latistumaan alle vuorokaudessa. Kasilla aloin harjoitella esityskappaletta heti ensimmäisten infojen jälkeen, olin jo jättämässä ilmoittautumislomaketta jännityksen kanssa. Pelko kuiski korvaan, että tajusinhan koko koulun olevan katsomassa esiintymistä. En ilmoittautunut. Nyt ysillä pettymyksiä on jo niin monta, että turha kai asiaa on enää edes miettiä.
”Vikan vuoden kunniaks pitäis kyllä osallistuu, mut ku ei mulla oo mitään taitoja”, Iida valittaa mun olan yli.
”Sanoo ihminen, jonka keskiarvo on jotain ysipuokki”, tokaisen sille.
”No joo joo, mut ei kouluaineista mitään Talent-esitystä saa kasattua”, Iida puolustautuu. ”’Katsokaa, osaan laskea matikan laskuja! Oi seuratkaa, miten hienosti kirjoitan esseetä! Voi huomatkaa, miten virheettömän koevastauksen sain annettua!’ Juu, ihan loistoluokan esityksiä.”
”Ei noista joo ehkä mitään saa, mut entä jotain korikseen liittyvää?” ehdotan, mutta Iidan ilme antaa kieltävän vastauksen.
”Mut Sanni vois piirtää!” Iida kääntää keskustelun pois itsestään.
”Niin todellaki voisit. Sun piirrustukset on tosi upeita”, kehun ja omissa ajatuksissaan ollut Sanni hymyilee hämmentyneenä.
”Joo, mut ei siitäkään oikein esitystä saisi”, Sanni nieleskelee selvästi mielissään meiän kehuista.
”On se toki vähän tylsää, jos vaan näyttää jotain kuvaa siellä lavalla.”
”Mut”, Iida hehkuu jotain ideaa, ”jos sä tekisit vaikka videon siitä, kun sä piirrät jonkin hienon kuvan? Voi kai siitä ottaa vaikka pari pätkää eri vaiheista, jos se kestää muuten liian pitkään.”
”Tai nopeuttaa”, olen mukana ajatuksessa. ”Ja vaikka joku musa taustalle, jos pelkää, että osa yleisöstä tylsistyy pelkkään katsomiseen.”
En tiedä, ollaanko mä tai Iida ihan tosissaan siinä ehdotuksessa, mutta Sanni tuntuu yllättäen pohtivan sitä. Olisi mielenkiintoista kurkata sen päähän ja nähdä, onko se siellä jo luonnostelemassa esitystyötään vai pohtimassa videon teknistä toteutusta. Me jäädään Iidan kanssa molemmat kysyvinä odottamaan sen mielipidettä.
”Mmm”, Sanni kuitenkin vain mutisee ja lähtee lampsimaan käytävää pitkin. Me vaihdetaan Iidan kanssa kysyvät katseet ja todetaan sanattomasti, että parasta on olla utelematta enempää ja jäädä odottamaan Sannin mielipidettä. Eiköhän me kuulla asiasta myöhemmin.
Me kuljetaan poikki aulan, jonka penkit on jälleen kerran kansoitettu meiän luokkalaisilla. Iidan johtama reitti vie tällä kertaa penkkien keskeltä ja äkkiä mun silmien editse viuhahtaa puolen litran limupullo. Puoli sekuntia myöhäisempi ajoitus ja olisin saanut sen päähäni. Käännyn katsomaan ja pullo on jo ilmassa toistamiseen.
”Sori”, Otto sanoo tuskin sitä tarkoittaen ja jatkaa sen puoliksi vedellä täytetyn pullon heittelyä Jessen ja Tonin kanssa. On se tietysti hienoa, että niillä on jotain kehittävää välituntitekemistä. En jaksa jäädä seuraamaan sitä touhua ja käännyn kannoillani rynnätäkseni Iidan ja Sannin perään. Tie ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan melkein törmään Ramiin. Viime hetkellä väistän, saan jatkettua matkaani ja katson sivukäytävän ovelta vain nopeasti taakseni nähdäkseni, että Rami on istuutunut Oonan kylkeen, näky on sama kuin kaikkina muinakin päivinä.
Jollain kieroutuneella tavalla mä ja Rami ollaan ystäviä. Ei sitä koulussa huomaa, ei me siellä jutella toisillemme. Mutta meiän puhelimet saa harvoin olla kokonaisia päiviä rauhassa toistemme kommenteilta, huomioilta, ajatuksilta, kysymyksiltä, jutuilta, jotka vain toinen voi ymmärtää. Ja aihe nyt voi olla ihan mitä vaan, olennaisinta on huumori, joka on meillä pohjimmiltaan samanlaista. Me vaan ollaan samalla aaltopituudella, vaikken olisi sitä pari kuukautta sitten uskonut. Ja Ramin olemus kaivaa musta esiin sen Siljan, joka mä kaikkein eniten haluan olla.
Kun mä katson Ramia koulussa, sen kaikkea halveksivaa, muka huoletonta olemusta, mun on vaikea uskoa, että se on se sama poika, joka on useamman kerran yöpynyt meillä. Ei se paljoa kotioloistaan puhu, en tiedä, mikä siellä loppujen lopuksi on vialla. Mutta sen ahdistus on silminnähtävää, kun se istuu meiän olkkarin sohvalla ja purkaa sydäntään sen verran, että pystyy taas hengittämään. Sitä ahdistusta se varmaan eniten pakenee, ei kai sen isä hakkaa sitä tai ainakaan en ole nähnyt mitään jälkiä. On sekin kyllä käynyt mun mielessä, kun Rami ja sen tilanne on pyörinyt päässäni. Eikä se voi loputtomiin paeta meille. Mutta miten muuten mä osaisin auttaa kuin tarjoamalla sille turvapaikan? Sitä en ole keksinyt.
”No nyt saatte ottaa kännykät esiin ihan luvan kanssa”, ruotsin ope kehottaa pirteästi. Sitä tuntuu naurattavan sukkeluutensa ja kai se on ymmärrettävää, kun miettii, miten kännykkäriippuvaisia puoli luokkaa on. Vilkaisen omaani ja totean, että puhelin on ollut hiljaa koko aamun.
”Läksynkuulustelu. Menette kännykällä tuohon taululla lukevaan osoitteeseen ja jokainen kirjoittaa ainakin yhden lauseen, jossa käytätte läksynä olleen kappaleen sanoja. Jos ei pysty, niin kaverin kanssa sitten”, ope antaa ohjeistuksen. Hetkeksi porukka hiljenee, kai ne oikeasti alkaa näpytellä niitä lauseita. Sanni liimautuu Iidaan kiinni, sillä on liian antiikkinen puhelin, joten ne pähkäilee asiaa yhdessä. Sivuilla pitää valita nimimerkki ennen vastaamista, mutta mä en jaksa yrittää olla luova, vaan päätän vastata ihan omalla nimellä. Ei mulla kovin kauaa mene kehitellä kahta lausetta Ruotsin kuningasperheestä, josta kappale kertoi, vaikka ei ruotsi mun vahvimpia aineita ole. Sitten pistän puhelimen pöydälle ja katselen seinälle, johon luokan vastaukset alkaa ilmestyä.
”Okei, eiköhän kaikki ole jo ehtinyt pistää omansa”, ope sanoo hetken kuluttua, kun seinä on täynnä vastauksia, mutta kännykät on edelleen suurimmalla osalla tiiviisti käsissä. Ope käy lauseita läpi ja korjailee virheitä, joita yksinkertaisiinkin lauseisiin on aikasen monta eksynyt. Viestien sisältöön ope ei juuri kiinnitä huomiota, mutta takertuu lopulta viimeiseen.
”’Jaag ska blir Finlands först kung’. Kukas on näin luottavainen omiin mahdollisuuksiinsa?” ope tokaisee ja lukee viestin postaajan nimimerkin. ”Kungen Rami.”
”Ei oo vittu mun kirjottama, toihan on ihan päin persettäkin kirjoitettu”, Rami äyskähtää nopeasti. Käännyn muiden mukana katsomaan siihen ja näen, miten sen tyyni hälläväliä-meininki on äkkiä jäykistynyt. Yhtä aikaa se yrittää katseellaan etsiä syyllistä ja vältellä muiden katseita.
Ope yrittää ohittaa koko jutun ja mennä eteenpäin, mutta seinälle ilmestyy lisää viestejä. ”Rami för kungen”, ”Rami för diktator” seinän tekstit julistaa ja takapenkistä kuuluu tukahdutettua naurua sieltä täältä.
”Vittu te ootte pellejä!” Ramin ääni on monta astetta vihaisempi, vaikka se yrittää olla tyynen halveksiva. En kehtaa kääntyä katsomaan sitä. Tyydyn kuuntelemaan takanani edelleen jatkuvia naurahduksia ja katsomaan opea, joka sählää kaukosäätimellä seinää pysähdyksiin, yrittää vaivihkaa olla puuttumatta sanailuun, selittää normaalia nopeammin pahimpia meiän tekemiä virheitä ja käskee sitten ottamaan vihkot esille. Vihko mulla on jo valmiina pöydällä, mutta osa kynistä repussa, joten saan tekosyyn kääntyä ympäri ja vilkuilla vaivihkaa Ramiin. Se tuijottaa kännykkäänsä tiiviisti napit korvilla kasvot tavallista punaisempina. Pari kuukautta sitten olisin ajatellut, että ihan on omalla ylimielisellä käytöksellään tuon herjan ansainnut. Että vitsiähän se vaan on ja tuskin Rami sitä nyt niin raskaasti oikeasti ottaa. Nyt tajuan, että ne piikit uppoaa paljon syvemmälle kuin vain pintakerrokseen.
Nappaan kynät repusta ja käännyn vihkoni puoleen. Vaivihkaa naputtelen kännykkään:

Oikea käsi kirjoittaa mekaanisesti silmän taululla näkemiä muistiinpanoja, mutta mieli saa silmät vilkuilemaan myös koko ajan kännykkää ja odottamaan vastausta. Minuutit kuluu ja puhelin pysyy hiljaa. Rami on loukkaantunut. Ottanut mun puuttumisen saman vitsin jatkona. Tekee mieli pistää uusi viesti, mutta mitä sanoisin? ”Älä välitä niistä?” Niissä sanoissa on aimo annos sääliä ja surkuttelua, eikä ne ketään lohduta. Enkä mä muuta keksi. Tunti alkaa olla lopuillaan, kello soi ihan kohta ja ehkä mä sitten kohtaan Ramin kiukkuisen katseen.
Kellon soittoon sekoittuu kännykän piippaus. Nostan kännykän nopeasti pöydältä ja tarkistan viestin.

Helpotuksen aalto kulkee ylitseni ja nostattaa pienen hymyn huulille. Keskityn rauhallisesti pakkaamaan tavaroita, mutta kuuntelen tarkkana Ramin ja muiden sanailua, vaikka Iidan ja Sannin keskustelu melkein peittää sen.
”Vittu jätkäst tulis hyvä kuningas”, Otto jatkaa vitsiä tajuamatta, että se meni jo.
”Ode, haista vittu!” Rami tokaisee vain vähän kiukkuisena. ”Sitä paitsi, Suomessa on pressa”, se jatkaa ja lähtee luokasta reippaasti.
”Kai mä ny sen tiiän”, Otto tuhahtaa, mutta porukat hymyilee sen ympärillä hymyä, joka vihjasee niiden epäilevän Oton tietämystä. ”Hei oikeesti, totta kai mä tiiän!”

Rento sunnuntai turvapaikassa

SILJA


”Kuinka monen biisin nimessä puhutaan auringosta?” Rami kysyy ja hamuaa sohvapöydältä popparikulhoa vasemmalla kädellään. Se joutuu kurottelemaan sen verran pitkälle, että onnistuu kaatamaan kulhon pöydälle ja joutuu ottamaan pöydästä tukea, ettei putoa sohvalta. Se tasapainoilee siinä reunalla, ja mä kattelen naureskellen sen yritystä sohvan toisesta päästä koukussa olevien jalkojeni välistä. Ramin kamppailu painovoimaa vastaan saa sen jalatkin heilumaan ja hetken mä pelkään sen potkaisevan mua vahingossa, mutta lopulta Rami onnistuu pysymään selällään sohvalla ilman suurempia ongelmia. Tasapainon löydettyään se nousee istumaan sohvalle, nappaa kaatamansa kulhon ja lappaa pöydälle tippuneet popparit siististi takaisin, paitsi sen kourallisen, jonka tunkee suuhunsa. Suu täynnä poppareita Rami pudottautuu taas selälleen sohvalle pää käsinojalla ja katsoo mua haastavasti.
Lasken sormilla nopeasti kaksi biisiä ja pienen miettimisen jälkeen päädyn kolmeen. Mietin, mikä kompa siinä kysymyksessä on, totean, että kolme kuulostaa kauheen vähältä ja päädyn vastaamaan neljä.
”Okei, nimeä ne”, Rami vaatii edelleen virnuillen.
”No ainakin Here comes the sun ja I’ll follow the sun”, vastaan ja katson Ramin myhäilevää ilmettä. ”Ja.. ja... oota, mä muistin äsken...” Mihin mä oikein olen kadottanut mielestäni sen kolmannen, joka äsken tuli mieleen? Tuijottelen vuoroin kattoa, vuoroin Ramin itsevarmaa ilmettä ja yritän vimmatusti saada karkaavasta ajatuksesta kiinni.
”Heitit sä ihan hatusta sen neljä, vaikket keksiny ku kaks?” Rami kysyy virnuillen. ”Ovela peluri.”
”Mistä me muka pelataan?” kysyn ja alan jo luovuttaa pääkoppani sisäisessä ajojahdissa.
”Kunniasta”, Rami heittää silmääkään räpäyttämättä.
”Pyh”, näytän sille kieltä, annan pään salapoliisien tehdä viimeisen kierroksensa ja... ”Good day sunshine!” huudan, kun karkuri saadaan viimein kiinni.
”Hyväksytään”, Rami vastaa tyytyväisesti myhäillen. ”Ja vielä?”
”Niitä siis on neljä!” huudahdan ennen kuin tajuan paljastaneeni tietämättömyyteni.
”Haa, sä et keksiny neljää!” Rami ilkkuu ja mun tekee mieli heittää sitä niskani takana olevalla tyynyllä, mutta olen saanut sen asetettua sen verran hyvin, etten viitsi kajota siihen. Alan mielessäni hyräillä jo keksimiäni lauluja. Äkkiä Here comes the sun alkaa soida ihan toisella sävelellä, joten...
”Here comes the sunking!” huudan ja saan Ramin nauramaan kunnolla.
”Kyllä se biisi menee niin”, puolustaudun ja alan laulaa sitä alusta.
”Joo, mut nimi on kyl ihan vaan Sun King”, Rami tokaisee naurunsa lomasta.
”Ei kaikkea voi muistaa”, marisen ja mua ärsyttää oikeastikin vähän, mutta aika vähän.
”Okei, mun vuoro”, sanon, kun Rami on lopettanut nauruaan sen verran, että pystyy ottamaan haasteen vastaan. ”Kuinka monen laulun nimessä on sana ’help’?”
Rami alkaa miettiä. Katson sitä ja mietin mielessäni, millainen jätkä se oikeastaan on. Ylimielisen idiootin mä olen jo aikaa todennut kuoreksi, joka peittää alleen mukavan ja huumorintajuisen pojan. Fiksu se on myös, ja pystyy heittäytymään hullutteluun, niin kuin nyt vaikka tähän kummalliseen visailuun, johon päätymisen syytä en enää edes muista. Kai se on aika söpökin. Olenko aiemmin ajatellut niin? En kai. Mutta nyt kun mietin, niin ei se hullummannäköinen ole. Ehkä sitä voisi komeaksikin sanoa sopusuhtaisine kasvoineen ja tuikkivine sinisine silmineen. Mitä pidemmälle pääsen arvioinnissani, sitä enemmän mua alkaa hymyilyttää ja nolottaa.
”Mä sanon kaks, ku en keksi enempää”, Rami täräyttää ja katsoo mua silmiin. ”Mitä sä virnuilet?” se kysyy itsekin hymyillen.
”En mitään”, väistän nopeasti. ”Ja kaks on oikein, ei niitä enempää oo.”
”Helppo”, Rami arvostelee ja onnistuu tällä kertaa kouraisemaan popparia ilman tasapainoilua. En kehtaa vieläkään heittää sitä tyynyllä. Nousen ylös ja menen levarin luo. Arvon hetken levyä ja teen lopulta valintani. Pistän levyn soimaan, menen takaisin sohvalle ja tarkkailen puhelintaan räpläävää Ramia arvioiden, kauanko sillä menee arvata, mikä levy on kyseessä. Ensimmäistä biisiä edeltävä yleinen orkesterin älämölö saa Ramin pysähtymään hetkeksi, mutta ensimmäisten tahtien aikana kännykän takaa jo kuuluu:
”Sgn. Pepper.”
Rami tuntuu kadonneen bittimaailmaansa, joten kaivan sohvapöydän alta ruskean muistikirjani, avaan uuden sivun ja alan hahmotella ajatuksia sekavaksi sanapilveksi. Yleensä mun runot on täynnä alakuloisuutta. Ajatuksia ja tekstiä tuntuu paremmin tulevan yksinäisinä hetkinä, silloin kun asiat vaan ottaa päähän ja on paska olo. Välillä musta tuntuu, että se kuuluu taiteeseen; eikös taide synny tuskasta? Tai ehkä en vaan tajua kaivaa kirjaa esiin hyvällä päällä, kun on muuta tekemistä. Nyt sivu täyttyy sanoista ’hymy’, ’valo’, ’parempi’, ’ystävä’, ’onni’... Kuulostaa kamalan positiiviselta. Mä haluan syyttää ympärilläni soivaa levyä ja sen iloista meininkiä.
Sitten tunnen pienen kosketuksen sääressäni. Katsahdan Ramiin, joka on edelleen tiukasti kännykässään kiinni, heiluttelee jalkoja, niin että ne välillä tahtomatta osuu mun sääriin, tuskin Rami sitä tajuaa. Mutta sitä katsoessa on pakko myöntää, että olen hyvällä päällä myös Ramin takia. Se on hauskaa seuraa, vaikka tietty välillä vähän ahdistavaakin.
”Ei tääkään paskempi levy oo”, Rami tokaisee sohvan toisesta päästä.
”Joo ei”, mä vastaan hajamielisesti ja kirjoitan vielä muutaman jutun.
”Mitä sä teet? Luet sä jotain?” Rami kysyy.
”En, mä kirjotan”, vastaan ja tunnen jännittyväni.
”Kirjotat? Mitä?”
Nostan katseeni kirjasta. Rami on laskenut kännykän syliinsä ja katselee mun kirjaa. Vaikkei se mitenkään näe kuin mitäänsanomattomat kannet, mua alkaa hermostuttaa, niin kuin se lukisi tekstejäni. Suljen kirjan hätäisesti ja puristan sen tiukasti käsieni väliin kuin suojellakseni itseäni.
”Mä kirjotan runoja”, vastaan turhan hiljaa.
”Runoja?” Ramin lämpimässä äänessä olen kuulevinani sivukaikuna tuttua ivallista huvittuneisuutta. Hetken tunnen itseni samalla tavalla pieneksi kuin Ramin kiusatessa mua koulussa. Ihan kuin mikään ei olisi sittenkään muuttunut. Vaistomaisesti mun tekee mieli lähteä pois, paeta koko tilannetta. Sitten tajuan, että muutosta on tapahtunut enkä mä suostu pakenemaan.
”Runoja”, vakuutan itsevarmasti, kirjaa edelleen puristaen.
”Okei”, Rami vastaa epäilevästi. ”Niinku millasia?”
”Kaikenlaisia, ajatuksia mun päästä. Ei niitä pysty selittää.”
”Lue mulle joku.”
”En.”
”Yks vaan.”
”Ei”, kivahdan vähän kiukkuisena.
Jos olisin sanonut, että kirjoitan päiväkirjaani, pyytäisikö Rami saada kuulla? Tuskin. Runot on mulle yhtä henkilökohtainen asia. Niissä on mun sisin. En mä niitä muille lue.
Mutta runot on mun merkki maailmaan, mun tapani ilmaista itseäni, niinhän mä itselleni hoen. Jos kukaan ei koskaan kuule niitä, mitä merkitystä niillä on? Tajuan, että yhtä lailla kuin se lava ihmisten edessä on mun unelma, mun unelma on myös päästää mun runot maailmaan, julkaista niitä luettavaksi. Mutta vielä en ole siihen valmis.
”Ehkä joskus toiste”, mutisen vieläkin vakavana.
”Joo, älä ny ragee”, Rami perääntyy henkisesti. ”Emmäkään oo koskaan soittanu mun biisinpätkää kellekään, et sikäli.”
”Biisinpätkää?” tartun ahnaasti tilaisuuteen unohtaa mun runot. Ja kyllä mua kiinnostaakin.
”No se on semmonen lyhyt sävelkulku, ei mikään pitkä juttu, mut sitä mä aina välillä työstän”, Rami selittää lyhyesti, koppaa viimeiset popparit kulhosta ja tunkee suuhunsa.
”Sika”, kommentoin kepeästi, enkä osaa kysyä enempää siitä biisistä. Rami virnistää suu täynnä. ”Yök, sä osaat kyl olla ällöttävä.”
”Sitä mieltähän sä oot aina ollu”, Rami heittää saatuaan suun tyhjäksi. Päädyn heittämään sitä tyynyllä.