Pettymys, pelko

SILJA

                      Makaan olkkarin sohvalla. Musa lievittää olon siedettäväksi. Mustarastas saa mut jo melkein hymyilemään. Ja kuitenkin vain melkein. Pettymys painaa edelleen raskaana vatsanpohjassa.
                      Tammitahdit oli toissapäivänä. Alkoi viisikymmentäkolme tuntia ja 45 minuuttia sitten. Loppui tasan viisikymmentäkolme tuntia sitten. Ilman mua.
                      Olen varmasti kipeä. Kurkkua kuristaa, yskittää. On edelleen kuumeinen olo. Piti lähteä kesken päivän kotiin. Heittäytyä olkkarin sohvalle makaamaan, paranemaan. Jäädä siinä toiseksi, kolmanneksikin päiväksi.
                      ”Voi ei! Tosi kurjaa, et oot kipee! Etkö ollu viime vuonnakin? Surkea tuuri! Parane pian <3”, Iidan viesti kännykässä oli myötätuntoinen.
                      ”Joo, ei voi mitään. Kiitos, yritän parantua”, vastasin. Ja valehtelin.
                      Kenraaliharjoitus ysiltä salissa torstaina houkutteli pelon paikalle. Siinä se istui eturivissä ja naureskeli mulle. Harjoituksen jälkeen se seurasi mua, kietoutui kurkun ympärille, sai yskimään. Pelko teki olon kuumeiseksi. Se pakotti änkyttämään pahoittelut musaopelle ja häipymään vaivihkaa koululta. Pelko käveli vierellä, piti huolen, etten kääntynyt takaisin. Vasta kotiin päästyäni se kyllästyi ja luikki muualle.
                      Pieni ruskea kirja saa jälleen vastaanottaa painavat tunteet sivuilleen. Sen sivuilla ääneni kaikuu loputtomiin.