Sori jätkät, se on "ei" punkille

RAMI


”Hartsa, haista kuule home!”
Mä oon harvoin kuullu Jamalilta yhtä kehittävää tekstiä. Tai nähny Jamalia kiukkuisena. Vaikka ei tosta toivotuksesta oo kuin puolet ärtymystä, toinen puoli on huumoria. Ei Jamalin silti voi sanoa tyytyväinen olevan mun vastaukseen.
”Totta kai sä tuut soittaa meiän kaa”, Jamal jatkaa mutinaa ja heittää kotipesän yli tulleen pallon takaisin peliin. ”Miika ei selviä. Me tarvitaan sua!”
”Emmä ny voi tulla”, mä sanon kolmatta kertaa ja huomaan, et Onni palaa yritettyään tyhmänrohkeasti juosta kakkoselta kolmoselle. ”Mä oon toisessa esityksessä mukana ja ei voi olla kuin yhdessä.”
”Häh, emmä muista tollasta sääntöä”, Ode ihmettelee. ”Eiks se joku tanssija-laulajamimmi ollu viime vuonna kahdessa?”
”Kuka sano, ettei vois olla?” Jamal kysyy.
”Musamaikka”, mä sanon ilmeenkään värähtämättä. ”Ennen on voinu, mut ne muutti sääntöjä just sen mimmin takia.”
”Missä esityksessä sä oot mukana?” Jamal jatkaa kuumottamista.
”Yhes musamaikan jutus”, mä jatkan kylmäpäistä valehteluani. ”Emmä voi kertoo siitä enempää.”
Jamalin tyytymätön ilme alkaa muuttua epäileväiseksi ja mä oon tyytyväinen, et pääsen siirtymään mailan kanssa syöttölautasen luo.
Lukkari nostaa matalan pallon ja mä lähen lyömään sitä, mut ohi menee.
”Rami, yritä nyt pelata hei ja jätä keskustelut vähemmälle!” liikkamaikka jyrähtää pikkuisen pilkalliseen tapaansa.
Lukkari nostaa jo korkeemman pallon, mut edelleen mun lyönti menee vierestä.
”Suu kyllä käy, mutta ei sillä näitä pelejä pelata!” liikkamaikka jatkaa vittuiluaan. ”Lyö sitä palloa!”
Perkele! Lukkari pistää viimeisen pallon mulle turhan matalana, mut sisuuntuneena mä onnistun osumaan siihen sen verran hyvin, et viereisluokan jätkät juoksentelee pallon perässä keskikentällä ja mä pääsen ykköselle.
”No ni, tuo oli jo peliä!” liikkamaikka saa kehuksi kutsuttavan suustaan.
Jamal kävelee seuraavaksi rennosti syöttölautasen luo, mä melkein kuulen sen viheltelyn ykköspesälle. Rentoudesta ei oo kuitenkaan tietoakaan, kun pallo saa voimallisen iskun kylkeensä, lennähtää korkeassa kaaressa takakentälle ja katoo kentän ympäristön pusikoihin. Mä juoksen minkä jaloistani pääsen kakkosen kautta kolmoselle. Siellä mä vilkaisen takakenttää, jossa jätkät on jo löytäny pallon, muttei vielä heittäny sitä kotipesää kohti. Mä ehdin, mun päässä kaikuu ja mä lähden juoksee. Oon perillä ehkä nanosekunnin pallon jälkeen.
”Jaa, ei sitä ahneeksi kannata ryhtyä”, liikkamaikka arvelee ja puhaltaa palon.
”Vai oisko se mimmi ollu viime vuonna peräti kolmessa esityksessä?” Ode pohtii ääneen mun puuskuttaessa sen luo seuraavaa lyöntivuoroa odottamaan. Mä en vastaa.
Peli päättyy lopulta tiukan väännön jälkeen meiän tappioon, mikä harmittaa jengiä ehkä kolme sekuntii. Tunnit on päivän viimeiset ja mä jään pukkareiden luo oottaa Oonaa niiden fudispelin jälkeen.
Pukuhuone tyhjenee hyvää vauhtia, mun ohi lappaa porukkaa urakalla, mut Oonaa ei näy. Lopulta muijien pukkarin ovi aukee taas kerran ja mä nostan toiveikkaana katseeni kännykästä ovelle, mut katselenkin Oonan sijaan Siljaan. Siljan kasvoille nousee hämmentyny ilme, joka muuttuu kuitenkin nopeesti kauniiksi hymyksi mulle. Mä hymyilen sille kans pikasesti, mut käännän katseeni vaistomaisesti takas kännykkään, kun tajuun Sannin tulleen Siljan perässä ovesta. Ne jatkaa jotain jo ilmeisesti aiemmin alkanutta keskusteluaan ja kulkee mun ohitse. Sanni kulkee vähän kauempaa, mut Silja menee ihan vierestä ja hetken aikaa mä tunnen sen tuoksun voimakkaana. Se tuoksuu keveän kukkaiselle ja mun peli sekoo täysin. Mä nostan katseeni taas kännykästä ja jään katselemaan Siljan perään.
”Sori, mul vähän kesti”, mä kuulen Oonan äänen korvani juuresta ja tajuun vasta silloin kuulleeni muutamaa sekuntia aiemmin oven avautuvan. Mä käännyn nopeesti Oonan puoleen ja kiedon kädet sen lanteille.
”Ei se mitään, ei mul oo kiire”, mä hymyilen sille ja pussaan sitä keveästi.

Välkkä musaluokassa

SILJA


”Se on nyt valmis”, Sanni ilmoitti mulle aamulla ensimmäisenä iloinen hymy kasvoillaan. Sen hymyn näkeminen sai mut hetkeksi uskomaan, ettei mikään ole muuttunut.
”Mikä?” kysyin, vaikka oikeastaan tiesin. Sitten huomasin Iidan juoruilemassa Oonan ja Jannan kanssa. Kaikki on muuttunut.
”Mun Talent-video on valmis”, Sanni selvästi riemuitsi saadessaan sanoa sen ääneen. ”Me saatiin Nellin kanssa se valmiiksi eilen, joten nyt mä vaan odottelen kuukauden. Tai ehkä sitä tulee hiottua vielä. Kun on aikaa. Kuukausi on pitkä aika.”
Kuukausi voi olla pitkä aika. Jäljellä olevat viisi viikkoa taas on vähän. Liian vähän. Mun esitys on vielä alkutekijöissä, eikä varmaa tunnu olevan mikään muu kuin se, että tällä kertaa en luovuta. Mä menen sinne lavalla, oli mikä oli. Välillä se tuntuu jo pakkomielteeltä. Ja kuitenkin tiedän, että tätä mä olen aina halunnut.
Musatunti on loppumassa. Tammitahtien jälkeen porukan motivaatio on ollut aika hakusessa ja tunnit kuluu hukkaan yksi kerrallaan.
”Voinko mä jäädä harjoittelee?” kysyn opelta muiden lähtiessä. Sanni jää kuitenkin välkäksi kuvisluokkaan, eikä mua innosta istua yksin käytävällä. Ehkä saisin jotain ajatusta Talent-esitykseen.
”Jää vaan”, ope vastaa. ”Mun pitää mennä valvontaan, mutta kyllähän sä voit tänne jäädä.”
Astelen pianon luo ja kuulen oven kolahtavan kiinni open perässä. Kaivan nuotteja pinon esiin ja katselen niitä yksitellen läpi. Soitan alkua yhdestä, sitten toisesta, kolmannesta. En ole tyytyväinen. Kyllä sormet edelleen koskettimilla kulkee, mutta ei niin sulavasti kuin joskus. Ei tietenkään, vuosi on tylsyttänyt parhaan terän taidoistani. Haluan uskoa, että saan treenatuksi seuraavina viikkoina jonkin kappaleen esittämiskuntoon, sain sormiin takaisin osan vanhasta vetreydestä. Mutta pelkään, että kuulostan vain tavanomaiselta, samalta kuin kaikki muutkin pianonsoittajatytöt, joita koulussa riittää.
Olenko millään tavalla erityinen? Jos olenkin oikeasti kaikessa vain keskinkertainen, harmaa, tylsä, tavallinen, varjoihin katoava, näkymätön. Jospa edes sillä, että pääsisin lavalle kaikkien eteen, ei ole merkitystä.
Mutta jos saisin ääneni kuuluville, saisin jätettyä merkkini maailmaan? Ehkä se riittää. Saisin tehtyä jotain, joka kuulostaa juuri multa.
Musaluokan täyttää Sibeliuksen sävelet. Kuvittelen itseni soittamaan sitä koko koulun eteen. Sormet hikoaisi ja liikkuisi tahmeasti koskettimilla. Käsien tärinä hidastaisi soittoa. Yrittäisin ajatella musiikkia ja miettisin kuitenkin ympäröiviä ihmisiä. En näkisi pianon takaa yleisöä, mutta kuulisin sen ajatukset: tämä on nähty, tämä on kuultu, mennään jo seuraavaan. Ja kuitenkin olisi turvallisempaa olla paikallaan ja soittaa kuin lopettaa ja joutua lähtemään pianon luota kaikkien silmien edessä, nähdä ne tympääntyneet naamat. Soitto jatkuisi poistumisen pelko olkapäillä, tahti tahdilta, rivi riviltä tuomion hetki lähenisi, Sibeliuskin loppuisi. Se on pelottavaa. Se on tehtävä.
Yesterday, tajuan sormieni soittavan. Pianosävellyspino on kahlattu läpi, ajatuksiin vaipunut pää antaa sormien hakeutua omille poluilleen. Välillä sormet erehtyy, mutta löytää taas pian oikeille raiteille. Ja yhtä yllättäen kuin sormet on soiton aloittanut, tajuan laulavani mukana. Jostain syvältä se musta kumpuaa.
”Sä laulat kauniisti.”
Sormet tipahtaa koskettimille jyrähtäväksi riitasoinnuksi. Nostan katseeni pianosta äänen suuntaan ja tuijotan ovenkarmiin nojailevaa Ramia. Miten se on onnistunut tulemaan luokkaan huomaamattani? Ja kuinka kauan se on siinä seissyt?
”Kiitos”, saan juuri ja juuri pihauksen kurkustani.
”Ei toi soittokaan surkeeta ollu”, Rami jatkaa kehumistaan. Se ottaa muutaman askeleen ovelta, katselee ympärilleen, mutta päätyy nojaamaan pulpettiin ja jää katsomaan mua. Se näyttää haluavan sanoa vielä jotain muutakin, muttei jatka.
”Ai noin niinku vuoden tauon jälkeen ei oo surkeeksi muuttunut?” kysyn tavoitellen kepeyttä ja päätyen kipakkaan. Hermostuksissani alan kasata nuottejani siistiksi pinoksi saadakseni jotain tekemistä. Mitä Rami oikein musta haluaa?
”No vaikka niin”, Rami heittää kepeästi. ”En mä oo ennen kuullu sun soittavan.”
”Mitä sä täällä teet?” kysyn yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
”Etsin musamaikkaa.”
”Ei oo täällä.”
”Joo, huomaan”, Rami toteaa kuin tyhmälle puhuisi. Silti se katselee hetken ympärilleen kuin jotain etsien ja jatkaa sitten: ”Mut voin kai mä silti tulla kans treenaa.”
Rami nousee kiireettömästi ylös pulpetilta ja kävelee seinälle ripustetun kitararivistön luo. Nappaa sieltä ensimmäisen ja istuutuu rennosti takaisin pulpetin päälle. Kitaran Rami nostaa tottuneesti syliinsä ja alkaa hakea sointuja. Hiukset valahtaa silmiä varjostamaan, hiukset, joista ikkunan raosta pilkottavassa auringonvalossa erottuu vaaleampia suortuvia. Ramin sormet liikkuu kauniisti kitaran kaulalla, enkä tiedä, haluaisinko jäädä siihen vain katsomaan Ramia vai lähteä luokasta samantien. Luulen Ramin jo unohtaneen mut, kunnes kuulen kysymyksen: ”Harjoittelet sä Talentiin?”
”Joo, tavallaan”, vastaan vältellen ja käännän katseeni äkkiä poispäin ennen kuin Rami nostaa päänsä ja tajuaa mun katselleen. Hetken tuijotan seinän julisteita, tunnen itseni hölmöksi ja käännyn tunkemaan nuottejani pianonkulmalta reppuuni.
Paitsi että miksi mun pitäisi lähteä? Mä täällä soittelin, mulla on lupa olla luokassa, miksi mä olisin se, joka lähtee? Häkellys Ramin tulosta alkaa hälvetä ja mua kiukuttaa ylimielisyys, jolla se vain tulee sisään ja vie mun harjoitteluajan.
”Yesterday on liian kulunut, älä valitse sitä”, Rami neuvoo ja nostaa katsettaan kitarasta. Sen tietäväiset sanat ärsyttää mua entisestään, vaikka tapa, jolla se ne sanoo, ei ole ylimielinen.
”Totta, emmä aatellutkaan”, vastaan ärtymyksen kuuluessa mun äänessä. ”Mä aattelin soittaa. Sitä mä olin treenaamassa.”
Kaivelen nuotteja takaisin repustani, vedän sieltä ylös ensimmäiset käteen osuvat ja asetan ne pianolle. Mähän en täältä lähde.


RAMI


Kielten metalli tuntuu tutulta sormien alla, skitta soi mun sylissä. Mä pidän katseeni tiiviisti otteissani kuin mun maailmaan ei mahtuis muuta kuin kitaran soitto. Mut en mä pysty keskittyy skitan sointiin, kun mun korvat haluu mieluummin kuunnella Siljan pianonsoittoa. Mä jatkan otteiden ottoa skitan kaulalla, oon soittavinani, mut annan huoneen täyttyä kauniista, varmaan taidokkaastakin pianon soinnista. Nopeammat tilulilutukset saa rytmin hidastumaan selkeesti, mut jotain sielua Siljan soitossa on.
Siljan pianokappale pääsee loppuun, luokkaan laskeutuu hetken hiljaisuus. Mä kiirehdin täyttämään sitä soinnuilla. Mä tulin juttelee Siljan kaa, saamaan taas yhteys siihen, enkä mä kykene kuin jäämään häiritsee sen harjoittelua. Vittu, mikä ääliö mä oon.
”Mihin sä sit harjoittelet?” Siljan ääni kysyy pianon takaa. Mä lopetan soittamisen, nostan katseeni ja kohtaan Siljan terävän, hitusen kiukkuisen katseen.
”Kuhan soittelen.”
”Ei niin väliä mitä tekee, kuha soittelee”, Siljalla leikkaa nopeesti. Se väläyttää mulle hymyn jo vähemmän kiukkuisena ja kääntyy taas pianon puoleen.
Mä en voi välttää hymyä omillakaan kasvoillani. Olo tuntuu keveältä, on vain tämä hetki. Tätä Siljaa mulla on ollu ikävä, mä tajuun. Tästä ystävyydestä mä haluun pitää kii, mä tajuun vieläkin selvemmin. Miks se vaan tuntuu niin vaikeelta?
Pianon soitto täyttää taas luokan. Mä en tiedä, mitä soittaa seuraavaks. Annan skitan levätä. Mä haluisin kattoo Siljaa, mutten mä oikein nää sitä pianon takaa. Mä pystyn näkemään sen vain ilmassa aaltoilevan musiikin kautta. Ois kuitenkin outoo vaan istuu siinä tekemättä mitään, Siljakin ihmettelis, mitä mä siellä oikein kyttään sitä. Mun on lähdettävä tai soitettava jotain. Mä en haluu lähtee. On soitettava. Jotain Beatlesii. Jotain Siljalle. Aivot selaa muistia kuin sormet levyhyllyä: plärää jonoa eteenpäin, nostaa jonkin mielenkiintoisen ylös, tutkii sitä, hylkää ja pistää takaisin, jatkaa eteenpäin, tuskastuu kun mitään ei tunnu löytyvän, palaa takasin ja... löytää etsimänsä.
C F C / G F C D7 / C Am D7 G7 C F C. Liian ilmiselvä valinta, jotta ois tullu aiemmin mieleen. Mut mä tiedän heti sen olevan oikea, mä vaan tiedän. Vaikken osaa kunnolla kuin alkua ja joudun etsimään netistä sointuja. Löydän. Vähän kankeesti jatkan eteenpäin. Seuraan aurinkoa.
I’ll follow the sun.
Piano ei soi enää. Mä nään liikettä silmäkulmassa, mutten pysty nostaa katsetta soitostani sekoamatta siinä. Some day you’ll know I was the one / But tomorrow may rain, so I’ll follow the sun. Sanat soi hiljaisina luokassa. Mä soitan väärin, palaan kankeasti oikealle reitille. Silja jatkaa laulamista parin pulpetin päässä. Se tosiaan laulaa kauniisti, vaikka soitto on mitä on. Ja sillä hetkellä mä vaan tiedän, miten tän pitää mennä.
Biisi loppuu. Silja ja skitta vaikenee. Mä nostan katseen sylistäni ja mun ja Siljan katseet kohtaa. Tuntuu kuin me ymmärrettäis täydellisesti toisiamme. Se fiilis mulla on. Ja mä saan vihdoin suuni auki.
”Laula toi Talentissa”, mä sanon ja katson edelleen tiukasti Siljaan. Sen ilme muuttuu asteittain kohti hämmennystä.
”Emmä...”, Silja alottaa varovaisesti naurahtaen. ”Emmä voi yhtä aikaa soittaa ja laulaa”, se saa lopulta vastattua.
Mä katson yhä Siljaan, en saa käännettyä katsettani pois. Siljan katse vaeltelee luokassa ja tyttö vaihtaa levottomana asentoa. Epäröintiä ja epävarmuutta sen olemuksessa on, muuten mä en osaa tulkita sen ajatuksia mun ehdotuksesta. Ajatukset myllertää mun päässä. Mä en haluu soittaa punkkia Jamalin bändissä. Mä haluun nähdä Siljaa. Mä tarvitsen syyn nähdä sitä. Mä haluun soittaa. Mä...
”Sä laulat, mä soitan skittaa”, mä saan puserrettua lopunkin ajatuksestani ilmoille.
Sano kyllä. Pelasta mut punkilta. Vastaa jo. Vastaa joo.
”Oikeesti?”
”Ei se mikään vitsi ollu”, mä vastaan. Mä en tiedä, onko parempi katsoa Siljaan vai olla katsomatta, joten mä vilkuilen sitä tyhmänä. Silja näyttää pohtivan asiaa, mä melkein kuulen sen päänsisäisen kamppailun. Sit se vilkasee kelloon ja parahtaa:
”Me ollaan jo kymmenen minuuttia myöhässä tunnilta!”
Helvetti! Silja on oikeessa. Vaikka mä voisin hyvin jäädä vielä tähän hetkeen, mä tiedän, ettei Silja jää. Se nappaa reppunsa ja lähtee rynnimään ovelle. Mä vien skitan paikalleen seinälle, se jää kopsuttamaan seinään mun liiasta vauhdista. Sit mä häivyn luokasta Siljan perään.
”Anteeksi, että olen myöhässä”, mä kuulen Siljan sanovan käytävän perällä olevan luokan avatulle ovelle. Silja sujahtaa luokkaan ja saa muutamia hiljaisia kommentteja tervetulotoivotukseksi. Ovi on jo menossa kii, kun mä pääsen kopauttaa siihen rystyselläni.
”Sori, oon myöhäs”, mä mutisen ja pääsen luokkaan. Ode alottaa vihellyskonsertin mun kunniaks ja muukin takarivi virnuilee kunnolla, kun mä etsin tyhjää pulpettii. Mua ei huvita kiinnittää siihen juuri huomiota. Kyselyihin, missä mä olin, mä vastaan jotain epämäärästä. Kaivelen kirjat esiin, oon ulkoisesti tunnilla. Mut vaivihkaa mä vilkuilen Siljaa, odotan sen vastausta. Minuutit matelee, tunti raahustaa eteenpäin, opetus on kuolettavan tylsää, vaikkei mulla oo hajuakaan aiheesta.
Lopulta mä tunnen pelastavan värinän.