Miten menee eilisen jäljiltä?

Perjantai-illan tyrmäys

RAMI


”Tääl on kylmä”, Ode valittaa ja potkii tulematta tulleita lumia varten kasattuja hiekotus hiekkoja ympäriinsä. Kivet pirstaloituu ympäri talviunilta heräävää nurmikkoa. ”Mulle luvattiin, et on kevät.”
”Ja sä idiootti uskoit. Ei voi tulla kevät, ku ei ollu talvee”, mä naureskelen sille ja hörpin megistä. Ei vähän jäinen penkki tunnu munkaan perseen alla miltään kevään ensituulahdukselta, mut Oden ruikutus vituttaa enemmän.
”Millon ne muijat oikein tulee?” Jesse kyselee ja jatkaa moponsa rassailua. Sille kevät on jo pitkällä ja se jaksaa rassailla joka hetki jotain pilkkua menopelissään.
”Oona pisti, et ne lähtee ihan just”, Toni totee kännykkäänsä tuijottaen penkin toisesta päästä.
”Eli ne on täällä ehkä parin tunnin päästä”, Jamal ennustaa ja rummuttaa rytmiä entiseen roskikseen, nykyiseen epämääräiseksi potkittuun metallimöhkäleeseen, joka seisoo kapean tolpan päällä.
Mä tuijotan mun puhelimen viestejä ja mietin, et mitä vittua. Toni kyl saa viestii Oonalta niiden liikkeistä, mut mulle se ei vaivaudu pistää mitään viestii. Ei me muutenkaan oo juuri puhuttu viime päivinä, ei sen sekstailun jälkeen. Jonkin viestin se pisti, et ei ehdi nähä, enkä mä oo kokenu suurta tarvetta vastailla sille ”ok”-viestiä enempää. Mä en yhtään tiedä, mitä se ny oikein ajattelee. Onko se mulle vihainen vai mistä oikein on kyse?
”Erä tönkkistä, mite ois?” Onni ehdottaa.
”Kai, mmm, joo, okei, mmm”, kuuluu ympäriltä epämääräistä mutinaa, jonka Onni tulkitsee hyväksymiseksi. Se kaivaa innokkaasti repustaan ikivanhan lasten frisbiin ja heittää väärinpäin vähän matkan päähän hiekkatielle. Kaikki alkaa kaivella taskujaan tai tutkia maata jalkojensa juuressa. Ode päättää aloittaa ja esittelee suureen ääneen valkoista kiveä ja vippaa sen frisbiin päälle. Jamal pistää sinne viiden sentin kolikon, Toni yrittää osua mustalla kivellä, mut heittää metrin ohi. Mä kaivan taskun pohjalta jostain paidasta irronneen napin ja saan sen keskelle muoviympyrää. Jesse pistää ylimääräisen mutterin ilmaan puolihuolimattomasti, mut osuu kuin osuukin frisbiille. Onnin pullonkorkki katoo maisemaan saatanoiden saattelemana. Pari kierrosta menee laiskasti heitellen, mut hiljalleen jengi alkaa terästäytyy ja ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, kuten moponsa hetkeksi unohtanu Jesse muistaa tapansa mukaan sanoa.
Tönkkis on omassa älyttömyydessään nerokasta. Vain tavaroiden heittelyä frisbiille, joka hiljalleen täyttyy kaikenlaisesta krääsästä. Voiton koko paskasta korjaa se, joka saa eniten omia tavaroita frisbiin päälle. Kiviä löytyy aina, mut niistä tapellaan usein lopussa, kenen ne on. Siksi on aina parempi heitellä jotain tunnistettavasti omaa kamaa. Vaikka on siinäki riskinsä. Lihapullat oli kohtuu tavallista heiteltävää, mut jo legendaariseksi nousseen pizza-episodin jälkeen kaikki ruoka frisbiillä kiellettiin; sen verran pahasti tönkkiksen ylituomariksi nimitetty Jamal vittuuntu putsattuaan pitkän tovin avaimiaan sulaneesta juustosta. Mut se onkin tönkkiksen ainoo virallinen sääntö. Juomat on toistaiseksi pysyny poissa laudalta, vaikka Onni olikin kerran heittää puolitäyden tölkin. Paheksunnan jälkeen se vakuutteli kaiken olevan vain vääränkäsitystä.
”Vittu, mul loppuu tavarat!” Ode kiroo ja kääntää taskuja ympäri jo toista kertaa. Se on kuitenki ku terrieri eikä suostu luovuttaa. Lopulta se vetää jalan ulos kengästä, käärii sukan jalastaan, kierittää sen tiukaksi rullaksi ja heittää sukkarullan frisbiille tavarakasan päälle. Riemuisasti tuuletellen se tunkee paljaan jalan takaisin kenkään.
”Jätkä on nero!” Jamal huutaa pilkallisen ihailevasti. ”Yksi lisäpiste nerokkuudesta!”
”Ennemmin miinuspisteitä hajusta”, Onni protestoi, mut ylituomari on puhunu.
Frisbii alkaa hiljalleen saavuttaa kriittistä pistettä, jolloin oikeaankin paikkaan osuneet tavarat uhkaa tippua maahan. Sihautan kaljatölkin auki, väännän renkaat irti ja saan tarkalla heitolla kevyen metallipalan laskeutumaan Oden sukalle. Otan pari kulausta kylmästä kaljasta ja yritän kaivella lisää heitettävää repustani. Kaikki pikkutavara tuntuu jo loppuneen.
Sama ongelma näyttää olevan muillakin. Vain Onni kaivaa helposti taskuistaan jotain pääsiäismunakrääsää. Se on vissiin varautunu matsiin ennakkoon tai siltä sen touhu ainaki vaikuttaa.
”Ook sä ryöstäny jonku pikkukersan?” Toni kysyy siltä, kun kasattu pikkuauto lentää ilman halki.
”Ei ku nää oli jotain viimevuotisia, jotka oli jääny mutsille kaappiin ja se tunki ne mulle ja pikkusysterille”, Onni puolustautuu jännittäessään, tippuuko auto kasan päältä, mut lopulta se jää takapuskurista kiinni Oden sukkaan.
”Sukka pelasti jälleen urhean kilpailijan nyöryyttävältä tilanteelta”, Jesse selostaa ja pyöräyttää taas yhden prikan kasaan.
”Jätkän pyörä hajoaa kohta osiin, kun kaikki mutterit on kasassa”, Toni naureskelee.
”Ylimääräisiä osia”, Jesse kuittaa virnistäen.
”Toki, toki, kun ne lähtee päästäs”, mä vinoilen sille ja huomaan tuijottavani keskisormea.
”Saadaanko vielä jotain pelialueelle, vai luovuttaako kilpailijat?” Jamal kyselee viralliseen sävyyn. Se ottaa tittelinsä tosissaan. Porukat on murissu useasti, ettei tuomari saisi olla kilpailija, mut jollain diktaattorimeiningillä Jamal on saanu pidettyä kaksoisroolinsa.
”Hei, mä löysin viel jotain!” Ode virnistää ja kaivaa taskustaan supparin.
”Ei!” jengi huutaa melkein yhteen ääneen, mut Ode viskaa supparin kevyesti kuin petankkikuulan kohti frisbiitä.
Se on hieno heitto. Jos heitettävä esine ois vaikkapa taas sukkamytty, se kierähtäisi tyylikkäästi lautaselle ja peli vois vielä jatkuu. Mut se on suppari. Jonka joku urpo ajattelee voivansa heittää niin, et se muka pysähtyy. Ei pysähdy. Se kopsahtaa frisbiin laitaan ja jatkaa pomppimistaan hiekkatietä pitkin, kunnes poikkee tien laidan mutaseen nurmikkoon ja kierii ojaan. Frisbiin päällä on edelleen tavaroita, mut suurempi osa tavaroista on kuin hajalleen ammuttuna sen ympärillä.
”Helvetti, mun sukat!” Ode huutaa ekana ja ryntää pelastamaan sukkiaan kosteasta maasta muiden remahtaessa kunnon nauruun.
”Et sä kyl mikään järjenjättiläinen oo”, mä saan sanottua pilkallisen nauruni keskeltä. ”Ton välttämiseks ois riittäny ihan ajattelu.”
”Ois se voinu pysähtyä siihen”, Ode yrittää selittää hangatessaan sukkiaan kuiviksi ja puhtaiksi.
”Ei vittu ois”, mä vastaan tyynen ärsyyntyneesti.
”Ois voinu”, Ode vinkuu.
”Ei ois”, Jamal totee. Se on taas ottanu ylituomari viitan ylleen ja on laskemassa frisbiille jääneitä tavaroita. ”Vittu, tääl on eniten Oden kamaa.”
”Voitto, voitto!” Ode tuulettelee toinen sukka vielä kädessä.
”Diskaus, diskaus!” Onni, Jesse, Toni ja mä huudetaan yhteen ääneen.
”Säännöt ei kyl....”, Jamal alottaa, mut ei millään saa puhettaan loppuun.
”Ei voi hyväksyä, ei vittu voi!”
”Diskaus, diskaus!”
”Ei voi diskata, ku ei oo sääntöjä”, Jamal sanoo vakavana. Ylituomari on puhunu.
”Paska peli”, Toni totee ja Onni ja Jesse nyökyttelee. Kaikki kerää tärkeimmän omaisuutensa turvaan ja tökkää edelleen tuulettelevaa Odea kylkeen.
”Tuleeks ne muijat jo?” Jesse kyselee taas ja tunkee muttereita ja prikkoja taskuihinsa.
”Just läks. Sovittiin, et nähään kaupoilla”, Toni totee ja tekee lähtöö.
Jengi kerää loputkin kamppeet kasaan ja lähtee valuu kauppakeskusta kohti. Jesse ajaa vieressä mopolla, Toni on sen kyydis ja Ode valittaa, kun sen mopo on rikki. Onni ja Jamal alkaa analysoida päivän bänditreeneissä ilmenneitä ongelmia niiden Talent-vedon suhteen. Ne löytää niitä ongelmia jotain puolentusinan verran, mikä on musta vasta noin puolet. Tekee mieli kysyy, oisko parempi vaan unohtaa koko juttu, mut emmä jaksa. Mä kittaan kaljan loppuun ja heitän tölkin matkan varrella olleen roskiksen viereen. Siitä saa kerää, jos jollekin kelpaa. Kaikki vituttaa, enkä mä ees tiedä, mikä eniten. Perjantai, jengi kasassa, kaljaa, bileet kai tulossa, ei pitäis vituttaa yhtään. Mut vituttaa.
Aiemmin illalla mä olin lähdössä kotoolta Hungry social animals:in treeneihin, kun jotain faijan tuttuja tuli meille. Ei tarvitse olla hyvä ennustaja tietääkseen, miten ilta jatkuu. Jääkaappi oli täynnä kaljaa; kun mä tulen kotiin, keittiön pöytä on täynnä tyhjiä tölkkejä. Jokunen faijan kalja päätyi mun reppuun. Mun ennustajan lahjat ei kuitenkaan riitä tietämään, koska mä uskaltaisin palata kotiin. Just nyt se on mulle ihan se ja sama, mut sekin hetki vielä tulee, et mua kiinnostaa. Ja sit Oona vielä. Vittu saatana.
Kauppakeskuksessa on vielä perjantai-illan vilske, ihmiset rohmuamassa tavaraa, joka varmaan huomenna loppuu. Osa kaupoista on jo sulkemassa, mut isoissa marketeissa riittää vielä asiakkaita. Me ei mennä meiän tavanomaiselle hengauspaikalle, vaan kuljetaan vain kauppakeskuksen läpi pahennusta aiheuttamatta. Me ollaan jo melkein toisilla ulko-ovilla, kun Toni pysäyttää porukan.
”Hei, oottakaa täs hetki, mä käyn ostaa jotain syötävää”, Toni totee ja katoaa sittariin sekunnissa. Hetki me pohditaan, et jätetään se sinne ja häivytään, mut lojaalisuus voittaa ja me jäädään hengaa liukuportaiden kylkeen nojaten.
”Muista Onni asenne, asenne ratkaisee”, Jamal jatkaa keskustelua Onnin kanssa valaen rumpaliinsa uskoa. ”Hakkaat niitä kannuja kuin viimeistä päivää.”
”Soittotaito vois auttaa myös”, mä hymähdän vierestä ja saan Onnin nyrkin kevyesti kylkeeni.
”Ei se vaan osaa”, mä jatkan vittuilua ja saan nyrkin jo vähän kovemmin kylkeeni.
”Paranee”, mun on pakko heittää samalla kun vaihdan äkkiä paikkaa ja vältän seuraavan iskun. Jamalin ilmeestä näkee, et sitä alkaa ärsyttää mun puuttuminen niiden kriisipalaveriin.
”Mitä, mähän vaan koulutan teiän persettä”, mä vastaan turhan kiukkuisena, mut suostun sulkemaan suuni.
Me ehditään norkoilla siinä ehkä kaks minuuttii, ihan hiljaa ja huomaamatta, kun mä kuulen kauempaa matalan huudahduksen.
”Hei, tuolla ne jätkät on. Nyt ne saatiin kiinni!”
Mä käännyn katsomaan äänen suuntaan ja näen kahden vartijan lähestyvän meitä määrätietoisin askelin. Myös muut huomaa ne ja Odelle ja Jesselle tulee kumman kiire.
”Mentiin!” Ode lähtee Jesse perässään juoksuun ovia kohti. Enempiä ajattelematta mä, Jamal ja Onni lähdetään niiden perään. Ovella me melkein törmätään Oonaan, Jannaan, Annuun ja Saraan, mut ei oo aikaa selittää. Mä ehdin nähä vain lyhyen vilauksen muijien hämmästyneistä ilmeistä meiän pinkoessa ohi. Toinen vartijoista jää lähtökiihdytyksessä auttamatta jälkeen, mut toinen pääsee pelottavan lähelle. Ei riitä, et päästään ovista ulos, juoksua pitää jatkaa vielä useampi kortteli, ennen kuin ollaan varmoja, et ollaan selvillä vesillä.
”Paksukainen on varmaan treenannu, kun pysy noin hyvin mukana”, Jesse naureskelee hengityksen tasaamisen lomassa.
”Mitä te nyt teitte?” Jamal kyselee ja nojaa seinään.
”Ei mitään. Oikeesti!” Ode lisää, kun näkee muiden epäuskoiset ilmeet.
”Eli saatana teiän takia tuolla ei voi enää käydä ollenkaan. Kiitti jätkät!” mä toteen vittuuntuneena. Mua ei nyt jaksa naurattaa niiden lapsellisuudet. Otan kaljan repusta ja kliksautan tölkin auki. Kylmähkö kalja viilentää aavistuksen mun tunteita.
”Mä lähen hakee mopoo ja Tonii”, Jesse ilmoittaa, huomioimatta mitenkään mun kireyttä.
”Älä unohda muijii!” Jamal huutaa sille ja tämä nostaa käden huomion merkiksi.
Ikuisuuden, ehkä kolmen minuutin päästä Jesse ja Toni kaasuttaa paikalle ja muijat kipittää niiden perässä. Oona jää muiden muijien kanssa meiän ringin toiselle puolelle eikä edes katso muhun.
”No, ei siinä menny kuin 45 minuuttii”, Jamal ilmoittaa virallisen ajan ja muijat mulkoilee sitä nyrpeinä.
”Et pistäny mulle sit mitään viestejä teiän tulosta”, mä heitän Oonalle, jonka taakse mä oon kiertäny.
”Emmä aatellu, et sillä ois niin väliä.”
”Mikä nyt on? Oot sä vihanen mulle?”
”En, miten niin?” Oona kysyy teeskennellyn tyynesti.
”Mennääks jo?” Toni huutelee malttamattomana ja jengi lähtee valuu eteenpäin. Oona lähtee sanomatta enempää muijien mukana ja mä jään viimeiseksi Oden kaa.
”Ryppyjä rakkaudessa vai?” Ode kysyy vahingoniloisesti virnuillen. Mä katson parhaakseni olla vastaamatta ja keskityn kaljaani.
”Onks Oona pihtari?”
Mulla keittää yli. Mä en kuuntele koko iltaa vittuilua Oden, Oonan tai kenenkään suunnalta. Mä mottaan Odea kunnolla kylkeen ja lähden toiseen suuntaan.
”Hartsa, mihin sä meet?”
”Vittu muualle!” mä huudan ja jatkan matkaani määrätietoisesti.
”Hei, älä ny suutu!”
En käänny. Eikä ne lähde perään.
Mä kuljen katuja pitkin korvissa pauhaavan musan ja vitutuksen voimalla sekä hörpin aina välillä kaljaa toivoen sen vähentävän mun vihaa. Paljoon ei pieni tölkillinen pysty, se loppuu alkuunsa ja mä heitän sen tien sivuun. Mä tunnen olevani vähän kännissä, vaikka suonissa virtaava adrenaliini varmaan päihdyttää mua alkoholia enemmän. Mä oon vihainen ja väsyny ja haluisin jonnekin pois talsimasta alkukevään kuraisia katuja. Todellisuus on harmaata, kylmää ja loputtoman lohdutonta.
Kaduilla on vielä jonkin verran porukkaa, mut puisto vaikuttaa autiolta lukuunottamatta kauempana penkeillä rymyävää jengii. Siinä puiston reunalla mä vihdoin pysähdyn miettimään suuntaani. Kotiin ei oo asiaa, se on varmaa. Koko yötä ei viitsi katuja yksin ravata, se on säälittävää.        Yksin juominen puistossa kuin oisin joku viiskymppinen dena, säälittävää potenssiin tuhat. Mä haluun soittaa Siljalle, päästä pakoon tätä kaikkea paskaa, päästä unohtamaan todellisuus sen luona. Mut ei sinne voi mennä kännissä, enkä mä edes halua olla kännissä ainoossa täydellisessä paikassa. Mä oon liian kännissä mennäkseni sinne ja liian selvinpäin, jotta voisin ees kuvitellu sen olevan hyvä idea.
Mä lähen kävelee puiston halki, vaikken mä vieläkään oikein tiedä, mihin oon menossa. Penkeille pesiytyny jengi pitää aina vain kovempaa ääntä, se kuuluu jo selvästi musan läpi, mut en mä kiinnitä siihen sen suurempaa huomiota. Kännykkä piipittää taskussa. Nytkö Oona sitten suvaitsee pistää viestii?
Ei se oo Oona, mitä mä oikein kuvittelin. Se on Jamal. ”Ollaan jo Teellä, tuu ny jätkä vähä äkkii tänne!!!” Ja mä tajuun sen olevan ainoa mahdollinen valinta. Niellä ylpeys, olla välittämättä Odesta, vetää sitä vaikka pataan, jollei se muuten asetu, kohdella Oonaa kuin ilmaa ja toivoa sen matelevan takaisin. Ja vetää pää täyteen, olla niin vitun kännissä, ettei millään oo välii. Sillä tästä selvii.
Pistän Helter Skelterin poistamaan vitutusta, arvioin nopeinta reittiä päämäärääni ja käännyn ympäri. Kävellessä mä keskityn vastaamaan Jamalille, et mä oon matkalla. Sit mä tungen kännykän taskuuni, katsahdan eteeni puolihuolimattomasti ja tajuun viime hetkessä väistää mustaa hahmoa, joka on yllättäen ilmestyny mun väylälle. Nopeella skannauksella mä tajuun puikkelehtivani sen äsken näkemäni jengin lomitse; ne on lähteny liikkeelle, samaan suuntaan kuin mäkin.
”Sori”, mä mutisen niiden keskellä ja jatkan matkaani. Tai siis yritän. Iso tumma hahmo plokkaa mun tien ja kun mä yritän väistää, se pysyy edelleen mun edessä.
”Mitä vittua?!” mä kysyn ärtyneesti, vedän nappia irti korvasta ja katsahdan eteeni. Ei helvetti. Miten mä voin olla niin tyhmä, et tajuun tuijottavani Miken naamaa vasta nyt, kun oon vain kymmenien senttien päässä siitä?
”Kato Hartsa, mitä jätkä?” Mike kysyy kieron ystävällisesti ja ympäriltä kuuluu pilkallista naurua. Mike tietää ihan yhtä hyvin kuin mäkin olevansa niskan päällä tällä kertaa. Voi saatanan vittu.
”Mitäs tässä”, mä vastaan niin rauhallisen ylimielisesti kuin pystyn ja keskityn katsomaan vain Mikee. ”Ois kiva heittää läppää, mut pitää mennä. Hyvät lauantain jatkot!”
Mä yritän jatkaa tyynesti matkaa. Mä tiedän, ettei se onnistu. Mike pysyy edessä kuin muuri.
”Älä ny vielä lähe. Ois asiaa.”
”Joku toinen kerta sitten.”
”Ihan varmaan joo.”
Miken nyrkki osuu mun naamaan nopeammin kuin mä ehdin tajuta. Hämärä kuva Miken rystysistä täyttämässä mun näkökenttää muuttuu huutavaksi kivuksi vasemmassa silmässä. Mä painan kaksin käsin päätäni, jota jyskyttää kovemmin kuin koskaan.
”Ai saatana, perkele!” mä huudan ja nään kirjaimellisesti punaista tahmean veren valuessa silmäluomen yli. ”Ton sä saat maksaa!”
Mä tämäytän nyrkkini Miken poskipäähän, mikä saa tämän hieman horjahtamaan, mut ilo ei oo pitkäaikainen. Miken poski näyttää vahingoittumattomalta ja tämän nyrkki iskee keskelle mun naamaa.
”Helvetti!” mä kiroon pidellen nyt molemmin käsin nenääni. Kipu on sietämätön, enkä mä pysty seisomaan suorassa. Mä en ehdi edes yrittää toipua siitä iskusta, kun jo tunnen potkun kyljessä. Sen voimasta mä tipahdan polvilleni maahan, enkä enää kykene edes huutamaan.
”Mike, anna sen jo olla”, mä kuulen jonkun muijan (?) sanovan hätääntyneellä äänellä. ”Sä teit jo sille asiat selviks. Mennään!”
”Se oli ala-asteesta, Hartsa!” Mike sanoo, eikä äänessä oo enää mitään ystävälliseksi tulkittavaa. ”Ois parempi olla törmäilemättä!”
Jostain kaukaisuudesta kuuluu lähestyvän auton ääni ja Miken jengille tulee kiire lähtee. Hiekkatie rahisee poistuvia juoksuaskelia ja hiljalleen kovaäänisestä puheesta ja huuteluista ei saa enää selvää. Autonkin ääni katoo yhtä nopeesti kuin tulikin. Tulee niin hiljasta kuin kaupungissa vain voi tulla. Mä kuulen vain oman katkonaisen hengityksen ja epämääräisiä pätkiä musasta, joka edelleen soi mun rinnuksille pudonneista napeita. Jos kipu vois huutaa, se ois ainoo ääni, jonka mä kuulisin.


SILJA


Ovikello soi ensin vaimeasti, sitten jo selvemmin. Nostan katseeni kirjasta ja pettymyksen aalto lyö ylitseni. Totta kai äiti on kutsunut Kirsin tai Mikon meille. Miten se voisikaan viettää kokonaisen vapaaillan yksin tyttärensä kanssa? En nouse sohvalta. Ehkä soittaja lähtee pois ennen kuin äiti ehtii vessasta ovelle, ajattelen mielenosoituksellisesti. Ovikello rämähtää kolmannen kerran. Tunnen itseni lapselliseksi ja nousen ylös.
”Joo joo, mä meen avaa!” huikkaan alistuneesti vessaan päin ja kävelen eteisen poikki ovelle.
Pettymys muuttuu hetkessä yllätyksen kautta pelästykseksi. Oven takana seisoo poika oudossa asennossa, naama ruhjottuna yltäpäältä veressä.  Onko joku naapuri erehtynyt ovesta? Mitä on tapahtunut? Kuka ton kimppuun on käynyt? Onko sekin käytävässä? Olenko seuraava uhri? Ajatukset vilistää päässä, kun äkkiä tunnistan, kuka edessäni seisoo.
”Rami! Mitä sulle on tapahtunut?” kysyn ja tuijotan tyhmänä melkein tuntemattomaksi muuttuneita kasvoja.
”Mä en voi mennä kotiin”, Rami sanoo kuin se olisi tärkein asia kertoa. Vedän Ramia eteiseen. Poika liikkuu kankeasti ja kestää hetki saada se istumaan eteisen penkille. Menen nopeasti sulkemaan ulko-oven ja näen käytävän täynnä verisiä jälkiä. Kai ne pitää siivota, jottei naapurit ala ihmetellä. Mutta myöhemmin.
”Mitä sulle on tapahtunut? Mistä tää kaikki veri on tullut? jatkan kyselyä ja yritän tutkia Ramin naamaa, vaikka mua melkein kuvottaa katsoa sitä sotkua.
”Mike”, Rami saa sanottua, eikä mulla ole hajuakaan, kuka oikein on Mike. ”Päähän sattuu helvetisti”, Rami jatkaa ja nostaa vaivalloisesti kättä vasempaan silmäkulmaansa. Kun käsi osuu ihoon kevyesti, Rami ulvahtaa kivusta. En tiedä, mitä pitäisi tehdä.
”Äiti, äiti tuu auttaa!” parahdan lopulta. Kuin käskystä vessan ovi avautuu ja äiti astuu eteiseen.
”Mikä täällä nyt on hätänä? Ai kauhee!” äiti henkäisee ja kysyy samaan hengenvetoon, ”mitä oikein on tapahtunut?”
”Öö, tää on Rami, siis meiän luokalta. Kai se on ollut tappelussa”, vastaan ja katson samalla kysyvästi Ramiin, joka ei väitä vastaan mun tulkinnalle. Käännyn takaisin äitiin päin, jonka tekee varmasti mieli tietää paljon enemmän siitä, miten tuntematon poika oikein on päätynyt verissäpäin meiän eteiseen, muttei kysy enempää. Se vetää jo sairaanhoitajanroolia päälleen, pyytää mua auttamaan Ramilta ulkovaatteita pois ja tuomaan se kylppäriin.
Äiti on taitava. Se saa hetkessä löydettyä kasvojen vammat veren alta, tutkittua silmäkulman, tarkistettua nenää – mikä näyttää turvonneena kamalalta ja jota tutkittaessa Rami ulisee tuskissaan – ja pyyhittyä pahimmat veret naamalta pois, eikä ilmekään sen kasvoilla värähdä koko aikana. Rami alkaa näyttää jo vähän tunnistettavammalta.
”Onko sattunut muualle?” äiti kysyy ja katsoo vakavana Ramiin. Rami alkaa vaivalloisesti nostaa paitaa vasemmalta. Kylki punertaa suurta tuoretta mustelmaa. Mua alkaa yököttää.
”Nenä ei ole murtunut ja kylkiluutkin vaikuttaa ihan ok:lta, mutta toi silmäkulma on kyllä sen verran pahasti auki, että se pitää liimata tai tikata. Ja on se kylkikin hyvä tarkistaa. Missä sä asut?” äiti kysyy.
”Mä en mee kotiin.”
Näen äidin ilmeestä, että sen tekee mieli väittää vastaan. Se katsoo hetken tiukasti Ramiin ja sanoo sitten:
”Okei. Sitten me tehdään niin, että mä ja Silja viedään sut päivystykseen, mutta sä soitat matkalla vanhemmilles. Ok?”
Rami miettii hetken ja nyökkää lopulta. Kai se tajuaa, että vaikka se kuinka haluaisi vältellä vanhempiaan, se ei vain ole nyt mahdollista.


RAMI


Mä istun eteisen penkillä, pidän kylmäpussia silmäkulman päällä ja tuijotan seinään. Mä tosissani yritän keskittyä siihen rumanruskeaan tapettiin, jottei tulis katottua vieressä olevaan peiliin. Ei onnistu. Mun ruhjottu kuvajainen tuijottaa vähän väliä mua kuin ilkkuen mun luuseriutta. Silmäkulman vuoto on sentään jo tyrehtyny, mut haava näyttää kamalalta.
Siljan mutsi touhuaa käytävässä kuuraamassa pahimmat veritahrat nopeesti pois. Se yrittää keventää tunnelmaa vitsailemalla jättävänsä jäljet siihen, jotta joku naapurin akka saa loppuvuodeksi puhuttavaa niiden rapun veriteosta ja yrittää vielä etsiä olematonta ruumista. Mua varmaan huvittais se juttu, jollei päähän sattuis niin helvetisti.
Väsyttää. Verestä haihtuva alkoholi vie energian mennessään. Kipu ja väsymys turruttaa muut ajatukset pois. Parempi niin. Muuten mua alkais vituttaa Siljan ja sen äidin höösäys mun ympärillä. Tai se et Mike onnistu yllättämään mut niin täysin. Vittu. Onneks mä en jaksa ajatella, niin tän kaiken pystyy kestää.
Autossa matkalla päivystykseen vallitsee hetken hiljaisuus, kunnes Siljan äiti aloittaa tenttaamisen.
”No niin, nyt mä haluan tietää, miksi sä tulit meidän ovelle. Mä epäilen, ettei sua meidän rapussa pahoipidelty.”
”Ei”, mä vastaan hiljaa ja tuijotan ikkunaan nojaavan käteni vierestä pimeää kevätmaisemaa.
”Rami on ollut meillä yötä pari kertaa, koska...”, mä kuulen Siljan aloittavan selityksen, joka jää kesken.
”... koska ei ole voinut mennä kotiin?” Siljan äiti täydentää. Mä nyökkään. Mä en haluis puhua tästä. Mun pää huutaa jo fyysisestä kivusta, pitääkö se saada vielä huutamaan henkistä tuskaa?
”Me ollaan... ystäviä”, Silja lisää arasti. Mä käännän hitaan tuskaisesti päätäni ja meiän katseet kohtaa. Hetken mun sumuisessa päässä tuntuu, et me ymmärretään toisiamme. Ystävä? En mä osaa käyttää sellaisia sanoja.
”Ja tänään sä tappelit jonkun kanssa. Onko se toinenkin tuossa kunnossa?” Siljan äiti jatkaa etupenkiltä ja mä käännän katseeni takaisin ikkunaan.
”Ei, vain mä”, mä vastaan edelleen hiljaa.
”Mikset sä mennyt kotiin?” Siljan mutsi kysyy pisteliään suoraan.
”Mä en halua puhua siitä.”
Pimeys loihtii kadunvarret täyteen valoja kuin joulukuusen. Pimeydessä on jotain lohduttavaa. Mä näen ikkunan kautta Siljan ja sen mutsin vaihtavan katseita, mut Silja ei sano mitään. Ystävään saattaa luottaa.
”Paljonko sä olet juonut?” Kysymys onnistuu yllättää mut täysin.
”Emmä...”, mä aloitan epävarmasti, mut Siljan mutsi keskeyttää.
”Mulle et valehtele”, se sanoo tiukasti, katse peilin kautta mussa.
”Kolme kaljaa”, mun suusta pääsee selkee vastaus.
”Okei”, Siljan mutsi sanoo hyväksyen vastauksen. ”Rami, nyt sä soitat kotiin ja kerrot, mitä on tapahtunut ja sanot, että tulevat päivystykseen. Jos tulee ongelmia, annat puhelimen mulle, onko selvä?”
Mä nyökkään vaivalloisesti, vaihtoehtoja ei oo. Kännykän kaivaminen esiin tuntuu yllättävän raskaalta suoritukselta oudon kömpelöillä sormilla, mut lopulta puhelin kuitenkin on mun kädessä. Saan kaivettua mutsin numeron esiin ja painan soiton matkaan. Puhelin soi tovin ennen kuin mutsi vastaa. Pää tuntuu olevan pumpulista ja on vaikea saada muodostettua kokonaisia lauseita, joissa ois jotain järkeä. Musta tuntuu, et mä selitän samaa asiaa moneen kertaan, ennenku lopulta mutsi sanoo tulevansa ja kännykkä tuuttaa lopetettua puhelua.
Perjantai-illasta huolimatta päivystyksen odotustilassa on kohtuu hiljaista; ehkä ruuhka on tiedossa vasta myöhemmin. Joku vauva itkee keuhkojaan ja muiden korvia pihalle, keski-ikäinen äijä valittelee odotelleensa jo ikuisuuden ja pari aikuista istuskelee pitämättä itsestään ihmeemmin ääntä. Mä istahdan syrjemmälle penkeille Siljan kanssa sen mutsin lähtiessä selvittämään tilannetta.
”Onks sulla millainen olo? Silja kysyy. Mä en jaksa kunnolla kääntyä katsomaan sitä, mut nään sivusilmällä sen huolehtivan ilmeen. Nolottaa.
”Ihan paras”, mä hymähdän ja irvistän hymyn perään.
”Mä huomaan sen, mut oikeesti.”
”Päätä särkee, naamaan koskee ja vituttaa tää kaikki.”
”Onneks sä tuskin kuolet vitutukseen”, Silja sanoo ja mua alkaa hymyilyttää. ”Vaikka sä näytät kyllä kamalalta, eikä hymy yhtään auta tilannetta.” Mä yritän väläyttää komeimman hymyni ja saan Siljan nauramaan kunnolla. Pari hiljaista kärsijää kääntyy katsomaan meihin paheksuvasti ja Silja hiljenee nopeasti, mut hymy ei hyydy sen huulilta. Sillä on kaunis hymy, mun pöpperöinen pää ajattelee.
”Okei, ei oo paha jono, mutta tietysti aina voi tulla jotain kiireellisempiä eteen”, Siljan mutsi palaa ilmoittamaan, istahtaa Siljan viereen ja hamuaa jotain naistenlehteä pöydältä. ”Ei auta kuin odottaa.”
”Kiitti”, mä tajuun sanoo. Se nyökkää mulle ja syventyy siihen lehteensä.
”Mitä tapahtui? Ja kuka se Mike on?” Silja madaltaa ääntään, niin ettei sen mutsi kuulis.
”Yks, jolla on kaunoja mua kohtaan”, mä jaksan sanoa. Mua ei huvita kertoa koko tarinaa. Taas Silja lukee mun ajatuksen eikä enää kysy. Hetken odotustilassa kaikuu vain kaukaisuudesta vauvan rääkynää.
”Se on karhu”, Silja ilmoittaa yllättäen. Käännän päätäni liian nopeasti Siljaa kohti ja kipu vihlasee ohimossa. Silja näyttää yhtä aikaa huvittuneen vakavalta ja kipuani pahoittelevalta. Kummallinen yhdistelmä. Mä näytän varmaan lähinnä kysymysmerkiltä.
”Sä tappelit karhun kanssa”, Silja selittää. ”Kynnellä se raapaisi sun silmäkulmaa, pisti karvaisella nyrkillä nenänvarteen ja kungfu-potkulla kylkeen.”
”Miks sillä ois kaunoja mua kohtaan?”
”Mä veikkaan, et sä haastoit sen joskus heittelee koreja sun kaa ja sä voitit. Se jätti koriksen kokonaan sen takia ja vaihto kung-fuhun. Karhut on kamalan pitkävihaisia.”
”Ai se on se, joka on seurannu mua jo monta viikkoa”, mä irvistän yrittäessäni loihtia ymmärryksen ilmeen kasvoilleni. ”Vain varjo on näkyny kulmien takaa.”
”Kuulostaa tutulta”, Silja totee vakavasti. ”Koripalloon vakavasti suhtautuva city-karhu. Niitä on liikkeellä ja ne nimenomaan harrastaa uhriensa stalkkausta.”
Siljan kahjous on piristävää, eikä mua vituta enää paljoa. Mä jopa nään mielessäni taisteluni karhun kanssa ja oon hetken melkein tosissani iloinen, ettei käyny pahemmin.
”Ooksäkin taistellu karhun kanssa?” mä kysyn, mut Silja ei ehdi vastata, kun käytävältä kuuluvat hätäiset askeleet vie meiän huomion. Mutsi. Se katselee odotustilaa hetken kuin vauhkoontunu eläin, tajuu lopulta mut ja kävelee meiän luo.
”Rami, ootko sä kunnossa?” mutsi melkein kiljuu. Sen yleensä niin hillityn ja hiljaisen olemuksen alla kuohuu kunnolla. Mä yritän selittää tilannetta, mut mutsi ei ota millään rauhoittuakseen. Se vain tuijottaa mun silmäkulmaa ja on aivan poissa tolaltaan. Mä tajuun odotustilan väen tuijottavan meihin uteliaina ja tunnen suurta halua kadota maan alle. Kai se kaikki näkyy musta, sillä Siljan mutsi nousee tuolista ja tulee paikalle. Se esittäytyy rauhallisen jämäkästi mun täysin pihalla olevalle mutsille ja pyytää sen vähän sivummalle juttelemaan. Mutsi ei osaa kuin totella ja niin ne katoo ikkunasyvennykseen muovikasvien taakse.
Mä en kuule kaikkee, mut tajuun Siljan mutsin kertovan ammattilaisen ottein mun vammoista ja mutsi rauhoittuu, kun lopulta tajuu, etten mä kuole tai mitään. Mä ehdin jo huokaista helpotuksesta. Mut Siljan mutsi puhuu edelleen.
”En tiedä.... mutta mielestäni on outoa.... Rami tuli verissäpäin meille, ei kotiinsa... on viime aikoina nukkunut meillä aina välillä... En halua puuttua, mutta... ei tämä voi mielestäni jatkua näin”, mun korvat nappaa pätkiä keskustelusta. Siljan mutsi puhuu samalla rauhallisen ystävällisellä mut jämäkän vastaansanomattomalla tyylillä mutsille kuin puhui mullekin aiemmin. Mutsi on hiljaa ja nöyränä kuin lapsi rehtorin puhuttelussa. Musta tuntuu yllättäen pahalta mutsin puolesta, mut ehkä se on hyvä, et joku sanoo vihdoin totuuden ääneen.
Äkkiä musta tuntuu, et jokin on muuttumassa. Mä en voi enää vain paeta kotoolta. En nyt, kun mutsi tietää, missä mä oon. Mutsi ei voi tuollaisen puhuttelun jälkeen enää valehdella itselleen, et mä oon vaan menny frendeille. Siljan mutsi pitää huolen, et mutsi tietää tasan tarkkaan mun pakenevan. Mua pelottaa muutos, pelottaa mitä tapahtuu, kun mä pääsen kotiin.
”Tomorrow may rain so I’ll follow the sun”, Siljan ääni vierestä on kuin lämmin tuulahdus kylmyyden keskellä.
”Missä se aurinko sitten on?”
”Emmä tiiä, mut kyl se löytyy, usko pois”, Silja sanoo varmana asiasta. ”Sen on pakko.”
Kun mä mietin tarkemmin, muutos ei tunnu vain pelottavalta. Se tuntuu myös helpottavalta.


SILJA


Automatka kotiin taittuu hiljaisuuden vallitessa. Kotona äiti antaa mun riisua ulkovaatteet, käydä vessassa ja päästä sohvalle asti. Sitten puhetta ei voi enää välttää.
”Nyt kerrot, mistä tässä kaikessa oli kyse”, äiti vaatii ja istahtaa sohvan toiseen laitaan.
”Joku hakkas Ramin ja...”, aloitin, mutta äiti keskeyttää mut.
”Joo, toi tuli jo selväksi. Muistanko mä väärin, eikö Rami ollut se, josta sä puhuit aiemmin Hartsana? Mä muistan sun joskus valittaneen sen kiusaavan sua. Mä en tiennyt teidän olevan yhdessä.” Äidin ääni on yllättävän syyttävä.
”Me ei olla yhdessä! Me ollaan vaan ystäviä. Sitä paitsi Ramilla on tyttöystävä”, tiuskin äidille. Miten se oikein osaa olla noin ärsyttävä?
”En mä tiennyt, että te ootte ystäviä. Sä et ole puhunut mitään.”
”Pitääks mun raportoida kaikista mun ystävistä sulle?”
”Ei, mut... mä luulin tietäväni keiden kanssa sä liikut”, äiti huokaisee. ”Ootteko te kauankin olleet ystäviä?”
”Joululta.” Äidin ilme näyttää yllättyneeltä.
”Mä olen luullut, että sä liikut nykyään lähinnä vain Iidan ja Sannin kanssa.”
”Oon mä koulussa niitten kaa.”
”Koulussako sä Ramiin tutustuit?”
”En, ei me olla koulussa kavereita. Me tunnetaan muuten”, mä vastailen lyhyesti. Mua ärsyttää koko kuulustelu, enkä mä halua lähteä puimaan mun kaverisuhteita.
”Okei, ei se sitten varmaan ole mun asiani”, äiti sanoo loukkaantuneeseen sävyyn. ”Mutta mä en tykkää siitä, että täällä nukkuu porukkaa ilman, että mä tiedän siitä. Varsinkaan poikia.”
”Sä sanoit, et meille voi tulla yöksi.”
”Milloin muka?”
”Ei sulla ollu aiemmin mitään sitä vastaan, että Iida ois täällä yötä”, mä vastaan terävästi.
”Se on eri asia, mä tunnen Iidan”, äiti vastaa tiukasti ja pysähtyy sitten miettimään. ”Onko Iida oikeesti edes ollut yötä täällä?”
Äiti näkee totuuden mun ilmeestä.
”Sä valehtelit mulle!” Äidin äänen loukkaantunut sävy vain syvenee.
”Koska mä tiesin, että sä oisit just tollainen!” Mä jään istumaan sohvalle, mutta mökötän toiseen suuntaan.
”Okei, rauhoitutaan”, äiti sanoo jo rauhallisemmin. ”Miksi Rami on ollut täällä yötä? Miksei kotonaan?”
”Sillä on jostain syystä vaikeeta kotona. Ei se mulle kuulu!” Ärsyttää äidin kuulustelu, mutta yhtä paljon ärsyttää myöntää, etten mä oikeastaan tiedä.
”Sä sanoit, että Ramilla on tyttöystävä. Miksei se ole sen luona sitten?”
”En mä tiedä. Ramista tuntuu, että mä ymmärrän sitä paremmin.”
”Voi Silja”, äiti sanoo ja saa mut tuntemaan itseni kymmenvuotiaaksi, joka on luullut voivansa ottaa siilin lemmikiksi, jos juottaa sille maitoa. ”Ei mulla oo mitään teiän ystävyyttä vastaan, mutta mä en vaan halua, että suhun sattuu. Ymmärrätkö?”
”Selvä. Oliks sulla muuta?” Mä en halua kuulla mitään saarnoja.
”Ei”, äiti vastaa ja mä lähden omaan huoneeseeni. Mä lysähdän sängylle ja tuijotan kattoa.
Mä en voi kuvitella, että mä joskus halusin kertoa äidille koko Rami-jutun. Ei sille voi puhua mitään. Ei se ymmärrä. Onhan mun ja Ramin ystävyys jotenkin kieroutunutta, mutta ystävyyttä kuitenkin. Miten niin muhun voi sattua?

Google-runo: Sinä

Runo-tunti

SILJA

’Onko muutama numeraali?

Onko ihminen muutakin kuin materiaa?

Onko puutarhan hoito muutakin kuin kompostointia?

Onko ihminen muutakin kuin pelkkää materiaa?’

Tarkastelen elämäni ensimmäistä googlerunoa. Pitkin hampain suostuin laajentamaan tyyliäni, mutta sen tekeminen on ollut yllättävän hauskaa. Kyllä runon voi liittää runokokoelmaani ”Tumman erisävyt”. Ope kyllä painotti, että nimeäisimme ne vasta viimeisenä, kun näemme, millaisen kokonaisuuden olemme saaneet kasaan. Tiesin jo valmiiksi, että tuo nimi kyllä kuvaa mun kokoelmaa.
Olen ajatellut kasata kokoelmani uusista ja vanhoista runoista, vaikka vieläkin arastelen henkilökohtaisten runojeni tuomista esille. Mutta kokoelmia ei kai lue kuin ope, joten ehkä mä pystyn siihen. Olen päättänyt pystyä.
Yhteiskuntaopin tunnin väittelyn jälkeen tiesin sen. Pysähdyin Talent-mainoksen eteen ja päätin olla vihdoin mukana. Haluan lavalle, haluan huutaa ääneni tähän maailmaan, en anna enää elämän lipua ohi. En varsinaisesti ole päättänyt, mitä esittäisin, mutta mielessä on alkanut orastaa ajatus lukea jokin mun runo ja tää runotehtävä tuntuu universumin vihjeeltä tehdä juuri niin. Se kaikki on vasta ajatuksen tasolla, mutta olen vakaasti päättänyt, että tällä kertaa en peräänny.
”Nyt tuli helmi!” Tonin kuulutus keskeyttää mun ja ilmeisesti aika monen muunkin työskentelyn, sillä liikettä alkaa luokkaan tulla heti enemmän.

’Munat pataan

munat uunissa

munat benedict

munat jäi vetoketjun väliin’

Luokka rämähtää nauramaan, enkä mäkään voi olla hymähtelemättä. Runo on yhtä aikaa poikamaisen lapsellinen, rujo, arkinen ja hienostunut. Ei hullumpaa.
”Kuka se Benedict on?” Otto kyselee riittävän kovalla äänellä yleisen älämölön keskeltä.
”Kato googlesta”, Rami vastaa sille terävästi.

Lasken kännykän takaisin pöydälle ja huomaan Iidan tuijotuksen.
”Mitä?” kysyn viattomasti.
”Sä hymyilit taas silleen erityisesti. Sun on pakko tavata se Beatles-poika!” Iida intoilee tuimasti. ”Vai oletko jo tavannut?”
”En”, vastaan ja tajuan vasta sekunnin liian myöhään, että mun olisi pitänyt kiistää koko juttu. Olen alkanut toivoa, etten olisi koskaan puhunut Mustarastaasta Iidalle.
”Mites sun runot etenee?” vaihdan aihetta niin sulavasti kuin kykenen ja vilkuilen Iidan vihkoon. Iida yrittää piilotella tekstejään, mutta ehdin lukea sanat ’kaipuu’ ja ’Saksa’.
”Moritz?” kysyn ja Iida huokaisee.
”Se on vain mun inspiraatio, ei muuta”, Iida vastaa lyhyesti, enkä mä haluakaan udella.
”Toi on Hartsa hyvä!” kuulen Jamalin nauravan luokan perältä. ”Lue se ääneen!”
”Okei”, Rami vastaa selvästi mielissään saamastaan huomiosta ja lukee niin, että koko luokka varmasti kuulee.

’Kännissä ja läpällä

kännissä olet ääliö

kännissä sekoilet

kännissä petät’

”Pojat, minä luulen, että nyt olisi parasta jättää ne googlerunot kokonaan ja siirtyä tekemään ihan muita runoja”, open ääni kuuluu edestä.

Oonalla runoja ja vähän muutakin

RAMI


”Jos mä kuvittelin, et kaikkein ärsyttävimmät koulutyöt on jo tehty, niin mä olin väärässä. Tää runotehtävä on niin syvältä”, Oona valittaa. Se röhnöttää säkkituolissaan vihko reisillään lyijäri toisessa ja kännykkä toisessa kädessä ja sen kasvoilla on epätoivoinen ilme. ”Miks mun pitäis osata kirjoittaa jotain runoja? Mitä mä hyödyn siitä?”
”Sä kuulostat ihan Odelta”, mä heitän sille virnuillen pelin lomasta. Me ollaan sovittu, et tehään yhessä äikän projektia Oonalla, mut mä en saa itteeni millään innostumaan niistä runoista, mieluummin tapan aikaa Oonan sängyllä maaten.
”Mitä hyötyä on siitä, että mä saan paperille tällaista roskaa? Oona jatkaa valittamistaan ja lukee vihkoon kyhäämänsä runon:

’Korista tahdon mä vaan pelata,

muuten mä voisin vaikka delata.

Tätä juttua kantsii sun kelata,

ettei tarttis turhaan elämääs selata.’

”Ootko miettiny ton runon sanomaa? Puhutteleeko se lukijaansa?” mä matkin äikänmaikan kommentteja ja saan Oonan irvistämään.
”Eiku ihan oikeesti, mun pitää saada jotain järkevää kasaan, jottei mun äikännumero laske”, Oona valittaa vakavalla naamalla. Ihme pinko sekin jaksaa välillä olla.
”Kokeile tehä vaikka sellainen googleruno”, mä ehdotan sille. Ilta vois jotenkin mennä eteenpäin, jos se sais ees yhen runon kasaan.
”Okei”, Oona lämpenee ajatukselle ja alkaa näpyttää kännykkää. ”Oisko tää hyvä?”

’Olen suomalainen

olen kuullut on kaupunki tuolla

olen yksinäinen

olen omena.’

”On toi ny sitä korisrunoo parempi”, mä arvioin ja siirryn itekin kännykällä googleen.
”Hei, mä sentään tein sen korisrunon ihan ite!” Oona valittaa yllättävän totisella äänellä. Mä katson parhaaks olla hiljaa ja yritän löytää ittelleni kohtuullista runoo. Jostain syystä google ei löydä mitään mielekästä mun ehdottamilla sanoilla, kuten ’vittuilla’ tai ’saatanan runotehtävä’.
”Nyt mä sain hyvän!” Oona hihkuu, kirjoittaa jotain vihkoonsa ja lukee vasta sitten tuotoksensa.

’Maailma on sun

maailma on

maailma on kaunis

maailma on tehty meitä varten.’

”Luulis maikalle kelpaavan”, mä hymähdän, lopetan oman tuloksettoman etsinnän ja katselen Oonaa. Se näyttää söpöltä tiukassa topissa ja hiukset hätäisellä ponnarilla. Runous alkaa kadota mun mielestä.
”Ei jaksa tehä näitä runoja enempää”, mä sanon. ”Sä oot saanu ainaki kaks kasaan, voit ihan hyvin jatkaa myöhemmin. Tuu tänne!” Mä yritän saada mun ääneen maanittelua, vaikka pelkään kuulostaneeni lähinnä käskevältä. Oona kuitenkin pistää tavarat sylistään lattialle, nousee vaivalloisesti säkkituolista ja tulee mun luo.
Oona tuntuu lämpimältä ja pehmeältä mun vieressä. Sen huulet maistuu jo tutulle ja niitä on kiva tunnustella kielellä. Hetken mä annan käsieni silittää sen selkää ja hiuksia, kunnes siirrän hiljalleen oikean käden Oonan paidan alle ja sen rintsikan päälle. Oona huohottaa mun korvaan ja nousee istumaan sängylle. Se riisuu paidan päältään. Yhtä aikaa mun pää on täynnä ajatuksia ja ihan tyhjä ja mä vedän oman paitani pois. Mä siirrän käteni takaisin Oonan rinnoille, joita mä hiplaan sen rintsikoiden läpi; Oona ei estele vaan antaa omien käsiensä kulkea mun rintalihasten yli. Mä siirryn vähän lähemmäks sitä, annan käsieni liukua sen selkään ja yritän irrottaa sen ritsikoita. Mä ähellän niiden kanssa ikuisuuden, kunnes lopulta saan ne aukenemaan. Oona auttaa ne pois kokonaan ja mä tutkin ja puristelen sen rintoja. Ei ne isot tissit oo, mut urheilullisen kiinteät.
Housut puristaa helvetisti, eikä mun päässä liiku kuin yks ajatus. Mä nappaan kädelläni Oonan kädestä kiinni ja ohjaan sen haaroväliini. Oona ei vastustele, vaan siirtää toisenkin kätensä mun farkun kaulukselle ja alkaa avata nappia ja vetoketjua. Se tuntuu kestävän ikuisuuden ja kun mä lopulta tunnen kosketuksen alushousujen läpi mun kyrvällä, se tuntuu heikolta ja tärisevältä. Mun huulet etsii Oonan suun ja mä suutelen sitä kovasti. Vittu mä haluan naida sitä, mun päässä kaikuu: onko ne mun omat sanat vai lainaus jostain? Halu ei kysy järjeltä mitään.
”Oota”, Oona huohottaa mun suuhun ja vetäytyy kauemmaksi. ”Mä... mun vanhemmat... tulee ihan kohta.”
”Ei ne tänne tuu”, mä hyssyttelen ja yritän saada sitä taas lähemmäksi. ”Älä ny.”
”Ei ku oikeesti”, Oona sähähtää ja nousee ylös sängyltä. Se nappaa lattialta rintsikkansa, pukee ne äkkiä ylleen ja etsii paitansa. ”Mä en... ny haluu.”
”Koska sä sit haluut?” mun suusta pääsee pettyneempänä kuin ajattelin. Mä vedän housut vaivalloisesti kiinni ja etsin kanssa paitani.
”Emmä tiiä”, Oona kivahtaa ja pakenee takaisin säkkituolille.
”Sori, sori”, mä sanon, mut muuta sanottavaa mä en keksi. Mä nappaan kännykän ja surffailen somessa. Hiljaisuus on painostava.
”Mä meen”, mä lopulta sanon, ku en muutakaan keksi.
”Älä mee”, Oona yrittää ponnettomasti, mut mä nousen jo ylös, etsin tavarani ja menen ovelle. Oona seuraa mua alakertaan ja jää katsomaan, kun mä lähden ovesta.
En mä oo suuttunu, vaikka oonkin pettyny. Mä en vaan keksiny mitään sanottavaa.

Väittely

SILJA


”Demokratia, diktatuuri, faktoja, vertailua, plussia, miinuksia”, poimin avainsanoja tehtävänannosta, mietin asiaa ja kirjoittelen muistiinpanoja. Iida istuu mun vieressä, mutta musta tuntuu, että se istuu siinä enemmän tottumuksesta kuin haluten olla juuri siinä. Välkät se hengaa mun ja Sannin kanssa kuten ennenkin, mutta puhuu Oonan ja muun jengin jutuista niin paljon, että voisi kuvitella sen haluavan olla mieluummin siinä porukassa. Vatsassa tuntuu epämääräinen tyhjä tunne.
”Alkaako olla valmista?” ope kyselee ja luokasta kuuluu epämääräisiä murahduksia. ”Okei, sitten puretaan aihe tällä kertaa väittelyllä.”
”Älä jaksa”, Otto valittaa ja tuntuu heti saavan kannattajia mukaansa.
”Kyllä, tämä on diktatuuri, joten minä päätän”, ope naurahtaa. ”Keskeltä luokka puoliksi, toinen puoli miettii, miten voisi puolustaa diktatuurista hallintoa ja toinen miten demokraattista.”
Pulpetit saadaan kohtuullisella vauhdilla työnnettyä kahdeksi porukaksi, mutta ihmiset ei ryhmittäydy yhtä nopeasti. Meiän puolikas käy ainakin kolmea eri keskustelua, joista kaksi nyt ainakin liittyy diktatuurin hyviin puoliin, mutta yksi taitaa sivuta aihetta vain arvostelemalla opettajan älyttömiä tehtäviä ja valtaa opettaa asiat tyhmästä. Iida ottaa jonkinlaista johtajuutta meiän ryhmässä ja ryhtyy kasaamaan luokan puolikkaan ajatuksia paperille mun ja parin muun oppilaan avustuksella. Mietin, olenko sittenkin väärässä aiempien ajatusteni kanssa, sillä meiän työtiimi toimii edelleen mainiosti.
Lopulta tulee väittelyn aika. Aki ja Tuomo ylistää demokratiaa luokan toisella laidalla. Rami näyttää kyllästyneeltä ja heittää laiskasti väliin joitain kommentteja ja saa pojat lopulta lopettamaan kuin seinään. Meiän ryhmästä Iida vastaa diktatuurin puolesta, mikä saa Oton naureskelemaan, Ramin tuhahtelemaan ja open hyssyttelemään poikia. Ramin asenne alkaa ärsyttää. Miksi sen pitää edelleen olla kusipää? Miksei se voi ottaa mitään edes puoliksi tosissaan tai antaa edes muiden ottaa? Miksei se voi olla oma fiksu itsensä? Mua alkaa ärsyttää niin paljon, että refleksinomaisesti viittaan ja pyydän lupaa liittyä väittelyyn. En tiedä, kumpaa tunnettaan ope yrittää enemmän peitellä kasvoiltaan, hämmästystä vai iloista yllättyneisyyttä, mutta antaa mulle vuoron.
”Miettikää vaikka tätä luokkatilannetta. Molemmat ryhmät on saanu demokraattisesti päättää, miten valmistautua oman näkökulman puolustamiseen. Onko se toiminut? Demokratiaryhmässä olis varmaan saatu parempaa työtä aikaiseksi, jos olis ollut yksi johtaja, joka päättää ja jonka tahtoon muiden olis alistuttava, eikä epämääräisiä toisinajattelijoita sallittais.” Annan tulla koko mun ärsytyksen, vaikka tunnen pulssin kiihtyvän, käsien tärisevän ja suun kuivuvan. Puhuessa katselen luokan seiniä päiden yläpuolella, mutta toisinajattelijoista puhuessa mun katse tipahtaa Ramiin, enkä oikein osaa lukea sen ilmettä.
Mun lopetettua luokka on hetken täysin hiljaa. Kukaan ei tunnu tietävän, miten jatkaa mun hyökkäyksen jälkeen. Lopulta Rami avaa suunsa.
”Mut eiks kokonaisuudesta vois saada rikkaamman, kun otettais huomioon kaikkien näkökulmat ja mielipiteet? Miks yks päättäjä osais sanoo kaiken olennaisen?” Sen normaali epämääräisen rötköttävä asento on muuttunut suoraksi ja se katsoo haastavasti mua suoraan silmiin. Mun on vastattava siihen.
”Niin, sehän olis ideaalitilanne, että kaikki saavat vaikuttaa, kaikkia kuunnellaan”, vastaan odottamatta lupaa puhua, ”mut toimiiko se oikeassa maailmassa, jossa kaikki haluaa kyllä sanoa mielipiteensä, mutteivät kuitenkaan kuuntele muita tai ota vastuuta yhdessä tehdyistä päätöksistä?”
”Niit taitoi vois opetella”, Rami vastaa. Sen äänestä kuulee ärsyyntymisen, jonka se kuitenkin onnistuu pitämään taka-alalla. ”Jos opettelis kuuntelee ja hyväksyy muittenkin ajatukset ja otettais sit sitä vastuuta, niin eiks se ois paras tilanne? Eikä johtajuus tarkoita diktatuuria, jos siitä johtajasta on yhdessä päätetty.”
”Niitä taitojahan me just opetellaan koulussa, mut ei taida mennä oppi aina perille?” Mun ääni pysyy rauhallisena, vaikka tekee mieli kivahtaa. Muutaman sekunnin hiljaisuus tuntuu ikuisuudelta. ”Eli joo, toi voisi toimia, mutta... mutta entä jos enemmistö onkin väärässä ja tekee huonoja päätöksiä?”
”Entä jos se sun diktaattori on väärässä ja tekee huonoja päätöksiä?” Rami näpäyttää takaisin terävästi mutta asiallisesti. Sen silmissä näkyy aitoa hymyä, vaikka sen suupielten kaari on tavalliseen tapaan pilkallisenoloinen.
”Ehkä siksi diktatuurikin pitäis rakentaa pienen, älykkään ja sivistyneen porukan ympärille, joka ymmärtää kansan parasta”, vastaan ja tunnen silmieni hymyilevän Ramille, vaikka muu naama pysyy vakavana.
”Sä siis myönnät, et pelkkä yks ihminen ei ole järkevä tapa hallita?” Rami kysyy. Otto alkaa nauraa pilkallisesti sen vieressä, mutta Rami saa sen hiljenemään yhdellä katseella.
”Tietysti myönnän”, vastaan auliisti. ”Myönnätkö sä, et myös enemmistö voi olla väärässä?”
”Okei, tietty voi”, Rami myöntää helposti. ”Mut demokratian etu vois olla se, et se vähemmistö saa vapaasti jatkaa oman mielipiteensä rummuttamista ja ehkä se enemmistö lopulta tajuaa virheensä.”
”Ei huono ajatus”, vastaan katse edelleen tiukasti Ramissa. En keksi enää mitään sanottavaa siihen, vaan tuijotin sitä silmiin ja se vastaa mun tuijotukseen.
”Entäs muut?” tajuan open sanovan hitaasti. Se jäi kuuntelemaan niin tiiviisti meiän väittelyä, että sillä kestää hetki saada taas ohjat käsiinsä. ”Voisiko demokratiasta tai diktatuurista sanoa jotain muuta?”
Äkkiä tajuan muun luokan ympärilläni, ihan kuin se hetki sitten ei olisi ollut siinä. Tajuan olevani katseiden kohteena ja huomaan kunnolla käsieni vapinan, jonka ehdin jo unohtaa. Olen iloinen, kun Aki jatkaa demokratian ihmisoikeuksien ylistämisellä ja Iida yrittää parhaansa mukaan kertoa diktatuuristen valtioiden positiivisista saavutuksista. Vaivihkaa vilkuilen Ramiin ja huomaan sen syventyneen kännykkäänsä. Mä sen sijaan olen näennäisesti mukana väittelyssä, mutta todellisuudessa en enää tajua muiden puheita. Yhtä aikaa olen täynnä energiaa ja täysin lopussa. Kävinko oikeasti sen keskustelun luokan edessä?
Lopputunti menee multa ohi. Epämääräisesti tajuan open kiittävän hyvästä väittelystä. Alan tehdä rutiininomaisesti lähtöä, mutten ehdi lähteä paikaltani, kun tajuan Ramin seisovan mun edessä. Se katsoo suoraan mun silmiin ja hymyilee.
”Hyvä väittely, Silja”, se sanoo korostetun asiallisesti mutta pilke silmäkulmassa ja ojentaa kättään. Tokenen hymyilemään sen eleelle, tartun sen käteen ja kättelen yliasialliseen sävyyn.
”Niin oli.”
Rami päästää mun kädestä irti ja lähtee. Käännyn nopeasti vielä varmistamaan kaikkien tavaroiden olevan mukana, vaikka tiedän niiden olevan, enkä voi estää pientä hymyä karkaamasta kasvoilleni. Sitten löydän taas normaalin ilmeeni ja lähden Iidan ja Sannin perässä käytävään.
”Sä olit oikeesti mahtava”, Iida sanoo mulle lohduttavaan sävyyn. ”Hartsa on ääliö, vaikka oli sillä ihan hyviä pointteja.”
”Mitä? Miten niin?”
”Siis ihan hyvinhän se väitteli, silleen asiallisesti”, Iida selittää. ”Mut tulla nyt tollein pottuilee sulle jälkeenpäin. Hienosti vastasit sille.”
”Ei se pottuillu”, vastaan nopeasti. ”Se kiitti hyvästä väittelystä.”
”Niin vois luulla, jos ei tuntis sitä”, Iida sanoo. ”Mut ei puhuta siitä, sä olit hyvä!”
”Niin olin”, myönnän ja annan sisäisen kuplintani nousta hymyksi huulilleni. Olin hyvä ja se tuntuu mahtavalta.

Tyyny ja peitto kaapissa

SILJA


”Oletko nähnyt mun vihreetä mekkoa?” äiti kysyy mun huoneen ovelta. ”Mä en löydä sitä mistään.”
”En mä lainaile sun vaatteita”, vastaan ja jatkan läksyjä äidistä välittämättä.
”Etpä.”
”No en ainakaan sitä mekkoa.”
”Tarkistan silti”, äiti toteaa ja alkaa kaivella mun vaatekaappia. ”Hei, mitä mun lempparipaidat tekee täällä. En ole nähnyt näitä aikoihin.”
”Et edes muistanut, että sulla on ne.”
Äiti jatkaa kaapin tarkkaa kaivelua.
”Silja, miksi sulla on tyyny ja peitto täällä? äiti kysyy. Käännyn ja huomaan sen pitelevän alahyllyltä löytämäänsä Ramin jäljiltä olevaa peittoa kädessään. Miten sen vihreä mekko olisi sieltä muka löytynyt?
”Ne vaan on... valmiina, jos Sanni tai Iida tulee yöks”, vastaan varovaisesti, kuin koettaen kepillä jäätä.
”Kumpi täällä on ollut yötä?” äiti ihmettelee tutkittuaan lakanaa. ”Sä et oo mitään puhunut, et ne ois ollu täällä yötä.”
”Iida”, päädyn sanomaan palloteltuani lyhyen entten tentten teelikamenttenin päässäni. ”Se on ollu täällä pari kertaa.”
”Mikset sä oo kertonut? Saahan Iida tänne tulla yöksi”, äiti kummastelee ja viikkaa peittoa takaisin kaappiin.
”Mä... se... sillä on välillä ollu vähän vaikeeta kotona, niin se on mieluummin ollu täällä”, mun suusta pääsee lopulta helposti. Ja eihän se varsinaisesti valhetta ole, tavallaan.
”Iidalla?” äiti näyttää huolestuneelta. ”Voi ei, vanhempien kanssako?”
  ”Joo, tai emmä niin tiiä, kai”, mua alkaa hermostuttaa enkä haluaisi keksiä enää yhtään valhetta lisää. ”Mä luulen, että sillä menee jo paremmin, älä huoli.”
”Okei, mut jos mä voin jotenkin auttaa, niin tietenkin autan ja tietysti meille voi tulla yöksi”, äiti jatkaa otsa edelleen vähän rypyssä.
”Joo, joo”, yritän huolettomasti lopettaa keskustelun ja keskittyä taas läksyihin. Äiti kääntyy vielä mun kaapin puoleen, löytää lopulta sen mekonkin – mut on lavastettu, aivan varmasti – ja lähtee pois. Huokaisen syvään.
Valhe tuntuu oudon turvalliselta. Äiti ei tunne Iidan vanhempia ja tuskin näkee Iidaa, niin että alkaa kysellä. Eihän Iida käy meilläkään nykyisin juuri koskaan. Ajateltuani tämän ajatuksen se ei kuitenkaan tunnu enää helpottavalta. Tajuan, etten tosiaan näe Iidaa enää kuin koulussa oikeastaan. Okei, se kutsui mut kattoo niiden turnausta, mutta en mä oikein tiedä, miksi se mut sinne pyysi. Se on jotenkin niin intoa täynnä koriksen suhteen, ihan sen urheilunkin, mutta vielä enemmän sen niiden joukkueen. Se tuli kyllä tauolla juttelee mun kanssa, mutta musta tuntui, että se olisi ihan hyvin voinut hehkuttaa niitä juttujaan kenelle tahansa, ei sillä ollut merkitystä, että juuri mä seisoin siinä. Koin itseni ulkopuoliseksi sen elämästä.