Perustorstai

RAMI


Palloja, pikkasia ja parketti. Perustorstai. Se tunti ei vaan tunnu joka viikko lainkaan niin pitkältä kuin nyt. Alkuleikit vielä meni, mut mä en millään jaksais vetää tekniikkaharjoituksia ja koutsata peliä. Mun ajatukset on muualla.
Pikkujätkilläkin on kevättä rinnassa. Lukas puhui jostain tytöstä, joista puheista Eino nappasi kiinni ja alkoi lällättelee Lukaksen tyttöystävästä. Lukas oli jo ihan tomaattina porukan keskellä, joten mä yritin rauhoitella tilannetta ja todeta, et puhe taitaa olla ihan vain tytöstä frendinä, eikä mistään tyttöystävästä.
”Onko sulla tyttöystävää?” Ossi heti kysyi silmät kirkkaina.
”Joo, on mulla”, mä vastasin vähän kiusaantuneena ja toivoin aiheen vaihtoa. Turhaan.
”Onko sulla sitten tyttöä kaverina?” Eino kysyi samalla viattomuudella.
”Joo, on”, mä vastasin parin sekunnin viiveellä ja olin tyytyväinen, et Koutsi alotti treenit just silloin. Pikkujätkät unohti koko keskustelun samantien, niin ne yleensäkin unohtaa, mut mulla se aktivoi päässä hermoratoja, joita en ois toivonu.
Silja. Miksei se enää vastannu mulle? Ja miks mä ärsyynnyin siitä niin paljon? Menin antaa Siljalle tarkoitetun muistikirjan Oonalle. Oonalle, joka katto kantta ja monen sekunnin päästä totes ”oliks nää niitä beatlesejä?”. Oonalle, joka kyllä kiitti pitkällä kielarilla, mut joka ois yhtä tyytyväinen muistikirjaan kuningattaren kuvalla. Varmaan tyytyväisempi.
Silja. Miksei se vastaa mulle enää? Mihin sen aika muka menee? Mitä välii, mä yritän hokee itselleni. Mitä välii.
”Hienoa peliä jätkät!” Koutsi pääsee vihdoin hehkuttamaan sekavan, mut varmaan eteenpäin menneen pelaamisen jälkeen. ”Hyvää työtä kaikilta.”
Ovella kurkkii jo vanhempia, kun jätkät juoksee ovelle yhtenä sekamelskana, osan törmätessä oveen, kun kaikki ei mahdukaan oviaukosta ulos yhtä aikaa. Näystä huvittuneena mä alan keräillä palloja, muutama tosin menee pallohäkkiin korin kautta.
”Mä kysyn edelleen samaa”, Koutsin rauhallinen ääni sanoo.
”Häh?” mä vastaan ja nappaan korista pudonneen pallon ja vippaan häkkiin.
”Koska sä palaat?” se kysyy ehkä sadatta kertaa.
”Emmä palaa”, mä vastaan varmaan sadatta kertaa.
”Mikset?” Koutsi kysyy ehkä vain kymmenettä kertaa.
”Ei se ollu mun juttu, vaan faijan”, mä vastaan ainakin kolmatta kertaa.
”Sä oot edelleen täällä, sä oot näiden tenavien kanssa joka viikko. Miksi sä oot, jos ei se oo sun juttu?” se kysyy ensimmäistä kertaa. Mä en osaa vastata.
”Ehkä sä et pelannu vaan isäs takia”, Koutsi ehdottaa tyynesti ja sulkee pallohäkit. ”Ehkä se oli sunkin juttu, sitten kuitenkin.” Mä yritän väittää vastaan, mut protesti jää kurkkuun. Niinpä mä tyydyn kääntymään kannoillani ja hakemaan kamani lavanreunalta.
Jamalilta on tullu kolme puheluu ja kasa viestejä. ”sos, vastaa!” ”tuu studiolle asap!” Mitä helvettii? Joku on vuotamassa kuiviin studiolla ja ne soittelee mulle? Paikat on hajotettu ja soittimet viety ja mun pitäis selvittää asia? Vai onko taiteellinen kriisi noin paha? Mä soitan samantien Jamalille, joka ensin mäyhää sitä, ettei muhun saanu yhteyttä, ja vannottaa sit mut tulemaan heti studiolle. Emmä tajuu siitä puhelusta mitään, mut valikoin suunnaksi studion.
Matkalla ajatukset myllertää mun päässä, vaikken mä ees tuhlaa niitä Jamalin hätätilanteelle. Oonko mä oikeesti lopettanu koriksen vain kostaakseni faijalle? Et oisin muuten jatkanu? Naurettavaa, emmä oo kaivannu korista vuoteen. Mä vaan koutsaan pikkujannuja, koska... koska... no, emmä vittu tiedä miks, mut mitä välii sillä on. Emmä kaipaa korista, en ollenkaan.
Enkä mä kaipaa faijaa. Jostain se sitten viimein kaivo meiän uuden osoitteen tietoonsa ja tuli eilen illalla ovelle möyhöömään. Ei se ollu selvinpäin takoessaan vartin meiän ovea. Mutsi näytti pienenevän hetki hetkeltä istuessaan olohuoneessa kuuntelemassa sitä paskaa, jota faija suolsi meiän niskaan oven läpi. Mä olin jo varma, et se menis avaa ja faija sais sen houkuteltua takaisin. Mut ei. Se vain istu sohvalla liikkumatta, kuunteli puuoven uhkaavaa pauketta ja odotti, et faija kyllästyy. No, ei se siihen päättyny, vaan naapurin mummon teräviin käskyihin häipyä tai poliisille lähtis puhelu. Muutaman iskun ovi vielä faijalta sai, mut poliisia faija ei jääny odottamaan. Ikkunasta mä näin sen kompuroivan kävelytien laitoja myöten kotia kohti. Tervemenoa, sitä ei kaivattu.
En mä Siljan viestejäkään kaipaa. Mä... okei, mä valehtelen. Kyl mä kaipaan. Edes kunnon selityksen. Emmä voi antaa asian vaan olla. Mun on saatava puhuu Siljan kaa. Mä melkein kaipaan aikaa muutama viikko aiemmin, kun kotoolta pako tarjosi helpon syyn nähdä Siljaa. Se ei enää oo niin yksinkertaista. Mun pitää löytää koulussa tilaisuus puhua sille, jollei se vastaa.
Studion ovella on hiljasta, mun koputus kuuluu poikkeuksellisen selvästi jo ekalla kerralla. Ovi avataan nopeesti ja mä astun koppiin.
”Hartsa, hemmetti vihdoinkin!” Jamal puuskahtaa sanojensa voimakkuudesta huolimatta perinteiseen positiiviseen sävyynsä. ”Meillä on megalomaaninen kriisi!”
Mä katselen kopin nurkasta nurkkaan. Onni miettii, missä asennossa soittaessaan näyttäisi parhaalta, Tane on apaattinen ja Miikka käy hitaasti läpi jotain sointukulkua. Mikä muka poikkee normaalista paitsi Jamalin hysteerisyys?
”Miikka ei pysty soittaa!” Jamal vastaa mun julkilausumattomaan kysymykseeni. Mä vilkasen Miikkaa uudestaan, mut mikään ei tue Jamalin sanoja. Mä katson Jamaliin kysyvästi.
”Me ollaan treenaamassa Greendayn Basketcasea Talentiin”, Jamal alottaa selityksen. Mä nyökkään; Jamal on jo kertonu asiasta. ”Miika joutu eilen mopo-onnettomuuteen, sai murtumia eikä pysty soittaa.”
Mä vilkasen taas Miikaan, jonka kankean soiton pystyn nyt tunnistamaan Basketcaseksi. Skitta pysyy kaulalla ja sormet tuntuu toimivan, joten oon edelleen täysin pihalla ’megalomaanisesta kriisistä’.
”Sen varvas on murtunu!” Jamal puuskahtaa jo selvästi ärtyneenä. Mä luulen hetken kuulleeni väärin tai Jamalin pelleilevän, mut kyl mä kuulin totuuden.
”Sä et oo tosissas!” mä hirnun ja joudun ottaa ovenkarmista kiinni, etten kaatuis alas. ”Miika, ei ihme, et toi soittaminen näyttää hankalalta, kun oot tottunu soittaa varpailla!” Saan vastaukseksi kaksi keskisormea ja vittuuntuneen ilmeen. ”Siis oliks teil joku oikee ongelma?” mä kysyn Jamalilta, vaikka alan jo pelätä saavani turpiini.
”Ei täs vittu oo mitään hauskaa!” Jamal äksähtää jo varsin epäjamalmaisesti ”Kuuntele vaik ite!” Jamal ei montaa sanaa jätkille sano, kun koko bändi on jo soittimiensa takana ja lähtee soittaa Onnin laiskan pulskeasta laskusta.
Ehdotinko mä ihan oikeesti, et ne soittais Greenday:ta? Et se iskee yleisöön punkimpaa kamaa paremmin? Se sointujen sekamelska ja rytmien epätahti, jonka mä Basketcasena kuulen, todennäköisesti iskee kyllä yleisöön. Kuin nyrkki palleaan.
”No?” Jamal tivaa vedon jälkeen.
”Mitä?”
”Kai sä ny kuulit, ettei Miika pysy rytmissä?”
Mä kuulin, ettei Onnin rummutus oo muuttunu taidokkaammaksi viime kuukausina. Mä kuulin, ettei Jamalin yritys riitä pitämään biisiä pystyssä. Mä kuulin, ettei Tane saa esiintymiseensä edes hitusta alkuperäisen biisin hulluudesta tai edes kunnollista englannin ääntämystä. Ja mä kuulin, ettei Miika pysy lainkaan biisin tahdissa.
”Ei pysty revittelee, särkee ihan helvetisti”, Miika valittaa.
”No mitä mä tälle ongelmalle nyt teen?” mä saan vihdoin kysyttyä olennaisen. ”Hankin Miikalle jotain kipulääkkeitä vai?”
”Ei”, Jamal vastaa terävästi. ”Tuu Miikan tilalle.”
Mä oon tukehtua sylkeeni ja joudun köhimään tovin hihaani. Tätä mä en odottanu, vaikka järjellä ajateltuna, mitä muuta Jamal vois kysyä?
”Emmä... tota... soita punkkia”, mä saan puristettua äänihuulten läpi.
”Mä arvasin, et sä vetoot tohon, mut hei oikeesti, me tarvitaan sua”, Jamal alottaa suostuttelun diplomaattiseen tyyliinsä.
”Emmä ny tiiä, paranisko toi mun kanssa”, mä heitän keveästi, vaikka oon enemmän tosissani kuin haluun edes myöntää.
”Älä ny viiti, kyl sä aina yhen varpaattoman ylität.”
”Hei, mä kuulin ton!” Miika protestoi ponnettomasti. ”Sitä paitsi se on vaan murtunu”, kuuluu jatko mutisten.
”Ihan sama, jos se tekee susta etanan”, Jamal tyrmää vastalauseet hymyillen vinosti Miikalle. Sit se kääntyy taas mun puoleen. ”Mitä sä hannaat? Tuut ny. Voidaan samantien treenaa!”
”Emmä voi”, mä sanon hitaasti ostaakseni aikaa miettiä lauseeni loppuun. ”Emmä nyt voi jäädä, enkä mä lupaa mitään.”
”Kyl sä tuut, eiks niin?” Jamal ottaa puheeni lupauksena.
”Katotaan!” mä lupaan ja lähden kiireisenä pois.
Lähtö studiolta tuntuu paolta. Pakenen punkin soittoa. Pakenen lavalle kaikkien eteen nousemista. Pakenen sitä, et joutusin tunnustaa, etten ole niin hyvä soittaa kuin uskottelen olevani.

Mikä on mun talentti?

SILJA


”Siis oliks toi se Hartsan tuliainen Lontoosta?”
”Joo, eiks oo ihana? Niin brittiä.”
”No joo, onhan ne nyt briteistä, mut ei toi nyt oikein sun näköinen juttu oo. Mitä sä ees teet tolla?”
”Hei, vaikka mitä!”
Oona antaa hymy huulillaan kynän laulaa uuden muistikirjansa sivulla ja hetken päästä Jannakin tuhertaa sinne jotain. Sitten ne kihertää niille jutuilleen kuin vuosia nuoremmat, kunnes Oona lopulta sulkee kirjansa ja pistää sen laukkuunsa. Eikä mun ois tarvinnu lähempää sitä kantta nähdä tunnistaakseni mustavalkoisen kuvan neljä hahmoa.
Ei se haittaa mua. Rami saa ostaa tyttöystävälleen ihan mitä haluaa. Se ei kuulu mulle. Beatles ei ole enää mun ja Ramin juttu, joten miksi asia haittaisi mua? Ehkä Rami nyt kuuntelee levyjä ja analysoi biisejä Oonan kanssa, hyvä sille. Ei mulle ole viestejäkään Ramilta enää tullut, niinhän halusinkin, kun en vastannut sen viesteihin. Ja se on ilman muuta ollut oikea valinta. Kaikki on hyvin. Saatan tyynesti jatkaa elämääni eteenpäin.
”Silja, olisi vähän asiaa. Tuletko käymään?”
Musaope katkaisee mun matkanteon käytävällä. Kiltisti tottelen, seuraan sitä musanluokkaan ja istahdan luokassa alas takapulpettiin.
”Niin siis siitä Talentista”, ope aloittaa iloisesti laitettuaan oven kiinni. ”Olen yhtenä opettajana järjestämässä sitä ja sä olet jo ilmoittautunut siihen.”
Nyökkään kevyesti.
”Ja sä ajattelit runon lausua?” Sen ilme on jotenkin epäilevä.
”Niin mä mietin, mutta emmä kyllä enää oikein tiiä”, sanon epävarmasti. ”Siis mä tykkään kirjoittaa runoja ja ajattelin oman runon esittää, mut ei niistä mikään tunnu sopivan.” Olen myös tajunnut, miten naurettavaa olisi lausua runoa teini-ikäisille, jotka ei ymmärrä runoudesta mitään ja nauraisi mut vain alas lavalta. Tämän jätän sanomatta, vaikka se onkin viime päivinä painunut syvälle mun päähän.
”Sä et siis ole tulossa Talentiin?”
”Eiku kyllä mä haluisin tulla, en vaan tiiä, mitä tekisin”, vastaan, vaikka musta tuntuu ihan idiootilta sanoa niin. ’Joo, on mulla talentia, en vaan tiiä mitä.’
”Etkös sä soittanut pianoa?”
”Joo, mut en enää jotain vuoteen.”
”No mutta mieti esitystäsi, onhan tässä vielä aikaa”, ope sanoo kannustavasti. "Hienoa, että haluat olla mukana.”
”Joo, kyl mä haluun olla.”
”Kerrot sitten, mitä esität.”
”Joo”, lupaan ja lähden luokasta.

Mikset sä vastaa?

RAMI


Matikkaa. Yks lasku vihkoon, kahden verran aikaa muuhun. Perustyöskentelytyyli luokan perällä. Lomapöhnä on vielä päällä pääsiäisen jäljiltä, keskittyminen ei oo ihan huipussaan. Jesse naureskelee youtuben epäonnisille mopovideoille Tonin seurassa, Jamal ja Ode pohtii, missä paikoissa Lontoossa mun ois pitäny käydä.
”Siinä maailmanpyörässä mä oisin ainakin käyny”, Ode intoilee. ”Vähäks siistii sielt ois ollu katella korkeelta ja vauhdilla Lontoota!”
”Se kulkee etananvauhtia”, Jamal valistaa Odea ja demonstroi liki paikallaan pysyvällä kädellään pyörän nopeutta.
”Eikä, kyllä se ihan vauhdissa on”, Ode yrittää väittää vastaan.
”Siinä kierroksessa menee jotain puoli tuntia”, mä puutun niiden keskusteluun ja syvennyn taas matikkaan.
”No, ainakin korkeelta!” Ode tuhahtaa ja varmaan ärsyyntyminen taas kerran väärässä olemisesta saa senkin kääntymään matikan puoleen.
Mä lasken laskun loppuun, nostan katseeni ylös vihkosta ja päädyn tuijottamaan luokan edessä istuvan Siljan takaraivoa. Silja näyttää olevan syventyny tehtäviin, pää liikkuu vain aavistuksen numeroita rustaavan käden tahdissa. Se istuu yksin, mä tajuun, Iidan kanssa se yleensä on ollu, mut nyt Iida istuu Oonan vieressä päivittämässä jotain pääsiäisjuttuja. Muu jengi on kansoittanu luokan sivut ja takaosan, Silja on jääny istumaan keskelle yksin.
Miksei se vastaa mulle? Mä pistin sille viestiä heti Suomeen paluun jälkeen, parikin viestii, mut Silja ei vastaa. Lontoosta riittäis Beatles-läppää, mut kelle muulle mä niitä kertoisin? Ehkä sen puhelin on rikki? Jos se ei siitä johdu, niin mistä sitten?
Luokan kello näyttää viis vaille, porukka alkaa tehdä lähtöö. Silja ei pidä kiirettä. Mä tungen kirjat nopeesti reppuun, mut jään sit kirjottaa viestii kännykkään. Kun Silja on nousemassa ylös, mä pistän sille lähtee viestin.

Mä nään, miten Silja kaivaa puhelintaan esiin ja syventyy siihen. Se on saanu mun viestin.

Silja kääntyy kattomaan mua opea lukuunottamatta tyhjässä luokassa, enkä mä ymmärrä sen ilmettä. Vakava, surullinen, kiukkuinen, mitäänsanomaton?
”Mikset sä sit vastaa mulle?” mä kysyn ääneen. Matikanmaikka nostaa katseensa koneeltaan, näyttää yllättyneeltä. Mut se ymmärtää, ettei sille puhuta ja kääntää katseensa taas koneelle.
”Ei mul oikein oo ollu aikaa”, Silja vastaa vältellen. Sen ilme pysyy yhtä arvoituksellisena, kun se tuijottaa mua hetken ja kääntyy sit nostaa reppunsa ja lähtee pois.
Mitä helvettiä? Miks sillä yhtäkkiä on niin kiire? Vai onko se vihainen mulle jostain? Jos se on mulle vihanen, niin mistä helvetistä?! Mä en ymmärrä ollenkaan. Osa musta haluis juosta sen perään ja ravistella siitä edes muutaman sanan lisää. Toinen puoli musta tuntee suuttumusta koko muijaa kohtaan. Ei noin voi toimii, yhtäkkiä vaan katkaista välejä ilman syytä.
Mut enhän mä voi rynnätä käytävälle Siljan perään kaikkien keskelle. Niinpä mä lähden näennäisen tyynesti luokasta ja kuljen käytävää Siljan perässä muun luokan luo. Mä meen muina miehinä Oonan luo ja laitan käden rennosti sen lanteille.
”Unohdin aiemmin sanoo”, mä alotan Oonalle riittävän hiljaa, et sen saattaa tulkita puheeksi vain sille, riittävän kovaa, et sen kuulee muutkin, ”mulla on sulle tuliaisia Lontoosta.”

En vastaa

SILJA

En vastaa. Haluan mutten vastaa. Kaipaan meiän sähköisiä keskusteluja, mutta mitä oikein sanoisin? Että oli paska pääsiäinen? Vastaisit " :( ", ehkä jopa "ikävä juttu" ja jatkaisit oman pääsiäisesi hehkuttamiseen. Oona sitä ja Oona tätä. Ei, et kertoisi Oonasta, ei me koskaan puhuta Oonasta, mutta luen sun viestin rivienvälistä  ̶  tai yhden rivin viestisi yltä tai päältä  ̶  että sulla on ollut hyvä pääsiäinen. Siitä sä vain haluat kertoa.

Kuin olisi täysin yksin koko maailmassa. Ihmisiä ympärillä, silti yksin, se on pahinta yksinäisyyttä. Jos vastaisin, kysyisitkö kaipaisinko ystävää? Miettisitkö voisitko tulla käymään? Tuskin. Laittaisit taas surkunaaman, ehkä jopa pari myötätuntoista sanaa ja kääntäisit puheen omaan surkeuteesi.

En ole kadonnut, olemassa kyllä, vain näkymätön tälle maailmalle.

Pitkän pääsiäisen loppu

RAMI


Heathrown lentokenttä pääsiäisloman loppupuolen ruuhkassa. Tuoksuu vielä enemmän vapaudelle kuin muu Lontoo. Maailman sykkivä sydän, jossa saattaa hetken olla lähellä kauimpia maailmankolkkia, vain lentomatkan päässä lopullista vapautta. Ja pistää sitten laukkunsa HEL-tarroilla varustettuna hihnalle kohti tylsän sinivalkoisia siipiä.
”Eikö ollutkin kiva pitkä viikonloppu Lontoossa?” mutsi kyselee vieressä melkein nyökytellen mun puolesta silmät säihkyen.
”Ihan ok”, mä suostun jo murahtamaan. Mutsi taitaa ymmärtää mun mietteet rivien välistä, sen verran omahyväisen innoissaan se nojautuu terminaalin penkissä taaksepäin ja syventyy taas taxfreen mainoslehteen.
Mä seuraan maailmoja ympärilläni. Stereotyyppinen aasialainen pariskunta, hysteerisesti kirkuva kakara, lentokentän puhtoisen täydelliset kiskat, ruokapaikat, kaupat, yksi, toinen, sadas, pling pling plong, welcome to British Airlines flight to Vancouver, we’re bording now at gate thirty six. Loma ohi neljä päivää selvittävänä, tarvetta selvitä? :D, o, ens vkonloppun?, joo meges, Jannal?, onnaa, en pääse, sun ongelma :D. Yleislentokenttä humina, matkalaukkujen vetoäänet kovaa lattiaa vasten, korkkisten kopina, kiire, hurry hurry. Jonkun nhl-tähden näköinen mies, eiku kyl se on se, mikä sen nimi oli?, ei kyl hitto yhtään muista, Num, Num... Nummi!, ei sen nimistä oo, eiks joku Nummelin ollu?, faija hehkutti sitä joskus, ei, ei toi näytä siltä, ihan helvetin sama. Ette arvaa, kuka on samalla lennolla, Cheek, haista vittu Ode, vois olla, niin varmaan, ei tollast voi tietää, urheilija, Räikkönen, no haloo lentää omalla koneella, tod.Näk., no sano ny, joku nhl-pelaaja, nimi, en muista, vähäks oot nolo, haista. Oli Reino ihana loma parempi kuin Berliini, no niin oli kyllä Lontoo on aina Lontoo, Atlantin helmi, siis mikä?, Atlantin helmi eikös niin sanota, no ei koskaan en oo kuullu, vai oliko se Itämeren helmi, varmaan Tallinna, ei kun Lontoo, no ei sille ole mitään nimeä, pakko olla pitäisi ainakin olla, onko sulla Anja ne tuliaissuklaat?, tietysti on just kävin takreessa, no niinhän sinä kävit.
”Rami”, mutsi kurkistaa lehtensä takaa. ”Ostitko mitään tuliaisia kavereille?
”Häh, miks?” mä vastaan hölmistyneenä. Mitä helvettiä niille nyt mitään pitäis ostaa?
”Luulis tyttöystävän odottavan sellaisia.”
Tyttöystävä. Oona. Mä tajuun unohtaneeni sen kokonaan. Kai sille joku jätti-Toblerone pitää ostaa. Kerjään mutsilta rahaa ja lähden taxfreehen.


SILJA


”Tiija, ota kii! Tiija!!!”
Aapo lähtee juoksemaan terassilta nurmikolle kumisaappaat suomaisessa kosteikossa litsien. Välillä pikkutappi kääntyy katsomaan, mahdanko mä seurata ja on aina kaatua nenälleen kosteaan. Tietysti mä seuraan, vaanin kuin krokotiili muutaman askeleen päässä, olen napata pihteihini koko pienen miehen ja kuitenkin annan sen päästä karkuun. Krokotiili seuraa tyynen rauhallisesti, härkkien vain vähän ja odottaen tilaisuuttaan. Ja lopulta krokotiili nappaa, nostaa miehen korkeuksiin ja kantaa terassille kikattavan ja kiljuvan paketin.
”Uuti, Tiija”, Aapo huutaa päästyään vapaaksi ja lähtee samantien uudelleen nurmikolle. Ja mä uskollisesti seuraan.
Loputtoman pitkän ja ankean alun jälkeen pääsiäinen on ollut ihan jees. Ei mahtava, ei ehkä kivakaan, mutta ei enää ankea. Lauantain isä vietti mun kanssa. Se istui totisena paikallisen leffateatterin salissa ainoana aikuisena katsomassa teinileffaa, joka oli mun makuun typerä ja liian ennalta-arvattava. Se söi kastikkeisiin hukutettua kebabannosta ja viritteli keskusteluja kaikesta mahdollisesta. Tuijotteli ruokapaikan seiniä, kun en välillä keksinyt juuri sanottavaa. Se kävi mun kanssa keilaamassa, mikä oli oikeastaan hauskaa ja sai meidät puhumaan toisillemme vähän vapautuneemmin ja spontaanimmin. Ei se mikään maailmoja syleilevä ”ymmärrämme toisiamme nyt täydellisesti” -päivä ollut, mutta ehkä askel oikeaan suuntaan. Ainakin ovella meitä odottavan Martan surkea isi-et-olisi-saanut-lähteä -ilme täytti mut voitonriemuisella ilolla, mikä oli yhtä aikaa hävettävää ja huvittavaa.
Talolla pääsimme takaisin pääsiäismaahan: keittiössä keltaiset pääsiäisverhot, ikkuna täynnä lasten askartelemia epämääräisesti leikattuja ja sotkuisesti maalattuja tipuja ja pääsiäismunia, pöydällä vaaleanvihreä pöytäliina ja maljakossa pajunoksia kissoineen, olohuoneen pöydällä iso virkattu kana värjättyjen kananmunien ympäröimänä.
Tähän kummalliseen pääsiäismaahan on tullut viestejä ulkomaailmasta vain harvakseen. Mutta joka kerta, kun mun puhelin pärähtää, mun pulssi kiihtyy ja olo tulee levottoman toiveikkaaksi. Ja joka kerta olen pettynyt. Iida lähetteli kuvia itsestään ja Moritzista keikkumassa puunoksilla. ”Tässä seurassa päätä ei huimaa.” Vastasin lyhyesti jotain ja poistin kuvat. Sanni kyseli mielipiteitä Talent-videostaan. Vastasin iloisena siitä, että mun mielipiteet kiinnostaa sitä, vaikka pettymys painoi vatsassa raskaana. Äiti varmisteli mulla olleen hyvä pääsiäinen ja hehkutti omaansa rakkauden kaupungissa. Vastasin siihen tylsistyneenä, että eikös se rakkauden kaupunki ole Pariisi.
Sitten puhelin oli hiljaa. Edes yhtä lyhyttä viestiä Rami ei ole voinut mulle lähettää. Sen sijaan kidutan itseäni ajatuksilla siitä ja Oonasta ja niiden ihanasta viikonlopusta. Ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän haluan päästää siitä irti. Ei tämä ’ystävyys’ ole tämän tuskan arvoista. Irene on oikeassa, sen pitäisi antaa enemmän kuin ottaa. Nyt se vain ottaa.
Aapo jaksaisi juoksuleikkiä sulaan hulluuteen asti, mutta mulla alkaa tulla raja vastaan. Houkuttelen sitä sisälle puhumalla herkkuvälipalasta ja Aapo seuraa ovelle kuin unelma.
”Helkkua, helkkua!” Aapo hokee eteisessä, kun otan sen kengät ja ulkovaatteet pois. Poika lähtee juoksemaan keittiöön ja hokee edelleen samaa.
”Mitä ihmeen herkkua? Ei nyt ole mikään ruoka-aika”, kuulen Irenen ihmettelevän äänen. Aapo jatkaa hokemistaan ja Irene katsahtaa keittiöstä olohuoneen sohvalle muhun. Esitän hämmästynyttä ja nostelen olkapäitäni.
Aapo alkaa itkeä ja Irenellä on täysi työ keksiä pojalle tekemistä, joka saisi sen unohtamaan silmissä jo siintäneet herkut. Hiukkasen huonoa omaatuntoa potien tarkistan vielä kerran, että olen muistanut pakata kaikki tavarat laukkuihini, jotka odottaa jo lähtöä olkkarissa. Kaikki tuntuu olevan mukana, joten mä siirrän laukut eteiseen, taas muutaman metrin lähemmäksi lähtöä. Isä voisi jo tulla, mietin ja tutkin hajamielisesti eteisen pöydällä tönöttävää kangaspinoa. Kangaspinon keskeltä vilkkuu mielenkiintoisia värejä ja mun on pakko nostaa yksi kangas keskeltä pinoa, avata sitä vähän. Kirkasta keltaista, oranssia, punaista selkeinä sarjakuvamaisina vetoina valkoisella pohjalla. Siinä on jotain niin tottua, ajattelen sitä katsellessa.
”Kierrätykseen menossa, ota vaan, jos haluut.”
Tajuan Irenen seisovan mun vieressä Aapo sylissään.
”Emmä, katoin vaan”, mutisen ja alan taitella kangasta takaisin.
”Mut jos yhtään tuntuu, että tekisit jotain, ota vaan”, Irene kehottaa vielä. ”Oiskohan se Mika jo valmis?” Irene mutisee ja katoaa portaisiin.
Taittelen kankaan takaisin taitteilleen ja sysään kasan päälle. Jään katselemaan sitä vielä hetkeksi. Katson sen muotoja, värejä ja tajuan tuttuuden. Yellow Submarine. Käyn hetken kiivasta keskustelua pääni sisällä ja päädyn lopulta noukkimaan sen sittenkin pinosta. Ainahan sen voi heittää pois, yritän itselleni vakuuttaa, en kuitenkaan tee sillä mitään. Päässä näkyy Ramin huone, jota en haluaisi nähdä.
Portaista kuuluu töminää ja Irene ilmestyy takaisin Aapon kanssa.
”Mika on just tulossa, niin pääsette lähtemään”, Irene informoi mua. En ehdi vastata mitään, kun ylhäältä kuuluu isän yllättyneen tyrmistynyt huuto:
”Hei, mitä tälle Siljan ovelle on käynyt?!”
Katsahdan Ireneen ja kohtaan sen katseen. Isä ei ole turhan tarkkaavainen, kun tajuaa asian vasta nyt, mutta silti. Jotain on tainnut unohtua kertoa.