Pettymys, pelko

SILJA

                      Makaan olkkarin sohvalla. Musa lievittää olon siedettäväksi. Mustarastas saa mut jo melkein hymyilemään. Ja kuitenkin vain melkein. Pettymys painaa edelleen raskaana vatsanpohjassa.
                      Tammitahdit oli toissapäivänä. Alkoi viisikymmentäkolme tuntia ja 45 minuuttia sitten. Loppui tasan viisikymmentäkolme tuntia sitten. Ilman mua.
                      Olen varmasti kipeä. Kurkkua kuristaa, yskittää. On edelleen kuumeinen olo. Piti lähteä kesken päivän kotiin. Heittäytyä olkkarin sohvalle makaamaan, paranemaan. Jäädä siinä toiseksi, kolmanneksikin päiväksi.
                      ”Voi ei! Tosi kurjaa, et oot kipee! Etkö ollu viime vuonnakin? Surkea tuuri! Parane pian <3”, Iidan viesti kännykässä oli myötätuntoinen.
                      ”Joo, ei voi mitään. Kiitos, yritän parantua”, vastasin. Ja valehtelin.
                      Kenraaliharjoitus ysiltä salissa torstaina houkutteli pelon paikalle. Siinä se istui eturivissä ja naureskeli mulle. Harjoituksen jälkeen se seurasi mua, kietoutui kurkun ympärille, sai yskimään. Pelko teki olon kuumeiseksi. Se pakotti änkyttämään pahoittelut musaopelle ja häipymään vaivihkaa koululta. Pelko käveli vierellä, piti huolen, etten kääntynyt takaisin. Vasta kotiin päästyäni se kyllästyi ja luikki muualle.
                      Pieni ruskea kirja saa jälleen vastaanottaa painavat tunteet sivuilleen. Sen sivuilla ääneni kaikuu loputtomiin.

Back to school

RAMI

                      ”Ennen kuin saatte kokeet, pidetäänpä uutiskatsaus”, yh:n maikka ilmoittaa aina yhtä yli-innostuneella äänensävyllä, mikä on täydellinen vastakohta luokan nuutuneelle olemukselle. ”Mitä on viikon tai joululoman aikana tapahtunut?”
                      Emmä juuri ympärilleni vilkuile, mut kai muutama käsi nousee ylös, niinku yleensä. Jesse kertoo NHL-uutisen, joka ei maikan mielestä oo oikein olennainen suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Janna osaa kertoa jostain umpiturhien julkkisten erosta. Etupenkin pikkunörtti totee jonkun pelin uuden version julkistamisen. Vittu nää urpot ei kyl seuraa maailmanmenoo.
                      ”Olisiko jotain yhteiskunnan tai maailmanpolitiikan kannalta olennaista tapahtunut? Jotain tärkeää?” maikka yrittää lypsää tietoa irti meistä. Yks niistä etupenkin nörttimimmeistä viittaa varovasti.
                      ”Lähi-idässä ammuttiin ohjuksia USAn tukikohtaan”, se sanoo vähän varovasti.
                      ”Kyllä, näin kävi toissapäivänä. Mitä tätä ennen tapahtui?” maikka jaksaa yrittää.
                      ”Trump tapatti sen jonkun kenraalin ja nyt Trump halutaan tappaa?” varovainen linja jatkuu. Mä tuhahtelen tiedon pintapuolisuudelle.
                      Maikka katselee luokkaa miettien, saisiko meistä vielä jotain irti vai onko meiän osaaminen nyt todella tässä. Se on jo luovuttamassa, kun Ode viittaamatta huutelee:
                      ”Kolmas maailmansota alkaa ihan just. Kaikki on just niinkuin ennen ekaa maailmansotaa. Tää kaikki on Isisin vika.” Oden kasvoille leviää huomatkaa-kaikki-miten-helvetin-tiedostava-tyyppi-mä-oon-ja-ylpeäkin-siitä -hymy. Se on pakko tiputtaa maanpinnalle leijailemasta.
                      ”Ihan eka kuoli kyllä joku usalainen, oli jotain kostoa ja USAn suurlähetystön luona riehumista Bagdadissa. Vasta sen jälkeen USA kosti surmaamalla sen Irakin sotilasjohtajan, paikallisen sankarin, ja tästä tuli kostona ne ohjusiskut. Ja miks toi tilanne leviäis maailmansodaksi?” mä korjaan sen tietoja kuuluvasti enkä suinkaan ensimmäistä kertaa. ”Ääliö”, mä lisään vähän hiljempaa.
                      ”Rami, ihan oikein, mutta ei tarvitse arvostella muita”, maikka vastaa, selittää vielä lyhyesti tapahtuneesta sille osalla luokkaa, jonka yleissivistys ei vielä oo vaadittavalla tasolla.
                      ”Ja sitten ne kokeet. Kokeet menivät luokan osalta keskimäärin ihan kelvollisesti. Mutta katsokaa läpi teiän virheet ja ottakaa opiksi...”
                      Jotain muutakin se vielä jauhaa, mut mä en enää jaksa kuunnella. Pistän musan soimaan vähän kovemmalla korvissa ja keskityn nettisurffailuihin. Iltasanomien uutissaitti puskee koko ajan uutta uutista. Osa on tietysti ihan paskaa, jonka ois voinu jättää kirjoittamatta, mut kyllä sieltä olennaisen tästä yhteiskunnasta löytää. Kertoohan se paskan määräkin jotain olennaista kaikesta. Ei kai ne kirjoittais esim. umpisurkeiden saippuasarjojen juonipaljastuksia tai entisten missien poikaystävien uusien rakkaiden eksistä, jos ketään ei kiinnostais? Surullista kyllä, liian monii kiinnostaa. Se tässä yhteiskunnassa on varmaan eniten pielessä: paska kiinnostaa, mut oikeet asiat ei.
                      ”Rami”, mä kuulen hiljaa musaverhon läpi. Maikka seisoo mun vieressä ja ojentaa koetta mulle. Nappaan sen ja vilkaisen numeroa. 8½. Ok. Mä en jaksa alkaa käymään vastauksia läpi.
                      Porukat alkaa pakkaa tavaroita mun vieressä, joten mäkin ryttään kokeen reppuun ja nousen lähteäkseni. Lähden valuu frendien kaa ovelle, mut maikka pysäyttää mut.
                      ”Rami, sä pystyisit parempaankin, jos jaksasit keskittyä töiden tekoon”, se alottaa saarnansa. Pieni, virkaintoinen, ei-vielä-vanha nainen. Hymyilee ällönmakeaa, minä-niin-kovasti-ymmärrän-sinua ̶ hymyä.
                      ”Onks kasipuokki jotenkin huono numero?” mä tokaisen ärsyyntyneenä.
                      ”Ei, mutta sä pystyisit parempaan. Sun asenteella ja projekteilla numero ei nouse ysiin, vaikka sun taidot siihen riittääkin. Vielä on puolet tunneista edessä, joten vielä ehdit parantaa”, se jatkaa. Mitä välii sillä sille on. Itekin on joskus sanonu, ettei meiän tekemättömyys oo sen palkasta pois. Joten mitä se nyt oikein jeesustelee. Mä en jää odottamaan mitään virallista ”voit poistua”-käskyä, vaan jatkan lampsimista ovelle.
                      ”Pistät sen kännykän pois tunneilla ja keskityt yhteiskunnallisiin asioihin niiden pelien sijasta”, se vielä huikkaa mun perään. Uutisten seuraaminen ei oo yhteiskunnallisia asioita? Maailman olemuksen pohtiminen ei oo olennaista? Vittu mikä ämmä. Selvittäis ensin, mitä mä oikeesti teen, ennen kun alkaa valittaa. ”Sä pystyisit parempaankin”. Mistä se sen vittu tietää?! Ehkä mä oon kasipuolen oppilas enkä siitä muuksi muutu. Yrittää vaan mielistelemällä saada mut olemaan hyppimättä sen silmille, vaikka se se tässä ite silmille hyppii. Saatana.
                      Nyppii jo valmiiks, kun menen jätkien perässä aulaan. Ne penkit on epävirallisesti meiän mesta ja muut ymmärtää sen sanomattakin. Tunnit on jo loppunu ja vois lähtee kotiin, mut Oden ja Jamalin dösä on just menny ja ne jää odottelee seuraavaa. Mulle ei dösistä oo mitään hyötyy, himaan on kävelymatka, mut jään silti kuluttamaan aikaa jätkien kanssa.
                      ”Taas 6½!” Ode valittaa. ”Tää on kyl syrjintää, rasismii. Kato esseestäki vaan kaks pistettä!”
                      ”Koska sä oot kirjottanu puuta heinää aiheen vierestä”, Jamal totee vilkaistuaan nopeesti Oden paperia. ”Oisit lukenu, niin ei tarttis valittaa.”
                      ”Tai oisit vittu fiksumpi”, mä toteen ja selailen instaa. Kuvatulvan aiheista päätellen maailma pyörii niin kuin ennenkin. Hetkeks mä jään tarkemmin pohtimaan Onnin tylsyyden astetta fysiikan tunnilla, mut siihen keskittyminen on selvästi virhe... multa jäi kokonaan huomaamatta, et Ode tulee vauhdilla penkin toisesta päästä ja puskee mut lattialle. Täydellisen yllätettynä yritän ottaa toisella kädellä kiinni penkin selkänojasta ja toisella tarraan kovaa kiinni kännykkään, jottei se lävähdä maahan. Kännykän saan suojeltua, mut kaiteesta en onnistu saamaan otetta ja putoon perseelleni käytävälle. Ode ja Jamal nauraa räkättää ja heittää ylävitoset kuin piirrettyjen vintiöoravat. Saatana niiden kanssa.
                      Mä nousen ylös entistä kiukkuisempana, pistän kännykän taskuun ja lähden löylyttämään Odea. Se vittupää saa turpiinsa. Ode juoksee mua pakoon naulakoiden ympärillä ja onnistuu pysymään poissa mun ulottuvista. Mä yritän mennä naulakon läpi sen kimppuun, mut se vikkeläjalkainen paskiainen on liian nopea. Mä harhautan sitä toiseen suuntaan, onnistun pääsemään toiselta puolelta jo aika lähelle ja saan tarrattua sen paidasta kii tiukasti. Oden liikerata eteenpäin katkee äkisti ja jätkä sinkoutuu vastakkaiseen suuntaan mua kohti sen verran rajusti, et se kaatuu selälleen käytävälle. Kiroten se alkaa valittaa selkäänsä mun muksauttaessa sitä kunnon tällillä olkapäähän ja perseelle. Mä jätän sen kiroamaan oloaan lattialle, palaan penkille istumaan ja otan kännykkäni esille. Tehtävä suoritettu.
                      ”Rami, mitä ihmeen käytöstä tuo oikein on? Et sinä voi käydä koulussa kaverin kimppuun. Tuollaista väkivaltaa ei täällä lainkaan suvaita.” Huomaan vasta nyt apulaisreksin seisovan vieressäni kiukkuisen näköisenä.
                      ”Näitsä ope mitä se teki? Se hakkas mua”, Ode alottaa valitusvirtensä ja ottaa säälittävimmän koiranpentuilmeensä kehiin. Vittu se osaa olla pelle.
                      ”Se töni mua ensin. Sitä sä et varmaan nähny!” En taas yhtään jaksais tätä pelleilyä.
                      ”Ihan varmasti, en yhtään epäile. Ihan varmasti on teiän keskinäistä kismaa, mutta silti tällainen käytös ei vetele. Herrat tulee nyt molemmat keskustelemaan tästä kansliaan.”
                      ”En varmaan tule!” mä protestoin ja pidän katseen kännykässäni.
                      ”Nyt!”, apulaisreksi ärähtää niin, et aula raikuu. Mua ei vois vähempää kiinnostaa lähteä sen mukaan, mut mä katson kuitenkin parhaimmaksi lähteä. Ode on nöyrää poikaa kipittäessään kansliaa kohti mun edellä.
                      Vartti me kuunnellaan saarnaa ties mistä. Taas mä lupaan, ettei tää toistu. Ode lupaa myös ja väläyttelee kuuluisaa hymyään. Apulaisreksin ilmeestä päätellen Ode ei oo niin hurmaava kuin luulee.
                      ”Vittu, mä myöhästyin dösästä!” Ode totee, kun päästään takas aulaan. Jamal ei oo jääny oottamaan sitä, vaan on menny siihen dösään. Mä virnistelen Odelle oikein olan takaa ja toteen pahan saaneen palkkansa. Viimeisenä kostonani mä jätän sen oottelee siihen aulaan, vilkutan vaan pirullisesti sille ja häivyn.
                      Kotimatkalla mä potkin jalkakäytävälle päätyneitä kiviä kengänkärjillä penkkoihin ja naputtelen pian kohmeisella peukalonpäällä viestiä jengille, jotta jotain menoa illaksi ilmaantuis. Yleensä mulla on menoa torstai-iltaisin, muttei tänään. Viestiketju kasvaa nopeesti. ”treenit”, Jesse pistää lyhyesti. Lätkä vie hyvin sen illat. ”torstai, koris, aina, niinku ennenki...”, Toni ilmoittaa. No just, munko tehtävä se on muistaa kaikkien muidenkin menot? ”Studiolla”, on Jamalin viesti. Ei se vittu mikään ’studio’ oo, pelkkä pieni koppi missä sen bändi saattaa soittaa, mut yhtä kaikki se on poissa pelistä. ”ei pykää koska meno” ja ”ei, keltasessa” ovat Onnin ja Oden vastaukset, joista nyt ei ota muuta selvää, kuin et jossain ne on. Yksin sitä saattaa yhtä hyvin notkua kotonakin. Turhien tylsyyksien torstai. Onneksi huomenna on jo perjantai, jolle menoa ollaan sovittu, jollei nyt porukat feidaa. Yleensä ei.
                      Kotona mä nappaan jääkaapista lihapiirakan ja megistölkin ja meen huoneeseeni. Mä pistän musan sterkoista soimaan, syön välipalaani ja pistäydyn foorumin profiilissani. Ei uusia viestejä. Vaikkei vielä oo ilta, päätän yrittää.

> auringonseuraaja, ooks paikal?

...

                      Mä pistän silmät kii ja jään kuuntelemaan musaa. Valkonen tupla tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta; se on pysyny sterkkojen lähellä jo viikkoja. Suurin osa mun musasta on soittimessa tai puhelimessa ja mä kuuntelen sitä yleensä kuulokkeilla, mut en mä haluu hylätä vaarilta saamia Beatlesin levyjä, joita mä kuuntelen mun ikivanhoilla sterkoilla. Mä nautin siitä, et se musa kuuluu selkeänä koko huoneessa, tunkeutuu jokaiseen koloon ja nurkkaan, ei kuulu vain mun päässä. Sterkoista kuultuna musa täyttää maailman, kaikkien muidenkin on kuultava se. Se tuntuu enemmän todelliselta. Ehkä vaarikin kuulee sen.
                      Parin biisin jälkeen mä pistän musan pois ja nappaan mun skitan nurkasta omalta paikaltaan. Soittelen Yesterdayta ja Love me dota ja laulan välillä mukana, vaikken mä oo kovin kummonen laulaja. Beatlesin jälkeen mun sormet alkaa hakee sointukulkua, jota mä oon hahmotellu aiemminkin. Se on vaan pieni pätkä, ei mikään biisi tai oikein edes alku sellaiseksi, mut jotain siistii siinä on. Ja mä oon ite saanu sen aikaiseksi. Joskus mä kuvittelen, et saan tehtyä vielä oman biisin. Yleensä se ajatus alkaa tuntua naurettavalta samantien. En mä varsinaisesti mistään muusikon urasta haaveile tai kuvittele siihen pystyvänikään, mut musa tuntuu niin tärkeeltä,  etten mä voi olla pelkkä passiivinen kuuntelija. Mä vaan haluun soittaa, en mä osaa sitä muuten selittää.
                      Viiden maissa mä kuulen musan läpi koputuksen mun ovella. Mutsi kutsuu syömään. Se tulee aina töistä kotiin puoli viideltä ja laittaa ruokaa. Se haluais syödä yhdessä joka päivä, mut harvoin se toteutuu; menoja riittää ja jos ei oo, kyllä joku sellaisen keksii. Tänään ihme kyllä kaikki kerääntyy pöydän ääreen samaan aikaan.
                      Ripalla on viimeiset kurssit lukiossa menossa. Kai se tekee ihan hulluna töitä niiden eteen, mut yleensä se on iltasin Millan luona, jollei mee koristreeneihinsä. Tänään se on kotona, lukee jotain oppikirjaa perunamuusin ja lihapullien syönnin lomassa. Mutsi yrittää pyytää sitä jättämään kirja yhteisen aterian ajaksi, mut ne pyynnöt on liian ponnettomia.
                      Faija syö isoa annostaan ja selailee tablettiaan. Sille mutsi ei sano mitään, mut sen mulkoilut paljastaa faijan saavan kuulla asiasta vielä. Mä surffailen kännykällä siellä sun täällä. Ei uusia viestejä.
                      Lopulta faija pistää tablettinsa suurieleisesti pois ja päättää selvästi, et nyt jutellaan yhdessä loppuruokailu. Se röhähtää hieman ja broidi pistää kirjansa pois. Mäkin pistän puhelimen pois mielessäni huokaisten.
                      ”No, mites luvut edistyy?” faija kysyy Ripalta. Broidi kiemurtelee hetken kuin mato koukussa ja sanoo sit lyhyesti, et hyvin.
                      ”Ootko jo niitä pääsykoekirjoja alkanut hommata tai miten se pyrkiminen nykyään menikään?” on faijan kysymyspatterin seuraava ohjus.
                      ”Öö, minne?”
                      ”No sinne kauppakorkeaan, vai mikä Aalto se yliopisto nykyisin on? Sinnehän sä olit menossa”, faija röhöhtää itsestäänselvyyden. Ei ”minne sä oot ehkä pyrkimässä”, vaan ”minne sä oot menossa”.
                      ”En mä pyri sinne”, Ripa sanoo aika hiljaisella äänellä. Kaikki äänet pöydässä tuntuu vaimenevan.
                      ”Siis mitä?” faijalta pääsee epäuskoinen äännähdys.
                      ”Mä en ole menossa kauppakorkeaan. Mä pyrin lukemaan graafista suunnittelua”, Ripa sanoo jo selvästi vahvemmalla äänellä.
                      ”Etkä pyri, ei sellainen taidejuttu ketään elätä. Älä nyt hulluja puhu”, faija naureskelee helpottuneena. Broidin juttu oli vain vitsi.
                      ”Kyllä pyrin. Sitä mä haluan tehdä.”
                      Seuraa mielenkiintoinen eipäs–juupas-näytelmä. Kaksi kivimuuria hakkaa kylkeään toisiinsa, eikä kumpikaan suostu antamaan periksi. Broidi saa koko ajan lisää itsevarmuutta kertoa, ettei koskaan oo kiinnostunut mistään kauppakorkeasta. Että se haluu luovemmalle alalle, et oikeastaan peliala on se, mikä sitä kiinnostaa, mut nimenomaan sen grafiikan kautta. Faija dumaa ajatuksen täysin ja jää jänkyttämään ajatusta, et sellaisia pelisuunnittelijoita on jo ihan liikaa, ei se mitään oikeeta työtä edes oo. Kauppa se on ainoa joka kannattaa, sen se pystyy ihan omakohtaisesti vakuuttaa. Broidi yrittää sanoo, ettei kaupallinen ala vaan oo sen juttu, et on parempi tehdä sitä, mitä oikeesti haluu sydämestään tehdä kuin juosta vain rahan perässä. Faija jo melkein huutaa, et eikös siitä firman jatkajan hommasta ole jo sovittu. Broidi sanoo, ettei haluu sitä hommaa, ei oo koskaan halunnu  siihen firmaan, et se on vain faijan kuvittelua. Faija hiljenee kuin seinään. Se hotkii loput ruokansa, vie lautasen tiskipöydälle ja lähtee mitään sanomatta olohuoneeseen.
                      Keittiöön laskeutuu täydellinen hiljaisuus. Ripa tekee saman kuin faija, sanoo tosin mutsille kiitokset, ja katoo omaan huoneeseensa. Mutsi huokaa kyllästyneesti, laittaa ruokia pois, pyyhkii pöytää ja hoitaa tiskejä. Mä en tiedä, mitä mieltä se on broidin opiskelujutusta, varmaan sen mielipide raikuu illalla kaikkien tietoon, kun se käy siitä ’keskustelua’ faijan kanssa. Mä lopettelen kans ruokailun ja lähden olohuoneen kautta yläkertaan ja omaan huoneeseeni. Mä en ihan pääse rappusiin, kun faijan ääni pysäyttää mut. Mä käännyn siihen päin, mut se ei ees vaivaudu nostamaan katsettaan tabletista puhuessaan mulle.
                      ”Rami, miks täällä on taas viestiä jostain tappelusta?” Se ei varsinaisesti oo kysymys, vaan enemmänkin pettynyt toteamus. ”Yritä nyt olla ihmisiksi siellä koulussa.”
                      ”Joo joo”, mä vastaan. Faija ei odota vastausta kysymykseensä. Hetken mielijohteesta mä jatkan: ”Me saatiin tänään yh:n kokeet takaisin. Mä sain kasipuokki.”
                      ”Vai niin. No vielähän siinä riittää parannettavaa kevättä kohti”, faija hymähtää ja jatkaa mitä ikinä tabletillaan tekee. Se ei kääntyy muhun päin eikä tunnu edes huomaavan, kun mä lähden kävelemään portaita ylös huoneeseeni. Huoneessa mä pistän musan täysillä soimaan. Helter Skelter.
                      Mä uppoon sen biisin kaaokseen. Skitan paksuun rautalankamaiseen sointiin. Epämääräiseen, jotenkin epävireiseen äänimaisemaan, kuin mä seisoisin liikenneruuhkan keskellä ja pelkäisin, koska muhun osuu. Rumpujen paukkeeseen, jonka tarkotuskin tuntuu olevan vain aiheuttaa sekasortoa. Ja Paulin ääneen, joka ei tuo mieleen lapsenkasvoista tyttöjen naurattajaa, vaan soljuu suorastaan rumana huutona mun läpi. Mielessäni mä huudan täysillä biisin mukana, hakkaan sen tahdissa nyrkkeilyhanskoilla säkkiä.

> helter skelter...

...

                                                                                          > Siellä on kyllä vauhtia enemmän
                                                                                             kun täällä.

> no ei enää, toi nyt meni jo
tunteja sitten...

                                                                                          > No tietty :)

                                                                                          > Mikä meininki?

> suoraan sanottuna ihan
vitun paska :(

                                                                                          > :( kurjaa...

> en haluis valittaa sulle. sori

                                                                                          > Valitat kuitenkin :)
                                                                                          Mä voin kans valittaa ;)

> :)

                                                                                          > No?

> faija. maailma

                                                                                          > :(

> ei kelpaa. mikään ei vittukelpaa mitä teen

> teki mieli huutaa ja riehua.
soitin helter skelter...

                                                                                          > Parempi valinta :)

> en mä tiiä. ehkä

> mistä sä haluut valittaa?

                                                                                          > Toisia ajattelemattomat paskiaiset
                                                                                             koulussa.

                                                                                          > Unelmat joita ei saa toteutettua.

> miksei?

                                                                                          > Ei vain pysty :( Ja paskiaiset
                                                                                           pitää huolen, ettei varmasti onnistu...

> älä anna niille valtaa. ne ei
ansaitse sun huomiota

                                                                                          > Helppo sanoa.

> tiedän...

> oliko muuta? :)

                                                                                          > Äiti joka ei oo kotona
                                                                                             vaikka lupas.

                                                                                          > Lumettomuus ja vesisateet,
                                                                                             jotka ei kuulu talveen.

> vika kuulostaa tosi tutulta.
Lumi ois jees.

                                                                                          > Luulin, et Kuusamossa olis
                                                                                             kunnon talvi.

> häh?

                                                                                          > Eks sä ollu Kuusamossa?

> aa, olin jouluna.
nyt koton stadissa

                                                                                          > Sä asut Stadissa?

> jep

                                                                                          > Mis päin?

> koillises

                                                                                          > Mä asun kans Stadis.

> nurmijärvi?

                                                                                          > Isä asuu siellä. Mä asun
                                                                                             äidin kaa Stadis.

> no sit ei oo pitkä matka

> ehkä voidaan nähä joskus?

                                                                                          > Ehkä...

                                                                                          > Sanoit et soitat kitaraa.
                                                                                             Mitä sä soitat?

> kaikenlaista. lähinnä vaan
soittelen, ei sen ihmeempää.
parasta ajankulua...

                                                                                          > Ei kai sitä sen ihmeempää
                                                                                             syytä tarvita :)

> ei ni :)

> soitat sä skittaa?

                                                                                          > En. Mut tykkään laulaa.
                                                                                             Omaksi iloksi vaan.

...

                                                                                          > Tuli mieleen viime päivistä ”Rain”.

> beatlesia? ei oo tuttu

                                                                                          > Kuuntele netistä.

> okei...

...

> en ollu kuullu. ihan hyvä

                                                                                          > ”It’s just a state of mind”.                                                                                                                       Lisää mottoja, jotka yritän                                                                                                                          muistaa ;)

> niinpä tietysti :D

> mitä ne oikein laulaa siinä
lopussa? en saanu selvää

                                                                                          > Ota versio sanoilla.

> :D

                                                                                          > Jep. Väärinpäin englannin
                                                                                          laulaminen on muuten vaikeeta,
                                                                                          ootko kokeillu? ;)

> no e ;)

...

Läksyjen sijaan musaa

> auringonseuraaja, ootko siellä?

                                                                                          > Jep.

> mikä meininki?

                                                                                          > Kuuntelen vinyyliltä
                                                                                             A hard day’s night:ia ja
                                                                                             teen koulujuttuja.

> pääsit vihdoin levyjesi luo?

                                                                                          > Jep <3

> nauti ;)

> jo nyt paljon juttuja koulusta?

                                                                                          > Joo, heti alko.

> kai meilleki jo jotain tuli

                                                                                          > ”Viimeinen hetki ryhdistäytyä”

> :P

                                                                                          > Sano muuta. I’ll cry instead

> noin vakava juttu?

                                                                                          > Biisi levyltä…

> soi…

...

> iloisesti itkeskelee :D

                                                                                          > Tai sit tää pitää aatella niin,
                                                                                             että se esittää iloista seurassa,
                                                                                             mutta salaa itkeskelee.

> tai sit se on vaan rallatus, jossa
ei ole päätä eikä häntää

                                                                                          > Kuin?

> ei ne musta kovin syvällisiä
alkuaikoina olleet

                                                                                          > No ei, aika kepeesti menee.

> things we said today

                                                                                          > Jep.

...

                                                                                          > Tässä on kyllä jo jotain
                                                                                             surumielisyyttä.

> no joo...

                                                                                          > When I get home

...

                                                                                          > You can’t do that

...

> aika pliisuu. ei oikein uppoo

> eka puoli on parempi, suuremmat hitit

                                                                                          > Joo, mut tokan puolen vika
                                                                                             on yks mun suurimpia Beatles
                                                                                             suosikkeja. I’ll be back

...

> ei kyl oikein uponnu toikaan, sori

                                                                                          > Ei mitään.
                                                                                             Saat rauhassa olla väärässä ;)

> :P

> tän levyn paras on kyl toi nimibiisi.
muuten aikamoista rallattelua

> tää on levynä oikeastaan aika tylsä

                                                                                          > Rallattelua joo, mut ei tää
                                                                                             musta tylsä oo.

...

> tiedät sä jo mitä sä teet
koulun jälkeen?

                                                                                          > Lukioon.

> joo, mut minne tai mikä susta tulee?

                                                                                          > Ehkä minne, en mikä tulee.

> mä en tiiä. tuntuu ettei sil oo välii

                                                                                          > Onks sulla jotain, minne sä haluisit?

> en mä oikein tiiä sitäkään.
seilaan vaan

                                                                                         > Tuttu tunne.

                                                                                         > Mut ehkä pitäisi luottaa,
                                                                                            et kyl elämä vie eteenpäin.

> ehkä...

> uskot sä noin? luotat sä tohon?

                                                                                          > En aina. Mut haluisin luottaa.

> ok. ehkä mäkin yritän :)

                                                                                          > :)

...

                                                                                          > Läksyt tehty. Z)

> ok. mo

                                                                                          > Moi.

Paluu kouluun

SILJA

                      Koulu tuntuu työläältä ekana päivänä, mikä paluu kouluun. Kalenteri täyttyy kokeista ja kaikki opettajat muistuttaa vakavalla äänellä, kuinka nyt on viimeisen loppukirin aika peruskoulun osalta. Näitä loppukiripuheita on riittänyt aina elokuusta lähtien. Osa ei ota niitä vieläkään tosissaan. Mulla ne nostaa stressiä, sillä olen aina yrittänyt tehdä parhaani. Ihan hyvin mä pärjään, vaikka meiän luokkaa katsoessa tuntuu, ettei siihen kummoista saavutusta tarvita. Jatkuva hoputtaminen saa kaiken tuntumaan vakavammalta kuin onkaan. Joo, kyse on meiän jatkoelämästä, mutta kuitenkin elämästä, ei kuolemasta.
                      Lasken vihkooni todennäköisyyslaskuja yhden toisensa perään. Ei ne vaikeita ole. Vaikka tykkäänkin matikasta, en ole varma todennäköisyyslaskennasta. Mitä merkitystä jonkin todennäköisyydellä on, jos se voi kuitenkin tapahtua? Jos vaikka on pienikin todennäköisyys, että syntyvä lapsi on vammainen, niin huojentaako se tulevia vanhempia, jos sen todennäköisyys on tosi pieni? Entä jos se pieni todennäköisyys juuri tapahtuu? Tätä mietin laskujen selvittämisen lomassa.
                      Iida toimii vieressä kirittäjänäni. Oikeastaan se on aina mua edellä useamman laskun, enkä mä koskaan ole sitä nopeampi, mutta sen ahkeruus ja osaaminen saa mutkin tekemään töitä hieman reippaammin. Koko luokan osalta samaa ei voi sanoa: Hartsa, Otto ja kumppanit muistelee edellisen viikonlopun meininkejään, eikä matikka etene varmaan laskuakaan. Kyllä nekin hyviä numeroita haluaa, mutta ilman työntekoa.
                      Ope kiertää luokassa katsomassa aikaansaannoksia ja auttamassa apua tarvitsevia. Hetkeksi mölinä nurkassa vaimenee ja osa jengistä kiinnittää muka huomiotaan laskuihin muisteluiden sijaan. Otto hymyilee teennäistä hymyään opettajalle, vakuuttelee laskevansa ahkerasti ja näyttää ylpeästi puolikasta laskuaan. Se kuvittelee edelleen hymynsä hullaannuttavan jokaisen vastaantulijan. Seiskalla kuulin sen todenneen tulleensa kouluun naisia naurattamaan; olin tukehtua nauruuni. Open jatkaessa kierrostaan Otto ottaa kännykän esiin ja siirtyy näpyttelemään peliä, kuten aina. Nurkasta kuuluu muutamia open hyväksyviä kommentteja, joten kenties osa tekee töitäkin höpinän lomassa. Hartsan kohdalla ääni muuttuu taas kellossa:
                      ”Miten sä kuvittelet osaavasi nää jutut, jos et tee yhtään laskuja ja pelaat vaan kännykällä?”
                      ”Mä osaan ne, ei mun tarvii laskee”, Hartsa toteaa ja jatkaa kännykän näppäilyä.
                      ”Ei laskurutiinia saa laskematta. Hyppäät helppojen yli, jos on liian helppoja. Mutta kyllä sunkin pitää laskea, muuten pistän merkinnän, ettet työskennellyt tunnilla”, ope yrittää kiristää.
                      ”Senkus pistät, ihan niinku mua vittu kiinnostais”, Hartsa ilmoittaa ylimieliseen sävyynsä.
                      Ope tokaisee jotain kiroilusta, mutta päättää sitten jättää pojan rauhaan ja jatkaa kierrostaan. Viisas ratkaisu. Olkoon tekemättä, jos ei kiinnosta. Mun ja Iidan kohdalla ope saa taas onnistumisen kokemuksen ja hykertelee tyytyväisenä meiän työnteolle.
                      ”Sitä mä en vaan tajua”, päätän avata ajatteluani opelle, ”et mitä merkitystä todennäköisyydellä on? Siis jos sulle vaikka sanotaan, että kahden prossan todennäköisyydellä sä sairastut johonkin tautiin tai että 98:n prossan todennäköisyydellä, niin yhtä hyvinhän molemmissa tapauksissa sä voit sairastua, koskaan ei tiedä miten käy. Yhtä hyvin sä voit unohtaa sen jutun ja elää elämääsi tai sitten alkaa varautua sairastumiseesi.”
                      ”No, se on sellainen tilastollinen juttu”, ope aloittaa. ”Ei sillä yksilötasolla varmaan olekaan merkitystä, mutta isomman populaation kannalta on tärkeä tietää, kuinka todennäköistä on, että jokin asia tapahtuu, että tietää, kuinka paljon on syytä varautua.”
                      ”Joo, mut aattele, jos se tauti voitaisiin välttää, vaikka jollain elämäntavoilla ja sille 98 prossan tyypille kerrottaisiin tää, mutta sille kahden prossan tyypille ei, kun se on niin epätodennäköistä ja sit se 98 prossan tyyppi ei sairastuisi, mutta se toinen sairastuisi. Se olis aika epäreilua. Reilumpaa olisi, jos ei välitettäisi todennäköisyydestä ja varoitettaisiin niitä molempia”, jatkan ajatustani.
                      ”Mielenkiintoista pohdintaa. Hyvä, että mietit näitä juttuja syvemmin etkä vain laske”, ope kehuu ja hymyilee tyytyväisenä.
                      ”Jos mä oisin sanonut ton, ois tullu varmaan merkintä opetuksen kyseenalaistamisesta”, Hartsa toteaa pottuillen väliin. ”Noi mielistelijät voi sanoa mitä vaan, ja opet taputtaa vaan riemusta käsiään.”
                      ”Ihan samalla tavalla teitä kaikkia kohdellaan”, ope aloittaa, mutta Hartsa tuhahtaa selvästi aikomatta kuunnella sanaakaan. Niinpä ope toteaa vain kellon näyttävän tasaa ja kertoo pikaisesti läksyt. Pakkaan tavarani Iidaa nopeammin ja jään odottamaan sitä pulpetin vieressä seisten. Hartsa kulkee mennessään mun ohi ja tokaisee:
                      ”Sitä paitsi toi sun pohdinta on ihan paskaa.” Sitten se on jo mennyt.
                      Kiukuttaa. Mikä lupa sillä on laukoa tollaisia toisille? Perustelematta vaan nollata toisten mielipiteet? Aina se on ollut tollanen, mutta silti sen kommentti satuttaa. Ei pitäisi avata suutaan ollenkaan muun luokan kuullen. Se on yleensä virhe.
                      ”Älä välitä, se on vaan Hartsa”, Iida yrittää lohduttaa.
                      ”Mä tiedän”, totean muka asian unohtaen, mutta mulla on edelleen surkea fiilis.
                      Me lähetään luokasta, noustaan portaat toiseen kerrokseen ja mennään välkkää viettämään seuraavan tunnin luokan luo. Sanni liittyy meiän seuraan; se on ollut matikan pienryhmässä. Koko meiän pieni kouluporukka on nyt kasassa ja Iida ei voi enää välttyä kysymyksiltä joululomastaan.
                      ”Kuka se jätkä muuten oli?” Sanni kysyy kuin ohimennen ja kaivaa piirustusvälineensä repustaan.
                      ”Ai kuka?” Iida kysyy muka epätietoisena, mistä on kyse.
                      ”No se kaveri, joka oli siinä kuvassa, jonka lähetit Kanarialta”, Sanni tarkentaa ja aloittaa piirustuksen. Jos ei tuntisi sitä, voisi kuvitella, ettei sitä edes kiinnosta kuulla Iidan vastausta. Iida lehahtaa punaiseksi ja kestää hetken ennen kuin se saa aloitettua.
                      ”Ai se. Yks saksalainen Moritz. Se oli siellä myös perheensä kanssa. Tuli hengailtua aika paljon, altaalla ja kentällä. Siinä kaikki.”
                      ”Vai niin. No, ooks sä vielä yhteyksissä siihen? Näätteks te vielä?” pommitan kysymyksillä.
                      ”Emmä tiiä. Tai siis ollaan me yhteyksissä somessa, mut hei se asuu Saksassa!”
                      ”Myönnetään, aika kaukana”, Sanni toteaa. ”Ongelmallinen juttu. Ois ollut helpompi, jos olisit tutustunut vaikka Mattiin Espoosta.”
                      ”Joo, jos siellä olisi ollut Matti Espoosta ja jos se olisi ollut yhtä kiva ja söpö kuin Moritz”, Iida puuskahtaa saaden jo hiljalleen oman värin palaamaan kasvoille. Ilmeisesti se on itsekin miettinyt tuota samaa.
                      ”Totta, todennäköisyys ei ollut kovin suuri”, heitän mietteliäänä, ”mutta olisi se ollut mahdollinen.” Iidaa alkaa naurattaa ja nauru tarttuu muhunkin. Sanni katselee hetken meitä ihan pihalla olevana, mutta päättää lopulta yhtyä nauruun.
                      ”Oliks sulla Silja tylsää landella?” Iida kysyy selvästi haluten vaihtaa aihetta. ”Ainakin sun viestit vaikutti siltä.”
                      ”Ainahan siellä on tylsää. Päivät menee pentujen aikatauluilla, eikä ole paljon älyllistä seuraa. Paitsi...”. Liian myöhään tajuan, etten ollut aikonut kertoa Mustarastaasta kavereille. Ne on kohtuu aktiivisia instassa ja snapissa ja mitä niitä some-juttuja oikein on. Mä taas olen koko ajan pauhannut niille, miten älytöntä on kaveerata ihmisten kanssa sähköisesti.  Että kyllä ystäviä pitää pystyä näkemään ihan livenä ja jutella ihan oikeasti, eikä vain tuijottaa jotain ruutua. Tuntuu nololta tunnustaa, että mulla on ystävä, jota en oikeasti tunne ja joka saattaa olla jotain ihan muuta kuin mitä se väittää.
                      ”Paitsi?” Iida tarttuu ahnaasti jättämääni koukkuun.
                      ”Ei mitään”, yritän, vaikka tiedän yrityksen olevan tuhoon tuomittu ja saavan kaverit innostumaan asiasta vain entistä enemmän.
                      ”Hei, oli siellä maalla joku muukin kuin sun isän perhe”, Iida aloittaa. ”Sen on oltava joku jätkä”, Iida tutkailee ilmeitäni samalla kun puhuu. ”Se on joku jätkä!”
                      ”Ei, ei siellä ketään ollut.” Tytöt yrittää aloittaa heti vastaansanomisen, mutta hiljennän ne. ”Mutta mä juttelin yhellä foorumilla yhen pojan kaa. Tai siis ainakin se väitti olevansa poika.”
                      Sannin ja Iidan ilmeet kertoo paljon. Ne on yhtä aikaa hämmästyneitä ja innostuneita ja niistä pystyy myös lukemaan ajatuksen ”mä niin tiesin, että säkin vielä toteat somen hyödylliseksi”.
                      ”Joo joo, mä tiiän. Se on varmaan joku keski-ikäinen äijä ja kohta se pyytää mua riisumaan webbikameralle”, totean itse ennen kuin ne ehtii sanoa samaa. ”Mutta mä en oikeasti usko, että niin ois, eikä mikään meiän keskusteluissa viittaa, että sellaista ois tulossa.”
                      ”’Foorumilla’?” Iida takertuu nyt sanaan. ”Siis oikeesti, sä taisit eksyä aikakoneeseen. Ei kukaan käy missään foorumeilla.”
                      "’Keskusteluissa’ sä sanoit”, Sanni tarttuu monikkoon. ”Sä oot siis jutellut sen kanssa useammankin kerran?”
                      ”Oon. Ja joo, foorumilla.” Mun puolesta tän keskustelun voisi jo lopettaa.
                      ”No, kerro siitä jotain. Missä se asuu? Kuin vanha se on? Mistä te puhutte?” Iida vaihtaa aihetta ja pommittaa mua kysymyksillä. Se selvästi nauttii tästä vuoronvaihdosta.
                      ”Se asuu Kuusamossa eli ei lähellä”, virnistän Sannille, jonka mantsan osaaminen ei ole ihan parhaasta päästä, kun Melbournekin löytyy Kanadasta sen mukaan. ”Se on kanssa ysillä. Ja me puhutaan Beatlesin musasta.”
                      Pettymys näkyy välittömästi tyttöjen kasvoilla. Ne on varmaan nähnyt mielessään jonkun vuosituhannen rakkaustarinan, joten asiapohjainen keskustelu ei ole niillä päällimmäisenä mielessä. Ja jos onkin, niin Beatles ei kuulu niiden suurimpiin suosikkeihin.
                      ”Oishan se pitänyt arvata”, Sanni puuskahtaa. ”Joku musiikkinörtti.”
                      ”No, hyvä, että sulla on nyt vihdoinkin joku jonka kanssa puhua siitä”, Iida toteaa ja selvästi tarkoittaa mitä sanoo. Iida ja Sanni eivät yrityksistäni huolimatta ole koskaan innostuneet Beatlesistä.
                      ”Niinpä”, totean. Hetken pelkään, että keskustelu vielä jatkuisi, mutta käytävällä ohi kulkeva musaope keskeyttää sen.
                      ”Silja, muistathan iltapäivän treenit?” se kysyy bongattuaan mut. ”Katsotaan, ettette ole unohtaneet ihan kaikkea joululomalla ennen Tammitahteja.”
                      ”Joo, kyllä mä muistan tulla”, mä lupaan ja ope jatkaa matkaansa. Iida katsoo mua kysyvästi.
                      ”Hei, et sä voi unohtaa, että tammikuussa on musan valinnaisryhmien pikkukonsertti, torstaina nelostunnilla salissa”, mä selitän. ”Se on ollut joka vuosi!”
                      ”Joo, totta kai. Tammitahdit”, se naurahtaa nimelle ehkä kymmenettä kertaa.
                      ”Sanopa muuta”, mä komppaan sitä. ”Tammitanhut ois niin paljon parempi”, mä selitän totisesti. ”Koulussa ei vain ollut riittävästi tanhuhameita kaikille esiintyjille ja tammea olisi ikävä tuoda juhlaan talviasussaan. Mutta muuten Tammitanhut ois ollut kaikkien aikojen esitys.”
                      Iida katsoo mua kuin vähäjärkistä ja Sannikin vilkaisee kummeksuen, kunnes keskittyy taas piirtämiseen.
                      ”Se oli vitsi!” mä huudahdan. ”Liian outo?”
                      Iida nyökkää. Ei ne aina oikein pysy samalla aaltopituudella. Keskustelu päättyy joka tapauksessa, sillä yhteiskuntaopin ope näkyy jo käytävän päässä.
                      ”No niin, kuunnelkaapa nyt”, ope aloittaa tunnin hälinään. ”Pojat kans, jaksatte olla hiljaa vähän aikaa. En aio olla koko tuntia äänessä. Kerron vaan lyhyesti tehtävänannon projektiin, jota aletaan tänään tehdä ja jota tehdään sitten seuraavat viikot.”
                      Ope kertoo yrittäjyystyöstä, jossa meiän on tarkoitus keksiä omat yritykset ja tehdä niistä esitykset. Ohjeiden lomassa kuuluu muutama ”lopettakaa jo se pulina!” ja ”kyllä ysiluokkalaiset osaa olla hetken hiljaa!” erityisesti Otolle osoitettuna, mutta lopulta ohjeet on annettu ja me siirrytään työskentelemään koneilla.
                      Sanni haluaa meiän perustavan leipomon. Koska mulla tai Iidalla ei ole parempaakaan ideaa, me päätetään valita se. Ensimmäiseksi ryhdytään suunnittelemaan meiän erikoistuotteita, joilla me tullaan, jos nyt ei maailmankuuluksi, niin ainakin paikkakunnan parhaaksi leipomoksi. Sanni alkaa piirrellä meille logoa, tietenkin. Hetkessä se on saanut luotua suloisen karvaturrin paperille ja alle tyylitellyillä kirjaimilla ’Pommin pullat’. Jep, se on taas saanut ympättyä lempikoirarotunsa, pomeranianin pystykorvan mukaan kuvioihin. Jos multa kysyttäisiin, niin ei olisi ihan pakko, mutta en jaksa alkaa harata vastaan.
                      Tunti menee siivillä projektin suunnittelussa. Sen päätteeksi meillä on jo logo, selvä liikeidea ja toimitilatkin mietittynä. Kyllä tällä yrityksellä maailma vallataan. Tai on ainakin hauska keskittyä kavereiden kanssa vain omaan tekemiseen luokassa. Tunnin päätteeksi esityksen alku on pilvessä ja opelle viedään säilytettäväksi Sannin logo, joka me myöhemmin skannataan. Yllättäen me ollaan lähdössä melkein ekojen joukossa, mutta en ehdi ovesta ulos ajoissa, jotta välttyisin kuulemasta naurun ja Hartsan kovaäänisen kommentin:
                      ”Hei, tsiikatkaa tätä koiraa! Ihan oikeesti, ne luulee että tää on joku ala-asteen piirustuskilpailu!”
                      Käännyn katsomaan ja näen Hartsan ja Oton nauravan Sannin piirustukselle. Ope nappaa kuvan pois niiden edestä, laittaa kasan alle ja nuhtelee poikia, mutta mitä se enää auttaa. Ne on jo ehtinyt saada uuden pilkan aiheen. Vilkaisen Sanniin ja näen sen ilmeestä senkin kuulleen kaiken. En halua välittää niistä idiooteista, en halua antaa niille valtaa pahoittaa mieltäni, mutta kyllä ne siinä onnistuu. Ne tekee koulunkäynnistä helvetin raskasta.


                                                   ****

                      ”Kyllä tästä tulee hyvä!” musaope hehkuttaa. ”Kitara on tosi hyvä, rumpuihin vähän lisää tarkkuutta ja laulajat muistaa avata äänet kunnolla.”
                      Nyökkään muiden laulajien kanssa. Ysin valinnaisen biisit ei ole mitään mun lemppareita, osa radiosta tuttuja hittejä, osa vanhempaa tavaraa, mutta laulaminen on mahtavaa. Musiikki on ihanaa, on mahtavaa tajuta sen äänen tulevan omista sisuksista. Ääni maailmaan. Laulaessa mä tunnen jotenkin oikeasti olevani elossa.
                      ”Hienosti menee, joten kenraali sitten torstaiaamuna ysiltä. Ja muistakaa, pieni jännitys kuuluu asiaan.”
                      Jännitys. Musaluokassa harjoitellessa ja esiintymistä ajatellessa jännitys kipristää suloisesti vatsanpohjassa. Ei sitä tarvitse pelätä, sehän tekee kaikesta parempaa. Mutta entä jos se taas katoaa ja tilalle astuu pelko? Niin kuin seiskalla. Mua ei enää hymyilytä, kun muistan sen. Tietenkin se tulee mieleen, vaikka olen taistellut muistoa vastaan.
                      Seiskaluokalla koulussa pistettiin kasaan musikaali. Olin vuosia unelmoinut esiintymisestä, joten olin innoissani tilaisuudesta päästä laulamaan ja näyttelemään. Ujosti mutta intoa puhkuen menin alkutapaamiseen kaikkien muiden innostuneiden kanssa. Jännityksestä huolimatta. Lavalla jännitys katosi, sen tilalle astui pelko. Etten osaa, etten kelpaa. Pelko virnuili lavanreunalla, kipsasi mut täysin, liikuin kömpelösti kaikissa harjoituksissa, eikä ääni päässyt suusta ulos. Lopulta päädyin ohjaaja-opettajan assistentiksi. Pelko ei antanut mun tehdä muuta. Halusin lavalle enkä saanut suutani auki ihmisten edessä. Lava jäi vain unelmaksi. Hetkeksi mä olin onnistunut unohtamaan koko jutun.
                      ”Voiks jo mennä?”
                      Luokan ovi aukeaa, levoton kiire purkautuu askelina käytävään. Levottoman rauhallisin askelin lähden virran mukaan.
                      Käytävillä on jo autiota. Sen sijaan pääaulassa norkoilee vielä iso porukka ysejä. Kaverit on ilmeisesti jäänyt odottamaan meiän luokan musavalinnaisen ryhmäläisiä. Porukasta välittämättä kävelen vierestä ohi ja olen kääntymässä toiselle käytävälle.
                      ”Onks toikin teiän esityksissä?” kuulen jonkun porukasta sanovan.
                      ”Joo, laulamassa.”
                      ”Just.”
                      Käännän päätäni, vaikkei pitäisi. Kohtaan muutamat katseet. Ilmeet vaihtelee välinpitämättömästä pilkalliseen virneeseen. Tunnen pelon kurkkivan kulman takaa.