SILJA
”Mutsi käski pakkaa kaiken olennaisen pikaisesti laukkuihin ja tulla autolle. Mä en tiedä, mistä se oikein repi äkkiä sen päättäväisyyden, mut mä näin siinä auringonpilkahdukset. Niin mä sit heittelin putkikassin täyteen vaatteita, levyjä ja sellaista tärkeetä, pakkasin koulurepun ja skitan ja hiivin alas. Faija ja se muu porukka ei tajunnu mitään, vaikka melkein vierestä menin. Mutsi pakkas kanssa tavaransa ja me lähettiin mutsin systerille.”
Rami röhnöttää sohvan toisessa päässä. Tuntuu oudolta katsella sen ruhjottua naamaa. Nenän ympärillä on mustelmaa ja silmäkulman vekki näkyy selvästi. Melkein ymmärrän Oonan hellimisviettiä sitä näkyä katsellessa. Tyydyn kuitenkin vain hymyilemään Ramille rohkaisevasti.
”Ollaan oltu siellä viime päivät, mut mutsi sano, et päästäis jo nyt viikonloppuna muuttaa johonkin pieneen vuokrakämppään koulun lähelle. Ihan jees kai”, Rami jatkaa ja katselee epävarmasti ympärilleen. ”Mä en oikein tiedä, miltä musta tuntuu. Kaikki tapahtuu niin nopeasti.”
”Mites sun isä?” saan vihdoin kysyttyä. Ramin ilme synkkenee.
”Lauantaina iltapäivästä se alko tajuta tilannetta. Se on huutanu, raivonnu, uhkaillu, maanitellu, pyydelly anteeks, luvannu muutosta, taas huutanu, ainakin noita. Käyttäytyny ihan niin kuin oisin odottanukin. Mut mutsi ei oo taipunu. Se on niin päättäny, et nyt tuli muutos. Ei se tunnu pelkäävän faijaa, en mäkään aio.” Ramin kasvoilta näkyy ylpeys sen äitiä kohtaan.
”Kyllä kaikki vielä järjestyy.”
”Niin varmaan. Ainakin jos mutsi pysyy noin päättäväisenä. Mun on pakko uskoa siihen.”
”Kohti aurinkoa ja sen yli!”
”Et oo tosissas!” Rami naurahtaa mun väännökselle. ”Buzz Lightyear ja Beatles?”
”Miksei?” nauran ja saan Raminkin nauramaan kunnolla. Tuntuu hyvältä nähdä sen nauravan.
”Vaikka täällä onkin noin mahdottoman hauskaa”, äidin ääni kuuluu olkkarin ovelta, ”mä lähden Mikon kanssa elokuviin. Soittele tai pistä viestii, jos tulee jotain.”
Katsahdan äitiin ja näen, että se haluaisi sanoa vielä jotain muuta, kommentoida Ramin meillä oloa. Muttei se sano mitään, katsoo vain merkitsevästi. Siitä tuntuu varmaan oudolta nähdä Rami meillä, ehkei se haluaisi ollenkaan jättää meitä kahden, mutta itsepähän on päättänyt olla taas iltaa poissa.
”Jep, moi moi!” huikkaan ovensuusta katoavalla äidille ja jään hetkeksi katsomaan sen perään. Ristiriitaiset fiilikset. Just sillä hetkellä musta on oikeesti ihan jees, että äiti lähtee. Ei tarvii koko ajan miettiä, mitä äiti kuulisi mun ja Ramin keskusteluista. Mutta viimeiseen viikkoon ainoa ilta äidin kanssa kotona oli se viime viikon perjantai. Missä vaiheessa äidin poissaolosta on tullut normaalimpaa kuin paikallaolosta?
Hetken äiti kolistelee vielä eteisessä, mutta lopulta ulko-ovi kolahtaa ja tulee hiljaista. Käännän katseeni pois ovelta ja tajuan Ramin katsovan mua tarkasti.
”Mitä?”
”Ei mitään”, se vastaa ja alkaa kaivaa reppuaan. ”Pitäis vissiin alkaa rustaa niitä hiton runoja, jotta sais joskus valmiiksi sen työn.” Nyökkään.
”Puuttuuks sulta vielä montakin?”
”Ei kai, mut mä pelkään, et koko työ on ihan paska.”
”Miten mä sit voisin auttaa? En ryhdy kirjoittaa sitä puolestasi.”
”No emmä sitä aatellu”, Rami vastaa liiankin nopeasti. ”Mut sä sentään oot kirjoittanu runoja, ehkä sä osaat sanoa, miten mä saisin tehtyä jotain, mikä uppois maikkaan.”
”Emmä tiiä, mistä se tykkää. Ehkä munkin työ on ihan surkee.”
”Juu, niin varmaan.”
”Okei, mitä sä oot saanu tehtyy?” lopulta kysyn. Odotan, että se vaan lyhyesti kertoisi, minkälaisia on kirjoittanut, mutta se länttää koko keskeneräisen kansionsa mun eteen ja antaa mun selata runonsa läpi. Se ei selvästikään koe niitä kovin henkilökohtaisiksi, eikä ne sitä kyllä olekaan. Yksi kohtuullinen google-runo ja pari lapsellista loppusoinnullista runoa.
”Ei sulla täällä pahemmin tunnetta oo”, totean kuin paraskin kriitikko. ”Sellainen uppoo aina opettajiin. Kirjoita vaikka siitä, miltä susta juuri nyt tuntuu.”
”Ai et niinku vituttaa koko tehtävä, mut onneksi ei oo nälkä?”
”No voit sä noinkin kirjoittaa”, vastaan ohittaen Ramin huvittuneisuuden. ”Tai sit kirjoitat siitä, miltä sun muutto tuntuu.”
Hymy katoaa Ramin huulilta. Se tuijottaa vain pöytään ja mä pelkään sen suuttuvan. Yritän vimmaisesti miettiä, miten saisin käännettyä koko homman kevyemmäksi, kun lopulta Rami kohauttaa olkapäitään.
”Okei”, se tokaisee jotenkin luovuttaneena, kaivaa lyijärin esiin ja alkaa rustaa jotain kannet kadottaneeseen vihkoon. Katson parhaaksi olla sanomatta enempää. Kaivan ruskean muistikirjani esiin, mutta jään kuitenkin katsomaan Ramia. On outoa nähdä se niin syventyneenä johonkin muuhun kuin kännykkäänsä. Kynä laulaa ruutupaperia vasten Ramin kiroilun ja kumin vinkunan säestäessä sitä. Ramin päälaen pitkät hiukset putoilee silmille ja vähän väliä Rami nostaa niitä ylös kynäkädellään. Kai se ylimääräinen homma lisää sitä kiroilua.
Nojaudun taaksepäin ja käännän katseeni muistikirjani puoleen miettien, mistä lähteä taas liikkeelle. Ajatus ei liiku. Pyörittelen kynää kädessä, piirtelen kiemuroita vihkoon, teen niistä kolmiulotteisia, mutta sanat eivät tule.
”Vittu!” kuuluu vähän kovempaa. Käännän katseeni Ramiin; punertavasta jäljestä päätellen se on ilmeisesti onnistunut piirtämään lyijärillä otsaansa. ”Nää hiukset ei vittu pysy ylhäällä. En tajunnu pistää kii ja geeli on faijalla.”
”Haluuks lainaa mun pompulaa?” kysyn ja Rami kohauttaa kevyesti harteitaan. ”Löytyis pinkkii”, mun on pakko heittää perään. Keskisormi nousee.
Nousen sohvalta ja lähden hakee pompulaa mun huoneesta. Hetken pohdin piruuttani sitä pinkkiä, mutta päädyn kompromissina tumman lilaan. Könyän takaisin paikalleni sohvalle ja heitän pompulan Ramin eteen pöydälle. Rami nappaa pompulan, sukii hiuksensa yhteen ja tekee nopeasti ponnarin päälaelleen. Kai se itse on siihen tyytyväinen, kun jatkaa tyynesti runonsa tekoa. Mun silmiin tekele on rujo, hiuksia sojottaa sieltä täältä.
”Letti vois olla siistimpi”, heitän arvostellen ja saan Ramin nostamaan päätään. Hetken se katsoo mua hölmistyneenä, mutta vastaa sitten.
”Öö, emmä osaa.”
”Ootko kokeillu? Ei se oo vaikee”, vastaan hieman vittuillen.
”Tee ite sitten.”
”Okei”, otan kopin sen sanoista ja ennen kuin edes tajuan, istun sohvan käsinojalla Ramin takana ja vedän pompulaa irti sen hiuksista.
Ramin hiukset tuntuu karheilta sormia vasten, kun kampaan päälaen hiuksia varovasti sormenpäilläni. Jaan etuosan hiukset kolmeen osaan, silitän sivuja kämmenellä tarkistaessani, ettei karanneita suortuvia ole lyhyeksi ajelluilla alueilla. Lyhyt hius kutittaa kämmenen ihoa lempeästi. Punon hiuksista tiukkaa ranskalaista lettiä päätä pitkin hipaisten aina välillä sormenpäillä lyhyitä alueita. Pitkät hiukset loppuu takaraivolle, joten päätän lopettaa palmikoinnin sinne, pistää letti kiinni ja antaa hiusten törröttää sieltä lyhyenä poninhäntänä. Punos näyttää niin siistiltä, etten voi vastustaa kiusausta antaa sormieni kulkea sen läpi otsalta takaraivolle; sormenpäät lukee kohoilevaa kuviota kuin sokea lukisi pistekirjoitusta. Kihelmöivä tunne kulkee sormista varpaisiin asti...
Ei. Olen kuin Oona sisar hento valkoinen -syndroomoineen. Kyljessä kiinni hiplaamassa, eikä kyse ole edes mun poikaystävästä. Tunnen tulleeni liian lähelle, ylittäneeni jonkin reviirirajan. Nolottaa. Mitä Ramikin mahtaa ajatella?
”Valmis!”, huikkaan ylihuolettomalla äänellä, tunnen itseni maailman kömpelöimmäksi olennoksi noustessani käsinojalta ja liikkuessani omalle puolelleni sohvaa. Lysähdän paikalleni liioitellun rennosti, nappaan pöydältä pienen ruskean kirjani, avaan sen ja muka syvennyn siihen. Sivusilmällä vilkuilen Ramia, joka jatkaa rennosti runonsa rustaamista. Hyvä niin.
Yritän syventyä luomaan sanoja, ajatuksia, runoja kirjaani. Sanat eivät vieläkään tule. Silmäilen aiempia piirrustuksiani, mutten tajua niitäkään. Ajatukset pyörivät mielessä mössönä, josta on vaikea saada kiinni. Rami tuntuu olevan lähempänä kuin ennen; musta tuntuu, että mun pitää pitää se kauempana. Sormenpäissä tuntuu kuin ne vieläkin koskisivat Ramiin, vaikka mä posket punaisina haluan häivyttää mielestäni sen mielikuvan. Enkä kuitenkaan halua.
Nousen ylös pistämään musaa hiljaisuuteen, jonka koen nyt painostavana. Sinisen tuplan kiekko lähtee pyörimään,
Here comes the sun tuo auringonkeveyttä huoneeseen. Palaan sohvalle, jätän suosiolla muistikirjan pöydälle ja pistän silmät kiinni. Rauhoittava biisi saa hymyn huulille ja ajatukset järjestykseen.
Come together pistää sormet naputtamaan tahtia sohvapöytään. Rami murahtaa jotain, muttei se saa mua lopettamaan.
Somethingia alan jo laulaa ääneen, kunnes tajuan Ramin. Avaan silmäni ja kohtaan Ramin katseen.
”Laula vaan”, se kannustaa virnistäen ja kääntää katseensa taas vihkonsa puoleen, lisää lyijärillä jotain, kumittaa sen pois, yrittää uudestaan ja antaa taas kumin vinkua. Vaikka se jatkaa suunnitteluaan ja mä suljen silmäni, tunnen silti sen katseen kuumottavana naamassani, enkä saa enää ääntä kurkustani. Seuraavat biisit mä vaan kuuntelen Ringon ja Paulin ääniä ja melkein nukahdan niihin. Siksi Ramin ääni kuulostaa melkein huudolta, kun se yllättäen kuuluu
Long and winding roadin puolessa välissä.
”Ei helvetti, nyt lähti!”
Avaan silmäni ja näen Ramin kääntävän vihkosta uutta sivua puhkikumitetun sivun päälle ja alkavan kirjoittaa uusia rivejä. Välillä Rami pysähtyy miettimään, jatkaa sitten uudella innolla. Levy napsahtaa loppuunsa, mutta mä annan hiljaisuuden laskeutua levollisena huoneeseen.
”Paska se on, mut ehkä kelpaa”, Rami lopulta ilmoittaa ja tunkee vihkoa mua kohti. Nousen ylös istuvaan asentoon ja alan lukea.
”Pitkä ja tuulinen tie
johtaa minut pois tästä kaikesta.
Pitkä ja tuulinen ilta
pesee kaiken paskan pois.
Pelkään, että tie vie minut takaisin,
mutten aio palata.
Voin odottaa tällä tiellä,
mutta palata en voi.”
”Hieno”, vastaan ja kohtaan Ramin odottavan ilmeen, joka sulaa tyytyväiseksi hymyksi. ”Jotenkin tästä tulee mieleen yksi Beatlesin biisi, mutta voin toki olla väärässä.”
”Ehkä hiven inspiraatiota jo olemassa olevasta teoksesta”, Rami myöntää auliisti, ”mutta ei se ole suora käännös.”
”No ei. Ja ehkä ope ei tunne biisiä.”
”Ei se sitä mitään tunne”, Rami tokaisee vähättelevään sävyyn, mutta varmistaa vielä, ”ja se ei ole kopioitu. Saihan sitä ideoita ottaa, niinku sun ’kohti aurinkoa ja sen yli!’.”
”Ai se jäi sun mieleen”, ihmettelen hymyillen. ”Hei, siitä vois saada vaikka runon.”
”Joo, kirjoita ihan vapaasti, en vie ideaasi.”
”Hyvä”, vastaan yli-innokkaasti ja alan muka kirjoittaa sitä heti kirjaani.
”Sit vielä yks”, Rami huokaa hetken kuluttua ja naputtaa kynällä vihkoon.
”Et minkä biisin kopsaat seuraavaks?” lähden taas piruilulinjalle.
”Haista...”, Rami aloittaa, mutta lopettaa kesken lauseen ja jää pohtimaan jotain. ”Pistä vielä Something soimaan”, se lopulta pyytää.
Mä kävelen levarille, avaan kannen ja asettelen neulaa oikeaan kohtaan. Pieni pätkä edellisen biisin loppua soi ilmassa, sitten
Somethingin herkät soinnut alkaa tutulla naputuksella.
Something in a way she moves / attracs me like no other lover / something in the way she woos me / I don’t want to leave her now... Mistä vetoa, että Rami vain kääntää sen biisin? Helppo biisi käännettäväksi runoksi tytöstä. Tyttöystävästä. Tietysti. ”Jokin siinä tavassa, jolla kosketat minua, tuntuu erilaiselta kuin muut” jne. Runo on Oona sitä ja Oona tätä lässyn lää. Miksi valitsin just tän levyn? Kirjoittaisi mieluummin vaikka keltaisesta sukellusveneestä tai... Mikä mua oikein vaivaa?
Nousen sohvalta, jätän Ramin kirjoittamaan runoaan ja menen vessaan. Tuijotan kuvaani peilistä ja yritän saada ajatuksen kulkemaan. Yritän olla rehellinen itselleni. Mä viihdyn Ramin seurassa. Pidän Ramista ystävänä. Jos se on ainoa ihminen maailmassa, jonka kanssa saattaa heittää ihan mitä juttua vaan, totta kai haluan viettää aikaa sen kanssa. Kaikki muu kuvittelu pitää lopettaa saman tien ja antaa asioiden olla niin kuin ennenkin. Tai tuskin edes näen Ramia paljoa enää, kun se ei pakene kotoaan meille. Parempi olla rehellinen ja olla odottamatta liikoja. Palaan tyynesti olkkariin. Rami sulkee juuri vihkonsa.
”Sait varmaan hyvän runon Oonasta”, heitän kevyesti sen kummemmin miettimättä. Ramin kasvoille leviää yllättynyt ja häkeltynyt ilme, kuin olisin lukenut ajatuksen, jota se ei olisi halunnut paljastaa. ”Hei, sehän on ihan selvää. Sellainenhan toi biisi on.”
”Joo, niinhän se on”, Rami myötäilee kuin muissa ajatuksissa.
”Saanks mä kattoo?” kysyn jo tottuneena siihen, että saan lukea Ramin runot.
”Mä... emmä saanu sitä vielä ihan valmiiksi, aattelin jatkaa kotona”, Rami selittää vältellen ja tunkee vihkoa reppuunsa.
”Okei”, kohautan hartioita. Hetki me katsotaan Ramin kanssa vuoroin toisiamme, vuoroin seinille, eikä kumpikaan tunnu keksivän sanottavaa.
”Mun varmaan pitäis lähtee”, Rami lopulta toteaa. Nyökkään.
”Mut hei kiitti, mä saan nyt koottua ton vihkon ja palautettua.”
”Ei mitään, hyvä juttu”, totean ja saatan Ramia eteiseen. Hetkessä Rami on jo ovella valmiina lähtemään.
”Toivottavasti te pääsette viikonloppuna muuttaa”, saan sanottua.
”Joo, ei jaksais olla toisten nurkissa.”
”Uskon. Pistä sit muuttoraporttii”, huikkaan Ramille, joka on jo avannut käytävänoven.
”Joo, joo”, se vastaa ja menee.
’Pistä sit muuttoraporttii.’ Miksi mä niin menin sanomaan? Mikä tilivelvollinen Rami mulle on? Haluaisin napata sen lauseen takaisin. Onneksi Rami on varmaan jo unohtanut mun ääliöheiton.
