tiistai 31. joulukuuta 2019

Uudenvuoden bileet


RAMI

                      Jannan kellarissa on lupaava fiilis. Koko jengi on koossa uudenvuoden bileissä. Tai no Ode on jossain Samoalla perheensä kanssa, tai missä Thaimaassa se nyt on, mut muut on paikalla. Toni ja Jesse yrittää selvittää välejään ikivanhalla pöytälätkäpelillä, jonka pelaajista osa pysyy kasassa vain erkan avulla ja joka huojuu romahtamispisteessä olevan puupöydän päällä. Jamal ja Onni hoitaa musapuolta ja vastailee vähän väliä Jannan vanhemmille laittavansa musan jo vähän hiljemmalle. Janna ja Oona on ylhäällä hakemassa ruokaa meille ja Annu ja Sara hoitaa jotain ihme kriisiä kellarin nurkassa. Mä oon lösähtäny koinsyömälle sohvalle musavehkeiden viereen ja pelailen puhelimella aikani kuluksi.
                      ”Se oli siinä!” Jesse huutaa pelin äärestä ja alottaa raivokkaan tuuletuksen, jolla melkein saa kaadettua kellarin nurkkaan kasatun epämääräisen tavarapinon. Kellarin toinen laita on täynnä ties mitä roinaa, toinen on kokoon puristettu entinen kuntosali, mut keskelle on raivattu tilaa ikivanhalle sohvapöydälle, parille sohvalle ja muutamalle eripariselle tuolille. Mesta toimii ainakin pari kertaa kuussa meiän porukan hengailumestana. Jannan vanhemmat antaa meiän olla rauhassa. No, ei kämppä ikinä tyhjä oo, et mitään bileitä ei pystyyn pistetä, mut omalla jengillä hengailu lämpösessä on yleensä ihan riittävästi.
                      ”Ei se saatana ollu maali!” Toni vastustaa. ”Jos sun pelaajalta lähtee alavartalo irti ja toiset pelaajat potkii sen avulla kiekon maaliin, niin ei sitä vittu lasketa.”
                      ”Älä ny Toni ragee” Jesse rauhottelee. ”Siis kättähän ei saa käyttää, mut ei kukaan oo kieltäny käyttämästä muita kehon osia. Mut jos noin paljo häiritsee, nii teipataan äijä kasaan.”
                      ”Edellistä maalia ei hyväksytty”, Toni totee kuin oikeuden päätöksen.
                      ”Joo, joo. Heitä se teippi tänne.”
                      Viskaan hyllyn nurkalle jätetyn rullan päin Jessen kalloo, mut vanhaa mokkee ei pysty noin vain yllättää ja Jesse saa rullan kii. Kirurginen toimenpide on varsin karkee ja tyylitön mut tehokkaannäköinen. Potilas jää henkiin. Peli saattaa jatkua.
                      Biisi päättyy ja tulee hetken hiljaisuus. Vilkasen pelin lomasta sterkoille päin ja huomaan Onnin supattavan jotain Jamalille ja hymyilevän pirullisesti muhun päin. Mä niin tiedän, mitä on tulossa.
                      ”Hei saatana oikeesti, ette soita mitään helvetin Geekkiä!” mä pyydän ärsyyntyneenä jo ties kuinka monennen kerran sen illan aikana. Jätkät kattoo mua kiero hymy kasvoillaan ja kajareista alkaa soimaan ”Timantit on ikuisia” vähän kovemmalla kuin edellinen biisi.
                      ”Se musa siellä alhaalla hiljemmalle!” Jannan äidin ääni kuulostaa vielä ystävällisen kärsivälliseltä.
                      ”Kyllä, kyllä!” Jamal vastaa ja Cheekin musa soi aavistuksen verran hiljempaa.
                      ”Vittu te teette ton vaan kiusallanne”, mä tiuskasen ja yritän syventyy juuri aloittamiini nettisurffailuihin. Mä en aio antaa niille sitä iloo, et rageisin kunnolla.
                      ”Aina”, Onni virnistää ja antaa biisin soida loppuun. Sen jälkeen musa vaihtuu vähän siedettävämmäksi, vaikka jotain pilipalimusaa onkin. En lähde ujuttamaan niille parempaa. Kerran mä yritin ehdottaa niille Beatlesii, mut se ei uponnu. Ne jakso naljailla sen verran monta päivää, etten oo tehny samaa virhettä toista kertaa. Idioottei sivistymättömiä pentuja.
                      ”Hiomattomia nulikoita”, vaari ois sanonu ja virnistäny ilkikurisen ystävällisesti. Vaari kyl tarvittaessa anto ihmisten selvästi ymmärtää näiden olevan väärässä, mut aina ystävälliseen, täysin vastaansanomattomaan sävyyn. Eikä poikamainen virnuilu hävinny mihinkään vuosien saatossa. Niinä hetkinä vaaria katsellessa tuntu kuin kattois jotain ikivanhaa suomifilmiä ja niiden henkselihousuisia poikia, jossain niistä surkeajuonisista pätkistä, joita vaarin kaa tuli katsottua.
                      Vaarin kanssa sitä Beatlesiakin tuli kuunneltua. Vaari kerto kymmenet kerrat miten monen päivän kenkienkiillotustienestit käytettiin englantilaisten pitkätukkien esikoislevyyn, jota sitten kulmakunnan nuorison kanssa kuunneltiin niin paljon, et vaarin äiti pisti välillä levarin lukkojen taa. Puheissaan vaari oli selvästi kasvanu Beatlesin mukana, rakastanu musiikkia ja ihaillu unelmiaan toteuttaneita nuoria miehiä. Se musa tahditti mummonkin tapaamista ja oman elämän alkua. Mun mutsille ja sen systerille Dingo oli kovempi juttu ja mun broidi ei oo musamiehiä lainkaan, mut muhun ”vaarin musa” – niin kuin mä sitä pienenä kutsuin – on aina uponnu. Vaarin kanssa on kuunneltu Beatlesii, puhuttu bändistä, luettu iltapäivälehtien erikoisjuttuja, joita vieläkin ihme kyllä ilmestyy. Vaarilta tiesi aina odottaa lahjaksi Beatlesin cd-levyjä; tekniikan suhteen vaari oli suunnilleen nykyajassa kii. Oikeastaan jo vaarin takia on parempi olla antamatta helmiä sioille ja antaa noiden ”nulikoiden” soittaa ”kertakäyttömusaansa”, kuten vaari saattais pilke silmäkulmassa sanoa.
                      Kellarin rappuset alkaa kolista uhkaavasti ja hämärässä näkyy hieman pölynpöllähdyksiä portaista askeleiden tahtiin. Jonain päivänä noi portaat tulee vielä niskaan, mut tuskin sentään tänään. Janna ja Oona asettelee askeleitaan varovasti kädet täynnä sipsikulhoja, limupulloja, laseja ja lautasia.
                      ”Pizzat on vielä ylhäällä. Ne tulee nopeemmin alas, jos nostatte perseenne ylös ja käytte hakee!” Janna komentaa osoittaen sanansa kaikille kellarissa oleville. Kukaan ei liikuta eväänsäkään.
                      ”Hei, vähän vois olla innostuneempaa jengiä. Me sentään tehtiin niitä koko iltapäivä”, Oona marmattaa. Jamal ja Onni lähtee hitaasti raahautumaan portaille ja Jesse ryntää niiden perään. Mä heitän hiuksii pois silmien eestä ja jatkan surffailua; kyllä se ruoka ilman muakin alas tulee.
                      ”Hei, Jesse laski sittenkin sen hylätyn maalin!” Toni puuskahtaa. Mä vilkasen sitä, kun se tuijottaa peilin reunan pisteiden laskua ja yrittää selvästi muistella maaleja, mikä ei ilmeisesti oo ihan helppoo.
                      ”Nyt sä sen vasta huomaat”, Jesse naureskelee portaista valtavaa pizzalautasta kantaen. Loputkin pizzat saapuu perässä ja kaikki kerääntyy pöydän ympärille syömään.
                      Uusi vuosi lähestyy musan soidessa, lätkäpelin kolistessa, pizzan vähetessä ja paskanjauhamisen lisääntyessä. Jamal jaksaa kertoilla lomareissustaan ja varsinkin valloituksistaan, joita taitaa riittää joka sormelle. Sen jutut on aina niin suureellisia ja räikeitä, ettei niitä kukaan usko. Silti se jaksaa pokkana jatkaa niiden kertomista. Jesse kaivaa jossain vaiheessa vanhemmiltaan pihistetyn vajaan viskipullon esiin ja se kiertää hetken piiriä, kunnes tyhjenee. Annun ja Saran kriisi on hetkeksi selvitetty, mut viski ei ilmeisesti sovi yhteen Saran vatsan kaa, muija alkaa voida pahoin ja uusi kriisi on valmiina. Janna ja Oona dokumentoi meiän bileitä koko illan ja pistää kuvii instaan. Siellä ne vertailee niitä joittenkin frendiensä kanssa ja raportoi, missä kaikessa meiän meno voittaa muut. Yhentoista jälkeen ne tiedottaa kaikkien muiden olevan jo koulun kentällä raketteja ampumassa ja patistelee meitäkin lähtemään sinne.
                      ”Joo, mennään mennään”, Onni sanoo muidenkin puolesta, ”mut ensin vielä yks biisi”. Se toimii sterkkojen luona suurielkeisesti kuin mikäkin deejii ja pistää musan soimaan. Hetkessä kellaritilan täyttää Cheekin ärsyttävä räppääminen. Kun kertosäkeeseen päästään, Jamal ja Onni laulaa täysillä ”sokka irti”.
                      ”Vittu, te ootte pellei!” mä puuskahdan ja heitän Onnii käteen osuneella tyhjällä pullolla. Jätkä väistää ja pullo lävähtää pahvilaatikkopinoon, joka näyttää kaatuvan Onnin päälle. Viime hetkellä Onni saa pinosta kiinni ja onnistuu pitämään sen tasapainossa. Huokasen helpotuksesta ja nousen ylös sohvalta.
                      ”Vittu nähään ulkona”, mä puuskahdan ja nousen yläkertaan. Mutisen kiitit Jannan vanhemmille, jotka istuu rauhallisuutta huokuen olohuoneen sohvalla telkkaa kattomassa. Sen faija kohottaa mulle kättään moikaksi ja mutsi toivottaa hyvää uutta vuotta. Hetken mä oon helvetin kateellinen Jannalle sen vanhemmista.
                      Saatuani takin ylleni ja kengät jalkaan mä astun ulos ja jään nojaamaan niiden tiiliseinään ovenpieleen. Lunta ei taaskaan olo uutenavuotena kuin pintakimalteeksi, pakkastakin vain juuri ja juuri, mut tuuli puhaltaa kylmää ilmaa vasten naamaa. Vedän hupun niskasta pään yli ja kaivan kännykän taskusta. Etin foorumin tilini ja toteen muutaman lukemattoman viestin. Helvetin Cheekin soittajat unohtuu samantien.


> moi

                                                                                       > Moi. Uusi vuosi kohta. Et oo kotona?

> e. bileis mun jengin kaa. menos
paukuttelee kentälle

                                                                                       > Ok.

> mitä kuuntelet?

                                                                                       > Sekalaista. Just nyt Lucy in the sky...

>... with diamonds. helvetin paljon
parempi kuin illan edellinen
timantti-biisi :D

                                                                                       > ?

> geekki. ei nappaa

                                                                                       > Ei mullekaan.
                                                                                          Eiks ton parempaa musaa ollu? ;)

> no eipä juuri

                                                                                       > Kaikki ei vaan tajuu hyvän musan päälle.

> joo ei
> ook sä kotona?

                                                                                       > Edelleen faijalla. Tylsää... :(

> :(


                      ”Kenen kanssa sä täällä chattailet?”
                      Mä oon kuullu ääniä, joiden oletan tarkottavan sitä, et jengi on alkanu pakkautua Jannan eteiseen ja on valmiina lähtöön. Kai mä oon kuullu ulko-oven kolahduksenkin, mut silti mä yllätyn kuullessani Oonan äänen korvani juurelta.
                      ”En kenenkään”, mä saan nopeesti puhahdettua ja tungen puhelinta taskuun. Mua ei huvita alkaa selittää mitään, nolottaa ees myöntää ittelle, et käy jossain foorumeilla. Enkä mä Oonalle mitenkään tilivelvollinen oo. ”Ollaaks me lähössä?”
                      ”Jep”, se sanoo ja hilautuu vähän vielä lähemmäks mua.
                      Mä kiedon toista kättäni laiskasti sen ympärille ja käännyn katsomaan sen viimesen päälle laitettua olemusta, jossa se tuskin selviää uudestavuodesta hytisemättä. Se on sanomassa mulle jotain, kun ovi avautuu ja meteli siirtyy kaukaisuudesta vierelle. Oona kavahtaa hivenen kauemmaksi ja antaa tietä ulos purkautuvalle lössille, joka lähtee aikamoisella metelillä lampsimaan koulua kohti. Oona jättäytyy luontevasti tyttöjen joukkoon kuin mitään ei ois tapahtunu. Jamal ja Onni virnuilee mulle Cheekistä puolet matkasta ja molemmat saa parikin iskua olkapäälleen ennen kun vitsi on tältä erää ohi. Ei ne itekään sitä musaa oo enää vuosiin kuunnellu, mut jos sillä saattaa ärsyttää mua, se kelpaa kyllä.
                      Kenttä on täynnä tuttuja naamoja, vaikken mä kaikkii voi sanoa tuntevani. Tai edes haluavani tuntee kaikkii meiän koulun urpoja, jotka paukuttelee innolla papattimattojaan ja roomalaisiaan kuin pikkupojat. Paukkuja on kentällä kuin pienessä kylässä ja kaikki ei oo kovin hyvässä kuosissa niitä ampuessaan. Jesse kaivaa repustaan muutaman kaljan ja me keskitytään enemmän niihin. Jamalin ja Onnin annetaan hoitaa tyttöjen kaa meijän raketit, joita tajutaan vasta tässä vaiheessa olevan turhan paljon. Mieleen hiipii tunne, et tää on niin nähty.
                      Vuoden vaihtumisen huomais ilman kelloon vilkaisuu, sen verran moni lähitienoilla tietää ajoittaa paukkunsa siihen. Meteli on korviahuumaava ja taivas keinotekoisen kirkas. Ne, jotka ei ammu raketteja, lähettelee kaikille tutuille uudenvuodentoivotuksii tai postailee rakettikuvii. Mäkin kaivan kännykän esiin ja pistän yhen viestin.

> sori et jäi juttu kesken.
hyvää uutta vuotta!

lauantai 28. joulukuuta 2019

Parempi fiilis



                                                                                          > Moi, oot sä siellä?

...

                                                                                          > Kuuntelen Help:iä ja juttuseura kelpais.

...

                                                                                          > Okei, joku toinen päivä sitten.

> ei, oon mä täällä

                                                                                          > Susta ei kuulunutkaan pariin päivään.

> oli muuta

                                                                                          > Ok. Alotan levyn alusta. Hepl!

> ok

...

> osu ja uppos...

                                                                                          > Kuin?

> ei mitään. paska päivä

                                                                                          > Haluut sä puhuu siitä?

> en

                                                                                          > Ok. Mennään kerrankin järjestyksessä.                                                                                                  The Night Before

> jep

...

                                                                                          > You’ve got to hide your love away



                                                                                          > I need you



> vittu, mä en nyt jaksa tätä paskaa!

                                                                                          > Ei sun tarvii kuunnella näitä mun kaa.
                                                                                             Moi!


> ei, älä mee!
> sori!

                                                                                          > Mikä sul on?

> tappelin faijan kaa

                                                                                          > Okei...

> vittu sen elämäntehtävä on varmaan saada
mut tuntemaan itteni ihan paskaks!


                                                                                          > :( Mistä te tappelitte?

> ite se dokaa harva se ilta, hankkii jotain
kavereitakin tappelemaan keskellä yötä, mut
jos mä teen mitään sellasta... mä en jaksa sen
vittuilua!


                                                                                          > :((

> enemmän se oli kännissä ku mä

> tiiätsä milt tuntuu ku kaikki mitä sä teet on
väärin, mitään sä et osaa tehdä oikein?
et on vaan täys paska


                                                                                          > En varsinaisesti. Mut voin kuvitella...
                                                                                          > Siitä juomisestako se valitti?

> siitä se lähti. se oli siitä helvetin, helvetin
pettyny. sen juominen on kuulemma
sivistynyttä aikuisten touhua, mun jutut
pentujen juttuja.


> mut mun skimbaamisestakin piti
huomautella, antaa muka jotain vitun neuvoja,
kun se itte on niin täydellinen. ja monessako

jutussa mä kuulin taas broidin olevan mua
parempi. vittu


                                                                                          > :( Kuulostaa paskamaiselta tyypiltä.

> se on. vittu

> kerro sun faijasta

                                                                                          > Ihan ok, kai. En mä oikein tunne sitä.
                                                                                             Ei asuta yhdessä.


> ero? 
                                                                                          > Joo, on siitä jo kaheksan vuotta.
                                                                                             Mä nään sitä silloin tällöin.
                                                                                             Nyt sen luona joulua.


> ei toikaan hääppöseltä kuulosta


                                                                                          > No ei.

...

                                                                                          > Arvaa mitä?

> no?

                                                                                          > Nyt mä uskon, että sä oot 15 ;)

> :D

> ai etten oo pedari joka vaanii sua?

                                                                                          > Et. Tai sitten oot helvetin hyvä.

> ai kohtako alkais heruu?

                                                                                          > Yök, luulet vaan :P

> ainahan sitä voi toivoo ;)

> mikä biisi sit?

                                                                                          > Ota Act naturally
...

> :D parempi fiilis.

                                                                                          > Ei Ringoo kuunnellessa voi ku hymyillä :)

> totta ;)
                                                                                          > Onko sulla nyt tää levy?
                                                                                             Meetkö järjestyksessä?


> joo, kuuntelen tota levyä. you like me too much

                                                                                          > Jep.



> sama vonkaaminen jatkuu ;)
mut nää on ihan jees


                                                                                          > Niinpä. Hymyilet sä jo?

> jep :)

                                                                                          > Yesterday <3
...

> ihan hyvä rokkilopetus toi dizzi miss lizzie,
mut jotenkin hyppää tosta linjasta


                                                                                          > Totta. Fiilis muuttuu täysin.

> ok levy.

                                                                                          > Ootko nähny leffan?

> en. ook sä?

                                                                                          > Oon, mut siitä on aikaa.
                                                                                             Ei se kovin kummonen oo. 

                                                                                             Semmosta päätöntä häröilyä.

> uskon. mitäs sit?

                                                                                          > Mun pitää varmaan mennä.

> ok. hei kiitti :)

                                                                                          > :) moi.

> mo

perjantai 27. joulukuuta 2019

Joulu vain jatkuu

SILJA

                      ”Silja kato, mä osaan luistella yhdellä jalalla!”
                      Käännän katseeni Marttaan, joka on nostanut toisen jalkansa jään pinnasta muutamaksi sekunniksi ehkä parin sentin verran. Nostan sille peukkua onnistumisen merkiksi ja saan hymyn karehtimaan sen kasvoilla. Se yrittää nostaa kätensä samaan eleeseen, mutta yritys saa tasapainon pettämään ja tyttö lentää rähmälleen jään pintaan. Valitus ei ole kovin suurta, mutta Irene on heti hyökännyt sen luokse lohduttamaan. Aapo haistaa tilaisuuden ja alkaa nuolla jäätä. Jätän ne selviämään keskenään ja syvennyn musaan. Help! pelastaa tämänkin tilanteen.
                      Isä on lähtenyt aamulla töihin. Sillä on muutama työpäivä ennen uuttavuotta. Sen mukaan Irenestä on ihana touhuta mun ja lasten kanssa muutama päivä neljästään. Irene on kuulemma suunnitellut luistelureissuja, mäenlaskuja, Disney-leffoja ja hampurilaislounaita. Se tietää niiden kersojen tykkäävän niistä ja uskoo munkin tykkäävän, lapsihan mäkin vielä olen. En mä nyt noita juttuja varsinaisesti vastustakaan. Mietin vain, hengaanko mukana, koska munkin halutaan viihtyvän vai koska olen ylimääräinen käsipari auttamassa pentujen kanssa. Ja tykkäisinkö enemmän noista jutuista vaikka Iidan tai Sannin kanssa, jos toinen ei olisi Kanarialla (hemmetti miten epäreilua!) ja toinen jossainpäin Suomea sukuloimassa. Kun äiti vielä painaa pitkää päivää töissä, niin ei kai kotona olisi sen riemukkaampaa, vaikka oma rauha on tietysti aina oma rauha. Niinpä alistun kohtalooni.
                      Ei Irenessä mitään vikaa varsinaisesti ole. Parin vuoden päästä nelikymppinen nainen, jonka seurassa isä viihtyy. Sen ruuatkin on ihan jees, eikä se liikaa yritä kaveerata mun kanssa. Se on aika sporttinen ja ihan huumorintajuinen, vaikka omassa hössötyksessään joskus tosikkomainen. Voisin tykätä siitä. Voisin, jollei se olisi ominut isääni. Toiset muistaa ekaluokan syksyn lukemaan oppimisesta ja itsekseen kuljetuista koulumatkoista. Mä muistan sen jatkuvista matkoista kahden kodin välillä, väärässä kodissa olevista koulukirjoista ja päässä soivasta kysymyksestä, miksen mä ja äiti riitä, mihin Ireneä tarvitaan. Vuoden jälkeen isä ja Irene muutti Nurmijärvelle, sen verran kauaksi, etten voinut enää viikolla asua niiden kanssa. Martan syntymän jälkeen viikonloputkin väheni. Isän mielessä Helsinki alkoi olla taaksejäänyttä elämää, mä mukaan lukien.
                      Kaivan taskusta esiin muistikirjan, joka kulkee mukanani kaikkialla. Se on pieni, helposti takin taskuun mahtuva ruskeakantinen kirja, jonka kanteen on saanut pienen kynän kiinni. En jaksa kirjoittaa päiväkirjaa. Yritin joskus nuorempana, mutta se tuntui turhalta, kun sitä muisti kirjoittaa ehkä kerran puolessa vuodessa. Mutta haluan saada ylös ajatuksia ja tunteita, haluan muistaa nekin fiilikset, joita ei ehkä aina haluaisi muistaa. Siksi muistikirja. Iida on ihmetellyt, miksen vain ota kuvia niin kuin ”normaalit ihmiset”. Tai edes kirjoita sitä tabletilla tai kännykällä. Mutta paperinen versio tuntuu aidommalta. Se on kirjaimellisesti enemmän olemassa.
                      Oikeastaan haluan saada fiilikset ylös, koska haluan kirjoittaa runoja. Rakastan runoja, haluan välittää niihin elämäni, kaiken sen, mikä tekee musta mut. Olen niitä jo muutaman vuoden kirjoitellut, mutta kunnolla vasta puolisen vuotta. Välillä menee kuukausia, ettei mitään järkevää synny, vain epäkiinnostavia tunnemerkintöjä. Sitten tulee hetki, jolloin aivotkin tuntuvat olevan vain välikappale runojen virrassa, joka tallentuu muistikirjan sivuille. Ehkä ne runot on hölmöjä, ehkä taidetta vain omasta mielestäni, mutta rakastan niiden kirjoittamista.
                      Runoista on tullut mun jälki maailmaan, tapani huutaa maailmalle ”katsokaa mua, mä olen täällä!”. Niin kauan kuin muistan, mun sisällä on palanut halu laulaa, näytellä, päästä olemaan lavalla jotain rohkeampaa kuin mitä oikeasti olen. Kipeä pisto muistuttaa, ettei musta ole siihen. Se on vain hölmö, typerä unelma. Mutta runot, ne on totta.
                      ”Silja, voit sä auttaa vähän Aapon kanssa?” Irene kysyy, tulkitsee ilmeeni myöntymiseksi ja jättää pojan viereeni. Itse se lähtee pukkareita kohti Martan perään. Työnnän kirjan taskuuni ja pistän äkkiä lapaset takaisin käteen; hallissa on yllättävän kylmä. Aapo katsoo mua hetken, tiputtautuu vatsalleen ja yrittää lähteä takaisin jäätä nuolemaan. Kun kiellän ja kannan pois, alkaa kiemurtelukiukku. Lopulta saan nostettua pojan penkille viereeni ja tungen avaimeni sen kouriin. Avaimenperäpossua on näköjään ihan yhtä kiva nuolla ja samalla pystyy vielä istumaan mukavasti penkillä. Win-win.
                      Tarkkailen sivusilmällä Aapon touhuja samalla, kun vilkaisen nopeasti puhelimella Auringonseuraajan viestit: ”ei uusia viestejä”. En olettanutkaan siellä olevan mitään, mutta tsekkasin varmuuden vuoksi. Mustarastaasta ei ole kuulunut mitään päivään, vaikka se tuntui innokkaalta chattailemaan. Ehkä se on löytänyt paremman juttelukaverin ja unohtanut jo mut. Ehkä se on oikeasti keski-ikäinen äijä, joka ei ole kiinnostunut mistään Beatlesistä, vaan etsii nuoria tyttöjä netistä ihan muihin juttuihin. Pitkällä keskustelulla se yritti luoda luottamusta, mutta sai lopulta haluamansa joltain toiselta nopeammin. Ehkä se on niin ja silloin on vain hyvä, ettei Mustarastaasta kuulu enää. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten haluaisi sen olevan sitä, mitä se väittää olevansa. Tai jos väittäisin, etten toivoisi vielä kuulevani siitä.
                      ”Silja, miksi sä annat Aapon syödä avaimiasi?” Irene kysyy viereltäni ja nappaa avaimet pois pojan hyppysistä. Aapo alkaa itkeä katkerasti eikä meinaa rauhoittua äitinsä sylissäkään.
                      ”Kyllä ne on ihan siistit mun taskussa”, puolustaudun ja otan ojennetut avaimet takaisin, mutta Irene ei jää kuuntelemaan. Se ojentaa mulle luistinkasseja ja lähtee ovea kohti Aapo sylissään ja Martta perässään hyppien. Nappaan luistinkassit ja lähden vähän tarpeettoman hitaasti niiden perään. Olen silti yllättynyt, että Irene istuu jo ratin takana, kun vihdoin pääsen autolle. Avaan takakontin ja kohtaan kolme katsetta: Aapo saa juuri ja juuri kuikuiltua istuimestaan kummastunut ilme kasvoillaan, Martta ilmeilee mulle iloisen veitikkamaisesti ja Irenen etupeilissä näkyvässä katseessa on jo hieman kireyttä. Ok, yritän olla kiltimpi.
                      Irene kaartaa huoltiksen pihaan ja ilmoittaa, että nyt mennään hampurilaiselle. Lapset alkaa samantien vääntää leluista sun muista ja mä päätän olla suorastaan ystävällisen avulias, kun melkein oma-aloitteisesti otan Aapon mukaani ja lähden etsimään meille pöytää.
                      Hetken kuluttua Irene tulee voitonriemuisasti hymyilevän Martan kanssa. Irenellä on täysi työ saada kaikille jaettua oikeat ruuat ja saada rauhallinen ruokailu käyntiin. Autan omalta osaltani ja alan syödä ihan kiltisti.
                      Aapo syö ranskalaisiaan, tosin sen mielestä on kivempi maistaa vähän jokaista ranskalaista kuin syödä osa kokonaan. Martta selittää ainakin kolmeen kertaan, kuinka onnistui saamaan tuplajuustohampurilaisen JA lelun, koska kassan täti oli niin kiva. Irene nauttii hampurilaisestaan pienissä erissä Aapon kaitsemisen ohessa. Mä saan oman ateriani muihin nähden pikaisesti syötyä ja kaivan kännykän esiin tsekatakseni foorumin viestit. Ei uusia viestejä.
                      ”Äiti on sanonut, ettei ruokapöydässä saa käyttää kännykkää”, Martta toteaa topakasti mulle huomatessaan kännykkäni. ”Eiks niin äiti?”
                      ”No, onhan äiti niin sanonut, mutta ei se haittaa, jos Silja vähän katsoo”, Irene vastaa vältellen. Se ei varmaan tykkää, että olen ottanut kännykän esiin, muttei halua riidellä mun kanssa.
                      ”Mutta sähän sanoit isille, että ihmiset on ihan tyhmiä, kun ne ei osaa syödäkään ilman pirun tietotekniikkaa!” Martta jatkaa kasvoillaan vakava ilme ja ketsuppia.
                      ”Niin äiti varmaan sanoi, mutta Silja on katso jo syönyt”, Irene yrittää puhua itsensä pois pussista. ”Ootatko sä tärkeitä viestejä kavereilta?” Irene kysyy multa varmaan yrityksenä vaihtaa aihetta.
                      ”En, kuhan katoin”, totean ja tungen kännykän takaisin taskuuni. Toisesta taskusta kaivan muistikirjani esiin.
                      ”Ootko saanut kirjoitettua uusia juttuja viime aikoina?” Irene kysyy ja yrittää pakottaa Aapoa syömään ranskalaisen kokonaan loppuun.
                      Tekee mieli vastata, että se ei kyllä kuulu sulle pätkän vertaa ja että isän ei pitäisi puhua mun asioista, mutta en halua olla töykeä. Mutisen jotain epämääräistä, avaan kirjan, napsautan kynän irti sen kyljestä ja vetäydyn ikkunaa vasten. Kirja tuntuu olevan mun ja muun maailman välissä, enkä enää keskity Aapon ja Martan syömisiin vaan omiin ajatuksiini.




keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Joulupäivä


> auringonseuraaja, ootko paikal?
...

> ois ok jutella, ilman häiriköit

...

                                                                                           > Nyt oon, Mustarastas.

> hyvä. mitä kuuntelet?

                                                                                           > with the beatles.

> LPltä? ;)
                                                                                           > Soittimesta. En oo valitettavasti                                                                                                            samassa paikassa levyjeni kanssa :(

> ok. mullei tota ookaan levynä

                                                                                           > Tykkään. Rock’n’roll menoa. Kun olivat
                                                                                           vielä niin kovin nuoria ja söpöjä...


> rockn’roll jees, mut toi nyt on aika perinteistä,
ei mitenkään omalaatuista, toisin kuin
myöhemmät levytykset


                                                                                           > Olet väärässä. Noin vois tietty kuvitella
                                                                                           tänään, mutta kuuskytluvun alussa ne oli
                                                                                           aika uus juttu.


> mutt eiks ton levyn biiseistäkin suurin osa oo
muiden biisejä?


                                                                                           > No puolet joo. Mutt se tyyli jolla ne veti ja
                                                                                           se miten niitä fanitettiin, se oli jotain ihan
                                                                                           uutta.

                                                                                           > Sitten kuuskytluvun loppupuolelle
                                                                                           tultaessa, se ei enää ollut ainutlaatuista,
                                                                                           vaikka musa onkin tavallaan
                                                                                           monipuolisempaa ja biisit oudompia.
                                                                                           Ainakin mun mielestä.


> ehkä sä oot oikeessa

                                                                                           > Tietysti mä oon oikeessa ;)

> sulla on suuret luulot itsestäsi...

                                                                                           > Vain silloin kun olen oikeassa :D

> kuka sä oot?

                                                                                           > Innokas Beatles-fani.

> kuin vanha sä oot?

                                                                                           > Onks sillä väliä?

> ei, mut kiinnostaa tietää

                                                                                           > Okei. Oon 15.

> älä kuseta. kuulostat vanhemmalta

                                                                                           > Kiitti. Enkä mä kertonutkaan henkistä
                                                                                           ikääni ;) Mut ysiluokkaa käyn.


> okei, turha tästä on kiistellä. mut jos väität
et oot jätkä, en usko


                                                                                           > Miten niin? Mistä sä niin päättelet?

> ehkä mä oon vaan koko ajan kuvitellut
juttelevani muijan kanssa. ja sä sanoit beatlejä
söpöiksi


                                                                                           > Eiks ne sun mielestä oo? ;)

> no en oo todellakaan aatellut asiaa!

                                                                                           > Ei tarvii hermostuu :) Sun miehisyytesi ei
                                                                                           jää epäselväksi :P


> älä ala mulle vittuilee!

                                                                                           > Ihan turha huutaa. Mä luulin, että me
                                                                                           voitaisiin puhua asiallisesti. En mä vittuile
                                                                                           sulle.


> okei, sori.

                                                                                           > Ok. Kuin vanha sä oot?

> 15 kans. uskot sä mua?

                                                                                           > Tuntuu riittävän uskottavalta, joten
                                                                                           uskotaan.


> mis oot?

                                                                                           > Nurmijärvellä. Missä ite?

> kuusamossa

                                                                                           > Keskellä ei mitään :)

> on täällä rinteitä. ja lunta. ja puita. ja turisteja.

                                                                                           > Ootko laskenu?

> ai noiden määrää? ;)

                                                                                           > Hah hah. Lasketellut.

> joo, tietty, ihan siistii


                                                                                           > Miksei. Täällä pääsisi vain hiihtämään,                                                                                                    siis jos olisi lunta. Onneksi ei ole.

> se onkin ihan syvältä. tasasella en mee
> mitä kuunnellaan?

                                                                                           It won’t be long

> selvä. etitään.



> ootsä nähnyt ton youtubevideon?

                                                                                           > En oo tainnut. Kuin?

> biisi on ihan jees, en oo ehkä kuullukaan.
mut siinä on paljon enemmän menoa kun tossa
videossa. ihan kun ne ei oikeesti laulais.

                                                                                           ...

                                                                                           > Oot oikeessa.
                                                                                           Ne vaan patsastelee puvut päällä.
                                                                                           Ei oo rokkarimenoa.
> ei. mutt hyvä biisi

                                                                                           > All my loving?

> okei.

...

> noi videot on kyllä plaah

                                                                                           > Ja silti aika meneviä tolle ajalle.

> meneviä. just joo

                                                                                           > Älä kato niitä, kuuntele vaan musiikkia.

> joo parempi niin. Seuraava?

                                                                                           > Roll over Beethoven
...
                                                                                           > I wanna be your man
...
                                                                                           > Don’t bother me
...

> ei tää huono levy oo

                                                                                           > Ei niin :)

> mut kertooks joku noista biiseistä jostain
muusta kun siitä et ne vonkaa jotain muijaa?


                                                                                           > Nyt kun mietin, niin aika harva :D
                                                                                           > Mut kuuntele Money.

> ok

...

> kiva kuunnella tollanen versio, jossa ei kuule
koko biisiä kun muijat kirkuu niin helvetisti!


                                                                                           > :D

> ei helvetti. oliks noi ainoot jätkät maailmassa
silloin?


                                                                                           > Ei ainoot, mut parhaat ;)

> joo siis, kyl mä tykkään täst musasta, mut silti...
jotain rajaa


> jos oisit tuolla, kiljuisitko?

                                                                                           > Ai et kiljuisin, koska oon tyttö?

> ni

                                                                                           > En.

> okei. kerro itestäs.

                                                                                           > Tykkään mangosorbetista.

> ihan niinku tietäsin susta jo kaiken :P

                                                                                           > ...hmm... soitin ennen pianoo, mut
                                                                                           lopetin jotain puoli vuotta sitten


> kertooks toi sust jos et enää harrasta?

                                                                                           > Emmä tiiä, ehkä, tuli vaan mieleen. Sä?

> soittelen skittaa ja kuuntelen musaa

                                                                                           > Pystyn kuvittelee ton :)

                                                                                           > Mun pitäis mennä. Nukahdan kohta...

> okei. yks biisi

                                                                                           > Pysytään samalla levyllä.
                                                                                            Please mister postman.

> postimieskin pääsee vonkaamisen
välikappaleeksi


                                                                                           > Jos haluut sen niin nähdä :)

> ok
...
                                                                                           > Hyvää yötä. Oli kiva jutella :)

> oli. huomenna?

                                                                                           > Ehkä. z)

> zzz...


RAMI

                      Mökki tuntuu hiljasemmalta nyt, kun Auringonseuraaja hävii bittiavaruuteen. Ihan kuin mä oisin käyny keskustelua aiemmin ääneen sen kaa. Musa soi edelleen korvissa, mut silti mä huomaan nyt rasahduksia, joita mä en hetki sitten huomannu. Kello on jo yli puolen yön, mutsi on nukkunu viereisessä huoneessa ainakin tunnin verran. Faijasta ei oo tietoo, mut siinä nyt ei oo mitään uutta. Kai sitä vois mennä nukkumaan.
                      Uni tulee yllättävän nopeesti; tuntikausien rinteiden kulutus kuluttaa selvästi myös voimia. Vuokramökin alkeellinen, puinen kerrossänky ei oo mikään kaikista mukavin, mut uni tuntuu silti pehmeältä. Ja sen päättyminen yllättäen kovalta kolaukselta.
                      ”Ollaan ihan hiljaa, ettei vaimo ja poika herää!” faijan humalainen ääni huutaa oven läpi mökin tupakeittiöstä. Kuuluu lasien ja pullojen kilinää, humalaisten kovaa mut epätarkkaa liikehdintää, jota sävyttää epämääräiset urahdukset. Vilkaisen kelloa; vailla kolme. Uni on kadonnu, vituttaa vaan.
                      ”Oot sä kyllä hyvä jätkä!” kuuluu tuntematon ääni sanovan.
                      ”Kyllähän Hartikainen hoitaa!” toinen ääni kuuluu kuin ois vieressä seissy. Hyväksyviä murahduksia kuuluu perään. Mä luon päähäni kuvan neljästä äijästä istumassa pienen olohuone-keittönurkkauksen sohvalla ja tuoleilla. Keskustelu jatkuu yhtä kovaa ja yhtä tyhjänpäiväisenä kuin alkoikin. Mä vedän kuulokkeet korville. Musa hukuttaa alleen suurimman osan viereisen huoneen paskasta. Omiin ajatuksiin keskittyminen on vitutukselta vaan vaikeeta.
                      Mä yritän miettiä, monesko joulu tää on laskemassa. Faija on aina ollu innokas skimpaaja, pennusta asti me ollaan reissuissa käyty. Ehkä näitä joulureissujakin on takana jo puolen tusinaa, en mä enää pysy laskuissa mukana. Mä muistan ne lapsuudesta ihan kivoina reissuina, mun jouluun kuuluvana perinteenä. Mut jotenkin se kaikki tuntuu nyt olevan niin kovin kaukana. Ehkä se ei oo totta ollenkaan, pelkkää kuvitelmaa mun päässä. Onko baari-illat ollu aina yhtä tärkeitä kuin rinnepäivät? Mä en muista. Tänä vuonna ainakin faija tuntuu pääsevän myöhemmin päivällä rinteeseen kuin edellisenä vuonna. Sen verran kovaa tekoa se on, et kuitenkin pääsee rinteeseen asti. Ja ihan sama se mulle on. Mutta kuunnella yötä myöten tota kännisten äijien huutoa, ei saatana!
                      Faijalle on aina kuppi maistunu, sen mä kyl muistan. Se on seuramies viimesen päälle, aina tekemässä tuttavuutta kaikkien kanssa. Kai se tarvitseekin sitä taitoa bisneksissään, pitääkin itseään kovana bisnesmiehenä. Mut jo aika pienestä mua on nolottanu sen jutut ja ylenpalttinen tuttavallisuus vieraita ihmisiä kohtaan. En kaipaa pätkääkään esittelyjä sen poikana. Mieluummin katselen vain muualle ja oon tuntematta. Usein mä oon tyytyväinen vaan, et se esittelee mieluummin mun isobroidia. Siinä on sen bisnesten jatkaja, imperiumin perillinen. Onnea vaan sille.
                      Vitun Ripa. Ois voinu tulla tänne mun kanssa kärsimään tästä paskasta. Faijaa kestää paremmin broidin kanssa ja sen kanssa keksii aina tekemistä. Silläkin on faijan seuramieselkeitä, mut faijan siirappimaista ylituttavallisuutta se ei oo periny. Mut se osaa olla ihmisten kanssa ja sillä taidolla se saa auki ovia vaikka mihin bileisiin. Edellisenä vuonna käytiin useampaan kertaan naapurimökin opiskelijamuijien luona, vaikkei broidikaan ollu täysi-ikäinen silloin. Ja jos kilpaa laskettiin, mä melkein voitin sen. Ehkä tänä vuonna voittaisin jo.
                      Mä oon aina luullu, et Ripa tekee just niin ku faija haluu. Et siitä oikeesti tulee sen joku perijä. Faijan suosikkipoika. Ei sekään faijan juomisesta tykkää, vihaa sitä toisinaan siinä missä mäkin, mut tekee silti niinku käsketään. Ja sit ennen joulua se ilmoitti, et ei lähtis reissuun. Ne huusi toisilleen varmaan tunnin, faija ja Ripa. Mä olin varma, et Ripa taipuu, mut se olikin faija, joka ei saanu tahtoaan läpi. Ripa jäi himaan, tai varmaan se joulua on Millan luona. Ehkä se ois lähteny ilman Millaa. Vitun Milla.
                      ”Saatanan Hartikainen, et kai sä vittu kuseta?!” kuuluu selvästi musan läpi. Mä käännän musaa kovemmalle, mut se on turhaa: mun aivot keskittyy vain viereisen huoneen ryskeeseen. Jokainen räsähdys piirtää kuvaa tapahtumista mun päähän ja rysäyttää samalla painoa mun rinnan päälle. Hengitys tihenee, mä lamaannun paikoilleni.
                      ”Hei, hei, pistä nyt se veitsi pois, ei sitä tarvita!” joku huutaa tyynnytellen.
                      TUM! Kuin sadan kilon säkki jysähtäis huoneen oveen. Karmeista kuuluu pieni räsähdys. Vaistomaisesti mä pomppaan ylös ja hyppään lattialle. Työnnän huoneen ainoan tuolin ovea vasten, kampean sillä oven kahvan jumiin. Sit mä istun lattialle tuolia vasten ja työnnän painollani ovea kiinni. Sydän hakkaa, hengitys on vaikeaa, lattialla palelee. Mut mä oon vain hiljaa siinä ja odotan.
                      Kuulokkeista huutava Revolution yrittää viedä mut takaisin kuuskytluvulle, vetää raajoista toiseen maailmaan, mut mä oon liian tietoinen tästä maailmasta. Jyske viereisessä huoneessa jatkuu, satakiloisten äijien paini ei oo hiljaista. Huudot on kuitenkin jo rauhallisempia, varmaan kaikki päättyy hyvin. Lämmin pisara karkaa silmäkulmasta. Pyyhin sen raivokkaasti pois.
                      Lopulta äänet loppuu kokonaan. Mä otan kuulokkeet korvilta ja kuuntelen hiljaisuutta. Rymyjengi on lähteny. Faija on todennäköisesti sammunu tuvan sohvalle. En varmasti mene tarkistamaan. Saan aamulla kuitenkin herätä mutsin ja faijan riitelyyn. Nousen hiljaa sänkyyn, etsin mukavan asennon ja saan taas unen päästä kiinni.