torstai 14. toukokuuta 2020

Sattuu olla liian lähellä sua


SILJA


Kitaran soitto soljuu eteenpäin leppeän kevätpäivän tavoin. Rami ei enää juuri vilkuile nuotteja, vaan antaa mennä fiilistellen. Ihan hyvin se tuon yksinkertaisen rallin pari viikkoa sittenkin soitti, mutta silti musta tuntuu, että se on kehittynyt tässä ajassa. Sen soitto ei ole enää vain läpisoittoa, vaan se alkaa saada myös nyansseja. Harjoittelu näkyy sen otteissa. Olisi epäreilua väittää, ettei meiän esityksellä ole Ramille väliä. Rami on mukana tässä yhtä täysillä kuin mäkin, siihen mä luotan. Se onkin ainoa asia.
Mun suu laulaa biisiä, silmät katsoo Ramia. Kuka se on, mitä se oikeastaan haluaa? Hartsaan suhtautuminen oli helppoa: se oli kiusaaja, ei nyt pahimmasta päästä, mutta sellainen inhottava vittuilija, joka haluaa muille paskamaisen fiiliksen. Sitten mä tutustuin Ramiin, pääsin sen kuoren alle. Se olikin paljon enemmän kuin Hartsa. Se oli mulle rehellinen omista heikoista kohdistaan ja juuri siitä rehellisyydestä pidin alunperin. Luotin sen kaiken olevan totta. Luotin, että se on mun ystävä. Luotin, kun se sanoi jättäneensä Oonan mun takia, luotin ja päästin ihan lähelle. Olisi helppoa todeta, että Rami vain mokasi perjantaina, hei, kaikki mokaa joskus. Ehkä. Mutta en jaksa enää lentää syrjään, kun jotain mielenkiintoisempaa tulee. En jaksa kelvata vain jos muita ei ole. Äiti, isä, Iida, Sanni, Rami. En halua, että muhun sattuu enää.
Silti muhun sattuu. Haluaisin upottaa sormeni Ramin hiusten sekaan sen soittaessa ja tuntea sivujen piikkimäisen siilin sormenpäillä. Haluaisin pujottaa sormeni sen sormien lomaan soiton tauottua. Haluaisin Ramin viimeinkin suutelevan mua. Sattuu olla tekemättä niin. Sattuu olla niin lähellä ja kuitenkin liian kaukana.
Ja silti sattuu vähemmän olla kauempana. Vähemmän, kun ei ole kahden.
”Rami, kuulostaa tosi hyvältä, ei tuohon oikein ole mitään lisättävää”, musaope antaa palautetta meiän soiton jälkeen. ”Silja, sä laulat hyvin, mutta vähän jää tasapaksuksi. Sä pystyt saamaan siihen vaihtelua. Muista ajatella tekstiä.”
”Joo, mä tiedän”, myötäilen tajutessani, etten ole ajatellut lauluani ollenkaan. Osaan sanat näköjään liiankin ulkoa. Pitää muistaa keskittyä omaan tekemiseen. Vaikka Rami on lähellä.
”Kokonaisuutena kuulostaa hienolta”, musaope kannustaa. ”Hyvin soi yhteen ja biisivalinta toimii. Kuunteleeko jompi kumpi enemmänkin Beatlesiä?”
”Joo”, mä ja Rami sanotaan yhteen ääneen. Vilkaisen Ramia, joka hymyilee mulle toisella suupielellään, kääntyy sitten pakkaamaan kitaransa koteloon. On vaikea pysyä siitä erossa.
”No sehän on hyvä yhdistäjä”, ope höpöttelee ja lähtee luokan ovelle. Seuraan perässä ja Rami viimeisenä kitaransa kanssa.
”Yhet treenit vielä ensi viikolla?” Rami kysyy multa ennen kuin ope avaa ovea. ”Tiistaina, keskiviikkona?”
”Tiistaina ruokiksella. Onks luokka silloin tyhjä?”
”Joo, on”, ope vastaa vilkaistuaan paperista lainauskalenteria oven vieressä. ”Muuten onkin aika täyttä.”
”Ok, silloin”, Rami huikkaa ja lähtee avatusta ovesta käytävään. Lähden seuraamaan  ̶  samaan suuntaan olen menossa  ̶  mutta tarkoituksella jään sen jälkeen kulkemaan.
Rami kulkee rennosti käytävää kitara olallaan. Kuin kaikki olisi niin kuin pitääkin. Ehkä onkin.
”Hartsa, mitä helvettiä, skitta?” Jamal tervehtii Ramia luokan luona. ”Tarkoittaa, et sä tajusit meillä olevan treenit tänään ja tuut mukaan?”
”Noup. Mut joo, olin Talentiin treenaamassa.”
”Sä siis et kusettanu mua sillä?” Jamal kysyy. ”Mimmonen juttu?”
”Sit näätte”, Rami vastaa tyynesti.
”Hei, kamoon, kerro ees jotain”, Onni vaatii.
”Okei. Se on parempi kuin teiän juttu.”
”Oliks toi haaste?”
”Vaikka.”
Mua alkaa jännittää. Tajuan, että me esiinnytään koko koulun edessä.



tiistai 12. toukokuuta 2020

Voitasko me unohtaa tää?


RAMI


Rappukäytävän ovi napsahtaa auki ja mä käännän salamana pääni sen suuntaan. Mut se on vain joku mummo, joka jää tuijottamaan mua rapun sulkeuduttua. Hetken mä oon varma, et saan kuulla keinujen olevan pikkulapsille ja et jollen mä lähde, niin poliisit tulee paikalle hakemaan. Mut tänään ei taida olla sen maailmanparannuspäivä, koska se ei sano mitään, lähtee vaan kävelee pois pihalta. Mä vilkasen taas kelloani ja toteen, et kohta mä oon myöhässä. Missä se oikein viipyy?
Ovi napsahtaa uudestaan ja tällä kertaa tärppää. Mua ei kuitenkaan huomattu, joten mä nousen äkkiä ylös keinusta ja harpon mimmin perään. Rauhallisesti mä nappaan olkapäästä kiinni ja sanon:
”Silja, oota!”
Silja kiljasee ja kääntyy muhun päin pelästyneenä. Pelko muuttuu hetkessä huojentuneeks kiukuks, kun se tunnistaa mut.
”Hullu, mitä sä säikyttelet mua?”
”Sori, ei ollu tarkotus.”
”Ja kyttäät pihalla heti aamusta?” Siljan äänessä on kiukun lisäksi jo huvittuneisuutta, mikä rohkasee mua jatkamaan.
”Sä et vastaa mun viesteihin, et puheluihin, miten muuten mä oikein saan sut kiinni?” mä kysyn ja harpon Siljan perässä. Koulu ei oo kaukana ja tällä nopeudella me ollaan siellä hetkessä.
”Nähtiin me eilen koulussa, et sit tullu juttelee.”
”Mä olen pahoillani siitä perjantaista”, mä päätän olla huomioimatta edellistä. ”Mut et säkään seurannu mua bussin perälle.”
”Oletit sä oikeesti, et mä oisin seurannu?” Silja kysyy ja hidastaa hieman vauhtiaan. 
”Ehkä en. Mut en mä halunnu sen illan päättyvän niin. Mieluummin mä oisin sun seurassa ollu.”
”Mikset sä sitten ollu?”
”Emmä tiiä, se vaan meni niin”, mä mutisen. Mä oon kelannu tätä keskustelua mielessäni jatkuvalla syötöllä jo päiviä. Miettiny, miten mä voisin korjata mun mokailut. Mä haluan mun ja Siljan välit taas kuntoon. Mä haluan olla sen kaa. Mä en vaan tiedä, mitä se vaatii.
”Mä tiedän”, Silja sanoo katkerasti. ”Sä löysit parempaa seuraa, etkä sä halua muiden näkevän, et sä oot mun kaa. Oisko se niin kauheeta?”
”Ei, eikä ne ollu parempaa seuraa”, mä vastaan ja koen olevani rehellinen. ”Entä sä sitten? Jos kerran tässä ei ole mitään ongelmaa, mikset sä seurannu mua bussissa? Mikset sä tule juttelee mulle koulussa?” Tuntuu paskamaiselta puolustautua hyökkäämällä, mut emmä voi olla aina vaan syypää kaikkeen.
”Okei, mietitään sitten sitä”, Silja vastaa yllättävän tyynesti. ”Mä olen kokenu sun ja sun porukan vähättelevän mua koko yläasteen. Kiusaavankin. En mä noin vaan mene siihen porukkaan. Sä voit ajatella, et mitään ongelmaa ei enää ole, kun me ollaan kavereita. Mut ei se katoa yhdessä yössä. Jos sul ei oo munaa puhuu mulle, niin miten sä kuvittelet, et mä tulen juttelee sulle?”
Siljan tyyneys on näennäistä. Pinnan alla kuohuu kunnolla.
”Sori. Mä oon jo pyytäny anteeks. Älä oo mulle enää vihanen. Voitasko me unohtaa tää?”
Pyyntö, toive, kysymys, anelu. Se on varmaan vähän kaikkee.
”En mä haluu olla sulle vihainen, ei tässä siitä oo kyse”, Silja sanoo lopulta, kun koulu jo näkyy puiden takaa. ”Mut tää ei vaan toimi. Mä en luota suhun. Mä en oikeesti tiiä, mitä sä haluat.”
Vittu. Ei, tää ei mee näin. Tää ei voi mennä näin.
”Entä Talent?” mä nappaan olemassa olevasta oljenkorresta kii. ”Haluut sä sinne viel?”
”Emmä halua sitä jättää”, Silja vastaa kuin tajuais sille rakkaan asian olevan vaarassa.
”Emmäkään”, mä vastaan helpotuksesta varovasti hymyillen. Jotain on vielä jäljellä.
”Okei, kyl mä sinne meen sun kanssa”, Silja sanoo. ”Ja sitä pitää treenaa vielä ainakin pari kertaa.”
”Teillä?”
”Varmaan me voitais treenaa musaluokassa. Jos mä kysyn musaopelta ja pistän sulle viestii milloin.”
”Ok”, mä vastaan. Me ollaan jo melkein koulun pihassa.
”Ja hei, sä voit aina sanoa kavereilles, et se oli vaan musaopen juttu, et et sä muuten mun kaa esiintyis”, Silja sanoo terävästi ja lähtee kävelee nopeemmin pois mun luota. Mä en lähde perään.