Korista

RAMI


Tää näky vois olla joku komediapätkä. Kääpiöt sinkoilee kentällä sinne tänne ja pallo kiertää niitä siksakkia kuin kuula flipperissä. Kaiken keskellä touhua seuraa jättiläinen, joka yrittää pitää hommaa jotenkin kasassa. Kentänlaidalla kääpiöiden mielenkiinto keskittyy kaikkiin mahdollisiin suuntiin, niin viereisten kenttien peleihin, hallin kattoon nousseisiin ilmapalloihin, lattialta löytyneisiin roskiin, pelitoverin vaatteissa roikkumiseen kuin kärrinpyörän yrittämiseen kentän puolella kesken pelin.
Tän näyn vois toki onnistua tunnistamaan myös korismatsiksi. Junnujen peli on kaikesta huolimatta parantunu edellisestä turnauksesta ja Koutsi on ihan ymmärrettävästi yhtä hymyä.
”Hyvä peli pojat!” se alottaa saatuaan jengin rönsyilevään kasaan vaihtopenkin luo pelin jälkeen. ”Sen verran loistavaa peliä on ollut, että päästiin jatkopeleihin. Nyt voi huutaa!”
Koutsi saa juuri ja juuri sanottua lauseensa loppuun, kun ympäriltä nousee äänet parvena ilmaan. Pikkujätkät on ihan fiiliksissä. Koutsi vilkasee kelloaan ja jatkaa:
”Kuta kuinkin puolitoista tuntia aikaa syödä eväitä ja vähän palautua. Sitten kaikki on ajoissa pukkareilla, selvä?” Joukko nyökyttelee hajamielisesti katsellen kuka minnekin suuntaan. ”Ottakaa pillimehut Ramilla olevasta laatikosta, ootte kaikki ansainnut sellaisen.”
”Jee!” kuuluu ympäriltä ehkä hieman edellistä kovempana huutona ja palkintomehut katoaa nopeesti mun käsistä. Pikkujätkät hajaantuu ympäriinsä ja lähtee vanhempiensa kanssa viettämään taukoa. Mä autan hetken Koutsia pistää meiän kamat kasaan, mut lopulta mullekin suodaan tauko. Tällä kertaa on helppo keksiä mitä tehdä, sillä viikonlopun turnaus on monenikäisille, eikä mun tutut siellä rajoitu pelkkiin nappuloihin. Mä nakkaan repun selkääni ja lähden etsimään 15-vee muijien pelejä.
Mä kuljen hallin käytävää pitkin ja etsin kenttää, jolla Oonan jengin seuraava peli on mun tietojen mukaan meneillään. Helposti löytyy. Tällä kentällä on pieni katsomo, jossa on jonkin verran porukkaa, mut ei se mitenkään täynnä oo. Peliä on käyty jo jonkin aikaa, joten mä vilkuilen nopeasti yleisöä ja mietin, minne mennä istumaan. Innokkaat mutsilaumat ei oikein houkuttele mua, joten mä päädyn sivummalle. Mä kuljen penkin päätyyn, istahdan alas, annan repun valahtaa mun jalkoihin ja keskityn peliin.
Mä en oo ennen ollu katsomassa Oonan pelejä. Ei se oo kyllä pyytänykään. Emmä nytkään ois varmaan tullu vaan niitä kattoo. Mut tuli puheeks, et mä oon kanssa siellä turnauksessa, joten lupasin tulla johonkin matsiin, jos vaan pystyn. Eikä mulla nyt parempaakaan tekemistä oo. Seuraan joukkueiden otteita kentällä ja pakko mun on todeta, ettei se paskempaa peliä oo. Tietty edellisen pelin taitotaso saattaa vaikuttaa siihen, et muijat tuntuu taitavilta, mut ehkä ne on sitä muutenkin. Ja vaikka pikkujätkät on ihan jees tyyppejä, niin kyllähän sitä mieluummin niitä urheilullisia mimmejä katsoo. Ja erityisesti tietysti Oonaa, mikä nyt on ihan pelillisestikin perusteltavissa, sen verran ison roolin se on kentällä ottanu ja onnistumisprosentti on huima.
Tauon aikana mä kaivan kännykän esiin ja surffailen uutissivuilla. Ei maailmalla oo ihmeempiä sattunu, yhtä paska paikka kuin ennenki. Selailen somea, mut ei siellä mitään kissavideoita hauskempaa oo. Hetken mä heittelen keihästä mun kännykällä, mut nopeesti sekin alkaa kyllästyttää. Mä nostan katseeni ja vilkasen kentälle todetakseni, ettei peli vielä jatku. Emmä kuitenkaan jaksa palata takaisin kännykän tuijottamiseen, joten pistän sen taskuun ja tuijottelen ajankuluksi edessä istuvien selkiä, niin kuin jengi teki vielä joskus kasarilla ennen älyaikaa.
Mun katse kiinnittyy muutamaa riviä edempänä istuvaan muijaan, jonka pitkät avonaiset hiukset, farkut ja väljä huppari tuo mulle mieleen Siljan. Hitto jos se on Silja. Osaisinks mä sanoo sille mitään? Vai oisinko vaan niinku en huomais? Enhän mä sitä koulussakaan ’huomaa’. Se on oikeesti hyvä tyyppi, mut... ei se vaan kuulu mun koulumaailmaan. En mä osaa tuntea sitä siinä todellisuudessa.
Se muija kääntyy ja haravoi katseellaan harvakseltaan katsomoa. Mä käännän katseeni vaistomaisesti alas, kun mä tunnistan Siljan. Helvetti. Kun mä hetken kuluttua nostan mun katsetta, Silja on jo kääntyny takasin. Mä en tiedä, onko se nähny mua. Mitä mun pitäis tehä? Ois tylyy olla menemättä sen luo, esittää, etten mä muka tiedä, et se on kans täällä. Sitä paitsi eihän mulla oo mitään sitä vastaan. Mut miten mä selitän sen Oonalle? Ei se tiedä meiän tuntevan.
Hetken mä punnitsen asiaa mielessäni, nostan sitten repun harteilleni ja perseeni ylös penkistä. Siljan ympärillä on tyhjää, mut sen rivin päässä istuu porukkaa, joten mä katson parhaaksi harppoo suorinta reittiä penkkien yli. Mun liike ei juuri hetkauta yleisöä, joten Silja ei käänny katsomaan mua ennen kuin astun sen penkin yli ja istahdan sen viereen.
”Moi”, mä totean katsoen Siljaan määrätietoisemmin kuin miltä musta tuntuu.
”Moi”, Silja vastaa hämmästyny ilme kasvoillaan. ”Mistä sä siihen tupsahdit?”
Se ei siis huomannu mua. Hitto. Oisin voinu hyvin olla tulematta.
”Näin sut tuolta taaempaa”, mä vastaan lyhyesti. Mitäpä sitä muuta sanomaan.
”Tulit varmaan kattoo Oonaa?” Silja kysyy ja mä nyökkään.
”Mut siis emmä yleensä oo kattomassa”, mä lisään pikaisesti, niin kuin se ois jotenkin tärkeetä sanoa. ”Mä olin jokatapauksessa täällä, kun junnuilla on kans turnaus.”
”Junnuilla?”
”Niin siis, mä oon apukoutsi kuusvuotiaiden joukkueessa.”
”Varmaan vähä erinäköstä peliä kuin noilla”, Silja viittaa kentälle, jossa peli on jälleen tauon jälkeen jatkumassa.
”Joo, ei ihan tunnista samaksi peliksi.”
”Mut vitsi ne on pienii! Tulee mun siskopuoli mieleen, se on suunnilleen samanikänen”, Siljan ilmeestä vois luulla sen nähneen koiranpennun. ”Menoa riittää varmaan treeneissä.”
”Joo, ei siellä hiljasta oo”, mä myönnän hymyillen. ”Mut on ne aika hauskoja tyyppejä. Ne on vaan jotenkin niin täynnä elämää, niin tässä ja nyt koko ajan.”
”Ihan kuin mun siskopuoli”, Silja toteaa ja hetki me katsotaan parketin tapahtumia hiljaisuuden vallitessa.
”Mut miten sä tänne päädyit tänään?” mä lopulta kysyn, kun tuntuu, et matsi ei riittävästi täytä hiljasuutta.
”Iida sai jotenkin houkuteltua mut tänne. Emmä käy yleensä Iidan matsei kattomassa.”
”Et vissiin oo suuri korisfani?” mä kysyn ja Silja irvistää hymyillen vastauksen. ”Sä et tiedä, miten paljon sä menetät.”
”Niin varmaan”, Silja tuhahtaa hyväntuulisesti ja katsoo kentälle, jossa Oona saa just heitettyy hienon korin. ”Ei tossa pelissä vaan oo oikein järkeä. Sitä vaan rynnitään päästä päähän ja yritetään heittää palloa renkaan läpi. Emmä väitä, et se ois jotenkin älyttömän helppoa, mut on se aika tylsää.”
”Sä katot sitä ihan väärin”, mä totean ja alan selittää meiän edessä pelattavaa matsia sille. Kerron, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, mistä näkee joukkueiden välisen taitoeron, siis muustakin kuin pistetaululta. Eihän se matsi mitään huippukorista oo, mut kyl siitä jo jotain pystyy sanomaan. Silja tuntuu alkavan kattoa matsia ihan tosissaan, kyselee vähän väliä jotain sääntöjuttuja ja mä vastailen. Mä oikeastaan itsekin innostun siitä matsista enemmän, kun saatan leikkiä jotain korisgurua sille. Ja kun matsi menee loppua kohden jännäks, Siljasta näkee, miten se elää mukana.
”Okei, mä myönnän, mä olin väärässä”, Silja sanoo, kun matsi viimein päättyy Oonan joukkueen riemuun.
”Mitä sä sanoit?”
”Mä olin väärässä, koris voi olla mielenkiintoista.”
”Voisit sä vielä toistaa, ku en kuullu”, mä kysyn vielä viattomammin. Kun mä katsahdan Siljaan, mun pokka ei enää pidä, vaan mä räjähdän nauramaan sen tuijottaessa mua murhaavasti.
”Mä...”, Silja ehtii alottaa, mut jättää sitten lauseensa kesken ja katselee mun ohi hämmentyneenä. Mä käännyn ympäri ja näen Oonan ja muiden pelaajien kulkevan kentältä katsomoon. Mä nousen ylös, nappaan reppuni ja kävelen Oonaa vastaan. Sillä on selvästi hyvä meininki jengikavereidensa kanssa, mut tulee silti hymyillen mua kohti.
”Moi”, mä sanon, kierrän käteni hikisen mimmin ympärille ja suutelen sen suolaista suuta. Ei Oona vastustele, mut kun mä lopulta päästän irti, se kattoo mua jotenkin ihmeissään. Kai mä olin tavallista omistavampi sitä kohtaan, niinku mä yrittäisin todistaa jotain. Emmä tiiä. Ihan ku mä vaihtaisin maailmaa liian äkisti ja on vaikee sopeutua uuteen niin nopeesti.
”Kiva ku pääsit kattoo”, Oona lirkuttelee mulle ja pyyhkii hikeä otsaltaan paidan hihaan. ”Meillä on aivan mahtava meininki, siis ihan tosi siisti!”
”Joo, silt se näyttiki”, mä vastaan ja nostan ponnarilta karannutta suortuvaa sen kasvojen edestä korvan taakse.
”Oot sä viel täällä, vai läheks jo?” Oona kysyy, avaa hiuksensa ponnarilta ja sitoo ne uudelleen tiukasti kiinni.
”Pennut pääs kans jatkoon, pitää koht mennä”, mä vastaan. ”Mieluummin mä tänne jäisin, mut minkäs teet, pakko mennä kattoo niiden perään.”
”Joo, mun pitää kans kohta mennä. Nähääks illalla?” Oona kysyy ja haroo sormillaan mun päälaen pitkiä hiuksia.
”Nähään vaan”, mä kohautan harteitani, kumarrun pussaa sitä nopeasti ja jään kattoo ku se jo menee. Se supattaa jotain parille jengikaverilleen, saa ne muijat kikattamaan ja kääntyy sit vielä hymyilemaan mulle viettelevän söpösti niiden muiden vilkuillessa mua vaivihkaa. Mä käännän katseeni tarkotuksella muualle ja tajuan kattovani Siljaa. Se juttelee Iidan kanssa. Iida on intoa täynnä, mut Silja vaikuttaa jotenkin näkymättömän hiljaiselta kuunnellessaan sen juttua. Se katsahtaa Iidan ohi muhun ja meiän katseet kohtaa. Mä heilautan sille pienesti kättäni ja se vastaa eleeseen. Sit mä lähden.

Pietu, Pasi, Pilvi ja Punkero

SILJA


       ”Silja. Silja kuuletsä?” tajuan Iidan äänen mun vierestä.
”Mitä?”
”Ootko tulossa meiän kanssa?” Iida kysyy.
”Öö, minne?” kysyn. Onko me puhuttu jostain?
”Mähän just selitin”, Sanni vastaa. ”Meille. Koppikset on just kuoriutunut, tulkaa kattoo.”
”Joo, ei mulla oo tässä mitään menoo”, vastaan verkkaisesti. Missä välissä ne muka on tollasesta puhunut?
”Sit mennään, mulla on treenit ja vähän muutakin menoa”, Iida sanoo melkein kärttyisänoloisesti ja me lähdetään kaappien kautta Sannille päin.
Sannille ei ole pitkä matka, tosin osa teistä on kuoppaisia hiekkateitä, joilla pitää vältellä märkiä ansoja. Talvi ei millään haluaisi loppua, vaikkei se oikeastaan ole koskaan edes alkanut. Matka taittuu meiän lähinnä haikaillessa kuorona kevään perään ja unelmoidessa pakollisen koulun jälkeisestä kesästä.
”Mulla on ainakin kaks hevosleiriä ens kesänä”, Sanni hehkuttaa ja melkein astuu suureen kuoppaan unelmoidessaan. Ei uskoisi, että just sille tän reitin pitäisi olla tuttu.
”Meillä on kans ainakin yksi turnausreissu, oisko ollu Saksaan?” Iida muistelee.
”Meetkö Moritzii tapaamaan?” kiusoittelen sitä ja Iida lehahtaa punaiseksi.
”Ei se reissu taida olla niille päin, mut...”, Iida aloittaa mutta päättää sitten vaieta.
”Mut?” yritän auttaa sitä jatkamaan, mutta Iida ei jatka. ”Oot sä vielä yhteyksissä siihen?”
”Joo, oon mä”, Iida vastaa lyhyesti ja saa hyvän syyn jättää asian siihen, sillä me päästään Sannille.
Sannin huonetta voisi kutsua pieneksi kyläksi. Niin täynnä se on asukkaita erilaisissa terraarioissa, nurkassa on akvaario ja koirakin tassuttelee ympyrää meiän jaloissa. Mulle se on mielenkiintoinen kuin eläintarha, mutta yhtälailla mä en kaipaa asua siellä. Tällä kertaa Sanni haluaa esitellä koppakuoriaisia, jotka olen viimeksi nähnyt aika ällöttävinä toukkina.
”Nää on Pietu, Pasi, Pilvi ja Punkero”, Sanni esittelee laatikkoeläjiä. Sen silmät sädehtii kuin ylpeällä äidillä, eikä mulla olisi ikinä sydäntä sanoa, että mulle ne nyt on hyöteisiä siinä missä hyttyset ja kärpäsetkin.
”Punkero? Tosi reilu nimi”, Iida toteaa hymähtäen.
”Se oli toukkana niin pullea, että toi oli sitä hyvin kuvaava nimi”, Sanni selittää silmät kirkkaina ja pistää kättään varovasti terraarioon.
”Mut ne toiset kiusaa sitä ihan varmasti ton nimen takia”, Iida paasaa ihmeen vakavana. Se vilkaisee kännykkäänsä kiireisenoloisena.
  ”Mä luulen, että siitä tulee kuitenkin tän porukan tähti”, Sanni vastaa ja pitää yhtä koppakuoriaista kädessään. ”Eiks oo ihania?”
”Onhan ne aika söpöjä”, vastaan, vaikken kyllä allekirjoittaisi sanomaani. ”Jos mulla olisi tällaisia”, ei kyllä olisi, mä ajattelen, ”niiden nimet ois Paul, George, John ja Ringo.”
”Ei kai sitä bändiä tarvii joka paikkaan väkisin tunkea”, Sanni huokaisee tylsistyneenä.
”Ovelaa”, Iida toteaa.
”Miten niin?” Sanni kysyy ihmeissään. Se päästää kädessään olleen kovakuoriaisen takaisin terraarioonsa ja sulkee kannen. ”Ei se nyt kauheen ovelaa ole, et neljä kovakuoriaista on niinku Beatles, kun niitäkin oli neljä.”
”Mut nehän on neljä kovakuoriaista, tosin kirjoitettuna ’beetles’”, Iida yrittää selittää Sannille. Noin kolmeen kertaan. Iidan ilmeestä näkee, että sitä alkaa jo kyllästyttää toisen tajuamattomuus. Lopulta Sanni kai tajuaa, mutta ei se kuitenkaan arvosta sitä juttua juuri. No, ei sen niin väliä.
”Oot sä jo tavannut sen Beatles-pojun?” Iida yllättäen kysyy, kun mä istahdin Sannin sängylle, sopivan matkan päähän hyönteisistä. Iida istahtaa mun viereen Sannin jäädessä vielä hoitamaan lemmikkejään.
”En”, valehtelen kuin huomaamattani. ”Kuin?”
”Sä hymyilet sen viesteille siihen malliin, et voisit kattoo livenä synkkaako teillä”, Iida vastaa terävästi.
”Mistä sä tiedät, että mun viestit on siltä?” kysyn huoletonta sävyä tavoitellen. ”Mä viestittelen monien kanssa. Vaikka mun äidin.”
”Niin varmaan”, Iida epäilee. ”Et sä hymyilis sun äidin viestille sillä tavalla. Mitä sä epäröit, sovi sen kanssa tapaaminen.” Iida kuulostaa käskevältä, melkein ilkeältä. Se on kummallista ja tuntuu ikävältä.
”Mä en aio puhua siitä enempää”, totean kuumotus poskilla ja mietin, millä tavalla mä muka olen hymyillyt Ramin viesteille? Saa kai sitä iloinen olla?
”Selvä, ei sitten”, Iida luovuttaa yllättävän helposti ja vilkaisee kelloa. ”Mun pitää hei lähteä, etten myöhästy treeneistä. Mut oli joo ihan hauska nähdä noi kaverit, Sanni.”
Iida nousee ylös, katsoo mua vielä ilmeellä, joka kertoo, ettei tämä tule jäämään tähän, ja lähtee eteiseen. Mä voisin lähteä samalla ovenavauksella, mutta en halua mennä Iidan kanssa samaa matkaa ja yrittää vältellä Rami-aihetta, joten katson parhaimmaksi jäädä vielä hetkeksi. Ei mulla sitä paitsi mikään kiire ole.
Sanni on lähtenyt Iidaa saattamaan eteiseen, joten mä katselen ympärilleni Sannin huoneessa. En mä siellä kovin usein käy ja jokaisen käynnin välissä siellä selvästi tapahtuu muutoksia, asukkaita tulee ja menee. Hetken kierrän katselemassa terraariosta toiseen, kunnes saan hyönteis- ja matelijakiintiöni täyteen. Sitten katseeni kiinnittyy Sannin pöydän yläpuolella olevaan ilmoitustauluun, joka on täynnä lippuja, lappuja ja valokuvia. Suurin osa valokuvista on eläinkuvia, suloisia koiria, kissoja, kilpikonnia, osan lajia en edes tunnista. Niitä katsellessa, siinä huoneessa ollessa, tulee äkkiä vieras olo. On ne eläimet mustakin söpöjä, mutta Sannille niin paljon enemmän. Ne täyttää sen maailmaa, mun maailmaan ne kuuluu vain häilyvinä kuvina. Sannin maailma on jotain totaalisen muuta kuin oma maailmani. Vaikka en äkkiä keksi, mitä mun maailma sitten on.
Taulun keskellä on valokuva Sannista ja jostain toisesta tytöstä. Kuva on selvästi otettu kesällä, aurinko laskee tyttöjen taakse, saippuakuplia leijuu ilmassa ja valokuvasta huokuu lämpöä huoneeseen. Tulee ikävä kesää, joka tuntuu olevan liian kaukana.
Sanni kuuluu tulevan huoneeseen. Mun katse on vielä siinä valokuvassa, joten kysyn jotain sanoakseni:
”Kuka toi tyttö on?”
”Ketä sä tarkotat?” Sanni ihmettelee ja mä osoitan valokuvaa. Sanni ei edes kunnolla vilkaise kuvaa, kun jo vastaa: ”Ei kukaan, yks tyyppi vaan.”
”Kaunis kuva”, sanon, mutta Sanni katkaisee mun puheen ennen kuin ehdin jatkaa.
”Mun pitäis alkaa siivoo noita terraarioita. Voit sä tietty auttaa, mut...” Mulle ei yhtään tule sellainen olo, että mua pyydettäisiin jäämään.
”Ei, kyl mä jätän sen ihan sun hommaksi”, naurahdan ja alan siirtyä kohti eteistä.
Olen jokatapauksessa ollut lähdössä ja ymmärrän kyllä Sannin kiireen, mutta tuntuu oudolta tulla ulosheitetyksi. Kotiin kävellessä hetken ihmettelen Sannia, mutten jaksa vaivata sillä päätäni pidempään.

Jamalin studiolla ja uhkaus

RAMI


Jamalin studiolla istuessa muhun iskee yllättävä halu tehdä tieteellinen tutkimus ja kokeilla, voisko ilma olla niin paksuu, et sitä vois leikata veitsellä. Veistä ei kuitenkaan oo käden ulottuvilla, joten ajatuksesta on pakko luopua ja keskittyä kuuntelemaan Jamalin bändin musaa. Eli Jamalin jämäkkää basson soittoa, joka onnistuu pitämään kasassa punkiksi kutsuttavaa biisiä, jossa Onnin rummutus menettelee mut on tasapaksua, kitaristilla ei taida olla paras päivä – tai siis toivottavasti ei oo paras päivä – ja jossa laulaja-kakkoskitaristi on jees mut ilman kunnollista punkasennetta. Hungry social animals ei onnistu kuulostamaan nälkäiseltä tai sosiaaliselta, eläimelliseltä kylläkin.
”No niin jätkät, asennetta kehiin”, Jamal valaa uskoa bändikavereihinsa omalla positiivisen letkeällä asenteellaan. ”Tää on sentään punkkia!”
”Mähän oon vihanen”, laulaja, Tane nimeltään, tokasee laiskan monotonisesti.
”Joo joo, mut pitää olla aggressiivisuutta, yhteiskuntaa halveksuvaa asennetta”, Jamal yrittää, vaikkei se itekään oo ihan paras esimerkki siitä asenteesta.
”Mä vihaan pakkokoulua”, Tane toteaa hitaasti, kuin jo tuo kommentti veisi kaiken sen energian, ja ottaa huikkaa megistölkistään. Se on jonkinlainen passiivisuuden perikuva pitkine rasvaisine hiuksineen ja muutenkin epäsiistine olemuksineen, ja mä ihmettelen taas kerran, miten se on päässy Jamalin bändiin. Vaikka kyllä se nyt jotenkin osaa soittaa ja laulaa, mut olemus sopis lähinnä lapamatorokkiin.
”Okei, otetaas vielä”, Jamal käskee ja alottaa biisin kiukkuisella basson saundilla, johon rummut lähtee mukaan ja lopulta myös skitat ja laulu. Pieni tila täyttyy taas hyvinvointivaltion laiskanpulskealla punkilla, mut kyl se musalta kuulostaa aiempaa enemmän ja Tanekin on saanu hitusen energiaa esiintymiseensä. Ja aina sen kuuntelu kotona istumisen voittaa.
Kotona on meneillään hiljainen sotatila, jota on jatkunu jo jonkin viikon. Kuin osapuolten välillä ois aselepo, johon kukaan ei oikeasti usko ja jonka rikkoutuminen on vain ajan kysymys. Mä oon vältelly faijaa sen hiihtolomaisen episodin jälkeen ja onneks sekin on antanu mun olla. Siltä osin kaikki siis ok. Mut koti on nyt kuolleen hiljainen paikka, jossa on ahdistavaa odottaa seuraavaa räjähdystä. Mä vietän siellä aikaa niin vähän kuin mahdollista. Hengaan frendeillä ja Oonalla. Yleensä riittää, kun pääsee vaan pois, ihan sama minne.
Välillä ahdistus kasvaa niin suureks, et musta tuntuu, et mä oon tulossa hulluks. Niinku se kaikki ois vaan mun pään sisällä, et ei se oo todellista. Mun on pakko saada se kaikki paska ulos mun päästä, enkä mä osaa suoltaa sitä muille ku Siljalle. Mä mietin välillä, mikä sitä vaivaa, ku se jaksaa mua illasta toiseen. En mä haluu alkaa liikaa sitä miettii, se kuitenki auttaa mua. Joskus mä jään sinne yöks. Ehkä mua ahdistaa sillon niin paljon, ehkä mä haluan kostaa vanhemmilla ja olla poissa. Ehkä.
”Mitä sä Hartsa tykkäsit?” Jamalin huutelu herättää mut ajatuksistani ja mä tajuan multa odotettavan mielipidettä jostain, mitä mä en oikein kuunnellu.
”Oli se jo parempi, mut vähän on laiskanpulskeeta menoo”, mä heitän. Ihan sama, oonko kuunnellu vai en, se kommentti menis läpi milloin vain.
”No ei oo jätkät muuta suuntaa ku ylöspäin”, Jamal jatkaa tsemppilinjalla. ”Ja vielä lähtee!”
”Tota, mun pitäis mennä”, Tanen ääni marisee mikkiin Jamalin saadessa ekat vihaiset soinnut ilmoille. Viha laimenee pieniksi ääniaalloiksi ja katoaa kokonaan.
”Joo, mun kanssa”, Miikka, se onneton kitaristi, komppaa kaveriaan ja molemmat alkaa pakata kamojaan. Jamalin ilmeestä näkee, ettei se oo tyytyväinen, mut kai se tietää mua paremmin, et jätkät on syytä päästää ilman valituksia.
”Ok, huomiseen?” se kysyy ja saa pari melkein olematonta nyökkäystä vastaukseksi. Ovi käy ja ovenraosta sisään hiipiny ulkoilma varmaan kaksinkertaistaa huoneen ilman happipitoisuuden.
”Ei tänne enää kandee jäädä kökkimään”, Jamal totee jokseenkin turhautuneena ja pakkaa bassoa koteloon. Onni kattoo rummut lähtökuntoon ja mä nappaan reppuni nurkasta. Jamal silmäilee tarkkana, et kaikki näyttää ok:lta, ja sammuttaa valot. Ulkona se tarkastaa muutamaan kertaan, et ovi on varmasti menny lukkoon. Se ottaa tosissaan vastuunsa siitä nuorisotalon yhteydessä olevasta mestasta. Siitä asenteesta näkee, et Jamal ottaa musan teon tosissaan. Miikasta ja Tanesta mä en oo yhtä varma.
”Miten ne lapamadot on päässy sun bändiin?” mä puhun Jamalille meiän tallustaessa kevätlumettomilla kaduilla. Onni löntystelee perässä vihellellen.
”Jos sulla on parempii ehdotuksii, ni otetaan vastaan”, Jamal puhisee takasin. ”Ei noinkaan hyvii kitaristei ihan joka oksalla kasva. Vai tuutko ite?”
”Emmä punkkii”, mä väistän, vaikka kai mä voisin sanoo suoraan senkin, etten mä nyt pidä itteeni niin kovin hyvänä arvostelustani huolimatta. ”Miks te muuten soitatte punkkii, jos ei yhteiskunta nypi riittävästi sopivan asenteen saamiseksi?”
”Jaa, kai sä oot oikeessa, ettei ne jätkät sitä asennetta noin vain löydä, mut punkis on vaan sitä jotain”, Jamal puolustelee. Se on etsiny muusikkona itseään niin kauan kuin mä oon sen tuntenu, hyppiny genrestä genreen  ̶  Jamalin hip hop -vaihetta kukaan ei haluu enää muistella - joten tuskin se punkkiinkaan lopulta jämähtää pitkäksi aikaa.
”Wannabee-rebel?” mä ehdotan ja Jamal nyökkää olkiaan kohottaen.
”Eikä sen niin välii osaako soittaa oikein, asenne ratkaisee”, Onni heittää sivusta.
”Ooks sä Onni kuunnellu yhtään?” mä heitän sille. ”Se vittu teiän jutussa just on ongelma.”
”Häh?” Se on tosiaan ihan pihalla.
”Joo, anna olla.”
”Me mennään voittaa Talentti”, Onni vastaa varmana.
”Joo, kyl se on meiän lähitulevaisuuden suunnitelma”, Jamal nyökkää, ku mä katson siihen vahvistusta kaivatakseni. ”Kyl me löydetään siihen mennessä sopiva asenne. Semmonen räime päälle, et ne yksittäiset laulajamuijat ja tanssipimut pelästyy.”
”Tonko biisin te soitatte?” mä kysyn.
”Mikäs vika siinä on?” Jamal kysyy.
”Hartsa”, Onni yrittää sanoa jotain väliin, mut mä en jaksa kiinnittää siihen huomiota.
”Paremmin vois upota yleisöön joku tutumpi biisi”, mä ehdotan. ”Vaik Green day:ta tai jotain?”
”Meneeks se sit vähän liikaa poppiin päin?” Jamal pohtii. ”Me ollaan kuitenkin punk.”
”Hartsa”, Onni nykii mun hihaa. Mikä kiire sillä nyt on?
”Miten kovaa te haluatte voittaa? Mikä painaa vaakakupissa eniten?” mä kysyn Onnista välittämättä ja nostelen kämmeniäni tehdäkseni siitä vaa’asta riittävän konkreettisen Onnillekin.
”Hyvä pointti, pitää miettii”, Jamal totee pohtivasti.
”Hartsa, haluuks turpaas?!”
Se ei oo enää Onni. Mä nostan katseeni äänen suuntaan ja näen kadun toisella puolella Miken. Se vaan seisoo siinä ja toljottaa meitä nyrkit ojossa. Jos se ei ois niin iso – musta se näyttää suuremmalta kuin tammikuussa, mitä helvetin hevoshormooneja se oikein vetää – niin mua huvittais sen uhoominen. Nyt mä katon parhaimmaks pitää naaman peruslukemilla.
”Emmä tänään!” mä huudan sille niin kohteliaasti kuin pystyn ja jatkon matkaa vähän ripeemmässä tahdissa. Jamal ja Onni seuraa perässä. Mä vilkasen Miken suuntaan ja hetken mä luulen sen lähtevän perään. Se ottaa jo muutaman askeleen autotietä kohti nyrkit edelleen ojossa. Se ei kuitenkaan pääse tielle, sillä siinä menee just muutama auto ohi, ja niiden mentyä me ollaan jo aika kaukana. Eikä se niin iso oo, et sen kannattais käydä kolmen kimppuun.
”Onks se vieläki vihanen siitä tammikuun jutusta?” Onni ihmettelee ja raapii korvaansa.
”Mistä?” Jamal kysyy ja vilkasee taakseen. ”Ei se seuraa.”
”No se maljakkojuttu siellä Miralla”, Onni muistuttaa sitä ja Jamal nyökkää muistamisen merkiksi.
”Ei se ny voi olla sille niin suuri juttu”, Jamal ihmettelee. ”Ei se sen perintövaasi ollu.”
”Tuskin se sitä enää siepoo”, mä arvelen. ”Se sai vaan sillon muistutuksen siitä, et mä oisin sopiva sen hormoonihöyryjen kohde ja nyt se on ohjelmoitu käymään mun kimppuun. Se on ku jokin helvetin terminaattori.”
Onni ja Jamal naureskelee mun analyysille ja kyllä muakin naurattaa, vaikka samalla mua kylmää ajatus törmätä siihen yksinäni. Eiks tää vois olla ees vähän isompi kaupunki?

Runo: Taide