SILJA
Backstagena toimivassa tyttöjen pukkarissa riittää kuhinaa. Se on tungettu täyteen iloista intoa, hermostunutta energiaa, odottavaa kauhua ja jännittynyttä hikoilua. Kaikki on laitettu lavalla kuntoon, valot on ̶ toivottavasti ̶ suunniteltu loppuun ja muu koulu on vyörymässä saliin. Shown alkuun on reilut viisi minuuttia. Ikuisuus. Pelottavan lyhyt hetki.
”Eiks sua jännitä yhtään?” kysyn Sannilta, joka piirtelee vihkoonsa yhtä omaan maailmaansa tipahtaneen tyynesti kuin yleensäkin. Viereisluokan Ilona naputtaa koko ajan ärsyttävästi kitaransa kantta, seiskaluokkalaiset hihittelee hermostuneesti ja Jamalin bändin pojilla on väsyneemmät jutut kuin yleensä. Mutta Sanni, sillä tuntuu olevan ihan tavallinen ilta menossa.
”Kyllä mua vähän”, Sanni myöntää tyynesti, muttei nosta katsettaan piirroksestaan. ”Mutta enhän mä varsinaisesti esiinny, kun se video on jo tehty. Käyn vain sanomassa moi ja kuulemassa tuomariston kommentit.”
”Ja se ei jännitä sua?”
”No vähän”, Sanni sanoo. Suloisen ärsyttävä tyyppi.
Avaan hiukset ponnarilta ja heilautan auki. Pyörittelen latvoja sormen ympärille. Pistän takaisin kiinni. Avaan uudestaan. Heiluttelen jalkoja penkillä puolelta toiselle. Nojaan istuessa kämmeniini, nousen sitten ylös ravistelemaan jännitystä pois käsistä ja jaloista. Jännitys ei ole perhosparvi vatsanpohjassa. Se on sammakkojen loikkakilpailu koko kehossa.
”No niin, se alkaa!” joku huutelee pukkarin ovelta. Jamalin bändin pojat siirtyy jo verhoihin odottelemaan aloitusvuoroaan, osa muistakin roikkuu pukkarin ovella ja yrittää selvittää, millainen fiilis salissa on.
Suljen silmäni. Ympärillä kaikuvat puheet, huudot, naurut, supatukset, hyssyttelyt ja kolahdukset ei enää tarkennu mihinkään, vaan pakkautuu yhdeksi äänimassaksi mun ympärille. Liike sekoittuu ääneen ja kaikki tuntuu pyörivän vinhaa vauhtia. Iholla tuntuu ilmavirta ohiramppaavista ihmisistä, kevyt painallus olkapäässä, kun viereen istutaan. Yritän kuvitella itseni menossa lavalle ja ihmismassan eteen valoihin. Päässä pyörii. Ehkä maailma pysyykin paikallaan, ehkä se olen mä, joka pyörin kuin karusellissa maailman viuhahtaessa ohi ääni- ja liikejuovina henkeäsalpaavaa tahtia.
”Jännittääkö?” kuulen hiljaisen äänen korvani juuressa. Avaan silmät ja tajuan Ramin istahtaneen viereeni.
”Mitä luulet?” vastaan ja yritän keskittyä hengittämään rauhallisemmin.
”Hyvin se menee”, Rami sanoo tyynesti.
”Kai se on mahdollista.”
”Jopa todennäköistä.”
”Jännittääkö sua?”
”Ei, ei ollenkaan”, Rami toteaa jo vakavammalla naamalla. ”Muuten vain pelkään, että pyörryn lavalle.”
”Jos niin käy, mä raahaan sut pois sieltä.”
”Kiitti, mä luotan siihen”, Rami hymyilee. Vilkaisen sitä tarkemmin ja näen hymyn takana jännittyneen totisuuden, jonka se ehkä onnistuu muilta peittämään.
En tiedä, helpottaako Ramin jännitys omaa oloani vai lisääkö se sitä.
RAMI
”Vittu, pistäkää paremmaks!” Onni hehkuttaa paukauttaessaan pukkarin ovesta sisään. ”Jengi oli liekeissä! Vittu punkki puree ja kovaa!”
”Jäiks yleisö huutaa enkoree teiän yhen biisin perään?” mä irvailen sen innolle.
”Huutais, jos niillä ois enemmän käsitystä keikkatavoista”, Onni vastaa ja rynnii ottaa limuu ja sipsei.
”Ihan jees meininki”, Tane narisee monotonisesti, melkein hymyillen ja lysähtää penkille kuin tyhjenevä ilmapatja. Mitään voittajafiilistä sen olemuksessa ei ole.
”Ei vissiin menny paskemmin?” mä kysyn Jamalilta, joka kolaa backstagen ovesta vikana sisään.
”Ehkä ei kiertuekutsuu oo vielä tulossa, mut ei me lannistuta”, Jamal heittää positiivisessa hengessä, tosin sen ilme ei oo ihan niin Hangon keksillä kuin muilla jätkillä. ”Ollaan ainakin moraalisia voittajia.”
”Eli häviätte katkerasti ja jäätte ruikuttaa surkeuttanne”, mä suomennan.
”Vähintäänkin.”
Yksi kerrallaan kaikki kulkee pukkarin ovesta kuin teuraalle menevät lampaat. Vajaat kymmenen minuuttii myöhemmin ne palaa takas hymyillen kuin isäntänsä pitkästä aikaa näkevä koira tai häntä koipien välissä kuin piesty eläin. Ja kerta toisensa jälkeen mä mietin, kumpi mä tuun olemaan.
Mä en oo ehtiny jännittää. No okei, ehkä on ollu vähän kuumottavaa aatella, et ylipäätään menis esiintymään, mut mä en oo ehtiny miettii sitä suuremmin. Kai mä oon vaan miettiny Siljaa ja tätä kaikkee ja menny vaan vääjäämättä kohti sitä hetkee, jolloin mä nousen lavalle. Emmä oo tuhlannu sille ajatuksia.
Mut nyt, teuraseläinten keskellä vaihtoehtoja ei enää oo. Mä tajuun meneväni lavalle, tajuun näyttäväni itsestäni puolen, jota muut ei tunne. Mitä jos se puoli ei kelpaa muille? Otan riskin, et mokaan. En ehkä oo niin hyvä kuin luulen. Onko sillä oikeesti väliä? Oisko se maailmanloppu?
SILJA
Pelko on palannut lavan reunalle istumaan. Se irvistelee pirullisesti sivuverhon pimeyteen, jossa me jo odotellaan vuoroamme. Takahuoneen suloinen, vitsaileva jännitys oli jo hipsimässä muualle sen tieltä, mutta mä onnistun vielä pitämään siitä kiinni. Pelko ei saa voittaa.
Juontajat on lavalla, oman esityksen alkuun voisi laskea sekunteja. Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan. Yleisöstä kuuluu naurunremahdus juontajien jutulle, jota en itse kykene ymmärtämään. Seitsemän, kuusi, viisi. Lavan sivussa on liian pimeää, että näkisin juuri mitään. Edessä lava kylpii valojen yltäkylläisyydessä niin, etten kykene erottamaan muotoja tai värejä, vain polttavan kirkkauden. Neljä, kolme. Tunnen Ramin hengityksen vierellä, Ramin kevyen kosketuksen sen käden heilahtaessa mun kättäni vasten. Sen tutun tuoksun, joka pitää mun pään kirkkaana. Kaksi, yksi. Juontajat lähtee lavalta, yleisö taputtaa, odottaa meitä. Nytkö? Nyt. Tunnen Ramin käden olkapäällä, käden, joka työntää mua aavistuksen verran lavaa päin. Hyvä on, jalat, liikkukaa.
Lavan keskellä tunnen seisovani heinäkuun keskipäivän auringossa. Tekee mieli sulkea silmät ja nauttia valosta ja lämmöstä. Olla maailman keskipiste, olla mitätön tomuhiukkanen universumissa. Mutta en sulje silmiäni, vaan katson epävarmasti hymyillen yleisöön, joka erottuu valojen takaa paremmin kuin olen luullut. Pelko heiluttelee jalkojaan ihan lavan edessä pilkallisen velmu ilme kasvoillaan. Yritän nostaa katsettani yleisön ylle kaukaisuuteen, mutta silti tuntuu kuin tuijottaisin jokaikistä suoraan silmiin. ”Hyvä Hartsa!” Vaimeaa naurua. Aaltoilevaa mumisevaa liikehdintää. Odottavaa kärsimättömyyttä. Vilkaisen Ramiin. Rohkaiseva hymy. Nyökkäys. Käännän katseeni takaisin yleisöön.
One day you’ll look to see I’ve gone / for tomorrow may rain, so I’ll follow the sun. Äänihuulet tuottaa ohuen äänen, joka tuntuu voimattomalta mutta pysyy nuotissaan. Salissa kajareiden kautta kaikuva ääni on oudon tuntematon. Pelko ei ole liikkunut kauemmaksi, mutta enää sen ilme ei ole voitonriemuinen, enää sen jalat ei heilu pilkkaavasti. Se kuuntelee mua.
Someday you’ll know I was the one / but tomorrow may rain, so I’ll follow the sun. Ääni lähtee jo voimakkaammin vatsanpohjasta ja soi kauniisti resonoiden rintakehässä. Salissa se kuuluu kimpoilevan sulavasti seinästä toiseen. Yleisö ei pidä enää lainkaan ääntä.
And now the time has come / and so my love I must go / and though I lose a friend / in the end you will know, ooh. Jännitys nykii jalkoja tärisemään. Jännitys kuivaa suuta. Mutta ääneen se ei koske, nuotit leijuu ilmassa täydellisinä kuin saippuakuplat auringonpaisteessa. Vilkaisen pelkoa; lavanreuna on tyhjä. Minne se on kadonnut?
One day you’ll find that I have gone / but tomorrow may rain, so I’ll follow the sun. Etsin katseellani pelkoa yleisön joukosta. Kohtaan keskittyneitä katseita, kuuntelevia korvia, rohkaisevia hymyjä. Pelko ei onnistu lyöttäytymään siihen seuraan. Lopulta tajuan katsoa salin oville ja ehdin juuri ja juuri nähdä pelon. Se puikahtaa salin ovista ulos.
Kitaran lyhyt välisoolo saa mut muistamaan Ramin. Vilkaisen sitä sekunnin verran, näen sen keskittyneen ilmeen, tajuan kitaran soivan hyvin sen käsissä. Kuulen muutaman taputuksen yleisöstä soolon päätteeksi, ehkä pilkallisen, ehkä tosissaan olevan, mutta hyvin se meni.
Yes, tomorrow may rain / so I’ll follow the sun. Kun pelko on poissa, laulaminen on vain ihanaa. Tartun tiukasti siihen hetkeen, tunnen eläväni enemmän kuin koskaan. Laulan omaa ääntäni maailmaan. Se tunne on parempi kuin mikään koskaan ennen.
And now the time has come / and so my love I must go / and though I lose a friend / in the end you will know, ooh. Loppu, se on tulossa. Vain ohikiitävä hetki ja kaikki on ohi. Tämä hetki. Miksei kappale voi olla edes hieman pidempi?
One day you’ll find that I have gone / but tomorrow may rain, so I’ll follow the sun. En enää etsi aurinkoa; olen jo löytänyt sen.
Yleisö taputtaa. Ei, yleisö pauhaa edessämme positiivista energiaa. Laulu loppuu, hetki jatkuu. Yritän tallettaa siitä muistiini jokaisen yksityiskohdan, jokaisen taputuksen, huudahduksen, positiivisen katseen, vaikka tiedän muistini kadottavan yksityiskohdat kokonaisuuden alle. Rami on noussut ylös, tajuan sen seisovan mun vieressä vastaanottamassa suosionosoituksia. Juontajat ilmestyy verhoista meiän molemmin puolin kyselemään tunnelmia ja kuuntelemaan meiän kanssa tuomareiden kommentit. Huomaan ja kuulen kaiken, mutten tajua mitään. Pidän kynsin ja hampain kiinni hetkestä.
RAMI
”I’ll follow the sun on siis Beatlesiä, kuka valitsi kappaleen?” ”Hei, aivan mahtavaa, tota oli niin ilo kuunnella!” ”Yleisö taisi tosiaan tykätä, vai mitä?” Huutoa, taputusta, vislausta, rummutusta. ”Hyvä Hartsa!” Edessä pauhaa pimeä, positiivinen myrsky. On kuumottavaa seistä sen edessä ja tuntee sen energia.
”Sä lauloit tosi kauniisti!”
”Tosi nättiä laulua ja soittoa.”
”Kyl mä joo tykkäsin tästä.”
”Hieno tollainen klassinen kitara-laulu -duo.”
”Ei oo Rami aiemmin tällaista puolta itsestään näyttänyt, kolme vuotta on näkynyt tunneilla vähän erilainen meininki.”
”Ai sunkin tunneilla! Mut hei hienoa nähdä tällainen puoli susta.”
”Tässä vielä kerran teille, hyvä yleisö, tämän illan esiintyjät numerojärjestyksessä lavalla. Seinältä löytyy osoite, nyt saa käyttää kännyköitä äänestämiseen.”
”Hyvä Hartsa! Hartsa, Hartsa, Hartsa!”
Onko sanat totta vai ei? Onko Oden ja muiden huudot yleisöstä kannustusta vai pilkkaa? Ihan vitun sama. Mä tajuun, ettei mua kiinnosta pätkääkään.
Mä en oo kovin ihmeellinen kitaristi, kyl mä sen tiedän. Tuskin edes koulun paras. Ihan jees se soitto meni, mut jos siis rehellisiä ollaan, niin en mä kovin kummonen oo. Ehkä mä saan vielä jonkin herätyksen, ehkä mä alan treenaa hulluna, ehkä mä oon lahjakas, ehkä mä joskus vielä oon hyvä, ehkä mä saan mun biisin valmiiksi, ehkä siitä tulee jotain. Ehkä. Tai sit mä vaan soittelen omaks huviks vähän aikaa, jätän koko homman, teen jotain ihan muuta. Ehkä. Mut ei sillä oo välii. Mä teen sitä, mitä mä just sillä hetkellä haluun. Ihan sama, mitä muut siitä on mieltä. Miks mä oon antanu muiden mielipiteen vaikuttaa siihen, mitä mä teen?
Juontajat kertaa vielä viimeisiä äänestysohjeita, jotta palikatkin tajuu. Pian on meiän aika lähtee lavalta ja luovuttaa se jollekin ekstraesitykselle ääntenlaskun ajaksi. Hetki on pian ohi. Hetki, jota mä oon pitäny merkityksellisenä. Tähän hetkeen kiteytyy kaiken loppuminen. Tää biisiprojekti, peruskoulu, mun peruskouluminä, hetket Siljan kaa. Kaikki tuntuu olevan takanapäin, vaikka koulua on vielä pari turhaa päivää jäljellä. Emmä kaipaa mennyttä, mutten odota tulevaisuuttakaan. Mä haluisin vain jäädä lillumaan tähän hetkeen, vanhan ja uuden taitteeseen. Uskoa vielä hetki, et Silja ei lähde lipumaan kauemmas. Jos mä voisin koskettaa Siljaa. Ottaa kiinni sen kädestä, olla päästämättä sitä pois mun elämästä. Sormet ojentuu kohti Siljan sormia. Hitaasti ne liikkuu kohti vieressä hehkuvaa lämpöä.
”Ja nyt siis Extrojen vuoro!”
Silja kääntyy lähteäkseen, käsi karkaa ulottumattomiin. Koko esiintyjäkaarti lähtee pitkänä jonona kohti backstagea vielä kerran. Hetki on karkaamassa menneisyyteen.
Vapautunu riemu pomppii adhd-tapauksena ympäri pukuhuoneen seinii. Nekin, jotka alkuillasta lähinnä kyräili toisiaan, tuntuu olevan vapautuneemmin yhdessä. Porukat vertailee kokemuksiaan lavalla olosta ja tuomareiden kommenteista. Onni muistaa sanasta sanaan liikanmaikan ystävällismielisen vittuilun ”jos punkki on jo kuollut, sitä ei tarvitse kaivaa enää esiin haudasta”. Mä oon kaiken keskellä, ulkoisesti osallistun paskanjauhantaan, mut mieli on muualla.
Tää ei pääty näin. Tää ei voi päättyy näin. Mä en enää tiedä, mitä mä toivoin ja uskoin, kun pyysin Siljaa esiintymään mun kaa. Mut ainakaan en ajatellu, et se ois kaiken loppumista kuin huomaamatta. Mä katselen Siljaa, sen iloisen kuplivaa fiilistä, johon mä haluisin mukaan, maailman kauneinta hymyä, jonka mä haluisin saada osakseni, kaunista vartaloo, jonka mä haluisin itteeni kiinni, huulia, joita mä haluisin suudella. Ei, mä en voi luovuttaa. En vielä. Mielen läpi liikkuu ajatus. Mä tiedän, mitä mä haluun tehdä. Mä en vaan tiedä, teenkö mä sen.
”Tee se!”
Mä käännyn katsomaan Jamalii, joka avaa megistä.
”Mikä?” mä kysyn ihmeissäni.
”Emmä tiiä, mut jotain sä pohdit ja suunnittelet”, Jamal vastaa kuin ohimennen. ”Muistatko, mitä yks viisas ja vihreä äijä on sanonu? ’Älä yritä, tee se, ei ole yrittämistä.’”
”Viisas, vihreä ja viktiota”, mä hymähdän.
”Viktiota, viktiota, mut voi se oikeessa olla”, Jamal sanoo ja nostaa tölkkiä mulle kuin maljaa.
Puhelin piippaa taskussa. Jamal lähtee eteenpäin ja mä kaivan puhelimen esiin.
”Ai siljaaks sä panet? et sit yhtään harmaampaa tyyppiä löytäny?’
Oonan viestin sävy ei jää epäselväks. Mä en haluu välittää. Mä haluun unohtaa sen samantien. Mut mä tunnen kuinka se viesti ujuttautuu mun ihon alle, tuntuu pahalta. Vitun idiootti muija.
Ja kuitenkin se viesti saa kaiken tuntumaan selvältä.
SILJA
”Ensimmäisenä jaetaan palkinto tuomariston suosikille. Tuomariston perustelut: hyvin suunniteltu kokonaisuus, jotain aivan erilaista, kaikki muu katoaa, muttei taika. Ja palkinto menee Ainolle!”
Aino lähtee rivistä pokkaamaan palkintonsa. Korvissa kopisee aplodit. Mun kädet lyö tahtia muiden mukana. Se on helppoa, siihen ei tarvitse keskittyä. Hoen itselleni, ettei palkinnot ole pääasia, olen jo voittanut tässä kilpailussa. Jännitys on eri mieltä. Se möyrii vatsassa saaden olon levottomaksi.
”Kolmenneksi noustiin punkin voimalla. Hyvä Hungry Social Animals!”
Jamal, Onni ja muut ei vaikuta kovin tyytyväisiltä. Jamal kyllä hymyilee, mutta muut pojat vaikuttaa sitruunan syöneiltä. Onni mutisee jotain ymmärtämättömästä yleisöstä ja surkeasta äänentoistosta, jotka oli niitä vastaan. Seli, seli. Mun sydän jyskyttää kovemmin, saa jännityksen virtaamaan suonia pitkin koko elimistöön.
”Tiukassa taistossa toiseksi tullut voitti kolmosen vain kourallisella ääniä. Ja toiseksi tuli... räppäri Erno!”
Seiskaluokkalainen lähtee hakemaan palkintoaan suuren maailman räppärinelkein. Jännitys tuntuu jo varpaankärjistä päälaelle asti. Sydän jyskyttää kuin päätä taottaisiin, suu on autiomaa. Korvia kuumottaa ja jalat on levottomat. Se on nyt kaikki tai ei mitään. Tai oikeammin kaikki tai vieläkin enemmän.
Yleisö velloo edessä pimeydessä, äänet muodostaa epämääräisesti liikkuvan äänimassan saliin. Yksittäiset kannustushuudot puhkoo reittinsä läpi massasta ja pääsee kuuluville. ”Hartsa, Hartsa!” ”Hyvä Silja!” Tunnistan Oton äänen. En pidä sen sävystä. Tai sitten se johtuu siitä, että se on Otto. Se huuto saa mut tuntemaan itseni alastomaksi kaikkien edessä. Se nostattaa halun paeta. Alan haluta hetken päättymistä.
”Tämän vuoden Talentin voittaja... haluatte ilmeisesti tietää, vai?” Yleisö huutaa haluaan juontajan virnuillessa. ”No hyvä on. Selkeästi eniten ääniä te, hyvä yleisö, annoitte seuraavalle duolle. Talentin voittajat Silja ja Rami!”
Mitä?! Tuntuu kuin en ymmärtäisi kuulemaani. Pitääkö mun mennä eteen palkittavaksi vai pitääkö mun paeta verhoihin pois näkyvistä? Päässä seilaa kymmeniä ajatuksia, joista yhdestäkään ei saa kiinni. Ikuisuuden pituisen sekunnin tai kaksi mä vain jökötän siinä, jalat lavassa kiinni, kaikkien tuijottaessa, aplodien soidessa ilmassa. Tunnen kosketuksen oikean käden sormissa. Rami nappaa kädestäni kiinni ja vetää mut mukanaan juontajien eteen.
Sitten en enää tajua mitä tapahtuu. Korvissa soi huumaava meteli. Salin ilmassa tuntuu raskaana yhteinen jännitys ja sen purkautuminen. Valot tuntuu muuttuvan aina vain kirkkaammiksi. Kaiken sen aistikaaoksen keskellä tajuan Ramin vetävän mua itseään vasten. Se kietoo kätensä ympärilleni hellän määrätietoisesti. Tajuan sen kasvot parin sentin päässä, näen sen kasvoilla yhtä aikaa varman ja epävarman hymyn. Tunnen sen huulet omillani. Suolaisen, nahkean suudelman huulillani. Voisin irtautua siitä, juosta karkuun. En tee niin. En halua. Yleisön kohahdus kantautuu korviini enää vaimeana, jostain kaukaa. Olen vain tässä ja nyt, hetkessä jossa olemme vain me kaksi.
RAMI
Mä en oo oikeesti niin huono suutelija. Mut jännitys kuivaa suuta ja muuttaa huulet lohkeilevaksi hiekka-autiomaaksi, jota edes Siljan keidasmaiset huulet ei pysty pelastamaan. Suudelma jää kuivaksi ja kankeaksi ja mä haluisin Siljan unohtavan sen. Enkä kuitenkaan haluis.
Mun huulet erkanee Siljasta, mut silmät jää kiinni sen silmiin. Sen silmistä näkee, et mä onnistuin. Mä annan oikean käteni pudota Siljan ympäriltä, vasen käsi pitää tiukasti kiinni Siljan oikeesta kädestä. Mä käännyn kohti yleisöä kuin mitään ihmeellistä ei ois tapahtunu.
”Niin siis, voittajat Rilja ja Sami, eikun Silja ja Rami, heh heh”, juontaja takeltelee. Se näyttää pohtivan, pitäiskö sen kommentoida mun äskeistä tempausta vai olla tekemättä niin. Lopputulos on hölmistyny ilme ja epäselvät juonnot.
”Palkitsemaan tulee tuomaristomme puheenjohtaja Hannele!” toinen juontaja pelastaa tilannetta palaamalla ennaltasovittuun kaavaan.
Mä otan asiallisesti palkintokassini vastaan, mut ei mua siinä hetkessä kiinnosta pätkääkään, mitä siellä on. Mä katselen yleisöön, nään varsin epämääräisesti hahmoja ja hetken musta tuntuu kuin mä näkisin vaarin siellä leveästi virnuillen etusormi ja peukalo huulilla vislaten. Ja vaikka mä tiedän näkeväni harhoja, mä myös uskon sen olevan totta. Sit mä tunnistan Oonan, Tonin, Oden ja muun jengin. Valosumun läpi mä tajuun olevani niiden katseiden kohteena, mut se ei kuumota enää yhtään. Kaikki kortit on näytetty, ei oo enää mitään salattavaa.
Päivä alkaa vihdoin olla takana. Esiintyjät etsii tavaroitaan kasaan backstagella ja muu koulu kuuluu vyöryvän salista pois ja kohti ulko-ovia. Mä oon pistäny nopeesti omat kamani kasaan ja odottelen Siljaa. En mä päästä sitä lähtemään ilman mua.
”Mä tiesin, et jätkällä on pokkaa, mut emmä tota arvannu”, Jamal sanoo vierestä ja pakkaa bassoaan koteloon. Sen huulilla on jamalmainen positiivinen hymy ja äänessä selvää kunnioitusta. Mun hymy on entistäkin herkemmässä.
Silja ilmestyy mun vierelle ja pujottaa käden mun käteen. Mä käännän hymyni suoraan sille.
”Valmista?” mä kysyn ja Silja nyökkää.
Me lähdetään pukkarista ja kävellään käytävää ulko-oville kädet tiukasti yhdessä, eikä hetki pääse loppumaan. Se on liimautunu meihin, me pidetään sitä yllä.
Koulun aulassa ei oo enää paljon porukoita, mut penkeillä röhnöttää Ode, Oona, Toni, Janna, Jesse ja Iida. Tietysti. Mä ehdin pelätä Siljan päästävän irti, mut ei se päästä. En mäkään. Mä heilautan niille moikat ja oon kääntymässä Siljan kaa ulko-oville, kun kuulen Oden äänen:
”Mitä Romeo? Aikamoinen Julia-valinta.”
Ei mitään välii. Ei, paitsi et mua vituttaa Siljan puolesta. Mä en voi vain jatkaa matkaa, vaan mä käännyn katsomaan Odea, joka virnuilee lapsellisesti. Mä oon jo avaamassa suuni sanoakseni sille jotain, mut joku ehtii ensin.
”Ode, vittu, turpa kii.”
”Ode, ole jo hiljaa.”
Jamal on ilmestyny meiän taakse aulaan katsomaan Odee vähän-tilannetajua-sullekin-hei -katseellaan. Iida taas tuijottaa Odea ärsyyntyneenä. Turha mun on siihen mitään sanoo. Tyynesti mä käännyn Siljan kaa ja lähden.
