RAMI
Mä käyn suihkussa ja ajan leuan siistiks. Pistän hiukset lenkillä kii, avaan ne, meinaan laittaa geelillä ojennukseen, päädyn jättämään auki melkein ilman tököttejä. Dödöä pistän varmuuden vuoksi vielä toisenkin kerroksen. Vaatekaapin sisältö pitää tutkia kahteen kertaan, ennen kuin lopulta löydän jotain kelpaavaa. Mä vedän paidan päälle ja napitan sitä peilin eessä. Tajuun sen ryppyiseks. Ei kelpaa.
”Mutsi, mis silitysrauta on?” mä huutelen varmuuden vuoksi ja lähden etsimään sitä.
”Mitä, eikös se ole keittiön alakaapissa?” mutsi ihmettelee olohuoneesta. Siellähän se on. Mä en pidä silittämisestä, mut mutsi on tehny selväks, et arkivaatteita se ei silitä. Niinpä ei oo paljon vaihtoehtoja.
”Kylläpä sulla nyt on tärkeää menoa”, mutsin ääni sanoo yllättäen keittiön ovelta ja mä melkein poltan sormeni yllätyksestä.
”Menet sä Oonan kaa ulos?” mutsi jatkaa ilosesti.
”En, mä meen Siljan”, mä vastaan, tunnen hymyn nousevan kasvoille nimen lausumisesta ja taistelen viimeisten käänteiden kanssa.
”Kenen?” mutsi kysyy, mut jatkaa melkein heti: ”Onko Silja se tyttö sieltä sairaalasta?”
Mä nyökkään, jätän raudan pöydälle ja alan vetää paitaa takas päälle. Mä kävelen mutsin ohi eteiseen ja tarkistan peilikuvan. Ihan en oo tyytyväinen hiuksiin, lyhyt tukka alkaa olla jo liian pitkää, päälaen hiukset roikkuu vähän veltosti, mut saa luvan kelvata.
”Sä näytät onnelliselta”, mutsi sanoo hymyillen keittiön ovelta. Mä hymyilen sille takas ja kumarrun pistämään kengät jalkaan. ”Ihana nähdä sun hymyilevän.”
”Sun myös”, mä vastaan ja vilkasen peiliin viimesen kerran. ”Moikka!”
”Moi!”, mutsi huikkaa kunnolla hymyillen. Mä ehdin juuri painaa oven kiinni, kun kuulen oven läpi mutsin äänen huutavan:
”Jätit sä tän raudan päälle?” Uups, mä toteen ja hypin portaita alas.
”Oota Rami hetki, mä tuun ihan just!” Siljan ääni kuuluu niiden kämpän perukoilta, ilmeisesti sen huoneesta.
”Mihin te ootte menossa?” Siljan mutsi kysyy, kun mä oon päässy kunnolla sisälle.
”Stadiin, leffaan.”
”Pitäkää hauskaa”, Siljan mutsi toivottaa ja katoo keittiöön. Mä istahdan eteisen penkille ja tuijotan hetken tapettii. Tunnen vahvan dejá-vuen edellisestä kerrasta, kun istuin siinä. Ei siitä kovin monta viikkoo oo, mut paljon on muuttunu siitä. Hassua.
”Rami”, mä tajuun Siljan mutsin ilmestyneen takas keittiöstä. ”Silja ei varmasti tykkää, että mä sanon tän, mutta mä sanon sen silti Siljan äitinä. Älä satuta Siljaa.” Se sanotaan kuin ystävällinen neuvo, mut jotain uhkausmaista siinä on.
”Ei oo tarkotus”, mä vastaan hermostuneen vilpittömästi.
”Emmä sitä epäilekään”, Siljan mutsi vastaa. ”Mutta mä toivon, että sä olet tosissasi Siljan kanssa. Ei mitään pelejä.”
Mä en ymmärrä ja se varmaan näkyy mun kasvoilta.
”Musta tuntuu, että Silja on jääny aika yksin. Jos sä annat Siljan ymmärtää, että sä olet nyt tässä, sä et voi huomenna todeta, ettei kiinnostakaan.”
”Samat sanat”, mun suusta pääsee. Mä purasen kieleeni. Vaikka mua ärsyttää sen epäilevä asenne, mun ei varmasti kannattais sanoo noin.
”Anteeksi?” Siljan mutsi kysyy tyrmistyneen yllättyneenä.
”Silja tarvitsee sua enemmän kuin sä oot läsnä”, mä uskaltaudun sanomaan.
”Mä en ymmärrä, millä oikeudella...”
”Okei, valmis, mennään”, Siljan nauravainen ääni katkasee sen mutsin jo varsin vihasen puheen.
Silja on kaunis. Se on laittanu vähän meikkii ja jättäny hiukset auki. Farkut on perustiukat ja sen paita on siljamainen, mut värikkäämpi ja sen verran normaalia tiukempi, et Siljan muodot näkyy. Miten mä joskus ajattelin, ettei se muka oo hot?
”Mä tuun kun tuun”, Silja sanoo mutsilleen ja laittaa kenkiä jalkaansa. Mutsi ei jatka puhettaan mulle, mut katsoo mua tää-ei-jää-tähän -ilmeellä. Mä yritän pitää kasvoilla mahdollisimman neutraalin ilmeen.
”No, ei nyt ihan niin käy, nuori nainen, tiedät mitä on sovittu”, Siljan mutsi naurahtaa kireesti ja Silja näyttää sille hymyillen kieltään avatessaan ovea. Käytävässä on jo helpompi hengittää.
Ehkä. Kävellessä bussipysäkille puhe ei oikein lähde. Joka kerta, kun mä avaan suuni, mä toivon, et tajuisin vaan pitää sen kii. Ja joka kerta, kun tulee hiljaisuus, mä toivon, et keksisin jotain sanottavaa. Tuntuu kevyeltä helpotukselta tajuta bussin olevan jo melkein pysäkillä ja ottaa kevyt spurtti, jotta ehditään siihen. Hetken on sallittua tasata hengitystä ja olla hiljaa. Mennä vain yllättävän tyhjän bussin perälle Siljan viereen ja olla tyytyväinen, ettei bussissa oo tuttuja.
”Mä asuin tuolla pienenä”, Silja sanoo hetken kuluttua ja osoittaa valkoisia rivareita. ”Silloin kun äiti ja isä oli vielä yhdessä. Joskus mä oon miettiny, miten erilaista elämä ois, jos mä asuisin siellä vielä.”
”Mikä sit ois erilailla?”
”Kotona ois enemmän elämää, kun siellä asuis useampi ihminen. Ei ois aina niin hiljaista.”
Mun pitäis kertoo Siljalle mun ja sen mutsin keskustelusta. Mitä mä menin sanoo sille, se kuulee siitä kuitenkin myöhemmin. Mut... mut tuskin Silja innostuu siitä, et mä puutuin sen asioihin. Enkä mä haluu minkään pilaavan tätä iltaa.
”Ehkä me käytäis yhdessä lomareissuilla, pääsis Tallinnaa pidemmälle”, Silja jatkaa pohdintaansa.
”Et sä oo käyny Tallinnaa pidemmällä?” mä ihmettelen ja tajuun Siljan ilmeestä, et äänensävy ois voinu olla vähän toinen. Hemmetti.
”No, oon mä joskus, mut en kovin usein.”
”Sori. Ei mun ollu tarkotus olla ilkee.”
”Ei se mitään”, Silja vastaa. Hiljaisuus. Mä tajuun, etten oo koskaan istunu näin lähellä Siljaa. Tuttu kukkainen tuoksu tuntuu nenässä. On niin keveä olo, et melkein pelkää nousevansa ilmaan. Ajatuksen juoksua se ei kuitenkaan edistä.
”Sä oot siis aina asunu täälläpäin?” mä lopulta kysyn. Laimeeta Rami, tosi laimeeta.
”Joo, oot sä?”
”No en aina samassa talossa, mut täällä päin joo. Kuinni?”
”Sit sä osaat varmaan tän bussireitin ihan yhtä ulkoa kuin mäkin. Mut silti. Mä oon aina halunnu tehä näin. Tarkista meneekö oikein.”
Mä en ehdi kysyä tarkemmin, kun Silja sulkee silmänsä tiukasti ja alkaa selostaa. Milloin molemmin puolin on metsää, milloin pysähdytään valoihin ja niiden jälkeen tulee käännös oikealle. Koska ylitetään silta, hautausmaa vasemmalla, vieläkin, oikealla keltainen talo, lisää keltaisia taloja, hautakivimyyntiä, oikealla hautausmaalle vievä tie, oikealla kallioleikkaus, kerrostaloja, ostoskeskus, pysähdys Pihlikseen vievän tien liikennevaloihin.
”Onko menny oikein?”
”Ei, ollaan jo Viikissä”, mä vastaan tyynesti ja Silja avaa hämmästyneenä silmänsä.
”Senkin!” Silja huudahtaa ärsyyntyneen huvittuneena ja tökkää mua kyynärpäällä kylkeen. ”Ollaan just siellä missä mä sanoin! Menikö oikeessa rytmissä?”
”Joo.”
”Jes!”
Mä katson sitä hymyillen ja pyörittelen kevyesti päätäni.
”Mitä?”
”Ei yhtään mitään.”
”Okei, sit mä jatkan”, Silja totee ja sulkee taas silmänsä.
SILJA
”Karkkii vai popparii?” Rami kysyy.
”Popparii.”
”Okei, mä käyn hakee.”
Tennari on perjantai-illan kunniaksi täynnä porukkaa ja me saadaan juuri ja juuri liput meiän leffaan. Istun penkin reunalla ja seuraan ympärillä olevia ihmisiä, kaveruksia, yksinäisiä, pariskuntia. Vastapäisellä penkillä istuu suunnilleen meiän ikäiset tyttö ja poika, ihan toisissaan kiinni, aina välillä söpösti suudellen. Ja vaikka yritän olla katsomatta niitä, niin välillä katson ja hymyilen. Yritän olla ajattelematta, että me ollaan samanlaisia, eihän me seurustella, ei olla koskaan edes suudeltu. Ja silti en voi olla ajattelematta sitä.
Rami palaa takaisin valtavan poppariastian ja limun kanssa.
”Paljon fiksumpaa ostaa iso yhteinen kuin omat pienet”, Rami ilmoittaa, lyö kätensä pylvääseen ja melkein kippaa popparit lattialle.
”Älä sano mitään!” Rami varoittaa ja saan juuri ja juuri pidettyä suuni kiinni. En sano mitään silloinkaan, kun Rami on kompastua leffasalin rappusiin. Tai kippaa kourallisen poppareita mun tuolille, ennen kuin ehdin istua siihen. Mutta virnuilua en saa pois kasvoiltani.
Valot pimenee, leffa alkaa. Vatsanpohjan perhoset levittelee edelleen siipiään. Leffateatterin penkit on kaukana toisistaan, yhtä lähellä toisella puolella istuu ihan vieras jätkä. Ja silti tiedostan koko ajan olevani Ramin vieressä, kun nappaan meiän yhteisiä poppareita ja yritän olla tekemättä sitä yhtä aikaa Ramin kanssa, jotta meiän kädet ei vahingossa koskettaisi toisiaan. Leffan alku menee ihan ohi.
Leffa pääsee kunnolla vauhtiin, popparit loppuu. Hetkeksi elokuvan taika toimii, unohdan itseni ja keskityn vain edessäni esitettävään tarinaan. Kunnes tunnen käsinojan pehmeydessä uinuvalla kädelläni kosketuksen, Ramin käden omani päällä. Se tuntuu lämpöiseltä, vähän karhealta, hiukan rasvaiselta, hitusen kutittavalta. Ensin Ramin kämmen vain pysyy paikallaan kämmensyrjäni päällä, mutta sitten sormet etsiytyy sormieni lomiin kuin niiden kuuluisi olla niin. Tunnen vain Ramin käden kädelläni ja liihottelevat perhoset vatsassani, kaikki muu katoaa.
Lopputekstit alkaa rullata, leffa on lopussa. Kaksi tuntia liihotti kuin siivillä. Salissa alkaa kuhina, ihmisillä on kiire eteenpäin illassaan. Rami nostaa äkkinäisesti kätensä pois kuin varmistaen, ettei kukaan huomaa. Ihan niinkuin voisin mitenkään olla huomaamatta.
”Mitäs sitten?” Rami kysyy, kun me päästään ulos lempeään kevätiltaan. ”Suunta busseille?”
”Mennään kahville.”
”Kahville?” Ramin naurahduksesta kuulee, ettei se ehdottaisi samaa.
”Kahville.”
”Okei. Sano sä suunta.”
Valitsen portaat alas Narinkkatorille ja päädyn väistelemään portaikossa hengaavaa nuorisoporukkaa. Esteradan jälkeen pysähdyn häkkyrämäisen taideteoksen eteen odottamaan Ramia, jolla kestää hieman kauemmin päästä läpi.
”Mitä tää sun mielestä esittää?” kysyn ja tuijotan edelleen teosta.
”Salmiakkikuviopuu”, Rami vastaa hetken mietittyään.
”Musta tää on kaunis häkki tolle sisäpuolelle laitetulle mustalle kivikuutiolle. Onko se häkki, joka suojelee sitä kuutiota vai estää ulospääsyn, sitä mä en tiedä. Mut arvaa, miten tästä sais kauniin?”
”No?”
”Noiden rautojen lomassa lentelisi perhosia”, vastaan ja näen ne perhoset mielessäni.
”Ja ne pysyis siinä taideteoksessa eikä karkais, koska ois kiinni jalasta pikkuruisilla ketjuilla?”
”Hyi!” älähdän ja lätkäsen Ramia rennosti oikean käden kämmensyrjällä vatsaan. Se nappaa käteni kiinni ja pujottaa oman vasemman käden sormensa sormieni lomaan.
”Ja jos ne ois hopeiset, tosi sirot ketjut, niin ne ois kaunis lisä tuota teosta.”
”Ja sitten kun perhoset lentelisi ympäriinsä, niin pian teos olisi täynnä hirttäytyneitä perhosia”, jatkan Ramin visiota. ”Nimi olisi ’Kauneuden kuolema’”.
”Hei, selvitä tekijä ja pistä ideaa sille, ehkä se jatkojalostaa teostaan!”
”Heti huomenna”, vastaan ja me lähdetään käsikädessä kävelemään Manskua kohti.
Melkein kesäisen lämmin ilta. Kevään tuoksu. Ilta-auringonsäteet Manskun katukivillä. Kaupungin ihmisvilinä. Perjantai-illan hyväntuuliset ihmiset, joiden joukkoon on hyvä kadota. Jo kunnolla humalassa olevat, joita väistellessä Ramin ote kädestä vain tiukkenee. Onni, joka kuplii suloisesti vatsanpohjassa, jännityksen perhosten jo lennettyä siniselle taivaalle.
”Minne me ollaan menossa?” Rami kysyy, kun me ollaan jo ohitettu Kolmen sepän patsas ja käännytty Stockan kulmalta kävelykadulle.
”Kohta näät”, lupaan arvoituksellisesti ja vedän Ramia Espaa päin.
Me saavutaan kahvilaan, joka näyttää juuri niin lämpimän tunnelmalliselta kuin muistinkin. Olen käynyt siellä kerran äidin kanssa ja jotenkin olen nähnyt mut ja Ramin siellä istumassa kahvilla kuin jossain ranskalaisessa elokuvassa nuoren parin Pariisissa. Sellaisen palan mä haluan tähän iltaan.
”Anteeksi”, ystävällisenoloinen tarjoilija pysäyttää meidät ovensuussa, ”mutta meillä on tähän aikaan illasta ikäraja ja te ette taida olla riittävän vanhoja.”
”Me oltaisiin tultu vain kahville”, sanon hämilläni.
Kahvila on täynnä tyylikkäästi pukeutuneita vanhempia ihmisiä, pariskuntia, aikuisia kaveriporukoita. Mä vilkaisen itseäni ja Ramia, näen meidät hetken tarjoilijan silmin ja ymmärrän kyllä. Mutta en ole valmis luovuttamaan.
”Me haluttiin tulla juuri tänne”, vastaan jo varmemmin, tunnen Ramin otteen kädessäni ja hymyilen tarjoilijalle anovasti.
Tarjoilija mittailee meitä hetken päästä varpaisiin edelleen ystävällinen ilme kasvoillaan ja kysyy lopulta:
”Vain te kaksi? Kavereita ei ole tulossa perässä?”
”Ei, vain me kaksi”, vakuuttelen ja tarjoilija lupaa tehdä tämän kerran poikkeuksen. Kiitän kauniisti ja me mennään tiskille tilaamaan.
Lopulta me istutaan pienessä nurkkapöydässä kahvi Ramin ja latte mun edessä, keskellä suklaakakkupala kahdella haarukalla. Me katsotaan toisiamme. Nostan käden pöydälle ja Rami tarttuu siihen, hivelee sormiani omillaan. Ja mä toivon, että se tulisi lähemmäksi, kumartuisi suutelemaan mua, nyt en estäisi sitä. Mutta Rami ei tee niin, päästää kädestäni irti ja maistaa kahviaan.
”Ei ihan mun perus perjantai-illan juoma, mut hei mikäs tässä.”
”En mäkään normaalisti juo kahvia, teetä yleensä.”
”Mä kyllä tarkoitin...” Rami ehtii aloittaa, kun keskeytän sen.
”Kyllä mä ymmärsin, mitä sä tarkoitit.”
”Vaikka helpommin mä yleensä saan kaljaa kuin näköjään kahvia”, Rami toteaa huvittuneena.
”Kahvi on vaarallinen ja pahasti koukuttava piriste”, valistan kuin tämä olisi ihan uutta tietoa Ramille. ”Mutta ei tässä ole kyse kahvista”, supatan hiljaa.
”Mistä sitten?” Rami ei tiedä, ollako leikissä mukana vai ei.
”No hei, mikä on maailman vaarallisin ja koukuttavin huume?”
”No?”
”Sokeri”, vastaan hiljaa kuin salaisuuden. ”Ne yritti pitää meidät erossa tästä suklaakakusta.” Lohkaisen kakusta ison palan ja pistän suuhuni.
”Ne ei onnistunu”, Rami sanoo vakavalla naamalla ja lohkaisee oman palan. ”Me ollaan kohta varmaan totaalisen sokerihumalassa.”
”Varmasti”, vastaan samaa vakavuutta tavoitellen, mutta lopulta mun pokka pettää ja räjähdän nauruun. Tarjoilija katsoo meihin moittivasti ja mä onnistun hillitsemään pahimman nauruni.
”Mut vakavasti, mä en oikein tiiä, uskonko mä tohon sokerin vaarallisuuteen”, Rami sanoo.
”Kuinni?”
”No, emmä tiiä, kaikki on vaan aina niin helvetin vaarallista. Vältä rasvaa, ainakin eläinrasvaa. Suola on vaarallista, piilosuolaa kaikkialla. Energiajuomat on vaarallisia, ei vaan vielä tiedetä, millä kaikilla tavoilla. Tupakka tappaa. Alkoholi myrkyttää. Sitrushedelmät tuhoaa hampaat. Lihansyönti tuhoaa maapallon. Ja sokerikin on muuten täyttä myrkkyä. Eli syöminen tappaa, syömättömyys vaan vielä nopeemmin.”
”Porkkana”, totean pohdittuani Ramin sanoja hetken, ”porkkana on terveellistä. Ja mustikat.”
”Ja yksistään niillä eläminen tappaa ihmisen hitaasti kiduttamalla”, Rami sanoo ja nostaa kahvikuppiaan huulilleen.
”Terveellinen kidutus. Sen kunniaksi syön tätä epäterveellistä, mutta elämänlaatuani parantavaa suklaakakkua.” Haarukka halkaisee kakusta taas ison palasen. Tietysti huomaan vasta tungettuani sen suuhun, että pienempikin olisi riittänyt. Yritän jauhaa sitä palaa huomaamattoman tyylikkäästi siinä onnistumatta. Yritän auttaa tilannetta ottamalla siemauksen latteani, mikä ei ole hyvä idea. Lopulta saan palan syödyksi nolouden punan noustessa kasvoilleni.
”Sä olit oikeassa, sokeri on tappavaa, kannattaa varoa”, Rami virnuilee. Yritän tuijottaa sitä terävästi, mutta onnellisuus on tylsyttänyt terän mun katseesta.
”Mut oikeesti, eksä usko noihin valistusjuttuihin? kysyn tosissani kakkupalasta lopullisesti päästyäni.
”Kyl mä nyt jotkut jutut otan faktoina, niinku nyt vaikka tupakan tappavuuden, mut muuten musta tuntuu, et kaikissa asioissa on monta puolta ja jossain vaiheessa nyt kerrotut jutut kuitenkin kumotaan.”
”Suhtaudut sä kaikkiin juttuihin noin epäillen?”
”Kyl mä varmaan. Emmä oo aatellu sitä. Ehkä mä en vaan oikein luota mihinkään.”
”Luota ittees.”
”Ai et se ois sitten se varma juttu? Lisää sun mottoja.”
”Vaikka niin.”
Tulevaisuus, maailma, Beatles, perjantai, äsken nähty leffa. Kaikki yhdessä ja erikseen nousee puhepilvinä meiän pöydästä. Kakku katoaa sanojen lomaan, latte loppuu häiritsemästä ajatuksia. Mutta pohdinnoille, ajatuksille, vitseille, unelmille, niille ei loppua näy. Rami nojautuu eteenpäin, katsoo mua silmiin vinohymy huulillaan ja kuuntelee mun älyttömiä juttuja. Rami tekee leffa-analyysia ̶ en selvästikään kyennyt seuraamaan koko leffaa ̶ käsien heiluessa suurin elein ja sukii silmille tippuvia hiuksia taaksepäin. Hetki, johon maailma voisi pysähtyä. Muttei niin tee.
”Mun on pakko ehtii seuraavaan bussiin”, huomaan lopulta. Olen vilkuillut jo tovin kelloa, todennut muutamaan otteeseen bussin just menneen, mutta seuraavasta en voi myöhästyä.
”Tai oot arestissa koko kesän vai?”
”Tuskin, mut mä haluun pitää lupauksista kiinni, ehkä mutsikin sitten pitää omistaan.”
Hetken tuijotan tyhjää kuppiani, mutta päätän sitten olla tuhlaamatta äitiin enää yhtään enempää ajatuksia.
”Kesä, oikeesti kesä! Kolme viikkoa ja sit koulu on ohi. Voit sä uskoa?” tartun sanaan, joka jo itsessään lämmittää.
”Ulkona on lämmin, motivaatio on kadonnu, joo, kyl mä voin uskoo, et kesä tulee ja vapaus koittaa”, Rami vastaa ajatuksesta nauttien.
”Joo joo, mut aattele, koko peruskoulu on ohi. Kaikki muuttuu, me ei palata enää samaan kouluun syksyllä.”
Rami katsoo hetken mun ohi, sitten mua silmiin, tuntuu miettivän sanojani. Jotain lopullistahan niissä on.
”Emmä oo tainnu aatella sitä. Mä oon oottanu kesää, koulun loppua tietty, halunnu muutosta, enkä kuitenkaan oikeesti tajunnu sitä.”
”Tietsä, vielä jouluna musta tuntu, et peruskoulu ei lopu ikinä, enkä mä uskonu, et mä voisi ikinä kaivata tätä aikaa”, sanon turhankin kovasti ja pyörittelen lusikkaa tyhjässä lasissani. ”Ja nyt, mä pelkään, että sekin muuttuu, jonka mä en haluaisi muuttuvan.”
Nostan katseeni Ramiin, katson sen tummiin silmiin vähän epäröiden. Katson, vaikka niiden katse tuntuu tavallista tarkemmalta.
RAMI
”Se bussi, kauan täältä menee asemalle?!” Silja pomppaa yllättäen ylös. Mä vilkasen kelloo.
”Ehtii, mut pitää ehkä juosta”, mä julistan tuomion.
”Eksä juonu sun kahvia?” Silja totee vilkaistuaan pöydästä, et kaikki on mukana.
”Kahvi ei oikein oo mun juttu kuin aamuisin”, mä myönnän ja lähden Siljan perässä pujottelemaan kahvilapöytien läpi. Oven luona tuttu tarjoilija huikkaa hyvästejä ja Silja hymyilee sille valloittavasti.
”No mulla ei oikein koskaan”, Silja myöntää, kun me rynnitään puolijuoksua Espaa pitkin ja yritetään olla törmäämättä ihmisiin.
”Miks me sit mentiin kahville?”
”Se tuntu sopivan hullulta jutulta tehdä”, Silja vastaa ja loikkii Stockan viereisellä kävelykadulla kivilaatalta toiselle vauhdin hidastumatta juurikaan.
Stadi on muuttunu hämäräks, enkä mä nyt tarkoita vain valon vähentymistä. Ihmiset on äänekkäämpiä ja enemmän kännissä ja kun itte ei oo, mä huomaan sen ärsyttävän mua. Tulee faija mieleen. Kaupunkina Stadi on loppujen lopuksi pohjattoman tylsä, mut Siljan kaa se vois olla seikkailuu. Yhtä päätöntä kuin hyppiä ruudulta toiselle.
Makkaratalon kulmalla hengaa nuorisoporukka. Kuin meiän jengi. Samanlaista hengausta, dokaamista, ajantappamista. Meiän jengi näyttää varmaan tällä hetkellä ihan samalta, ne on vissiin taas rantsussa, kun sääkin on jo vähän parempi, niin mä oon ymmärtäny. Parempi siellä on hengata kuin tässä keskellä betonia. Mä kattelen sitä porukkaa ohihönkiessäni, kun äkkiä tajuun tutun olemuksen ihan mun vieressä ja mun jalat pysähtyy hämmästyksestä.
Mike kattoo mua suoraan silmiin. Se on selvästikin huomannu mut. Sen olemuksesta huokuu sama pätemisen tarve kuin ennenkin, sama halu peittää älyn puute muskeleilla ja pelottavuudella. Hetken se näyttää harkitsevan mun luo tuloa, mut kääntää sit päänsä toisaalle kuin unohtais mut täysin. Mä hymähdän sille ja jatkan omaa matkaani.
”Mikä se oli?” Silja kysyy.
”Selvitetty ongelma”, mä vastaan hymyillen voitonriemua.
”Siinä se jo on!” Silja huudahtaa äkkii ja osoittaa tuttua bussinumeroa liikennevalojen toisella puolella. Valot vaihtuu ja mä vedän Siljaa perässäni viimeiset kymmenet metrit bussipysäkille. Mä heilautan itseni ovista sisään, näytän bussikorttia lukijalle ja vilkasen bussiin etsien meille istumapaikkaa.
”Hartsa! Mitä helvettiä sä täällä teet?!”
Sanat bussin perältä on kuin märkä rätti suoraan mun kasvoille. Mä haluun olla kuulematta niitä, mut tajuun, ettei kuurous tee musta näkymätöntä. Vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Jalat kuljettaa mut aina bussin perälle asti ja mä kiepsahdan vapaalle paikalle peräpenkin eteen. Mä vilkasen bussin etuosaan. Silja ei seurannu mua, vaan jäi istumaan etupenkkeihin. Vittu. Mä käännyn peräpenkkiä kohti bussin lähtiessä jyristen pysäkiltä.
”Mitäs te täällä teette?” mä kysyn katseen kulkiessa Jamalista Odeen, Jesseen ja Jannaan ja tajuun toisella puolella käytävää Oonan ja Tonin.
”Lähettiin leffaan”, Jamal selittää. ”Missäs sä olit?”
”Leffassa.”
”Yksin?” Oona kysyy epäillen.
”Sen sun muijas kaa?” Ode ehdottaa.
”Serkun kaa, se lähti Espooseen päin”, mä valehtelen silmääkään räpäyttämättä.
”Mitä te olitte kattoo?” Ode kysyy. ”Ehkä me oltiin samassa.”
”Tuskin”, mä vastaan ja käännyn istumaan penkillä eteenpäin. Hetken mä uskon kuulevani vielä Oden lisäkommentteja, mut ei niitä kuulu. Porukka alkaa lätisee jostain ihan muusta ja jättää mut rauhaan.
Mä katselen Siljan takaraivoo, sen olemusta, mitä nyt penkin takaa pystyy näkemään. Katselen, niin kuin oon katsellu jo monta vuotta, vaikka oon tajunnu sen vasta muutama viikko sitten. Kaikki alko vihdoin tuntuu menevän oikein ja sit... mä mokasin.
Mä nään, et Silja katsoo viestin, painaa sitten puhelimen pois ja kääntää katseensa ikkunaan. Mä melkein nään Siljan kasvot ikkunan heijastuksesta, mut en riittävästi nähdäkseni sen ilmettä. Mut kyl mä sen arvaan ilmankin.
Vittu. Ei tän näin pitäny mennä. Miksei Silja seurannu mua bussin perälle? Odotinko mä oikeesti sen seuraavan? Mun ois pitäny huikkaa frendeille nopeesti moit ja jäädä istumaan Siljan viereen. Vai enkö mä oikeesti kehtaa olla Siljan kaa niiden nähden? Mä haluisin nousta ylös, kävellä Siljan luo, heittää siihen vieruspenkille istunu mummo muualle ja istahtaa Siljan viereen, unohtaa kaikki muut. Mut en mä pysty siihen. Eikä sitä mummoakaan voi pyytää siirtymään. Seli seli. Vittu mä oon idiootti.
Mä tungen puhelimen taskuuni ja tuijotan eteeni. Ankein bussimatka ikinä.
”Hei, eiks toi oo Silja?”
Mä havahdun ajatuksistani ja tajuun Siljan nousseen ylös ja seisovan keskiovilla valmiina jäämään pois kyydistä. Tiirailen jo melkoiseen pimeyteen bussin ikkunoista ja huomaan meiän todellakin jo olevan himassa päin. Mä käännän taas katseeni Siljaan, joka ei vahingossakaan katso bussin takaosaan. Bussi pysähtyy, Silja jää pois, mä en.
”Oliks se yksin? Emmä tienny, et se noin myöhään saa olla ulkona”, Oona naureskelee.
”Siljalla on varmaan salainen poikaystävä”, Janna jatkaa.
Mun ärsyyntyny katse kääntyy niihin päin, mut kumpikaan ei huomaa mua lainkaan. Sen sijaan Jannan takaa mua tuijottaa Iida. Sen katse ei väistä ja äkkiä mulle tulee epämiellyttävä tunne siitä, et Iida tietää.
