lauantai 9. toukokuuta 2020

Älä sano mitään


SILJA


Aamu on hiljaisen tylsä. Yritin estää todellisuuteen paluuta ja jatkaa uniani, mutta nukkumatti päätti toisin. Niinpä istun näykkimässä leipää, joka ei maistu millekään. Aivan sama. Hiljaisuus keittiössä on melkein lempeä, mutta kuulen äitini askeleet ja tiedän ainoan hyvän asian aamussa kohta menetetyksi.
”Älä sano mitään”, pyydän, kun äidin hahmo ilmestyy ovelle. Tuijotan teekuppiani. Tee näyttää tummalta kuin mun mieli, pussi unohtui kuppiin. En jaksa välittää asiasta.
”Okei”, äiti sanoo rauhallisesti ja alkaa häärätä omaa aamupalaansa. Jatkan leivän vastentahtoista pureskelua.
”Silja”, äiti sanoo hiljaa istuuduttuaan pöydän ääreen mua vastapäätä.
”Etkö sä ymmärrä puhetta, mä en halua keskustella!” huudan ja tipautan leivän lautaselle. En halua enää syödä sitä. Enkä halua kuulla yhtään huomaatko-että-olin-oikeassa ̶ saarnaa. Tai sanaakaan Ramista. Tai että kaikki on hyvin. Tai että kesä tulee pian. Tai mitään.
”Mitä mieltä sä olet Mikosta?” äiti jatkaa kuin ei olisi kuullut mun sanoja. En nyt Mikostakaan välittäisi puhua, mutta aiheen yllättävyys laimentaa mun kiukkua.
”Miten niin?” vastaan ärtyneenä, mutten enää huuda.
”Sano mulle rehellisesti, mitä sä tykkäät Mikosta ja meiän seurustelusta”, äiti pyytää. Sen ilme on ystävällisen asiallisen vaativa.
”Miks sä sitä oikein kyselet?” kysyn ärtymyksen rippeitä äänessä.
”Vastaa nyt vaan mun kysymykseen.”
”Okei. Mikko on varmaan ihan jees, en mä oikein tunne sitä, jotta voisin sanoa.” Tavallaan se on totta, mutta en oikeasti kunnolla usko, että Mikko on jees.
”Olenko mä liikaa Mikon kanssa?”
”Emmä tiiä”, vastaan hartioita nostellen.
”Okei, kysytään toisin”, äiti alkaa jo vähän hermostua. En ilmeisesti ole vastannut oikein tässä kuulustelussa. ”Haluaisitko sä, että mä olisin enemmän kotona ja sun kanssa?”
”Joo”, vastaan hiljaa ennen kuin edes ehdin kunnolla miettiä vastausta. Kyyneleet alkaa valua pitkin poskia ja kastelee mun leivän. Aivan sama.
”Voi rakas, mikset sä ole sanonut?” äiti puhuu mulle kuin kymmenen vuotta sitten, kiertää pöydän takaa mun viereen ja halaa mua. Kyyneleitä valuu jo vuolaasti ja virta vain voimistuu. Tuntuu hyvältä saada olla pieni ja itkeä äidin olkaa vasten, itkeä kaikkea edes tietämättä kunnolla, miksi itkeä.
”Oikeesti, mikset sä ole sanonut?” äiti kysyy uudestaan, kun pahin itkukohtaus on ohi.
”Emmä tiiä. Sä oot ollu niin onnellinen ja koko ajan menossa ja... kai mun vaan kuuluu jäädä ulkopuolelle.”
”Et sä ole koskaan ulkopuolinen mun elämässä! Oikeesti Silja, sun pitää kertoa mulle. Ja mun pitäisi tajuta jo, ilman että sä kerrot.”
Niistän nenääni ja pyyhin kyyneleitä, jotka tunnekuohun jälkeen on alkanut nolottaa. Silti äidin sanat on kuin kyyneleitä kuivattava lämmin tuulahdus.
”Hei, tiedätkö mitä”, äiti innostuu. ”Meiän pitäis enemmän viettää aikaa yhdessä me kaikki kolme.”
”Siis ketkä?” kysyn, vaikka kyllähän mä tiedän.
”Sinä, minä ja Mikko. Vaikka yhteinen matka kesällä.”
”No emmä nyt tiiä. Tuskin Mikko haluaisi.” Jätän sanomatta, etten itsekään ole hirmuisen innoissani sen seurasta.
”Pöh, totta kai se haluaa, kyllä se tietää, miten tärkeä sä olet mulle”, äiti sanoo ja palaa aamupalansa pariin pöydän toiselle puolelle.
Nostan lautaseltani epämääräistä voileiväksi kutsuttavaa lättänää ja näykkään siitä varovasti palasen. Kokonaan en saa sitä syötyä, mutta jos edes osan.
”Silja”, äiti sanoo varovasti. ”Haluaisitko sä puhua jostain muusta?”
”En.”
”Okei.”



perjantai 8. toukokuuta 2020

Perjantai-ilta leffassa


RAMI


Mä käyn suihkussa ja ajan leuan siistiks. Pistän hiukset lenkillä kii, avaan ne, meinaan laittaa geelillä ojennukseen, päädyn jättämään auki melkein ilman tököttejä. Dödöä pistän varmuuden vuoksi vielä toisenkin kerroksen. Vaatekaapin sisältö pitää tutkia kahteen kertaan, ennen kuin lopulta löydän jotain kelpaavaa. Mä vedän paidan päälle ja napitan sitä peilin eessä. Tajuun sen ryppyiseks. Ei kelpaa.
”Mutsi, mis silitysrauta on?” mä huutelen varmuuden vuoksi ja lähden etsimään sitä.
”Mitä, eikös se ole keittiön alakaapissa?” mutsi ihmettelee olohuoneesta. Siellähän se on. Mä en pidä silittämisestä, mut mutsi on tehny selväks, et arkivaatteita se ei silitä. Niinpä ei oo paljon vaihtoehtoja.
”Kylläpä sulla nyt on tärkeää menoa”, mutsin ääni sanoo yllättäen keittiön ovelta ja mä melkein poltan sormeni yllätyksestä.
”Menet sä Oonan kaa ulos?” mutsi jatkaa ilosesti.
”En, mä meen Siljan”, mä vastaan, tunnen hymyn nousevan kasvoille nimen lausumisesta ja taistelen viimeisten käänteiden kanssa.
”Kenen?” mutsi kysyy, mut jatkaa melkein heti: ”Onko Silja se tyttö sieltä sairaalasta?”
Mä nyökkään, jätän raudan pöydälle ja alan vetää paitaa takas päälle. Mä kävelen mutsin ohi eteiseen ja tarkistan peilikuvan. Ihan en oo tyytyväinen hiuksiin, lyhyt tukka alkaa olla jo liian pitkää, päälaen hiukset roikkuu vähän veltosti, mut saa luvan kelvata.
”Sä näytät onnelliselta”, mutsi sanoo hymyillen keittiön ovelta. Mä hymyilen sille takas ja kumarrun pistämään kengät jalkaan. ”Ihana nähdä sun hymyilevän.”
”Sun myös”, mä vastaan ja vilkasen peiliin viimesen kerran. ”Moikka!”
”Moi!”, mutsi huikkaa kunnolla hymyillen. Mä ehdin juuri painaa oven kiinni, kun kuulen oven läpi mutsin äänen huutavan:
”Jätit sä tän raudan päälle?” Uups, mä toteen ja hypin portaita alas.


”Oota Rami hetki, mä tuun ihan just!” Siljan ääni kuuluu niiden kämpän perukoilta, ilmeisesti sen huoneesta.
”Mihin te ootte menossa?” Siljan mutsi kysyy, kun mä oon päässy kunnolla sisälle.
”Stadiin, leffaan.” 
”Pitäkää hauskaa”, Siljan mutsi toivottaa ja katoo keittiöön. Mä istahdan eteisen penkille ja tuijotan hetken tapettii. Tunnen vahvan dejá-vuen edellisestä kerrasta, kun istuin siinä. Ei siitä kovin monta viikkoo oo, mut paljon on muuttunu siitä. Hassua.
”Rami”, mä tajuun Siljan mutsin ilmestyneen takas keittiöstä. ”Silja ei varmasti tykkää, että mä sanon tän, mutta mä sanon sen silti Siljan äitinä. Älä satuta Siljaa.” Se sanotaan kuin ystävällinen neuvo, mut jotain uhkausmaista siinä on.
”Ei oo tarkotus”, mä vastaan hermostuneen vilpittömästi.
”Emmä sitä epäilekään”, Siljan mutsi vastaa. ”Mutta mä toivon, että sä olet tosissasi Siljan kanssa. Ei mitään pelejä.”
Mä en ymmärrä ja se varmaan näkyy mun kasvoilta.
”Musta tuntuu, että Silja on jääny aika yksin. Jos sä annat Siljan ymmärtää, että sä olet nyt tässä, sä et voi huomenna todeta, ettei kiinnostakaan.”
”Samat sanat”, mun suusta pääsee. Mä purasen kieleeni. Vaikka mua ärsyttää sen epäilevä asenne, mun ei varmasti kannattais sanoo noin.
”Anteeksi?” Siljan mutsi kysyy tyrmistyneen yllättyneenä.
”Silja tarvitsee sua enemmän kuin sä oot läsnä”, mä uskaltaudun sanomaan.
”Mä en ymmärrä, millä oikeudella...”
”Okei, valmis, mennään”, Siljan nauravainen ääni katkasee sen mutsin jo varsin vihasen puheen.
Silja on kaunis. Se on laittanu vähän meikkii ja jättäny hiukset auki. Farkut on perustiukat ja sen paita on siljamainen, mut värikkäämpi ja sen verran normaalia tiukempi, et Siljan muodot näkyy. Miten mä joskus ajattelin, ettei se muka oo hot?
”Mä tuun kun tuun”, Silja sanoo mutsilleen ja laittaa kenkiä jalkaansa. Mutsi ei jatka puhettaan mulle, mut katsoo mua tää-ei-jää-tähän -ilmeellä. Mä yritän pitää kasvoilla mahdollisimman neutraalin ilmeen.
”No, ei nyt ihan niin käy, nuori nainen, tiedät mitä on sovittu”, Siljan mutsi naurahtaa kireesti ja Silja näyttää sille hymyillen kieltään avatessaan ovea. Käytävässä on jo helpompi hengittää.
Ehkä. Kävellessä bussipysäkille puhe ei oikein lähde. Joka kerta, kun mä avaan suuni, mä toivon, et tajuisin vaan pitää sen kii. Ja joka kerta, kun tulee hiljaisuus, mä toivon, et keksisin jotain sanottavaa. Tuntuu kevyeltä helpotukselta tajuta bussin olevan jo melkein pysäkillä ja ottaa kevyt spurtti, jotta ehditään siihen. Hetken on sallittua tasata hengitystä ja olla hiljaa. Mennä vain yllättävän tyhjän bussin perälle Siljan viereen ja olla tyytyväinen, ettei bussissa oo tuttuja.
”Mä asuin tuolla pienenä”, Silja sanoo hetken kuluttua ja osoittaa valkoisia rivareita. ”Silloin kun äiti ja isä oli vielä yhdessä. Joskus mä oon miettiny, miten erilaista elämä ois, jos mä asuisin siellä vielä.”
”Mikä sit ois erilailla?”
”Kotona ois enemmän elämää, kun siellä asuis useampi ihminen. Ei ois aina niin hiljaista.”
Mun pitäis kertoo Siljalle mun ja sen mutsin keskustelusta. Mitä mä menin sanoo sille, se kuulee siitä kuitenkin myöhemmin. Mut... mut tuskin Silja innostuu siitä, et mä puutuin sen asioihin. Enkä mä haluu minkään pilaavan tätä iltaa.
”Ehkä me käytäis yhdessä lomareissuilla, pääsis Tallinnaa pidemmälle”, Silja jatkaa pohdintaansa.
”Et sä oo käyny Tallinnaa pidemmällä?” mä ihmettelen ja tajuun Siljan ilmeestä, et äänensävy ois voinu olla vähän toinen. Hemmetti.
”No, oon mä joskus, mut en kovin usein.”
”Sori. Ei mun ollu tarkotus olla ilkee.”
”Ei se mitään”, Silja vastaa. Hiljaisuus. Mä tajuun, etten oo koskaan istunu näin lähellä Siljaa. Tuttu kukkainen tuoksu tuntuu nenässä. On niin keveä olo, et melkein pelkää nousevansa ilmaan. Ajatuksen juoksua se ei kuitenkaan edistä.
”Sä oot siis aina asunu täälläpäin?” mä lopulta kysyn. Laimeeta Rami, tosi laimeeta. 
”Joo, oot sä?”
”No en aina samassa talossa, mut täällä päin joo. Kuinni?”
”Sit sä osaat varmaan tän bussireitin ihan yhtä ulkoa kuin mäkin. Mut silti. Mä oon aina halunnu tehä näin. Tarkista meneekö oikein.”
Mä en ehdi kysyä tarkemmin, kun Silja sulkee silmänsä tiukasti ja alkaa selostaa. Milloin molemmin puolin on metsää, milloin pysähdytään valoihin ja niiden jälkeen tulee käännös oikealle. Koska ylitetään silta, hautausmaa vasemmalla, vieläkin, oikealla keltainen talo, lisää keltaisia taloja, hautakivimyyntiä, oikealla hautausmaalle vievä tie, oikealla kallioleikkaus, kerrostaloja, ostoskeskus, pysähdys Pihlikseen vievän tien liikennevaloihin.
”Onko menny oikein?”
”Ei, ollaan jo Viikissä”, mä vastaan tyynesti ja Silja avaa hämmästyneenä silmänsä.
”Senkin!” Silja huudahtaa ärsyyntyneen huvittuneena ja tökkää mua kyynärpäällä kylkeen. ”Ollaan just siellä missä mä sanoin! Menikö oikeessa rytmissä?”
”Joo.”
”Jes!”
Mä katson sitä hymyillen ja pyörittelen kevyesti päätäni.
”Mitä?”
”Ei yhtään mitään.”
”Okei, sit mä jatkan”, Silja totee ja sulkee taas silmänsä.


SILJA


”Karkkii vai popparii?” Rami kysyy.
”Popparii.”
”Okei, mä käyn hakee.”
Tennari on perjantai-illan kunniaksi täynnä porukkaa ja me saadaan juuri ja juuri liput meiän leffaan. Istun penkin reunalla ja seuraan ympärillä olevia ihmisiä, kaveruksia, yksinäisiä, pariskuntia. Vastapäisellä penkillä istuu suunnilleen meiän ikäiset tyttö ja poika, ihan toisissaan kiinni, aina välillä söpösti suudellen. Ja vaikka yritän olla katsomatta niitä, niin välillä katson ja hymyilen. Yritän olla ajattelematta, että me ollaan samanlaisia, eihän me seurustella, ei olla koskaan edes suudeltu. Ja silti en voi olla ajattelematta sitä.
Rami palaa takaisin valtavan poppariastian ja limun kanssa.
”Paljon fiksumpaa ostaa iso yhteinen kuin omat pienet”, Rami ilmoittaa, lyö kätensä pylvääseen ja melkein kippaa popparit lattialle.
”Älä sano mitään!” Rami varoittaa ja saan juuri ja juuri pidettyä suuni kiinni. En sano mitään silloinkaan, kun Rami on kompastua leffasalin rappusiin. Tai kippaa kourallisen poppareita mun tuolille, ennen kuin ehdin istua siihen. Mutta virnuilua en saa pois kasvoiltani.
Valot pimenee, leffa alkaa. Vatsanpohjan perhoset levittelee edelleen siipiään. Leffateatterin penkit on kaukana toisistaan, yhtä lähellä toisella puolella istuu ihan vieras jätkä. Ja silti tiedostan koko ajan olevani Ramin vieressä, kun nappaan meiän yhteisiä poppareita ja yritän olla tekemättä sitä yhtä aikaa Ramin kanssa, jotta meiän kädet ei vahingossa koskettaisi toisiaan. Leffan alku menee ihan ohi.
Leffa pääsee kunnolla vauhtiin, popparit loppuu. Hetkeksi elokuvan taika toimii, unohdan itseni ja keskityn vain edessäni esitettävään tarinaan. Kunnes tunnen käsinojan pehmeydessä uinuvalla kädelläni kosketuksen, Ramin käden omani päällä. Se tuntuu lämpöiseltä, vähän karhealta, hiukan rasvaiselta, hitusen kutittavalta. Ensin Ramin kämmen vain pysyy paikallaan kämmensyrjäni päällä, mutta sitten sormet etsiytyy sormieni lomiin kuin niiden kuuluisi olla niin. Tunnen vain Ramin käden kädelläni ja liihottelevat perhoset vatsassani, kaikki muu katoaa.
Lopputekstit alkaa rullata, leffa on lopussa. Kaksi tuntia liihotti kuin siivillä. Salissa alkaa kuhina, ihmisillä on kiire eteenpäin illassaan. Rami nostaa äkkinäisesti kätensä pois kuin varmistaen, ettei kukaan huomaa. Ihan niinkuin voisin mitenkään olla huomaamatta.
”Mitäs sitten?” Rami kysyy, kun me päästään ulos lempeään kevätiltaan. ”Suunta busseille?”
”Mennään kahville.”
”Kahville?” Ramin naurahduksesta kuulee, ettei se ehdottaisi samaa.
”Kahville.”
”Okei. Sano sä suunta.”
Valitsen portaat alas Narinkkatorille ja päädyn väistelemään portaikossa hengaavaa nuorisoporukkaa. Esteradan jälkeen pysähdyn häkkyrämäisen taideteoksen eteen odottamaan Ramia, jolla kestää hieman kauemmin päästä läpi.
”Mitä tää sun mielestä esittää?” kysyn ja tuijotan edelleen teosta.
”Salmiakkikuviopuu”, Rami vastaa hetken mietittyään.
”Musta tää on kaunis häkki tolle sisäpuolelle laitetulle mustalle kivikuutiolle. Onko se häkki, joka suojelee sitä kuutiota vai estää ulospääsyn, sitä mä en tiedä. Mut arvaa, miten tästä sais kauniin?”
”No?”
”Noiden rautojen lomassa lentelisi perhosia”, vastaan ja näen ne perhoset mielessäni.
”Ja ne pysyis siinä taideteoksessa eikä karkais, koska ois kiinni jalasta pikkuruisilla ketjuilla?”
”Hyi!” älähdän ja lätkäsen Ramia rennosti oikean käden kämmensyrjällä vatsaan. Se nappaa käteni kiinni ja pujottaa oman vasemman käden sormensa sormieni lomaan.
”Ja jos ne ois hopeiset, tosi sirot ketjut, niin ne ois kaunis lisä tuota teosta.”
”Ja sitten kun perhoset lentelisi ympäriinsä, niin pian teos olisi täynnä hirttäytyneitä perhosia”, jatkan Ramin visiota. ”Nimi olisi ’Kauneuden kuolema’”.
”Hei, selvitä tekijä ja pistä ideaa sille, ehkä se jatkojalostaa teostaan!”
”Heti huomenna”, vastaan ja me lähdetään käsikädessä kävelemään Manskua kohti.
Melkein kesäisen lämmin ilta. Kevään tuoksu. Ilta-auringonsäteet Manskun katukivillä. Kaupungin ihmisvilinä. Perjantai-illan hyväntuuliset ihmiset, joiden joukkoon on hyvä kadota. Jo kunnolla humalassa olevat, joita väistellessä Ramin ote kädestä vain tiukkenee. Onni, joka kuplii suloisesti vatsanpohjassa, jännityksen perhosten jo lennettyä siniselle taivaalle.
”Minne me ollaan menossa?” Rami kysyy, kun me ollaan jo ohitettu Kolmen sepän patsas ja käännytty Stockan kulmalta kävelykadulle.
”Kohta näät”, lupaan arvoituksellisesti ja vedän Ramia Espaa päin.
Me saavutaan kahvilaan, joka näyttää juuri niin lämpimän tunnelmalliselta kuin muistinkin. Olen käynyt siellä kerran äidin kanssa ja jotenkin olen nähnyt mut ja Ramin siellä istumassa kahvilla kuin jossain ranskalaisessa elokuvassa nuoren parin Pariisissa. Sellaisen palan mä haluan tähän iltaan.
”Anteeksi”, ystävällisenoloinen tarjoilija pysäyttää meidät ovensuussa, ”mutta meillä on tähän aikaan illasta ikäraja ja te ette taida olla riittävän vanhoja.”
”Me oltaisiin tultu vain kahville”, sanon hämilläni.
Kahvila on täynnä tyylikkäästi pukeutuneita vanhempia ihmisiä, pariskuntia, aikuisia kaveriporukoita. Mä vilkaisen itseäni ja Ramia, näen meidät hetken tarjoilijan silmin ja ymmärrän kyllä. Mutta en ole valmis luovuttamaan.
”Me haluttiin tulla juuri tänne”, vastaan jo varmemmin, tunnen Ramin otteen kädessäni ja hymyilen tarjoilijalle anovasti.
Tarjoilija mittailee meitä hetken päästä varpaisiin edelleen ystävällinen ilme kasvoillaan ja kysyy lopulta:
”Vain te kaksi? Kavereita ei ole tulossa perässä?”
”Ei, vain me kaksi”, vakuuttelen ja tarjoilija lupaa tehdä tämän kerran poikkeuksen. Kiitän kauniisti ja me mennään tiskille tilaamaan.
Lopulta me istutaan pienessä nurkkapöydässä kahvi Ramin ja latte mun edessä, keskellä suklaakakkupala kahdella haarukalla. Me katsotaan toisiamme. Nostan käden pöydälle ja Rami tarttuu siihen, hivelee sormiani omillaan. Ja mä toivon, että se tulisi lähemmäksi, kumartuisi suutelemaan mua, nyt en estäisi sitä. Mutta Rami ei tee niin, päästää kädestäni irti ja maistaa kahviaan.
”Ei ihan mun perus perjantai-illan juoma, mut hei mikäs tässä.”
”En mäkään normaalisti juo kahvia, teetä yleensä.”
”Mä kyllä tarkoitin...” Rami ehtii aloittaa, kun keskeytän sen.
”Kyllä mä ymmärsin, mitä sä tarkoitit.”
”Vaikka helpommin mä yleensä saan kaljaa kuin näköjään kahvia”, Rami toteaa huvittuneena.
”Kahvi on vaarallinen ja pahasti koukuttava piriste”, valistan kuin tämä olisi ihan uutta tietoa Ramille. ”Mutta ei tässä ole kyse kahvista”, supatan hiljaa.
”Mistä sitten?” Rami ei tiedä, ollako leikissä mukana vai ei.
”No hei, mikä on maailman vaarallisin ja koukuttavin huume?”
”No?”
”Sokeri”, vastaan hiljaa kuin salaisuuden. ”Ne yritti pitää meidät erossa tästä suklaakakusta.” Lohkaisen kakusta ison palan ja pistän suuhuni.
”Ne ei onnistunu”, Rami sanoo vakavalla naamalla ja lohkaisee oman palan. ”Me ollaan kohta varmaan totaalisen sokerihumalassa.”
”Varmasti”, vastaan samaa vakavuutta tavoitellen, mutta lopulta mun pokka pettää ja räjähdän nauruun. Tarjoilija katsoo meihin moittivasti ja mä onnistun hillitsemään pahimman nauruni.
”Mut vakavasti, mä en oikein tiiä, uskonko mä tohon sokerin vaarallisuuteen”, Rami sanoo.
”Kuinni?”
”No, emmä tiiä, kaikki on vaan aina niin helvetin vaarallista. Vältä rasvaa, ainakin eläinrasvaa. Suola on vaarallista, piilosuolaa kaikkialla. Energiajuomat on vaarallisia, ei vaan vielä tiedetä, millä kaikilla tavoilla. Tupakka tappaa. Alkoholi myrkyttää. Sitrushedelmät tuhoaa hampaat. Lihansyönti tuhoaa maapallon. Ja sokerikin on muuten täyttä myrkkyä. Eli syöminen tappaa, syömättömyys vaan vielä nopeemmin.”
”Porkkana”, totean pohdittuani Ramin sanoja hetken, ”porkkana on terveellistä. Ja mustikat.”
”Ja yksistään niillä eläminen tappaa ihmisen hitaasti kiduttamalla”, Rami sanoo ja nostaa kahvikuppiaan huulilleen.
”Terveellinen kidutus. Sen kunniaksi syön tätä epäterveellistä, mutta elämänlaatuani parantavaa suklaakakkua.” Haarukka halkaisee kakusta taas ison palasen. Tietysti huomaan vasta tungettuani sen suuhun, että pienempikin olisi riittänyt. Yritän jauhaa sitä palaa huomaamattoman tyylikkäästi siinä onnistumatta. Yritän auttaa tilannetta ottamalla siemauksen latteani, mikä ei ole hyvä idea. Lopulta saan palan syödyksi nolouden punan noustessa kasvoilleni.
”Sä olit oikeassa, sokeri on tappavaa, kannattaa varoa”, Rami virnuilee. Yritän tuijottaa sitä terävästi, mutta onnellisuus on tylsyttänyt terän mun katseesta.
”Mut oikeesti, eksä usko noihin valistusjuttuihin? kysyn tosissani kakkupalasta lopullisesti päästyäni.
”Kyl mä nyt jotkut jutut otan faktoina, niinku nyt vaikka tupakan tappavuuden, mut muuten musta tuntuu, et kaikissa asioissa on monta puolta ja jossain vaiheessa nyt kerrotut jutut kuitenkin kumotaan.”
”Suhtaudut sä kaikkiin juttuihin noin epäillen?”
”Kyl mä varmaan. Emmä oo aatellu sitä. Ehkä mä en vaan oikein luota mihinkään.”
”Luota ittees.”
”Ai et se ois sitten se varma juttu? Lisää sun mottoja.”
”Vaikka niin.”
Tulevaisuus, maailma, Beatles, perjantai, äsken nähty leffa. Kaikki yhdessä ja erikseen nousee puhepilvinä meiän pöydästä. Kakku katoaa sanojen lomaan, latte loppuu häiritsemästä ajatuksia. Mutta pohdinnoille, ajatuksille, vitseille, unelmille, niille ei loppua näy. Rami nojautuu eteenpäin, katsoo mua silmiin vinohymy huulillaan ja kuuntelee mun älyttömiä juttuja. Rami tekee leffa-analyysia  ̶  en selvästikään kyennyt seuraamaan koko leffaa  ̶  käsien heiluessa suurin elein ja sukii silmille tippuvia hiuksia taaksepäin. Hetki, johon maailma voisi pysähtyä. Muttei niin tee.
”Mun on pakko ehtii seuraavaan bussiin”, huomaan lopulta. Olen vilkuillut jo tovin kelloa, todennut muutamaan otteeseen bussin just menneen, mutta seuraavasta en voi myöhästyä.
”Tai oot arestissa koko kesän vai?”
”Tuskin, mut mä haluun pitää lupauksista kiinni, ehkä mutsikin sitten pitää omistaan.”
Hetken tuijotan tyhjää kuppiani, mutta päätän sitten olla tuhlaamatta äitiin enää yhtään enempää ajatuksia.
”Kesä, oikeesti kesä! Kolme viikkoa ja sit koulu on ohi. Voit sä uskoa?” tartun sanaan, joka jo itsessään lämmittää.
”Ulkona on lämmin, motivaatio on kadonnu, joo, kyl mä voin uskoo, et kesä tulee ja vapaus koittaa”, Rami vastaa ajatuksesta nauttien.
”Joo joo, mut aattele, koko peruskoulu on ohi. Kaikki muuttuu, me ei palata enää samaan kouluun syksyllä.”
Rami katsoo hetken mun ohi, sitten mua silmiin, tuntuu miettivän sanojani. Jotain lopullistahan niissä on.
”Emmä oo tainnu aatella sitä. Mä oon oottanu kesää, koulun loppua tietty, halunnu muutosta, enkä kuitenkaan oikeesti tajunnu sitä.”
”Tietsä, vielä jouluna musta tuntu, et peruskoulu ei lopu ikinä, enkä mä uskonu, et mä voisi ikinä kaivata tätä aikaa”, sanon turhankin kovasti ja pyörittelen lusikkaa tyhjässä lasissani. ”Ja nyt, mä pelkään, että sekin muuttuu, jonka mä en haluaisi muuttuvan.”
Nostan katseeni Ramiin, katson sen tummiin silmiin vähän epäröiden. Katson, vaikka niiden katse tuntuu tavallista tarkemmalta.


RAMI


”Se bussi, kauan täältä menee asemalle?!” Silja pomppaa yllättäen ylös. Mä vilkasen kelloo.
”Ehtii, mut pitää ehkä juosta”, mä julistan tuomion.
”Eksä juonu sun kahvia?” Silja totee vilkaistuaan pöydästä, et kaikki on mukana.
”Kahvi ei oikein oo mun juttu kuin aamuisin”, mä myönnän ja lähden Siljan perässä pujottelemaan kahvilapöytien läpi. Oven luona tuttu tarjoilija huikkaa hyvästejä ja Silja hymyilee sille valloittavasti.
”No mulla ei oikein koskaan”, Silja myöntää, kun me rynnitään puolijuoksua Espaa pitkin ja yritetään olla törmäämättä ihmisiin.
”Miks me sit mentiin kahville?”
”Se tuntu sopivan hullulta jutulta tehdä”, Silja vastaa ja loikkii Stockan viereisellä kävelykadulla kivilaatalta toiselle vauhdin hidastumatta juurikaan.
Stadi on muuttunu hämäräks, enkä mä nyt tarkoita vain valon vähentymistä. Ihmiset on äänekkäämpiä ja enemmän kännissä ja kun itte ei oo, mä huomaan sen ärsyttävän mua. Tulee faija mieleen. Kaupunkina Stadi on loppujen lopuksi pohjattoman tylsä, mut Siljan kaa se vois olla seikkailuu. Yhtä päätöntä kuin hyppiä ruudulta toiselle.
Makkaratalon kulmalla hengaa nuorisoporukka. Kuin meiän jengi. Samanlaista hengausta, dokaamista, ajantappamista. Meiän jengi näyttää varmaan tällä hetkellä ihan samalta, ne on vissiin taas rantsussa, kun sääkin on jo vähän parempi, niin mä oon ymmärtäny. Parempi siellä on hengata kuin tässä keskellä betonia. Mä kattelen sitä porukkaa ohihönkiessäni, kun äkkiä tajuun tutun olemuksen ihan mun vieressä ja mun jalat pysähtyy hämmästyksestä.
Mike kattoo mua suoraan silmiin. Se on selvästikin huomannu mut. Sen olemuksesta huokuu sama pätemisen tarve kuin ennenkin, sama halu peittää älyn puute muskeleilla ja pelottavuudella. Hetken se näyttää harkitsevan mun luo tuloa, mut kääntää sit päänsä toisaalle kuin unohtais mut täysin. Mä hymähdän sille ja jatkan omaa matkaani.
”Mikä se oli?” Silja kysyy.
”Selvitetty ongelma”, mä vastaan hymyillen voitonriemua.
”Siinä se jo on!” Silja huudahtaa äkkii ja osoittaa tuttua bussinumeroa liikennevalojen toisella puolella. Valot vaihtuu ja mä vedän Siljaa perässäni viimeiset kymmenet metrit bussipysäkille. Mä heilautan itseni ovista sisään, näytän bussikorttia lukijalle ja vilkasen bussiin etsien meille istumapaikkaa.
”Hartsa! Mitä helvettiä sä täällä teet?!”
Sanat bussin perältä on kuin märkä rätti suoraan mun kasvoille. Mä haluun olla kuulematta niitä, mut tajuun, ettei kuurous tee musta näkymätöntä. Vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Jalat kuljettaa mut aina bussin perälle asti ja mä kiepsahdan vapaalle paikalle peräpenkin eteen. Mä vilkasen bussin etuosaan. Silja ei seurannu mua, vaan jäi istumaan etupenkkeihin. Vittu. Mä käännyn peräpenkkiä kohti bussin lähtiessä jyristen pysäkiltä.
”Mitäs te täällä teette?” mä kysyn katseen kulkiessa Jamalista Odeen, Jesseen ja Jannaan ja tajuun toisella puolella käytävää Oonan ja Tonin.
”Lähettiin leffaan”, Jamal selittää. ”Missäs sä olit?”
”Leffassa.”
”Yksin?” Oona kysyy epäillen.
”Sen sun muijas kaa?” Ode ehdottaa.
”Serkun kaa, se lähti Espooseen päin”, mä valehtelen silmääkään räpäyttämättä.
”Mitä te olitte kattoo?” Ode kysyy. ”Ehkä me oltiin samassa.”
”Tuskin”, mä vastaan ja käännyn istumaan penkillä eteenpäin. Hetken mä uskon kuulevani vielä Oden lisäkommentteja, mut ei niitä kuulu. Porukka alkaa lätisee jostain ihan muusta ja jättää mut rauhaan.
Mä katselen Siljan takaraivoo, sen olemusta, mitä nyt penkin takaa pystyy näkemään. Katselen, niin kuin oon katsellu jo monta vuotta, vaikka oon tajunnu sen vasta muutama viikko sitten. Kaikki alko vihdoin tuntuu menevän oikein ja sit... mä mokasin.




Mä nään, et Silja katsoo viestin, painaa sitten puhelimen pois ja kääntää katseensa ikkunaan. Mä melkein nään Siljan kasvot ikkunan heijastuksesta, mut en riittävästi nähdäkseni sen ilmettä. Mut kyl mä sen arvaan ilmankin.
Vittu. Ei tän näin pitäny mennä. Miksei Silja seurannu mua bussin perälle? Odotinko mä oikeesti sen seuraavan? Mun ois pitäny huikkaa frendeille nopeesti moit ja jäädä istumaan Siljan viereen. Vai enkö mä oikeesti kehtaa olla Siljan kaa niiden nähden? Mä haluisin nousta ylös, kävellä Siljan luo, heittää siihen vieruspenkille istunu mummo muualle ja istahtaa Siljan viereen, unohtaa kaikki muut. Mut en mä pysty siihen. Eikä sitä mummoakaan voi pyytää siirtymään. Seli seli. Vittu mä oon idiootti.




Mä tungen puhelimen taskuuni ja tuijotan eteeni. Ankein bussimatka ikinä.
”Hei, eiks toi oo Silja?”
Mä havahdun ajatuksistani ja tajuun Siljan nousseen ylös ja seisovan keskiovilla valmiina jäämään pois kyydistä. Tiirailen jo melkoiseen pimeyteen bussin ikkunoista ja huomaan meiän todellakin jo olevan himassa päin. Mä käännän taas katseeni Siljaan, joka ei vahingossakaan katso bussin takaosaan. Bussi pysähtyy, Silja jää pois, mä en.
”Oliks se yksin? Emmä tienny, et se noin myöhään saa olla ulkona”, Oona naureskelee.
”Siljalla on varmaan salainen poikaystävä”, Janna jatkaa.
Mun ärsyyntyny katse kääntyy niihin päin, mut kumpikaan ei huomaa mua lainkaan. Sen sijaan Jannan takaa mua tuijottaa Iida. Sen katse ei väistä ja äkkiä mulle tulee epämiellyttävä tunne siitä, et Iida tietää.



maanantai 4. toukokuuta 2020

Koulussa kuohuu


SILJA


Saatan vieläkin tuntea Ramin kosketuksen hiuksillani. Suloisen kuplinnan vatsanpohjassa. Toiveen, että Rami suutelisi mua. Pelon, että Rami suutelisi mua. Järjen, joka uskoi pelkoa ja esti sen tapahtumisen.
Luin koko sunnuntain viimeisiin kokeisiin. Äiti ehti moneen kertaan todeta, että olen varmasti lukenut riittävästi. Ehkä olisin, jos jokaisen asian tajuamiseen ei tarvittaisi vähintään kolmea lukukertaa. Mutta ajatukset harhailee, ne on Ramissa. Odotan viestejä, joita ei ole tullut. Miksi tulisikaan, pyysinhän Ramia lähtemään. Mutta pakkohan sen on tajuta, etten halunnut sitä pois. Olisihan?
Kouluun meno jännittää enemmän kuin varmaan koskaan. Sunnuntai oli pumpulin keveissä unelmissa leijailua, maanantai on kovaa todellisuutta. Miten asiat olisi nyt toisin? Tai pahempaa: mitä jos ne ei ole muuttunut lainkaan?
Olen ajoissa koulussa, kuvittelin istuvani ensimmäisenä tyhjällä käytävällä, mutta olin väärässä. Käytävänperä kuohuu jo.
”Siis mitä on tapahtunu?” kuulen Iidan kysyvän ihmeissään. Istahdan kauemmaksi, silti riittävän lähelle kuulemaan puheen. Otan kirjan esiin, vaikken kuvittelekaan lukevani sitä.
”Sä et oo vielä kuullu!?!” Janna kysyy vähintäänkin yhtä pöyristyneenä.
”Iida ei tainnu olla siinä ryhmässä”, Oona vastaa tympeän toteavasti ja mä tajuan sen itkeneen.
”Mä voin kertoo”, Janna lupaa ja sen kasvoille syttyy kunnon juoruiluilme. ”Hartsa jätti Oonan!”
”Mitä!?!” Iida kysyy ihmeissään. ”Miks?”
”Ei mitään selitystä”, Janna vastaa salamyhkäisesti. ”Oona odotti Hartsaa käymään sunnuntaina, mut Hartsa jätti Oonan viestil.”
”Älä viitti!” Iida huoahtaa. Salkkarit on pientä draamaa näiden rinnalla.
”No kato!” Oona tunkee kännykkäänsä Iidalle, joka nappaa sen ahnaasti ja lukee ilmeisesti viestiä.
”Siis oikeesti! Ihan sika koko jätkä!” Iida huudahtaa.
”Mikäs tääl on meneillään?” Jamal ilmestyy paikalle Toni kannoillaan. ”Eiku joo, onks tää se eilinen juttu?”
”Oot sä nähny Hartsaa?” Oona kysyy, tajuaa olleensa liian innokas ja jatkaa: ”Siis ei sillä, et mua kiinnostais.”
”En, en mä tiiä kuin mitä chattailtiin”, Jamal vastaa rennosti.
”Siis mistä te puhutte?” Otto ilmestyy puuttumaan puheeseen.
”Oona ja Hartsa”, Toni valistaa ja Otto viheltää pitkään.
”Eiks se puitu jo eilen?” se ihmettelee ja musta näyttää kuin Oona alkaisi itkeä.
Samalla tajuan puhelimen piippaavan viestiä.




RAMI


Mä oon tottunu siihen, et mun tulo kouluun huomataan kyllä. Mä tunnen itteni silti harvoin niin odotetuks kuin tänään. En oo ees mitenkään myöhäs, mut silti kaikki tuntuu jo olevan paikalla ja niiden kaikkien katseet kääntyy muhun. Okei, mä liioittelen hieman, ehkä vain puoli luokkaa tuijottaa mua. Meiän jengin muijat istuu yhellä penkillä Oonan ympärillä ja jätkät parveilee epämääräsesti kuin korppikotkat haaskan ympärillä. Mun katse etsii Siljan. Se on syventyny kirjaan, eikä katso muhun. Edes sen ohi kävellessä musta ei tunnu, et se vilkaisis mua. Mä kävelen Jamalin ja Tonin luo niin rennosti kuin pystyn.
”Moi! Mikä meininki?”
”Arvaa”, Jamal sanoo huvittuneesti ja nyökkää muijiin päin. Mun ymmärtävä nyökkäys tuntuu syyllisyyden tunnustamiselta.
”Hartsa, mä en tajuu sua”, Toni alottaa kummallisen kiukkuisenoloisena. ”Sulla on tommonen muija ja sä vaan ilmotat, ettei kiinnosta. Miks?”
”Sitä me muutkin ihmetellään”, Ode huokaisee kaihoisasti.
”Ei se kuulu teille”, mä vastaan yrittäen saada ilmoille tämä-oli-nyt-tässä-piste -äänensävyä.
”Juu ei”, Jamal myöntää leppoisasti ja totee samaan sävyyn perään, ”mut mä luulen, et sä Hartikainen mokasit.”
Mä katsahdan Oonaa, jonka vihamielisyydestä ei jää mitään epäselvyyttä, vaikkei se muka huomaakaan mua. Sama fiilis levii muuhun jengiin. Helvetti. Mielessäni mä suostun myöntämään mokanneeni tän homman. Sunnuntaina kaikki tuntui selvältä. Mä näin mielessäni vain Siljan ja halusin erota Oonasta niin pian kuin mahdollista. Emmä ees keksiny, miks mä alun perin olin alkanu olee sen kaa. Ehkä koska kaikki tavallaan odotti sitä. Koska Oona on hyvännäköinen ja ihan jees tyyppi. Siks kai. Mut ei me kuuluta yhteen ja tuntui reilulta lopettaa suhde samantien. Emmä ihmeemmin miettiny, pistin vaan viestii ja kirjotin niin kuin asia oli. Okei, kai mä kuvittelin pääseväni myös helpolla. Oonalta riitti viestejä. Mä vastasin pariin ekaan. Kun viestien tulo loppu, mä uskoin selvinneeni. Nyt vitutti, etten tajunnu tehdä toisin.
Mä kerään kaiken rohkeuteni kasaan ja astelen sen muutaman metrin matkan muijien piirin reunalle. Katseet on kuin litsari poskelle.
”Oona, voisiks jutella mun kaa?” mä saan kysyttyä ja yritän keskittää kaiken huomioni Oonaan ja olla huomaamatta muuta mua mulkoilevaa porukkaa. Oonan katse on tappava ja mä oon jo valmiina pakenemaan paikalta. Oona kuitenkin nousee hitaasti ylös tympääntyneenä kuin sanoen ”mitä välii” ja tulee mun jäljessä käytävän perälle. Se pysähtyy selin muuhun porukkaan, vetää kädet puuskaan eteensä ja jää tuijottaa mua. Mä taas nään Oonan takaa koko käytävällisen porukkaa, josta osa sentään yrittää esittää välinpitämätöntä meitä kohtaan, mut joiden kiinnostuksen mä tunnen painostavana. Näennäisesti me ollaan Oonan kaa kahden, käytännössä mikään ei jää meiän kahdenkeskiseksi.
”Okei, oliks sul viel jotain sanottavaa vai pistätkö viestii?” Oona kysyy myrkyllisesti.
”Sori. Mä hoidin tän jutun tyhmästi.”
”Ai nyt sä sen tajuut?”
”Sori. Mitä muuta mä voin sanoo? Mä en vaan nähny meitä enää yhdessä ja ajattelin, et ois reiluu sanoo se sulle heti. Ei ois pitäny pistää sitä viestil, mut ei se muuta mitään.”
”Onks sul joku toinen? Vai pelkäät sä jotain?” Oona kysyy pistävästi. Mä en pysy perässä sen ajatuksenjuoksussa. ”Kun mä oon valmiina antaa sulle, niin sä jätät mut ja juokset karkuun!”
Vittu. Mä unohdin meiän treffit. Mä vittu oikeesti unohdin, et mun piti mennä Oonalle, et se odotti... Vittu. Oona teki hyvin selväks, mitä se halus, ja mä unohdin! Mä tunnen itteni idiootiks. Mä oisin voinu tehdä tän parempaan aikaan. Ei vittu. Hetkeen mä en tiedä, kumpi vituttaa mua enemmän: se et mä missasin tilaisuuden vai se mitä muut musta ajattelee.
”No, panet sä jotain muuta?” Se ei oo huuto, mut mä oon aivan varma, et puol käytävää kuulee sen. Mua alkaa hermostuttaa koko tilanne. Vittu.
”En”, mä vastaan kireesti. Tää keskustelu ei johda mihinkään. ”Sori Oona. Mul ei oo enää mitään sanottavaa.” Mä kävelen Oonan ohi, jätkien luo.
”Jos mä en kelpaa sulle, niin kuka sitten?” Oona huutaa mun perään. Sen äänen kiukku on laantumassa ja itku tulossa tilalle. Mä en käänny, mitä se auttais. Mä haluisin kadota maan alle. Mut siinä mä oon, kaikkien katseiden edessä, hiljaseks muuttuneella käytävällä. Mä yritän olla katsomatta ketään, kuin toivoen, et sillä mut unohdetaan. Mut mun katse etsiytyy väkisin Siljaan, joka ei vieläkään katso mua. Silja. Ehkä tää kaikki on sen arvosta.
”Sä siis jätit sen, vaik se ois antanu sulle?” Ode saa ekana suunsa auki. ”Mä en tajuu sua.”
”Oot sä homo?” Jamal ihmettelee. ”Siis ei mua haittaa, jos oot, tunnusta vaan.”
”En oo”, mä sihahdan. Vittu.
”Sul on joku toinen, on oltava”, Toni on varma. ”Kerro pois.”
Mä en vastaa, pyörittelen vain päätäni kieltävästi. Mikä vitun ristikuulustelu tää oikein on? Mä kaivan kännykän taskusta ja keskityn siihen. Mä en haluu ragee.
”Oonal oli hyvä pointti; jos se ei kelpaa sulle, niin kuka sitten?” Ode toistaa kysymyksen. Miksei ne voi vaan antaa asian olla? Ei se kuulu niille mitenkään. Vain mulle ja Oonalle... ja Siljalle. Mä nostan katsettani ja tällä kertaa mä löydän tutut vihreät silmät. Ne hymyilee mulle, vaikkei suu väännykään hymyyn, ja mä haluisin kävellä Siljan luo. Mut emmä voi. Mä käännän katseeni takaisin kännykkään.
”Joku toinen sulla on”, Toni inttää.
”Vaihtakaa puheenaihetta”, mä suosittelen koko ajan kireämmäksi muuttuvalla äänellä.
”Älä ny, me vaan pohditaan tätä asiaa”, Ode vittuilee. Kohta se saa pohtia mun nyrkkiä.
”Hei, tiiätteks te jo kuka se on?” Jesse ilmestyy jostain kysymään.
”Kuka?” Ode ihmettelee.
”No se muija  ̶  tai jätkä”, Jesse virnistää mulle, ”jonka kanssa Hartsa on?”
”Vittu antakaa jo olla!” mä huudan ja varmaan lähtisin pois, jollei maikka just silloin kopsuttais käytävää pitkin paikalle. Se saa jätkienkin suut hieman supummalle, vaikkei se niitä kokonaan sulje.
Tunnilla mä pystyn jo vähän ajattelee, Oonan mielenosoitukset pystyy rajaamaan näkökentän ulkopuolelle ja jätkien supatukset hukkuu tunnin työskentelyyn.




SILJA


”Silja, oota!”
Päivässä tuntui olevan vain yksi ainoa puheenaihe. Se kulki juoruina suusta suuhun, eikä hellittänyt edes iltapäivää kohden. Hartsalla ja Oonalla oli riitaa ja ne erosi. Hartsa jätti Oonan, koska tämä ei ole riittävän kaunis. Hartsa jätti Oonan, koska tämä ei ole riittävän älykäs. Hartsa jätti Oonan, koska seurustelee yhden meiän koulun lukiolaisen kanssa, joo just se pitkä tumma tyttö, jota näkee epäilyttävän paljon yläasteen aulassa. Oikeastaan se oli Oona, joka jätti Hartsan, koska Hartsa ei suostunut menee sänkyyn Oonan kanssa, koska Oona ei ole riittävän nätti. Tai oikeastaan kyse on siitä, että... Versioita riitti, tarinaa oli salkkareiden puolikkaan tuotantokauden verran. Yleensä kuuntelisin niistä yhden mahdollisimman luotettavasta lähteestä ja antaisin asian olla. Nyt kuulin ne kaikki, en saanut suljettua korviana niiltä. Haluaisin nauraa niille, nauraa ihmisten draamanhalulle. Nauraa juorumyllyyn vettä heittävälle Oonalle. Mutta en Ramille. Vaikka se tavallaan ansaitsee tän shown, niin en siltikään.
”Silja, oota nyt!”
Tajuan lopulta kääntyä ja näen Iidan juoksevan mun luo. En muista puhuneeni sen kanssa moneen viikkoon, joten on yllättävää nähdä sen juoksevan mun perään, ihan väärään suuntaan sen oman koulumatkan suhteen. Pysähdyn kuitenkin ja jään odottamaan.
”Silja”, Iida aloittaa ja puuskuttaa hieman juoksupyrähdyksensä jäljiltä, ”mitä sulla on meneillään Hartsan kaa?”
Sitä kysymystä en odottanu.
”Mulla?” yritän saada äänestäni totaalisen epäuskoisen. ”Miks mulla ois mitään tekemistä sen kanssa?”
”Älä viitti esittää tietämätöntä”, Iida vastaa varmana asiastaan. ”Kyllä mä oon nähny teiän katseet, ehkä muut ei niitä tajua, mut mä tunnen sut liian hyvin.”
”Ei. Sä kuvittelet.”
”Okei”, Iida sanoo ilkeän tyynesti, ”mä meen sit kertoo mun kuvitteluista Oonalle, katotaan ketä se uskoo.”
”Ei. Älä mee.”
”Mä oon siis oikeessa?” Iida kysyy voitonriemua äänessään. ”Sun kanssa Hartsa on pettänyt Oonaa! En ois kyl ikinä uskonu!”
”Ei”, toistan sitä sanaa, ”ei se ole niin. Ei me seurustella Ramin kaa.”
”Ramin? Ei kukaan puhu Ramista.”
”Mä puhun.”
”Eikä!” Iida huudahtaa riemuissaan tajutessaan jotain. ”Hartsa on Beatles-poju!”
Hiljaisuus on myöntymisen merkki.
”Koko tän ajan, kun mä oon kertonut sulle kaiken Moritzista, sä et oo luottanut muhun sen vertaa, et oisit kertonut noin ison jutun!” Iidan riemu on muuttunut pettymykseksi. ”Oot säkin ystävä!”
Tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa Iidan ystävyydestä, mutta jokin käskee mua olemaan suututtamatta sitä enempää. Pysyn hiljaa.
”Oona varmaan mielellään kuulis, mitä sen seläntakana on puuhailtu”, Iida jatkaa ilkeästi.
”Älä viitti”, sanon hiljaa. En halua tän shown osaksi Iidan värittämällä osalla.
”Ehkä viittinkin. Oona on kuitenkin mun ystävä.” Iida painottaa viimeistä sanaa.
”Ja mä luulin, että sä oot mun”, sanon ja käännyn.
Iida ei lähde seuraamaan. Mutta kenelle se on lojaali, sitä en tiedä.