Ei surkeempi lauantai?

RAMI


”Poika. Tääl ois sauna lämpimänä ja makkaraakin löytyy. Tuu nyt kotiin, tääl on kurjaa ykin. Eihän asiat niin honosti ole. Eihän? Älä nyt viitsi mököttäa pikku asioista, onhan meillä kivaakin yhdessä, eikös vaan! Tää on ihan naurettavaa, saatanan totaalisen älytöntä sakoilla tuolla tavalla! Ala tule nyt!”
Lauantai-ilta, kello kaksikymmentä yli seitsemän. Ihan odotuksen mukaista. Huokaus.
”Keneltä sait viestii?” Oona kysyy ja silittelee mun reittä. Se istuu mun vieressä penkillä, jonka joku on raahannu muualta tähän parhaat päivänsä nähneeseen huvimajaan, joka nököttää puiston laidalla kivenheiton päässä koululta. Peruslauantai-ilta jengin kaa.
”Faijalta”, mä puuskahdan aikomatta selittää enempää.
”Niin sä et enää asu sen luona?” Oona varmistaa. Mä nyökkään pienesti.
”Toi on varmaan kurjaa”, Oona enemmän totee kuin kysyy.
”Mä en halua puhua siitä”, mä sanon ja keskitän tiukemmin katseeni kännykän näyttöön.
”Ei sit”, Oona luovuttaa helposti, mut nostaa kättään ylemmäksi, sivelee mun huulia, mikä pakottaa mut kääntämään katsettani sen suuntaan ja työntämään suuni kiinni sen suuhun. Sitä se tietty odottikin, sen verran tiukasti se suutelee takaisin. Eikä se yhtään hullumpi siinä oo. Ympäriltä alkaa kuulua vihellyksiä, mut en mä koe tarvetta reagoida niihin, eikä vissiin Oonakaan, koska se jatkaa yhä mun ylähuulen näykkimistä.
”Hei, tää on ihan yleinen paikka!” Ode valittaa, kun meiän huulet lopulta erkanee. Mä en viitsi kääntää edes katsettani sitä kohti, vaan pidän tiiviisti silmäni Oonassa. Se hymyilee mulle ja ujuttaa sormia mun vapaana roikkuvien hiusteni lomaan. Se on taas syötävän söpönnäköinen.
”Rami”, Oona alottaa viettelevällä äänellä ja pyörittelee edelleen sormissaan mun hiuksia, ”mun on pakko nähä, miltä nää sun hiukset näyttäis letillä.”
Sitten Oona jo pyörähtää istumaan penkin selkänojan päälle mun taakse, jalat mun molemmin puolin ja alkaa setvii sormilla mun hiuksia.
”Pääsit Hartsa Oonan salongin koekaniiniksi”, Janna naureskelee mulle, mut sen katse kääntyy nopeasti Jamaliin, joka pelaa tönkkistä Oden ja Tonin kanssa.
”Hei, mä pääsen oikeesti sinne kouluun!”, Oona vastaa tuohtuneena ja purkaa sitä  tuohtumustaan mun hiuksiin.
”Joo, en mä sitä epäile”, Janna heittää nopeasti ja lähtee tönkkiserotuomarin kiittämättömään hommaan, jonka on ylituomari Jamalin poikkeusluvalla saanu. Jätkät taistelee parhaillaan, onko purematon purukumi esine vai ruokaa.
Mä käännän katseeni kännykkääni, mut keskityn Oonan sormiin mun päänahalla. Ne tuntuu pyörittelevän taitavasti mun hiuksia ja kosketus tuntuu kivalta, mut... se tuntuu vaan jotenkin tavalliselta. Mä muistan edellisen kerran, kun mun hiuksia laitettiin, muistan Siljan sormenpäiden hivelevän kosketuksen kuin pieninä sähköiskuina mun päässä. Mä odotin sitä samaa. Mut kai se oli uutuuden viehätystä, joka on jo haihtunu.
”Jos sen voi laittaa suuhun, se on ruokaa!” Ode valittaa suureen ääneen ja yrittää vedota Jannaan koiranpentuilmeellään.
”Jätkä ei sit keksi mitään muuta suuhun pantavaa?” Jesse heittää moponsa luota. Siinä on varmaan taas joku mutteri löysällä, kun se työstää sitä Onnin kaa.
Mä, Toni ja Onni rämähdetään nauramaan ja Jamal imitoi ruoskaniskun. Ode näyttää hetken pohtivalta, kunnes lamppu syttyy sen päässä.
”Heh, heh”, Ode totee latteesti, ”joo, tajusin, mut purkka kuuluu elintarvikkeisiin.”
”Ode, ei mee läpi”, Janna käyttää tehtävän suomaa auktoriteettiaan. ”Sä heitit just sinne dumlen, joten miten sä voit valittaa purkasta?”
”Se ei oo paperiin käärittynä”, Ode yrittää vielä, mut taitaa jo tajuta hävinneensä. Peli voi jatkuu.
Oona on saanu mun hiukset kuntoon ja katselee aikaansaannostaan eri puolilta. Mä yritän seurata sen ilmeitä, mut niistä ei saa selville, onko se tyytyväinen lopputulokseen vai ei.
”No?” mä kysyn lopulta.
”Söpö”, Oona totee ja suikkaa mulle nopeen pusun.
”Mut...?” mä tunnen ilkikurista tarvetta jatkaa, saada jokin älytön keskustelu aiheesta aikaiseksi.
”Häh?” Oona ei tajuu. ”Se on just hyvä”, se pistää pisteen keskustelulle, mujauttaa vielä hetkeks suunsa mun suulle ja lähtee Jannan luo. Mä jään kattoo sen perään ja syvennyn lopulta sit muihin maailmoihin pikkuruudun kautta. Ylälaitaan helähtää viesti.

Palaan takaisin fyysiseen todellisuuteen. Kaikki on ennallaan. Mä nappaan repusta bissen, nousen ylös ja raahustan tönkkisfrisbiin luo.
”Mikä tässä Ode nyt tällä kertaa mättää?” mä heitän lonkalta tuijottaen sitä sekalaista tavaraseurakuntaa, joka lautaselle on ilmestyny.
”No ei toi voi olla sääntöjen mukaista, et Toni tyhjentää koko purkkapussin tonne”, Odella on kuin onkin valituksen aihe. ”Sit ne tahmaa kaikki muut kamat.”
”Ei se voi olla sääntöjen vastastakaan, kun ei oo sääntöjä”, mä vastaan virnuillen. ”Ja mitä tärkeetä sulla nyt tuolla on? Toi tölkinrengas vai se dumle?” Ode vastaa keskisormella.
Toni ja Jamal on vihdoin saanu musan taas raikaamaan – vissiin joku Suomi-räppäri, who cares – ja palaa peliin. Peli alkaa loppua, Toni on tosiaan vipannu ainakin puolikkaan pussin purkkaneliöitä laudalle ja kerrankin mä oon samaa mieltä Oden kaa: homma ei näytä reilulta eikä kyllä järin fiksultakaan. Tosin pelitaktiikkana se toimii Tonille mainiosti ja loppupisteytyksessä se saa ylivoimaisen voiton.
”Joo, joo, kumarran sua voittajana”, Ode tuhahtaa voittajan hymyä sädehtivälle Tonille, ”mut saisko niihin sääntöihin lisäyksen?”
”Pitää miettiä”, Jamal totee pohtivasti ja vakavasti kuin poliitikko. ”Alkaa vaan homma levahtaa ihan käsiin, jos säännöt vaan lisääntyy. Ei pysy kukaan perillä niistä. Pitää ehkä kirjoittaa ylös. Tulee turhaa byrokratiaa.”
”No just joo”, Ode tuhahtaa ja poimii tyhjennetyn frisbiin maasta.
”Pistä tänne”, mä heitän Odelle ja Ode heittää frisbiin. Se lähtee mua kohti, mut ohittaa mut aivan liian vasemmalta, jatkaa tasaista matkaansa vielä melkoisen tovin, ennen kuin katoo pensaikkoon.
”No ni, sinne katos Onnin frisbii”, Jamal totee lakonisesti ja avaa tölkin.
”Hei, hävittiks joku mun frisbiin? Lähtee ettii samantien!” Onnin ääni kuuluu jostain mopojen takaa.
”Ode, lähtee hakemaan”, mä sanon Odelle ja otan pari hörppyä.
”Odeko sen taas hävitti?” Onnin ääni huutelee vähän huvittuneena.
”Ei se nyt saatana ole mun vika, jos Hartsa on kädetön!” Ode pulisee vastaan eikä tee elettäkään mennäkseen.
”Hartsa, se oli Odelta kyl ihan kohtuullinen heitto”, Jamal antaa tuomionsa.
”Ai et mun vika?” mä ihmettelen. Tekee mieli alkaa protestoimaan, mut päätän olla kuulostamatta Odelta. ”Okei, mä meen”, mä myönnyn, lasken tölkkini huvimajan kaiteelle ja lähden etsii sitä fribiitä.
Ulkona on jo pimeähköä. Puiston alueella on hämärää valaistusta, mut pensaikot, joihin frisbii lensi, on pimeinä. Mä kuvittelin, et lehdettömästä pensaikosta löytää helposti kulahtaneen lilan muovilätyn. Ilmeisesti mä oon kuitenkin väärässä, koska kaivattua esinettä ei vain näy. Eihän se ny voinu tuhkana tuuleenkaan kadota?
Mä lähden haravoimaan pensaita tarkemmin. Jostain kuuluu mopojen pärinää ja mä käännyn katsomaan huvimajalle päin. Me ollaan näköjään saatu seuraa, kolme mopoa pysähtyy majalle. Pari tulijaa jää juttelee Jessen ja Onnin kaa, joten mä tulkitsen ne niiden frendeiks. Päätän jatkaa kadonneen frisbiin metsästystä. Lopulta huomaan frisbeen kauempana puun alla. Se varmaan vieri sinne. Haen frisbiin ja käännyn paluumatkalle. Jalat ei kuitenkaan lähde eteenpäin, sillä mä tunnistan majalle tulleet. Tai no en kaikkii, mut yksikin riittää. Mike.
Mä en haluu kohdata Mikee. Onko mun pakko mennä takas? Jos mä en palaiskaan frisbiireissulta? Mihin mä pääsisin pakoon? Ehkä ne kohta lähtee pois, jos mä vaan jään vielä etsimään tätä frisbiitä? Vitun Mike. Sitä pitäis kyllä vetää turpiin. Sais kokee saman kuin mäkin. Kirvelevät haavat, jomottavan pään, aristavan kyljen. Se ois sille niin oikein. Mä haluun päästä siitä jätkästä ihan lopullisesti eroon. Ajatukset kimpoilee pääkopassa kuin supparit pienessä kuutiossa.
Ei, mä en voi jäädä piiloon. Mikä vitun pelkuri mä sit oisin? Ei se oo vaihtoehto. Mä lähden kävelee majalle päin. Mä yritän kaivaa kaiken itsevarmuuteni esiin näyttääkseni Mikelle, ettei mua noin vain nujerreta. Toista kertaa mä en siltä turpiini aio saada. Mun oikea käsi puristuu nyrkkiin, sen tekee mieli maistaa Miken verta, mut onneks mä oon riittävän selvinpäin tajutakseni, ettei siitä seuraa mitään hyvää.
”Kato, Hartsa”, Mike tokasee samantien mun ilmestyessä majan seinustalle. ”Piilossako olit?”
”Eiku hain yhen frisbiin, ku Ode ei osaa heittää”, mä toteen muka tyynesti ja heitän lilan lautasen kädestäni Onnin eteen. Ode ehtii jo avata suunsa protestoidakseen, mut jättää sit mölyt mahaansa. Mä nappaan tölkkini kaiteelta ja jään rennonoloisesti nojailemaan tolppaan. Mike seisoo kuin maailmanomistaja mun edessä. Eikä mulla oo hajuakaan, mitä tapahtuu seuraavaks.
”Hieno letti”, Mike jatkaa puhettaan ivallisella äänellä, ”sopiihan se, kun alkaa jo naamakin olla taas nätti.”
Helvetin letti, mä ehdin ajatella. Tosin ei mua kiinnosta, mitä mieltä Mike musta on. Kun vaan jättäis mut rauhaan. Eikä mua pelota, eihän?
”Toisilla ei oo ees mahdollisuutta, et naama paranis”, mä vittuilen Mikelle. Se saattaa olla ratkaiseva virhe, mä tajuun saman tien, mut en anna ilmeenkään värähtää. Miken ilme tiukkenee aavistuksen, mut jätkä pysyy tyynesti paikallaan.
Mä siemailen mun bissee vain vähän tärisevin käsin ja yritän ottaa henkistä yliotetta Mikestä, joka jaksaa tuijottaa mua jämäkkänä kuin vuori. Frendit on ympärillä, mut ei ne näytä halukkailta puuttumaan mun taisteluun. Se niistä taustavoimista. Vaikka ei kai ne antais Miken mua hakata, eihän?
”Kaikki ei oo niin säälittäviä, et sais turpiinsa”, Mike jatkaa vittuiluaan, mut ääni kuulostaa jo kireemmältä.
”Eikä kaikki niin säälittäviä, et vetäis toisia turpiin.”
Äkkiä mä huomaan, etten mä oikeesti pelkää Mikee, siis ainakaan mitenkään paljoo. On se iso joo, osaa soittaa suutaan ja tarpeen vaatiessa käyttää nyrkkejäänkin. Mut ei se järin fiksu jätkä oo. Mä voin voittaa sen sillä. Mä päätän luottaa siihen, ettei se ihan oo perillä kaikista tosiasioista. Ehkä mä onnistun värittämään juttuja siihen malliin, et saan uhkailtua sen pois. Mä otan pari askelta sitä kohti ja, kun se ei ainakaan heti pistä turpiin, mä avaan suuni.
”Mike”, mä sanon hiljaa ja matalalta, jotta muut ei kuule ja mä kuulostasin mahdollisimman uskottavalta. ”Viranomaiset ois kovasti halunnu kuulla, kuka mut hakkas. Ne ei tosiaan pitäny sitä minään pikkujuttuna, sä oot jo viistoista, niin voi häkkiki heilahtaa. Mä oon pitäny mun turpani kii, oli silleen pimeetä, etten muista nähneeni mitään, mut mun muistikuvat saattaa tarkentua kummasti, jos on tarvetta. Mä haluun sut vittuun täältä, eikä tarttis törmäillä enää täs elämäs. Niillä ehdoilla mun muisti saattaa pysyä poissa.” On totta, et oon pitäny turpani kii koko pahoinpitelystä, mut sen verran uskottavasti, et asiaan tuskin enää palataan. Enkä mä usko, et siitä mitään kovin rankkaa Mikelle tulis, mut aina parempi, jos se uskoo niin.
Mike näyttää ensin kelaavan, mitä mä oikein sanoin. Kun piuhat lopulta yhdistyy aivoihin asti, mä pelkään hetken, et se mäjäyttää mua. Mä päätän silti pelata loppuun asti ja tuijotan sitä tyynen tiukasti. Sen ilme pysyy hetken uhkaavana, kunnes jokin järjen ääni piipittää sen korvaan ja se ymmärtää mun olevan tosissani. Kaiken vihan ja kovuuden takaa sen silmistä näkyy epävarmuus ja pelko.
”Hei, pitiks meiän mennä Tandelle? Mitä me täällä oikein jumitetaan?” Mike jyrähtää ja ympäriltä kuuluu hyväksyvää mutinaa. Ei ne nyt hetkessä lähde, varmaan siinä puoli tuntia menee, mut ehkä mun ei enää tarvitse uhrata ajatustakaan Mikelle.


SILJA


Saatan käpertyä turvaisaan pesääni, katsoa elokuvia, kirjoittaa pieneen ruskeaan kirjaani. Mulla on musiikki. Mutta olen yksin, ja se on hallitseva ajatus. On, vaikka yritän taistella sitä vastaan.
Bling. En tiedä, nostaako vai laskeeko viesti ulkomaailmasta mielialaani.

Rami katoaa bittiavaruuteen. Kyyneleet valuu poskiani pitkin. Olen olemassa enkä kuitenkaan ole.

Muutos?

RAMI


Iltapäivä mutsin kaa sossun toimistossa. Oletko aiemmin ollut humalassa? Istutaan ringissä pienen pöydän ympärillä. Onko sinulla jokin syy juomiseen? Juoko muu kaveriporukkasi? Tuolin on luullu olevan pehmeä, mut se on kova kuin koulun tuoli. Onko Rami tullut aiemmin kotiin humalassa? Onko kotona jotain ongelmia? Perse puutuu tunnottomaks viiden minsan jälkeen. Kuka sinut pahoinpiteli? Tunsitko sinä tekijän? Miten siinä tuolissa muka vois istua röhnöttämättä? Miksei isä tullut paikalle? Vastauksena kaikkiin kysymyksiin äidin loputon monologi mun asioista. Selkeä, asiallinen, rehellinen, jämäkkä tunnustus. Mä seuraan sitä miettien, kuka toi vieressä istuva nainen oikein on. Mä unohdan sen vitun tuolin ja pohdin, miten mun mutsi on oikein saanu noin paljon voimaa olemukseensa. Sen puhe vakuuttaa ne sossut siitä, et kaikki on nyt ok, ei tartte olla yhteyksissä. Mutsin puhe vakuuttaa mutkin. No, kyl mä jonnekin muualle joutusin vielä siitä alkoholista puhumaan. Puol vuotta sitten mä oisin aatellu, et ihan sama, en mä muuta mitään kuitenkaan. Nyt mä mietin, et ihan sama, mulla on aavistus, et muutos on jo alkanu.

Olet aina vain mutta

SILJA


Kevätväsymys. Siksi matikanope kutsui meiän luokan yli-innokasta menoa, joka kohdistuu kaikkeen muuhun paitsi opiskeluun. Kevätväsymys on kuulemma tullut vähän turhan aikaisin, ”mutta ovathan ne muuttolinnutkin joskus aikasessa”. Kaikkiin väsymys ei ole vielä iskenyt tai sitten he taistelevat urheasti sitä vastaan, mutta takapenkin porukka pitää matikankirjoja ja -vihkoja pulpetilla lähinnä rekvisiittana. Yritän laskea parhaani mukaan, vaikka en mäkään ihan parhaassa terässä ole.
”Kato, tossa on ne kengät, jotka mun on pakko saada”, Iida lirkuttelee ja tunkee kännykkäänsä mun vihkon päälle. Kohteliaasti vilkaisen niitä ja nyökkään hyväksyvästi.
”Ihan jees, mut pitäiskö sun laskee vaikka yks lasku?” yritän varovasti herätellä sitä.
”Ei kyl mä osaan noi, ei oo yhtään motii nyt, teen sit kotona”, se väistelee hiven ärsyyntyneenä ja jatkaa vaatteiden selailua netin ihmemaasta.
Ärsyttää Iidan teennäinen puhetapa, joka ei ole yhtään tyypillistä Iidalle. Iida kyllä istuu edelleen mun vieressä tunneilla, mutta henkisesti se kuuluu takapenkin porukkaan. Tai no, olevinaan oleva Iida on kyllä niitäkin pahempi, se kun yrittää niin kovasti sopia jengiin.
Ei matikka muakaan suuresti innosta, jos nyt rehellisiä ollaan. Enemmänkin se on pakokeino Iidan jutuista, vihkoa tuijottaessa voi miettiä muita asioita. Kuten mun Talent-esitystä.
Kotona selailin ruskeaa pientä kirjaani läpi. Luin ääneen runojani, kielellä yritin maistella, onko ne liian henkilökohtaisia, korvilla kuulla, miltä ne yleisön korvissa kuulostaisi. Mikään ei tuntunut sopivalta. Mietin koko ajan, missä menee raja näkyvyyden ja henkilökohtaisen välillä. Haluan olla olemassa, haluan että mut nähdään, mutten kuitenkaan kertoa sisimmästäni. Tämä on ristiriita, jota mielessäni pyörittelen koko ajan, mutten edisty lainkaan. Joka kerta kun olen onnistunut löytämään kirjastani runon ilman sisimpääni, se on runona vain tyhjä kuori. Homma tuntuu toivottomalta.
Saan yhden laskun kutakuinkin valmiiksi ja suostun taas kääntymään Iidan puoleen, nyökyttelemään sen puhetulvalle, vaikken jaksa ymmärtää siitä mitään. Vaivihkaa annan katseeni kiertää luokassa ja lopulta hetkeksi pysähtyä takapenkkiin – ja Ramiin. Se istuu siellä napit korvilla, katse pulpetissa, takapenkin jengin jäsenenä.
Paitsi että Ramin kädessä on kynä. Se raapustaa puumerkkejä vihkoon, jää välillä hetkeksi pohtimaan ja jatkaa sitten. Se laskee matikkaa. Melkein jo käännyn Iidan puoleen kertoakseni tästä ihmeestä, niin kuin muutama kuukausi sitten olisin tehnyt. Nyt niin moni asia on toisin, että jään vaan katsomaan Ramia. Katselen sen pohtivaa ilmettä, musiikin tahdissa nyökyttelevää päätä, sormia, jotka haroo päälaen hiuksia, vaikka tänään ne on mustalla kumilenkillä kiinni. Rami nostaa päätään hetkeksi katse ikkunassa, hajamielinen, vino hymy kasvoillaan ja se näyttää niin söpöltä. Haluaisin naljailla sille, saada siltä kommenttia vastaan, istua sen viereen, tuntea sen tuoksu mun nenässä, pistää sille taas lettiä ja tuntea sen hiukset sormenpäissäni...
Tunnen poskiani kuumottavan, käännyn äkkiä vihkoni puoleen ja suljen silmäni. Yritän hokea itselleni, että Rami on vain ystävä, Rami on Oonan kanssa, Rami ei kiinnostuisi musta. Ei se mitään auta. Saatan kääntää katseeni pois, mutten saa Ramia enää pois mielestäni.
”Saaks jo mennä?” Iida nurkuu opelle ja pakkaa koskemattomat opiskeluvälineensä reppuun. Kelloa vilkaistuaan ope huokaisee okein.
”Vihdoinkin”, Iida puuskahtaa ja lähtee luokasta ensimmäisten joukossa. Jään ihmettelemään, mihin sillä niin kiire on. Vilkaisen Ramiin, en voi olla tekemättä niin, mutta kiire silläkin tuntuu olevan.
Tuskin Iida itsekään tiesi syytä kiireeseensä, sillä saan sen jo lokeroilla kiinni. Se nojailee seinään kiireettömästi ja juttelee Oonan ja Jannan kanssa. En kovin innoissani siihen porukkaan liity, mutta en aio antaa niiden estääkään lokerolleni pääsyä.
”Kerrot sit kaiken, siis oikeesti KAIKEN”, Oona vannottaa Iidaa ja Iida hokee naureskellen joojoota. Ne on kaikki ihan täpinöissä jostain. Yritän keskittyä kaivamaan takkia lokerosta ja tunkemaan tilalle turhia kirjoja repusta.
”Harmi, et se ei tuu ihan tänne, oltais voitu vaikka pitää bileet meillä”, Janna harmittelee.
”No niinpä”, Iida sanoo, mutta sen ääni ei kuulosta lainkaan pahoillaan olevalta. Se hymyilee leveää hymyä, eikä ole pysyä paikallaan, vaikkei ole menossa mihinkään. Oona ja Janna sen sijaan lähtee kävelee käytävää pitkin ulko-ovia kohti.
”Ja kuvia, pitää olla kuvia!” Oona kääntyy huikkaamaan melkein käskien.
”No tietty!”, Iida vakuuttaa tyttöjen perään.
”Mistä tossa oikein oli kyse?” ihmettelen ja vedän takkia niskaani.
”Moritz tulee pääsiäisenä Tallinnaan ja me on sovittu, et nähdään siellä!” Iida hehkuu.
”Vau”, vastaan niin innoissani kuin kykenen. Miksi mä kuulen tästä vasta nyt? Vasta Oonan ja Jannan jälkeen?
”Moritz laitto just viestiä, et onnistuu. Mä oon niin innoissani!”
”Mistä?” paikalle pöllähtänyt Sanni kysyy.
”Mä nään pääsiäisenä Moritzin!”
”Vau! Missä?” Sanni kysyy vilpittömän innoissaan. Iida kertoo täpinöissään tulevasta parin päivän Tallinnan reissusta, jonka suunnittelu alkoi viestittelynä Moritzin kanssa jo viikkoja sitten.
”Mä en ole uskoa, että se ihan oikeasti onnistuu!” Iida jaksaa hokea. Haluan olla iloinen sen puolesta, mutta se on vaikeaa.
Iida jatkaa reissunsa ääneen suunnittelua meiän kävellessä ulko-oville ja Sanni on täydellinen ystävä, joka jaksaa hehkutusta innoissaan. Mä yritän hymyillä ja murahdella ystävällisesti väleihin, mutta lähinnä mietin, miksi en lähtenyt kotiin toista kautta, kun se olisi mulle muutenkin parempi reitti. Ulko-ovella olen vihdoin sanomassa moimoit ja lähtemässä eri suuntaan, kun huomaan kauempaa vieraan tytön lähestyvän meitä. Sillä on katse niin tiiviisti meiän porukassa, ettei mulle tule mieleenkään, että se haluaisi vain kulkea meiän ohi. Ja oikeassa olen.
”Sanni, moi!” tyttö tervehtii päästyään vain parin metrin päähän. Se seisahtuu siihen itsevarman oloisesti ja hymyilee leveästi Sannille. Sanni hätkähtää hieman, ei tainnut huomata tämän saapumista, mutta hymyilee tytölle.
”Ai moi, sä tulit tänne asti”, Sanni vastaa tytölle ja katselee vähän vaivautuneesti ympärilleen.
”Hyvin ehdin, niin aattelin tulla. Mennääks?” tyttö kysyy iloisesti ja katselee mua ja Iidaa vähän kysyvästi.
”Joo, mennään vaan”, Sanni vastaa, nyökkää hyvästejä mulle ja Iidalle ja on jo jatkamassa matkaa niine hyvineen. Tyttö sen sijaan jää katsomaan meitä kysyvästi ja Sanni tajuaa vihjeen. ”Niin, siis, nää on Iida ja Silja ja tää on Elli. Elli auttaa mua sen Talent-videon kanssa”, Sanni selittää nopeasti ja kääntyy lähtemään.
”Kiva tavata”, Elli toteaa ja hymyilee meille. Sillä ei ole lainkaan niin kiire kuin Sannilla. ”Mä olenkin kuullut teistä.”
”Joo, hei mennään jo. Akvaarioiden vesi pitää vaihtaa”, Sanni sanoo nopeasti ja melkein vetää Elliä mukaansa.
”Okei, nähään”, Elli huikkaa meille ja lähtee Sannin kanssa. Iida ja mä katsotaan toisiamme.
”Kuka toi oli?” Iida ehtii kysyä ennen mua.
”En oo ennen nähny”, vastaan, kunnes tajuan, ”eiku hei, Sannin seinällä on kuva Sannista ja tosta Ellistä. Mut joo, en oo kuullut.”
”Salaperäinen Sanni”, Iida jaksaa hetken pohtia arvoitusta, kunnes sen puhelin ilmoittaa olemassa olostaan ja Iida on jo muissa maailmoissa. ”Pitää mennä”, se huikkaa nostamatta katsettaan ja lähtee. Käännyn omaan suuntaani yrittäen saada ajatukset jotenkin järjestykseen päässäni.
  Olen alkanut miettiä mua, Iidaa ja Sannia. Olen tajunnut, ettei me olla loppujen lopuksi samalla aaltopituudella. Iida on urheilija henkeen ja vereen – ja tätä nykyään myös ärsyttävä teini – ja Sannin intohimo on eläimet; mä olen taas jotain muuta. Me ajauduttiin koulussa yhteen, kolmikoksi, viihdyttiinkin yhdessä ihan jees ja ehkä välillä vieläkin, mutta eihän me kovin paljoa koulun ulkopuolella olla yhdessä. Seiskasta alkaen olen kuvitellut, että me ollaan bestikset. Nyt musta tuntuu, ettei me koskaan olla niin kovin läheisiä oltu. Tuskin me ollaan kovin tiiviisti yhdessä yläasteen jälkeen. Ehkä ollaan vielä yhteyksissä, jos päädytään samaan kouluun, mutta voi myös olla, ettei enää kuulla toisistamme. Ja mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei se ajatus ole pelottava. Ne kaksi on kuitenkin mun ystävät tässä maailmassa.
Ilman Iidaa ja Sannia olen yksin. On vain Rami, joka tuntuu olevan samalla aaltopituudella mun kanssa, paljon paremmin kuin Iida tai Sanni koskaan, mutta... En pysty olemaan ajattelematta Ramia ja tuntuu kivalta ajatella sitä, mutta... Välillä musta tuntuu, että ajattelen mä Ramista mitä tahansa, aina siihen perään tulee mutta.

Muuttotarkastus

RAMI


Kevätaurinko luo armottoman katseensa pieneen huoneeseen paljastaen seinän aiemmin piilossa pysyneet tummemmat läikät ja muovimaton mystiset tahrat. Se tarkottaa hyvää, mut saa kaiken näyttämään ankeemmalta. Mä käyn kääntää kaihtimet kii, säteitä pääsee yhä sisään säleikköön ajan myötä vääntyneistä raoista. Ikkuna kaipais kankaisia verhoja, ilman niitä se on jokseenkin alaston. Niin kuin muukin huone. Ikkunan alla on siisti, auringonvalon läikittämä pöytä värinsä menettäneen toimistotuolin kanssa, toisella seinustalla kerrossänky, jonka alavuoteella mä röhnötän ja katselen sitä kaikkea harmautta, tylsyyttä, ankeutta.
”Onhan tää vähän väritön, mutta kyllä tästä vielä koti saadaan”, mutsi kiirehti sanomaan nähtyään mun epäuskoisen ilmeen heti ulko-ovella. Nopea kierros pienessä kolmiossa ei nostanu mun fiilistä. Ei asunto pahalta näytä, ’ankea’ kuvaa sitä parhaiten.
Loppuviikon mutsi haali väsymättä systerinsä kanssa vanhoja huonekaluja sieltä täältä tehdäkseen asunnosta asumiskelpoisen; mutsilla tuntu riittävän ideoita ja energiaa loputtomiin. Autollisen verran tavaraa haettiin kotoolta, kun faija oli poissa.
”Kunhan ehditään, ommellaan verhot ja sisustetaan kivaksi. Toistaiseksi selvitään näin”, mutsi sanoi eilen illalla ja hymyili tyytyväisenä puolityhjänä kaikuvassa olohuoneessa, johon oli saatu rahdattua kulahtanu sohva, naarmuinen sohvapöytä, seinälle mutsin rakas maisemataulu ja lattialle mutsin systerin muodista pois tipahtanu matto.
Sänky tuntuu oudolta selän alla, mut on yllättävän jees. Omat vanhat lakanat ja Paul-nalle tekee siitä tutun. Toinen huoneen valkoisista kaapeista on puolillaan mun vaatteita ja muita tavaroita, pöydällä on koulukirjat ja kasa levyjä, osa tavaroista on vielä pahvilaatikoissa vapaalla seinällä. Mä tunnen itseni lähinnä idiootiksi, kun roudasin jo ne levyt mukana, vaikka sterkat jäi kotiin. Enkä mä keksi, mihin ne mahtuis siinä huoneessa. Täällä musaa pitää kuunnella kuulokkeilla, mikä ei lisää kodin tuntua.
Mä kaipaan mun omaan huoneeseen. Ei muulla talolla niin väliä, mut se huone on sentään tuntunu omalta paikalta tässä maailmassa. Sterkoista soiva musa on luonu suojaavan energiakentän huoneen ympärille ja tehny siitä turvapaikan. Tai jotain. Nyt mä oon tän ankeuden keskellä ja jaan huoneen broidin kanssa. Tosin Ripa on käytännössä muuttanu Millan luo, joten tuskin sitä paljon täällä näkyy. Yhtä aikaa se on hyvä ja huono asia.
Puhelin piippaa viestiä. Faija. ’Hei, sano äidillesi, että voisitte jo tulla kotiin. Unohdetaan tää juttu, ok?’ Selvä iltapäivän viesti. Aamupäivän viestit on kohmeisia, täynnä epäselviä lauseita. Alkuillan viestit on epätoivoisia ja loputtoman pitkiä. Loppuillan viestit on lyhyitä ja uhkaavia. Yölliset viestit taas on niin täynnä näppäilyvirheitä, ettei niitä kannata ees yrittää tulkita. Faijan viestit on toiminu karkeana kellona jo viikon ajan. Pari päivää se oli välissä hiljaa, mut sit puhelin alko taas piipittää äänimerkkejä sen elosta. Mä en uskalla ees arvailla, paljonko se on viestejä mutsille lähettäny.
Faijan viestit oli alkuun tosi ahdistavia. Ei se mitä se kirjoitti, vaan se että se ylipäätään kirjoitti. En mä oo tottunu saamaan siltä viestejä. Ne tuntuu kuin se puhelimen kautta ulottais lonkeroitaan mun elämään. Ennen mä saatoin muualla unohtaa kotiolot, kuin se ois ihan toinen maailma. Nyt faija saattaa tulla pilaamaan ihan minkä hetken tahansa. Se luo varjoa kaiken ylle, vaikka päivä päivältä se varjo tuntuu onneksi heikommalta.
Mä en vastaa. Alkuun mä pistin pari sanaa sille, ajattelin et se lopettaa niin nopeemmin. Mut pian mä totesin, ettei sillä oo mitään väliä, mitä sille kirjoitan. Vastauksista voi päätellä, ettei se lue mun viestejä. Miks mä sitten niitä ees kirjoittaisin? Vastaamattomuus on sittenkin parempi tapa olla antamatta sille valtaa. Faijan ajatteleminen karistaa kodin kaipuuta pois mielestä.
Musan läpi kuuluu epämääräistä kolinaa. Mutsi purkaa tavaroita jo aamuisin ennen töihin lähtöä ja jatkaa heti töiden jälkeen. Ei se meinaa ees istahtaa syömään. Mä en osaa tulkita, kaipaako se mun apua, joten päätän pysyä huoneessani. Aika kulkee kuin etana.
Pistän musan pois korvista ja nappaan skitan. Sormet tapailee tutut soinnut. Toiseen kertaan. Kolmanteen. Katson kapeita auringonviiruja seinällä, yhtä aikaa kaikki on ankeaa, tylsää, odottavaa ja valoisaa. Äkkiä mieli pistää skitan soimaan toisin, kesken jäänyt sävelkulku jatkaa matkaansa. Soitan uuden kokonaisuuden pariin kertaan ja jään vain fiilistelemään sitä. Se kuulostaa riemuisan surumieliseltä. Ehkä sävelten pitää päästä siihen suuntaan kulkemaan. Mä toistan sävellystäni vielä useampaan kertaan, hion sitä vielä hitusen, nappaan pöydältä paperia ja kirjoitan sen ylös. Ei se loppujen lopuksi oo iso edistys, mut se luo uskoa. Ehkä tää huone on edistystä, ehkä mä oon seuraamassa aurinkoa.
Äkkiä siinä tylsässä huoneessa, tylsänä iltana mä uskon itseeni ja tulevaan enemmän kuin koskaan ennen. Mä en oo se paska, joksi faija mut yrittää tehdä ja mitä mä uskon, vaikka uskottelen itselleni, etten kuuntele faijaa. Tulevakin tuntuu jotenkin selkeeltä ja kirkkaalta, vaikkei se sitä oikeesti oo. Mut se, et mä voin siihen vaikuttaa, tuntuu selkeeltä.
Mä menen pöydän ääreen, tuijotan koulukirjoja hetken, sit mä avaan niistä muutaman ja teen läksyksi tulleita tehtäviä, siis siltä osin kuin pystyn vielä muistamaan mitä tuli. Koska mä oon viimeksi tehny niin? Ei tuu mieleen. Kyl mä tiedän, et kevät on jo turhan pitkällä, tuskin numeroihin voi enää paljoo vaikuttaa, mut silti. Ehkä se on enemmän symbolista tekemistä kuin todellista.
Mut runovihko oli todellista. Mä sain sen valmiiksi. Palautuskin vain pari päivää myöhässä, eikä maikan ilme näyttäny liian happamalta, kun se otti sen vastaan. Siljakin kommentoi, et melkeinhän se hymyili.
Silja. Kai sille vois pistää sen muuttoraportin.

SILJA


Joutsenniekankuja löytyi helposti, mutta oikean talon ja rapun hoksaaminen ei ole ihan niin yksinkertaista. Hetken harhailen talojen välissä sinne tänne, kunnes lopulta tajuan sammuksissa olevan B-valon ja löydän oikean rapun. Rappusia nousen muutaman kerroksen verran, kunnes tulen oikealle ovelle. Tarkistan numeron vielä kännykästä. Kyllä se on oikea. Ojennan käden soittamaan kelloa ja jään odottamaan autiuttaan kaikuvaan rappukäytävään.
Lopulta sisältä kuuluu rauhallisesti kävelevät askeleet ja mä odotan oven avautuvan. Askeleet kuitenkin pysähtyy, lähtee taas kaikkonemaan ja niiden takaa tömistää toiset askeleet ovelle asti. Ovi suunnilleen riuhtaistaan auki.
”Moi”, Rami sanoo nopeasti ovenraosta, avaa ovea enemmän ja päästää mut sisään. Riisun kenkiä ja takkia siinä tyhjänoloisessa eteisessä ja saan ripustettua takin naulaan. Sitten seuraan Ramia katsellen samalla uteliaana ympärilleni. Olen todellakin tullut keskelle muuttoa, laatikoita ei ole paljon, mutta kaikki on silti selkeästi vaiheessa. Keittiön ohi kulkiessa näen Ramin äidin tyhjentämässä laatikkoa, mutta se on selin meihin, ja Rami vain jatkaa matkaa huoneeseensa.
Kun pääsen huoneeseen, Rami pistää oven mun takaa kiinni ja rojahtaa huolettomasti kerrossängyn alapedille. Jään katselemaan huonetta hetkeksi, äkkään sitten kirjoituspöydän vierestä toimistotuolin ja istahdan siihen. Ymmärrän täysin Ramin kommentin valkoisesta tylsyydestä: me ollaan kirjaimellisesti sen sisällä.
”No, mitä pidät? Tän tyylikkäämmäksi ei huone voi mennä”, Rami hehkuttaa ja nojailee rennosti niskan taakse ristittyihin käsiinsä.
”On tässä potentiaalia”, lausahdan antaessani katseen kiertää huonetta korostetun hitaasti käsi suurieleisesti leualla.
”Niin varmaan”, Rami hymähtää epäuskoisena, enkä mäkään pysy enää vakavana.
”Mut mä oon tosissani”, saan lopulta jatkettua. ”Sä pistät tohon kaapinoveen klassisen ’John Lennon tuijottaa kameraan ja maailma pelastuu’ -julisteen, tohon seinälle kokoelman postikorttikuvia, ikkunaan kivat mustavalkoiset verhot, täytät huoneen loistavilla saundeilla ja tää on tyylikkyyden ruumiillistuma.”
Rami tuijottaa mua hetken kuin puulla päähän lyöty ennen kuin löytää taas sanaisen arkkunsa.
”’John Lennon tuijottaa kameraan ja maailma pelastuu’ -juliste?”
”No kyl sä tiiät, mitä mä tarkotan.”
”Tiiän, en vaan ois osannu sanoittaa sitä noin. Vau. Enkä tienny, et sä oot sisustussuunnittelija.”
”Just joo, tuli vaan mieleen”, puhahdan ja katson Ramiin. Se katsoo takaisin, eikä me hetkeen sanota mitään, tuijotetaan vain toisiamme hymyillen. Se tuntuu ikuisuuden pitkältä hetkeltä, sanattomalta keskustelulta meiän välillä. Lopulta käännän katseeni pois, tajuan kitaran sängyn jalkaan nojaamasta ja jään hetkeksi katsomaan sitä.
”Joo, niin se biisi”, Rami toteaa, nousee ylös sen verran, että saa napattua kitaran ja asettuu istumaan sängylle kitara sylissään. ”Se on sit ihan raakile, ei mikään biisi oikeesti... et älä odota liikoja”, Rami selittelee ja asettelee sormiaan kitaran kaulalle.
Rami näyttää söpöltä kitaran kanssa. Päälaen pitkät hiukset valahtaa taas silmien tielle, mutta Rami ei hätistele niitä pois ja ne sopii tämän musiikkoimagoon. Ehkä vielä tummina rosottavat arvetkin naamalla sopii. Hetken Rami hapuilee, etsii oikeaa kohtaa hermostuneesti, mutta sitten saa ilmoille ’sävellyksensä’. Se kuulostaa mielenkiintoiselta; yhtä aikaa jotenkin tutulta ja kuitenkin tuntemattomalta. Ramista näyttäytyy mulle taas uusi, mielenkiintoinen puoli.
”No?” Rami nostaa katseensa muhun kysyvästi.
”Mielenkiintoinen.”
”Mielenkiintoinen vai ’mielenkiintoinen’?” Rami kysyy ja nyrpistää nenäänsä toisen ’mielenkiintoisen’ kohdalla.
”Kiehtova, jotenkin tuttu eikä kuitenkaan ollut”, selvennän. ”Se alun ding-dung-ding-dung oli tosi hyvä ja se nouseva sävelkulku sen perään. Soita vielä.”
Rami soittaa pätkän uudestaan. Tällä kertaa suljen silmäni ja yritän sukeltaa kunnolla sen maailmaan. Se on kiinnostava pätkä.
”Mitä jos sä lähtisit siitä takaisin ylös? Tähän tapaan”, sanon ja yritän laulaa ajatustani.
”Näinkö” Rami kysyy ja soittaa jatkoa.
”Ei, kun ota vähän ylempää.”
”Näin?”
”Ei, mut pidä toi, se on parempi kuin mun ehdotus”, hymyilen. Rami soittaa pätkää pariin kertaan lisäyksen kanssa ja jää lopulta katsomaan mua tyytyväisenä.
”Kannatti soittaa tää ekana sulle”, se sanoo ja soittaa pätkän taas.
’Ekana mulle?’ Eikö se ole soittanut sitä koskaan ennen kellekään? Tunnen äkkiä itseni jotenkin etuoikeutetuksi, tärkeäksi. En muista, koska musta on viimeksi tuntunut siltä.
”Sit se vois mennä vaikka näin”, laulan taas näkemystäni. Ramin ilme ei osoita suurta hyväksyntää. ”Tai sit ei. Ois helpompi hahmottaa noita pianolla.”
”Täällä ei sori oo sellaista. Pitäiskö mun tulla joskus teillä käymään skitan kaa?” Rami ehdottaa. Tällä kertaa se tuntuu oikeasti mahdolliselta ehdotukselta ja sellaisena Rami sen sanookin.
”Joo, eiköhän se...”, aloitan innokkaasti, kun Ramin puhelin rämähtää soimaan. Rami nappaa sen sängyltä ja vastaa.
”Joo, ok, hyvä, ei mitään, voit, joo, nähään”, keskustelu kulkee ja Rami hymyilee puhelimeen. Tätä ilmettä en tykkää katsoa.
”Sori”, Rami sanoo mulle suljettuaan puhelimen. ”Oonalla piti olla menoa koko ilta, mut ei sitten olekaan, joten... Se tulis tänne... ei olla oikein nähty sitten muuton...”
”Joo, mä oon jo menossa”, pakottaudun hymyilemään Ramille, niin kuin edelleen tuntisin itseni tärkeäksi, en pois heitetyksi.
Avaan oven ja lähden ripeästi eteiseen. Ramin äitiin en onnistu vieläkään törmäämään, mutta Ramin mä kuulen seuraavan mua. Eteisessä puen ulkovaatteet ylleni ja olen valmiina lähtöön. Jotenkin en saa käännyttyä avaamaan ulko-ovea, vaan jään nojailemaan siihen ja katsomaan Ramiin.
”Palataan myöhemmin siihen biisijuttuun”, sanon hymy huulilla Ramin tummiin silmiin tuijottaen.
”Joo, ehdottomasti palataan”, Rami nyökyttelee, eikä silläkään tunnu olevan kiirettä kääntää katsettaan mun silmistä. ”Kiva kun kävit, biisijutut ja ... ööö .... sisustusvinkit.”
”Muista ne”, vannotan sitä enkä tee vieläkään elettä lähteäkseni.
”Varmasti”, Rami lupaa ja sen huulille nousee tuttu vino hymy, josta pidän.
Lopulta tajuan kääntyä lähteäkseni ja yritän rämpätä lukkoa auki, mutta en onnistu. Rami nojautuu mun viereen, ihan liki, tunnen sen tuoksun, Rami kurkottaa kätensä mun käsien ohi lukolle ja saa oven nopealla liikkeellä auki.
”Kiitti”, saan käheästi sanottua, katson Ramin silmiin vielä kerran ja lähden. Ylipirteä hymy hyytyy kasvoilta, mutta sen alta puskee silti hymyä huulille.