Kaksi yksinäistä lauantaita

SILJA

’Elämän nuolista ei selviä ilman kovia kohtia...’ ’En valita, en kerro, en itke...’ Katselen muistikirjan vanhoja lauseita, ajatuksia, jotka päässä pyörii nytkin. Lauantai-illan yksinäisyys. Enemmän sääntö kuin poikkeus. Pitäisi olla jo tottunut siihen. En ole. En pysty tottumaan hylätyksi tulemisen tunteeseen. Tunteeseen, ettei kukaan kaipaa mua, ettei kukaan edes huomaisi, jos katoaisin.
Nousen olkkarin sohvalta ja menen ikkunaan. Viereisten kerrostalojen ikkunat loistaa valoa varmaan avaruuteen asti, saasteeksi luonnon pimeyteen. Täydellinen pimeys tuntuisi vähemmän yksinäiseltä, se olisi kaikille sama, sama talvihorrosta suojeleva valottomuus. Mutta lämpimästi valaistut ikkunat kertoo ympärillä olevista ihmisistä, ihmisistä jotka ei ole yksin. Yksinäisyys ei ole pahinta yksinollessa vaan ihmisten keskellä.
Äiti on töissä, kuinka muutenkaan. Iida on korisleirillä koko viikonlopun. Sannin pitää juuri tänään vaihtaa vedet akvaarioihin ja pestä terraariot. Mun piti mennä Nurmijärvelle, mutta Aapo ja Martta on vatsataudissa, joten se siirtyi. Eikä se ollut isälleni kuin ilmoitusasia, ”nähdään sitten myöhemmin”. Vain asia, joka pitää hoitaa, jotta pääsee taas keskittymään omaan perheeseen.
Ikkunalaudan reunalla, kohtuullisen kaukana meiän melkein kuolevista viherkasveista lojuu Help!:in levynkansi. Katselen kannen neljää beatleä – George on kyllä tyylikkäin – ja teen saman kuin joskus pienenä, kun sain sen levyn: matkin niiden käsien asennot läpi. Kädet alaviistoon, kädet yläviistoon, oikea ylös ja vasen sivulle, oikea ylös ja vasen alas. Muistan ne edelleen, vaikken koko ajan katso mallia levyn kannesta. Silloin joskus harjoittelin sen huolella ja huvikseni leikin, miten nopeasti ja tarkasti pystyisin sen toistamaan. Älytön juttu, en keksi hätätilannetta, johon voisin joutua ja josta voisin selvitä jotain lippumerkkejä toistamalla. Tajuan myös, miten kajahtaneelta varmasti näytän siinä huitoessani ikkunan luona. En ole vain yksin, olen myös kaistapäinen.
Bling. Yksinäisessä hiljaisuudessa puhelimen ääni ei ole pieni merkki muusta maailmasta vaan sumutorvi, joka hätkähdyttäen vie kaiken huomion itseensä.

Mitä?! Hetken mua melkein pelottaa. Olen varmaan katsonut liikaa kauhuleffoja, koska eka ajatukseni on, että jossain tuolla lähiön pimeyden keskellä tumma hahmo katsoo meiän taloa, näkee valon meiän asunnon ikkunassa ja lähettää kylmähermoisen suunnittelun tuloksena mulle viestin. Kohta haen ison keittiöveitsen, pelkään sen kanssa olohuoneessa ja säpsähdän jokaista rasahdusta. Ja sitten oveen koputetaan aavemaisesti...
Se on Hartsalta. Kauhuleffafiilis unohtuu, mutta hämmästynyt olo ei. Miksi se haluaa tietää, olenko kotona? Mitä hemmettiä se sillä tiedolla tekee? Kaikki mahdolliset selitykset sen viestille tuntuu ihan älyttömiltä, eikä suurin osa niistä ole kovin positiivisia. Eikö se vieläkään jätä mua rauhaan? Vaikka tuntuu oikeastaan hassulta, että nyt kun se eniten on mun kimpussa ja mä eniten uhraan ajatuksia toiveelle, että se jättäisi mut rauhaan, se on itse asiassa ollut vähiten ikävä mua kohtaan. Jos mietin viimeistä paria viikkoa, en muista ilkeyksiä, joita Hartsa olisi sanonut tai tehnyt.
Mutta mitä mä sille vastaan? Vai vastaanko ollenkaan? Arvon vastausten ”joo” ja ”ei kuulu sulle” sekä vastaamattomuuden välillä, kun kännykkä piippaa uutta viestiä.

Mustarastas. Mut valtaa sama tunne kuin Mustarastaan kanssa viestitellessä. Sama sympatia, jota koin, kun sillä oli paska fiilis ja se halusi purkaa sitä jollekin. Pääni ehtii tuottaa ajatuksen ”ihan kuin Mustarastas” hivenen nopeammin kuin ajatuksen ”Hartsahan on Mustarastas”. Viime viikkojen aikana se on ollut kristallinkirkasta mulle ja kuitenkin olen unohtanut sen. Äkkiä en enää ihmettele sen viestejä. Ja samalla tiedän, mitä vastaan.


RAMI

”Mä en kestä enää katsoa sua! Painu helvettiin!”
”Älä nyt viitti, sä suurentelet asioita, niin ku aina.”
”Painu sen huorasi luo! Siellähän sä oot ollu!”
”Mitä jos olenkin?!”
”Meillä ei oo sulle mitään väliä! Ei mulla eikä pojilla!”
”Puhu vaan itsestäni. Pojat on isoja, ne pärjää kyllä.”
”Et sä niille mikään isä oo koskaan ollukaan!”
”Älä helvetti puhu musta ja mun pojista, sä et tiiä siitä mitään!”
”’Sun pojat’? Ne oo koskaan ollu sun poikia!”
”Alat sä saatanan ämmä vihjailee jotain?!”
Tätä on jatkunu jo tunnin. Välillä hiljenee hetkeksi, tulee aavemaisen, kuolleen äänetöntä, mut yleensä täydellinen hiljaisuus vain enteilee suurempia myrskyjä. Ja ne myrskyt on hajottaa koko talon, ne tuntuu romahduttavina nurkissa, kattoa kirskuvasti repivinä katossa. Musta tuntuu, et mä tiedän millaista ois olla oikean pyörremyrskyn kourissa, pelkäämässä fyysisesti kaiken romahtamista. Nyt revitään henkisesti, mut mä oon vakuuttunu, et tää tuntuu vähintään yhtä pahalta. Talo ei oo romahtaa mun päälle, tää myrsky repii mua hajalle sisältäpäin.
Mä väännän sterkkoja kovemmalle, suljen silmät ja yritän keskittyä musaan. Rubber soul saa mut muistamaan vaarin. Se tykkäs siitä levystä erityisesti. Drive my car sai kuulemma jalan vipattamaan ja bileet pystyyn. ”Haaveissa ei ole parasta niiden toteuttaminen, vaan jo se, että niitä on. Voi haaveilla ja laulaa ’biib biib, jee’”, vaari sanoi ja heilutti jalkojaan sen biisin tahdissa. Mä muistan ne hetket hyvin, kertsin laulamisen Paulin ja Johnin mukana, ja sen biisin myötä mä ehkä parhaiten pystyn kuvittelemaan itteni kuuskytluvulle nuoren vaarin seuraan.
Nowhere man. Ei mistään -mies. Ei kukaan tärkeä. Ei kukaan. Ei mitään merkitystä. Siltä se tuntuu. Olla yksin tässä romahtavassa talossa, kenenkään huomaamatta. Voisko itseään enää tuntea pienemmäksi?
Kesä vuosia sitten. Tappelu faijan ostamasta ylikalliista autosta alakerrassa kesäyön hämärässä. Se vain jatkui ja jatkui. Mä olin ehkä kuus. Mun ois pitäny olla nukkumassa, mut mä heräsin siihen huutoon ja mua pelotti liikaa, et mä oisin voinu nukkua. Mä vaan kuuntelin sitä huutoa, itkin ja puristin Paul-nallea sylissäni. Äkkiä mun ovi hiljalleen aukeni ja Ripa hiipi sisään. Se tuli mun viereen, kieto kätensä mun ympärille ja kuiski ”ei mitään hätää, ei mitään hätää, me selvitään tästä yhdessä, Rami”. Mä rauhoituin ja nukahdin sen viereen. Mä sain olla pieni ja avuton.
Nyt Ripa on menny Millan luo. Se ei ees kysyny, miten mä jaksan. En mä pelkää samalla tavalla kuin pienenä, mut se kuristava, raskas tunne on sama. Ei se oo muuttunu.
Mun on päästävä pois. Mä en kestä tätä enää yhtään pidempään. Mut minne mä meen? Oona on jossain helvetin korisleirillä. On se pistäny viestejä, mut se selvästikin pitää hauskaa muijaporukalla, ei se oo nyt läsnä mulle. En mä tiedä, onko se tässä asiassa koskaan läsnä mulle. Ainakin Ode, Jamal ja Onni on bileissä, mut mua ei vois vähempää kiinnostaa mennä sinne. Mä en haluis olla yksin, mut mä haluun olla rauhassa, mua ei huvita muka pitää hauskaa, ei olla ihmisten keskellä, ei selittää, miks mulla on niin helvetin paska fiilis. Mä haluun vaan olla pois kotoo ja rauhassa.
Mä meen alakertaan. Taistelu on tauonnu hetkeksi, osapuolet vetää henkeä. Mä puen ulkovaatteet niin nopee kuin pystyn ja lähden ovet paukkuen ulos. Ei oo mitään paikkaa mihin mennä, mut kotiin mä en voi jäädä. En vaan voi. Sumuinen keli turruttaa raskasta oloa mun sisällä, helpottaa hengittämistä. Mut minne mä oon menossa?
Päättömän tuntuisen kävelyn jälkeen mä löydän itteni koululta. Istun parkkipaikan viereen rinteelle tehdyllä auditoriomaisella penkkirivistöllä, kuin isoilla rappusilla, joilla voi istuskella välkillä. Siellä on hiljasta, ei se piha talvella juuri vedä porukkaa hengaamaan iltaisin. Mä oon löytäny mun rauhan, vaikka kylmä mulle varmaan pidemmän päälle tulee. Eikä musta tunnu hyvältä olla yksin. Se vaan alleviivaa mitättömyyden tunnetta. Mut en mä voi nähä jätkiä, kun mä oon näin rikki. Enkä mä haluu mihinkään isoon porukkaan. Mä haluun vaan jutella jonkun kanssa. Puhuu jostain, mistä mä tykkään. Musasta...
Auringonseuraaja. Äkkiä mä kaipaan meiän keskusteluja. Kaipaan sitä, et mä saatoin olla sen kaa oma itteni, sanoa miltä musta tuntuu. Ei miettiä, mitä se siitä ehkä ajattelee. Mut ei sitä yhteyttä enää oo. Se on mennyttä.
Mun on pakko yrittää. Mä en haluis myöntää, mut mä tarvitsen sitä. Mä haluun, et se ois todella vielä olemassa. Mä naputtelen viestin.

Mitä helvettiä mä kysyin? Mä haluan vaan jutella sen kaa, ei sillä oo väliä, onko se kotona. Mitä se mahtaa musta ajatella? Mua alkaa kaduttaa. Ei se oo vaan joku tyyppi jossain; se on muija, joka mun pitää kohdata taas maanantaina. Totta kai sillä on väliä, mitä mieltä se musta on. Ei helvetti. Mun pitää pistää uus viesti, selittää, tai ehkä tää koko juttu on virhe. Tai...

Ei helvetin vittu! Tää on virhe, tää on niin virhe. Kohta se vastaa, et ei vois vähempää kiinnostaa. Tai et jättäsin sen rauhaan. Tai pahempaa: ei vastaa ollenkaan ja mulla jää päähän seilaamaan ajatus, mitä tästä seuraa, enkä mä tiedä, miten kohdata se maanantaina. Ei helvetti!
Kännykkä piippaa viestiä. Ainakin se vastaa.

Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Mulle tulee lämmin fiilis siitä, et se on olemassa, et mä en oo kohta yksin. Yhtä aikaa mulle tulee melkein paniikki; se on tulossa tänne, mut en mä tiedä miks. Enkä mä tiedä, mitä se musta ajattelee.

 

SILJA

Kotona tuntui lohdulliselta, että tässä maailmassa on joku joka tarvitsee mua, joku jolle en ole yhdentekevä. Se tunne sai mut miettimättä vastaamaan Mustarastaalle. Se tunne tekee mun askelista keveitä ja märästä talvesta siedettävää.
Mitä lähemmäksi koulua pääsen, sitä enemmän alkaa jännittää. Tajuan, että mua odottaa koululla Hartsa. Ja tajuan senkin, että vaikka vaistoni käskee luottamaan siihen jätkään, en voi olla varma, mikä koululla on vastassa. Jos elämäni olisi kauhuleffa, niin tässä vaiheessa katsojat huutaisivat jo kuorossa ”älä mene sinne, eikö se idioottityttö tajua, että siellä se hirviö odottaa!”. Mutta luotan siihen, ettei elämäni ole kauhuleffa, että en ole idiootti, jos menen. Tunnen silti, kuinka sydämeni hakkaa entistä kovemmin jännityksestä, kun näen koulun edessäni ja tajuan tumman hahmon keskellä rinteeseen tehtyjä penkkejä.
Tunnistan hahmon jo kaukaa Ramiksi. Se ei huomaa mua, vaan mä katson pitkään sen profiilia lähemmäksi kävellessä. Olen jo melkein parin metrin päässä, kun Rami kääntyy ja katsoo muhun. En kohtaa ylimielistä virnuilua tai luotaantyöntävää mitä-vittua-sä-siinä-oikein-mulkoilet -ilmettä kuten yleensä. Kohtaan alakuloisen ja väsyneen katseen, josta on riisuttu kaikki esittäminen pois.
”Moi”, sanon hiljaa ja istahdan ehkä kahden metrin päähän portaalle. En tiedä, kumpi pelottaa enemmän: se että mä istun Hartsan lähellä vai sen ilme.
”Moi”, se vastaa ja kääntää katseensa pois. Se pyörittelee käsissään kivenmurikkaa ja tuijottaa eteensä.
Mieleen ei tule mitään sanottavaa. Istun hiljaa siinä lähellä ja katselen samaan suuntaan kuin Ramikin. Katselen harmaata, äänetöntä koulun pihaa ja odotan, että Rami sanoo jotain. Ensin se hiljaisuus tuntuu kiusalliselta; mietin, pitäisikö vaan lähteä pois. Vai sanoa jotain ja lähteä? Mutta se vaatisi aktiivista tekemistä, joten valitsen helpomman vaihtoehdon ja pysyn vain paikallani. Ja hiljalleen olo ei tunnu kiusalliselta. On rauhoittavaa istua siinä, kuunnella vain omaa ja toisen hengitystä, eikä mua jännitä enää.
”Mun oli päästävä pois”, Rami sanoo kääntämättä katsettaan pihasta. Sen äänessä on sitä samaa alakuloa kuin katseessakin, mutta myös vihaista kovuutta.
  ”Mistä?” tajuan kysyväni.
”Kotoa.”
”Sun vanhemmat?”
”Jep. Kun sitä huutoa on kuunnellut tunnin, on päästävä pois tai pää räjähtää.”
”Tääl on rauhallista.”
”Niinpä.”
”Onks teillä usein kotona... huutoa?”
”Mikä on usein?” se hymähtää. ”Kun on koko ikänsä sitä kuunnellut, siihen tavallaan tottuu. Eikä kuitenkaan ikinä totu.”
Hiljaisuus laskeutuu taas meiän ylle. Ei mulla vieläkään ole paljoa sanoja, en halua udella siltä mitään. Mieleen nousee muistoja, jotka olen jo hylännyt jonnekin aivojen ullakolle.
”Mä luulen, että mun vanhemmat tappeli paljon ennen niiden eroa”, sanon, enemmän itsekseni muistellen kuin Ramille puhuen. ”Mä en varsinaisesti muista sitä, mä olin alle viis silloin, mutta aina kun mä yritän muistella sitä aikaa, mulle tulee mieleen huutoa. En mä edes ole kysyny äidiltä, oliko se niin. Mut eron mä muistan vaan niin, että ne kerto mulle, että nyt mulla on kaksi kotia ja vuorotellen asun toisen ja vuorotellen toisen luona. Ja se taas tuntu ihan normaalilta, en mä miettiny sitä silloin ihmeemmin.”
Tajuan Ramin kääntyneen katsomaan muhun enkä enää osaa jatkaa. Ihan kuin vasta puhuttuani tajuaisin, että se kuuntelee mua.
”Haluisit sä et ne ois vielä yhessä?” Rami kysyy, kun en jatka.
”Emmä tiiä. En mä osaa kuvitella niitä yhdessä, kun en muista sitä. Mut ehkä musta ei silloin tuntuisi siltä, että mä olen molemmille vain painolasti.”
Olenko koskaan sanonut sitä ääneen aiemmin? Olenko edes ajatellut sitä näin selvästi?
”Mä oon ainakin mun faijalle turha kersa, joka on vain tiellä”, Rami puuskahtaa kiukkuisena ja heittää käsissään olleen kiven vihaisessa kaaressa koulun autiolle parkkipaikalle. Kivi iskeytyy kovaa asfaltiin ja vierii vielä hetken pitkin pihaa.
Turha. Painolasti. Nappaan alemman portaan alta kiven, katson sitä hetken ja sinkoan sen sitten vuorostani pihalle. Se on pienempi ja sinkoilee villimmin ennen pysähtymistään parkkipaikan laidalle. Sen heittäminen tuntui hyvältä.
Kauaa en ehdi katsella murikan perään, kun tajuan Ramin heittäneen uuden lohkareen asfaltille. Vilkaisen Ramiin ja sen väsyneeseen ilmeeseen on ilmestynyt jotain ilkikurista. Tahtomattani hymyilen sille, etsin uuden, jo isomman kiven ja heitän sen täysillä pihalle. Etsin jälleen uuden ja ehdin löytää sen samalla hetkellä, kun Ramin seuraava kivi sinkoutuu pihalle. Ja taas uusi. Kun vierestä ei enää löydy, siirryn vähän kauemmaksi etsimään. Ja Rami tekee omalla puolellaan saman. Ilmassa lentää kiihtyvällä tahdilla eri kokoisia murikoita aiheuttaen vaihtelevaa ääntä iskeytyessään asfaltiin ja vieriessään pitkin aukeaa tilaa.
Lopulta istahdan alas hivenen hengästyneenä. Naurattaa. On älytöntä istua koulun pihalla lauantai-iltana ja pommittaa parkkipaikka täyteen kiviä; ehkä juuri siksi se on hauskaa. Katsahdan Ramiin, joka on myös lopettanut ja puistelee käsiään yhteen.
”Vittu tää on ihan älytöntä!”, se puuskahtaa ja katsoo muhun. Sen huulilla on pieni hymy, joka on tullut syrjäyttämään alakuloa. Se näyttää jo enemmän itseltään, vaikkakaan en näe sen kasvoilla tuttua ylimielisyyttä, jota ilman se näyttää mukavalta.
”Niin on. Mut toihan vois olla vaikka taidetta”, keksin nauraen.
”No miksei”, se myötäilee. Hiljaisuuden vallitessa me katsotaan tasaista maata, jota täplittää moninaiset kivet. Mieli yrittää hetken turhaan yhdistää niitä kuvioksi.
”Miks sä tulit?” Rami hetken päästä kysyy.
Kysymys yllättää, vaikka sen ei pitäisi. Mikä vastaus on vähiten säälittävä, vähiten säälivä?
”Emmä tiiä”, aloitan kuin voittaakseni aikaa. ”Kai mä tiesin, että pääsisin heittelemään koulun parkkipaikan täyteen kiviä. En voinut vastustaa kiusausta.”
”Tietysti, tyhmä kysymys”, Rami naurahtaa eikä kysy enää.
Kylmä alkaa hiipiä käsiin. En osaa pukeutua kunnolla "muka-talveen". Ja kun kädet alkaa tuntua kylmiltä, tajuan, ettei siinä kylmällä penkilläkään ole enää kovin kiva istua. Vedän kädet hihoihin lämmittelemään ja nousen ylös. Siinä mä seison keskellä penkkirivejä, melkein autiolla pihalla, käden tönkköinä sivuilla ja...
Kädet alaviistoon, kädet yläviistoon, oikea ylös ja vasen sivulle, oikea ylös ja vasen alas. Toistan sen muutamaan kertaan rauhalliseen tahtiin avoimelle, autiolle parkkipaikalle. Ei siinä järkeä ole, mutta se sopii täydellisesti sen illan järjettömyyteen.
”Mitä sä teet?” Rami lopulta kysyy.
”Mikä levy?” kysyn ja käännyn tekemään sarjan siihen päin. Se katsoo mua ilmeellä, joka on täynnä ihmetystä, pohdintaa ja varmaan myös sen arviointia, olenko mä ihan kunnossa. Ja sitten sen ilme kirkastuu kuin lamppu syttyisi pään päälle.
”HELP!” se huudahtaa ja nyökkään sille hymyillen. ”Mut meniks se oikeesti noin?”
”No ihan varmasti meni, just tänään katoin.”
”Mä kyl tarkistan”, se julistaa ja nappaa kännykkänsä esille. Se selaa sivuja netissä hetken ja nyökkää. ”Joo, kyllä se niin on, mutta arvaapa mitä siinä lukee?”
”Help?” arvelen varovaisen kummissani. Mitä muutakaan HELP!-nimisen levyn kannessa muka lukisi?
”Niinhän sitä voi luulla, mut siinä lukee NUJV”, Rami toteaa tietäväisesti.
”Miten niin?”
”No kun HELP ei näyttäny valokuvaajasta hyvältä, niin se päätti sitten pistää niiden kädet ihan toiseen asentoon, joka näytti kokonaisuutena paremmalta. Ihan vaan wikipediaa luin.”
”No miltä se HELP sitten ois näyttäny?” ihmettelen. Rami ettii sen muutamalla sormen liikkeellä ja ojentaa kännykkää mulle. Katson sitä vaihtoehtoa hetken ja totean:
”Okei, näyttää tuo NUJV paremmalta.”
”Joo, mut kumpaa on hauskempi viittoa?” Rami virnistää. Se nousee ylös ja viittoo ensin HELP ja sitten NUJV. ”NUJV on ainakin helpompi.”
”Tee uudestaan, mut oota, mä katon kauempaa”, huudahdan, juoksen penkkien vieressä olevat portaat alas asfalttipihalle ja käännyn parin kymmenen metrin päästä katsomaan takaisin. ”Näytä uudestaan!”
Rami näyttää sarjat pariin kertaan ja mä juoksen takaisin penkille.
”NUJV oli hallitumpi, HELP näytti enemmän joltain sekopäiseltä kellolta”, analysoin nopeasti.           ”Ja nyt kun siitä biisistä on puhuttu niin paljon, niin ois kiva kuunnella se.”
”No kuunnellaan”, Rami naurahtaa, etsii biisin puhelimestaan ja pistää soimaan. Hetken vain kuuntelen sitä, kunnes osittain kylmän vaikutuksesta nousen ylös ja viiton sen sanan aina, kun se biisissä mainitaan. Rami katsoo mua ensin ihmeissään, sitten hymyillen ja biisin loputtua toteaa:
”Otetaan uudestaan ja viitotaan se HELP koko biisiin!”
”Vai NUJV?”
”NUJV, koska se on beatles-kielellä HELP.”
”OK”, olen heti mukana ja biisi lähtee uudelleen soimaan.
Huidon niitä helpejä, fiilistelen biisiä ja katson Ramia, jolle teettää enemmän töitä pysyä mukana. Annan vain mennä enkä ajattele. En ajattele, miltä mä mahdan näyttää, mitä Rami musta ajattelee, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Annan vaan mennä. Biisin lopussa saa huitoa oikein urakalla ja mua alkaa naurattaa se järjettömyys. Kun biisi loppuu, nauran melkein kippurassa ja Ramikin nauraa. Olenkohan koskaan nähnyt sen nauravan, aidosti nauravan, ilman mitään pilkkaa ketään kohtaan? Se näyttää ihan eri ihmiseltä.
”Tässä ei ole mitään järkeä!” se saa naurultaan sanottua. ”Tää on ihan hölmöä!”
”Niin on, tää on ihan päätöntä”, nauran mukana. Päätöntä, mutta hauskaa.
”Kuunnellaaks jotain muuta?” Rami kysyy naurun laannuttua. Nyökkään.
 

RAMI

Mä plärään puhelimen listalta Rubber Soulin ja pistän sen alusta soimaan. Eihän se kännykän äänentoisto mikään maailman paras oo, mut kyl se välttää. Drive my carista tulee edelleen hyvä fiilis. Silja laulaa sitä kunnolla mukana ja saa mutkin tempautumaan sen pyörteeseen, vaikken mä ookaan kovin kummoinen laulaja. Kun Norwegian wood alkaa soida, Silja sulkee silmänsä ja sanoo:
”Sulje silmät ja keskity siihen sitarin sointiin. Missä maassa sä oot?”
Mä suljen silmäni ja mietin. Sitari tuo hauskoja korkeita vingahduksia siihen biisiin, mut en mä pysty keskittymään vaan siihen, saati keksimään mitään maata.
”Mä näen aina itseni Islannin jäätiköillä”, Silja sanoo biisin loputtua. ”Älä kysy miks!” se nauraa ajatukselleen.
Mä hyppään Nowhere manin yli, mä en haluu kuunnella sitä nyt. Mä oon varma, et Silja huomaa sen, mut ei se sano mitään. Se keinuu jo täysillä Think for yourselfin tahdissa ja laulaa antaumuksella mukana biisin matalissakin kohdissa. Mä unohdan missä mä oon ja jään vaan katsomaan Siljaa. Se biisi tuntuu ihan parhaalta näin kuunneltuna, Siljan menoa katsellen. Mä en oo koskaan nähny sitä muijaa niin hillittömänä, niin omaperäisenä, niin... hulluna. Mä oon aina nähny sen vaan hiljasena nörttinä. Sit Silja tajuu mun katseen ja hiljenee nolona. Se on seuraavatkin biisit aika hiljaa, fiilistelee niitä vain hillitysti. Mua harmittaa, et mä rikkoin lumouksen.
”Laulaks sä koskaan Girlissä mukana?” se lopulta kysyy, kun se biisi alkaa.
”Joskus.”
”Ja vedät voimakkaasti henkeä nenän kautta sen girl-sanan jälkeen?”
”Tietysti”, mä vastaan niin kuin se ois maailman luonnollisin asia.
”Niin mäkin! Ei sitä voi muuten laulaa.”
”Tiedän!”
Mä en muista, koska mä oon viimeksi nauttinu Beatlesin kuuntelusta näin paljon. Varmaan joskus vaarin kanssa. Mulle alkaa tulla kylmä, liikkeessä pitää olla vähän väliä, välillä mä nousen ylöskin pomppimaan hetkeksi. Mut ei sillä oo väliä, mä en haluais sen hetken loppuvan. Ja tajuan toivovani, et Silja ajattelee samoin.
Mut ei mikään kestä ikuisesti. Levy loppuu aikanaan ja Silja totee olevansa ihan jäässä.
”Mun ois varmaan parempi lähteä kotiin”, se sanoo ja katsoo mua silmiin. ”Tääl on aika kylmä.” Yhtä hyvin se vois sanoa ”älä jää tänne kylmyyteen”.
”Joo, pakko tästä on varmaan nousta”, mä toteen ja nousen ylös.
”Meet sä jo kotiin?”
”Joo, pakko kai mun on.”
”Jep. Mä lähen tonnepäin”, se osoittaa eri suuntaan, mihin mä oon lähdössä. ”Moi”, se heilauttaa kättään ja lähtee kävelee. Mä jään hetkeksi katsomaan sen perään ja käännyn sitten kotia kohti. Mä en halua palata takaisin todellisuuteen, mut ei kai mulla oo vaihtoehtoja. Viimeiseen asti mä silti pitkitän sitä iltaan, fiilistelen Rubber soulia, naureskelen Helpille ja kävelen kotiin monen mutkan kautta.
Kotona on hiljaista, kun mä avaan oven. Mä kuulostelen hetken eteisessä, mut mitään ääniä ei kuulu. Mä menen keittiöön nappaamaan jotain syötävää. Syön leivän ja juon kokista. Katson kännykkää ja tajuan Oonan pistäneen viestejä jo aikoja sitten; jotenkin ne meni ihan ohi. Ei tee mieli vastata, saa jäädä seuraavaan päivään. Mä saan ruokani syötyä ja edelleen on hiljaista. Mä nousen portaat yläkertaan ja näen valon paistavan faijan työhuoneen oven alta. Mä menen hiljaa sinne ovelle kuuntelemaan ja kuulen faijan tasaista kuorsausta. Mä avaan varovasti oven, näen faijan sohvalla nukkumassa ja pistän valon pois, jottei se herää yöllä siihen valoon. Vanhempien makkari vaikuttaa hiljaiselta ja pimeältä, joten mutsi varmaan nukkuu jo.
Omassa huoneessa mä heittäydyn sängylle ja hengittelen syvään rauhallista ilmaa. Kylmät jäsenet alkaa hiljalleen lämmetä. Mä nappaan puhelimen.

Pientä huutoa

RAMI

”Onks sulla illalla menoa? Nähääks mun treenien jälkeen?” Oona kuiskii mun korvaan. Se on mun kyljessä kiinni, niin kuin on ollu välkät aamusta asti. Mä en oo juuri muita nähny koko päivänä, tosin oon tuntenu kaikkien juoruilunhaluiset katseet niskassa. Ihan jees.
”Ei kai mulla mitään. Tuutko meille?” mä vastaan sille. Sen silmien hymy riittäis vastaukseks, mut se nyökkää vielä päälle.
”Pistän viestii”, sen huulilta pääsee ja sit se alkaa lähteä. Mä jään vielä istuu koulun aulaan ja keskityn vaihteeks kännykän autopeliin. Pitkälle en rataa pääse, kun tajuan Oden, Jamalin ja Onnin siirtyneen siihen viereen.
”Ooksä Oonan kaa?” Ode kysyy.
”Kui pitkään sä oot ollu sen kaa? Jamal tiedustelee.
"Ootko jo tutkinu kielellä sen kieltä?” on Onnin kysymys.
”Älkää ny häiritkö, hyvä kiekka menossa”, mä yritän välttää vastaamasta, mut enhän mä nyt tosissani odota, et se onnistuis jätkien kanssa.
”Älä ny viitti, faktoja peliin. Ooksä sen kaa?”
”Oon”, mä nyökkään selkeästi ja jatkan peliä.
”Mistä alkaen?”
”Päiviä, viikko, ei mul oo mitään alottamiskirjaa”, mä puuskahdan. Peli loppuu, mut mä selailen instaa. Mua ei oikein huvita tää grillaus.
”Millainen se on? Siis silleen, kyl sä tiiät.”
”Mä en herrasmiehenä vastaa tohon”, mä sanon ja hymyilen toisella suupielelläni.
”Älä viitti, sä mikään herrasmies oo ennenkään ollu”, Ode vastustaa kärttävällä äänellä.
”Mut oot sä pussaillu sen kaa!”, Jamal väittää kysyen. Mä jätän vastaamatta, virnuilen vaan sille tietäväisesti.
”Vittu, jätkä on ku käärme. Mä oon iät ja ajat yrittäny sitä, mut sit sä tuut ku joku käärme puskista ja nappaat sen”, Toni valittaa. Mun hymy vaan levenee.
”Käärme puskista, todellaki!” Ode hihittää.
Hetken ne yrittää vielä urkkia likaisia yksityiskohtia - joita ei juuri ole, mut on parempi jättää jätkät luulemaan niin. Kotimatkallakin mua virnuiluttaa Tonin käärmevertaus, vaikka Oona nyt tässä on mua aktiivisempi ollu. Sitä mä tosin en aio jätkille paljastaa.
Kotona mä kuuntelen soittolistalta jotain Oonan musaa tai kai sitä ny aika moni muukin meiän koulussa kuuntelee. Se on ihan jees, mut ei se mun juttu oo. Ehkä mä totun pidemmän päälle.
Ripa ei oo taaskaan kotona, mä istun ruokaa syömässä keittiössä vain mutsin kaa ja surffailen kännykällä eri sivustoilla. Lautanen on jo melkein tyhjä, kun ovi käy ja äänistä päätellen faija tulee kotiin. Yleensä faija tulee melkein suoraan keittiöön ”pikkuvaimon tekemälle aterialle”, niinku se joskus sanoo, mut tällä kertaa kuulostaa siltä, et se kulkee tavaroineen työhuoneeseensa ja pistää ovea kiinni. Mutsi jättää ruokansa pöytään ja lähtee sen perään.
”Eikö nyt edes ruoka enää kelpaa?!” mä kuulen mutsin huutavan faijan työhuoneen ovelta. Multa putoo haarukasta viimeinen ruoka-annos. En mä ole tajunnu, et ne on erityisissä riidoissa. Mä en kuule faijan näkemystä, ilmeisesti se ei huuda, mut mutsin seuraavat lauseet kuuluu taas.
”Luulis sen verran olevan kunnioitusta, että tulisit edes syömään! Ihan huvikseniko mä täällä tätä huushollia pyöritän?! Missä itse olet viime aikoina ollut?!”
Ovi paiskahtaa kiinni, nyt kuulen faijankin huudon, mutten saa selvää sanoista. Huuto jatkuu puolin ja toisin ja sitä säestää epämääräiset äänet. Mä menen huoneeseeni ja pistän Oonalle viestiä, et meille ei voi tulla, voidaanko nähdä niillä. Kännykästä soiva musa ei täytä huonetta, se kuuluu vain pienenä pilvenä mun ympärillä. Mä yritän tykätä siitä, mä yritän selvitä sen musan avulla painostavasta olostani. Mut se höttö ei tunnu riittävän vahvalta peittämään mutsin ja faijan huutona ilmenevää lyijynraskasta todellisuutta, ei se kykene suomaan mulle kuplaa, johon mä haluan paeta. Mä menen pöytälaatikolle, kaivan Valkosen tuplan esiin ja pistän sterkat täysille. Back in the U.S.S.R vyöryy huoneeseen, tekee sen, mihin suomi-poppari-räppäri-häslääjät ei pysty ja auttaa mua hengittämään helpommin.
Lopulta – ilmeisesti treenien loputtua – Oona vastaa ok ja mä lähden niille. Pakkastuuli tuntuu raikkaalta kasvoilla kodin tunkkaisen ilmapiirin jälkeen.
Oonalle ei oo pitkä matka, aika nopeesti mä harpon sinne. Ovikelloa soitettuani mä tajuan, etten yhtään tiedä, kuka tulee avaamaan. Mua alkaa jännittää. Oon mä sen vanhemmat ehkä joskus nähny, mut en mä niitä varsinaisesti tunne. Sen isosisko on ollu samassa koulussa aiemmin, joten se nyt on semituttu. Oona kuitenkin avaa oven.
Alakerrassa mä lyhyesti tervehdin Oonan vanhempia ja menen sit Oonan perässä sen huoneeseen. Mä en ennen oo käyny niillä, mut panen merkillä, et aika erilaista niillä on kuin meillä. Ei ehkä niin hienoa kuin mutsin sisustukset meiän talossa, mut tyyli on kotoisampi.
Oonan huoneessa pitää kattoa mihin astuu, sillä sen lattiat on täynnä vaatteita, lähimpänä ovea on sen treenikassi, josta roikkuu ulkona treenikamppeet ja kostea pyyhe. Mä oon joskus kuvitellu, et vaan jätkien huoneissa vaatteiden paikka saattaa olla lattialla, mut oon ilmeisesti ollu väärässä. Oona lysähtää valtavalle säkkituolille huoneen perälle ja mä lysähdän sen viereen sillä seurauksella, et tuolin muoto muuttuu ja Oona lentää lattialle.
”Sori”, mä virnistän sille vähän nolona. Se näyttää hetken siltä, et tyrkkää mut kostona alas, mut päättää sitten valita toisen ratkaisun. Se nousee ylös ja yllättää mut täysin kiepahtamalla mun syliin istumaan. Mä katon sen kasvoja, jotka punottaa treenien jäljiltä, mut aina ne on nätit. Ja sen aina punaiset huulet, joille mä en pysty enää olee antamatta pusua. Oona vastaa siihen vain nopeasti, nappaa kännykän lattialta ja alkaa tutkii instaansa. Hetken mä katon sen touhua, mut en mä kauaa jaksa vaan olla. Mä alan kaivaa kännykkää mun taskusta ja oon itseasiassa tyytyväinen, et Oona siirtyy sängylleen loikoilemaan mun sylistä. Se tuntu ihanan lämpöseltä siinä, mut myös yllättävän painavalta.
Me ehditään loikoilla siellä ehkä vartti, kun alhaalta kuuluu kovaa huutoa.
”Perkele!” joku huutaa, ei niinkään vihaisesti mut aikamoisella volyymilla. Mä säpsähdän niin, et säkkituoli kahahtaa pelokkaasti mun alla, ja mä tunnen tutun painostavan olon täyttävän mut. Mä katsahdan Oonaan, joka näyttää lähinnä ärsyyntyneen huvittuneelta ja nousee laiskasti ylös.
”Mä meen kattoo, oo sä vaan täällä”, Oona sanoo ja lähtee huoneesta. Jostainpäin taloa kuuluu edelleen sadattelua ja yleistä hälinää, mut sen yleissävy on sen verran hyväntuulinen, et mun olo kevenee hieman. Menee jotain viis minuuttii ja sit Oona tulee takas.
”Ei mitään ihmeempää, mutsi ja faija vaan tappeli”, Oona sanoo huolettomasti ja heittäytyy takaisin sängylleen.
"Tappeleeks ne usein?” mä kysyn muka välinpitämättömänä, mut oikeesti mua kiinnostaa kuulla, onko niillä samanlaista kuin meillä.
”No, joo, kyllä ne melkein viikoittain ottaa yhteen jostain asiasta. Mutsi oli taas laittanu faijan tavarat ihan väärään paikkaan tai jotain, ja faija ny hermostuu aika helposti. Oikeastaan ne on aika hauskoja noissa tappeluissaan, ne on ku jotain espanjalaisia tai jotain. Ensin ne huutaa ja paiskoo joskus esineitäkin, mut sit ne sopii melkein heti ja on ku mitään ei ois tapahtunukaan. Ei niille voi oikein ku nauraa”, Oona selittää ja sen kasvojen hymy kuuluu sen äänessäkin.
”Eiks se oo koskaan pelottavaa?” mä kysyn etsien huoletonta sävyä ääneeni.
”Mitäs pelottavaa siinä on? Ne vaan huutaa ja sit ne sopii. Ku jotain teatteria. Eihän ne ny kenenkään kimppuun käy tai mitään. Ne on vaan mutsi ja faija”, Oona selittää ilmeisen huvittuneena kysymyksestä.
”Tappeleeks sun mutsi ja faija?” se kysyy hetken kuluttua ja katsoo mua suoraan silmiin.
”Joskus”, mä vastaan vältellen. Mä voisin kertoa, et mä kuuntelen sitä huutoa useamman kerran viikossa. Et ei meilläkään yleensä kenenkään kimppuun käydä, mut mun tekee pahaa kuunnella sitä silti. Et jos se ois teatteria, niin se ois vähintään K18 pelottavuutensa takia. Et mua se ei naurata koskaan.
Mut en mä kerro, oon vaan hiljaa ja surffailen somessa. Mä en usko, et Oona ymmärtäis mua.

Niillä on jotain meneillään

SILJA

Sen näkee jo kilometrien päähän. Jotain on meneillään niiden välillä. Ne istuu kylki kyljessä ja välillä kuin ohimennen käsi koskettaa toista. Ne näyttää jatkuvasti jotain juttuja kännyköistään toisilleen ja naureskelee niille vain keskenään. Ne on muka vain kavereita kavereiden joukossa, mutta kuitenkin lääppivät selvästi toisiaan. Enkä mä ole ainoa, joka sen huomaa.
”Milloin tuo on alkanu?” Iida kysyy ja tökkii mua ja Sannia vastaamaan.
”Ai mikä?” Sanni kysyy, nostaa katseensa piirustusvihostaan ja vetää hieman toista kuuloketta pois korvaltaan. Se katselee pöllämystyneenä ympärilleen, niin kuin aina kun nousee yllättäen piirustusmaailmastaan todellisuuteen. ”Mistä te puhutte?”
”Hartsa ja Oona”, Iida selventää ja nyökkää niihin päin. Ne kuuntelee just jotain juttua nappikuulokkeilla yhdessä, supattelee jotain yhdessä ja tuntuu naureskelevan sille. Oonan sormet rummuttaa Hartsan reittä kevyesti.
”Mitä niistä?” Sanni kysyy ihmeissään.
”Etkö sä muka nää?” Iida kysyy. ”Kato ny oikeesti Oonaa ja Hartsaa. Niiden välillä on jotain, kato miten ne hymyilee toisilleen, kato Oonan kättä.”
Sanni katsoo niitä pitkään, mä ja Iida yritetään jo katsella muualle, jottei näytetä niin epäilyttäviltä.
”Emmä ny vieläkään oikein nää mitään ihmeellistä. Onhan ne kavereita”, Sanni lopulta sanoo.
”Selvä, antaa olla”, Iida puuskahtaa ja Sanni palaa piirustustensa pariin.
”Mites Moritz, eteneekö?” kysyn Iidalta. Se nyt vaan tuli jostain mieleen. Puna nousee Iidan poskille.
”No ei ihmeemmin”, Iida saa sanottua. ”Ei tarttiskaan. Kavereita ollaan.”
En vakuutu, että kerrottu olisi koko totuus, mutta en ehdi udella lisää asiasta, sillä meiän tunti on alkamassa. Kaikki alkaa hiljalleen valua opettajan perässä luokkaan, jopa Oona ja Hartsa nousee ylös. Iida lähtee luokkaan ekana, mä jään oottamaan hetkeksi Sannia, jolla kestää kasata tavaransa yhteen, kuten aina kun se piirtelee välkällä. Niinpä me mennään luokkaan vasta viimeisten joukossa, vain juuri ennen Hartsaa ja Oonaa, jotka edelleen keskustelee keskenään.
”Mä niin tykkään tosta, tos on niin hyvä meininki tos biisissä”, kuulen Oonan kehuvan Hartsalle.
”Ihan ok”, se kuittaa. Sitten ne irtautuu toisistaan ja menee omille paikoilleen.
Beatles. Ne puhuu Beatlesistä. Hartsa on löytänyt toisen, jonka kanssa käydä musiikkikeskustelujaan. Tällä kertaa ei tarvitse edes kirjoitella netissä, vaan saattaa käydä keskusteluja ihan keskellä arkea face-to-face. Ja tehdä yhdessä muutakin. Vaikka mitä se mua liikuttaa, eihän me enää olla yhteyksissä muutenkaan.
”Tää on ihan mahdoton tehtävä”, Sanni tuskailee pulpetillaan. Ope on antanut tehtäväksi tutustua muun luokan yrittäjyystöihin ja antaa sähköisesti palautetta niistä. ”Emmä osaa sanoa ku, että ulkoasuun ois voinu kiinnittää enemmän huomiota, et toi kirjasin on huono.”
”No mut mieti sä niitä, niin me yritetään Iidan kanssa keksiä jotain enemmän sisällöstä.”
Työ työltä me saadaan käytyä niitä Iidan kanssa läpi ja pistetään pieniä kommentteja, joihin liitetään Sannin ulkonäkökommentit. Osasta on vaikea sanoa mitään parannettavaa, osasta taas on vaikea löytää positiivisia puolia, kun ne on lähinnä nopeasti pakollisista osista valmiiksi kyhättyjä. Toisaalta voisi kai senkin sanoa, että ”hienosti osattu tehdä vain juuri ja juuri se, mitä on ihan pakko, eikä yhtään liikaa”. Eikös se ole positiivinen kommentti?
Hartsan, Oton ja Jamalin työ on juuri niitä, joista näkee, ettei työ ole juuri napannut. Liikeidea on liiankin mielikuvituksellinen  ̶  jumbojettiyhtiö, jonka koneet ovat ilmassa liitäviä kasinoita, ei kyllä ollut mikään ”pienyritys, jonka mahdollisesti pystyisitte jo parin vuoden päästä perustamaan”  kuten tehtävänannossa pyydettiin  ̶  ja osioiden tiedot on mutulla heitetty sinnepäin. Iida on jo muotoilemassa asiallista, mutta valitettavan todenmukaista näkemystä työstä, kun mä vielä lueskelen sitä läpi. Tajuan, että surkeudestaan huolimatta siinä on jotain hyvääkin. Kun on pitänyt kertoa yrityksen hyviä ja huonoja puolia ja miettiä uhkia ja mahdollisuuksia, ne on itse asiassa ihan hyvin kirjoitettu muuhun työhön nähden. ”Mahdollisuutena yrityksellemme voisi lukea se, että yhteiskunnallisen eriarvoisuuden nousu lisäisi varakkaiden määrää ja juuri nämä varakkaat haluaisivat käyttää tällaisia uudenlaisia huvituksia.” Tai ”Uhkana liiketoiminnallemme voisi olla vasemmistolainen hallitus, joka pistää varakkaille niin korkeat verot, ettei meille riittäisi asiakkaita. Todella selkeä uhka on varmaankin lisääntyvä ympäristötietoisuus tai ilmastonmuutoksen vastustaminen, jonka seurauksena lentoliikennettä vähennetään.” Kuulostaa hienolta ja pohditulta. Kuka niistä tällaista tekstiä osaa kirjoittaa?
”Iida, mä lisään sinne vielä pari kommenttia”, sanon, otan Iidalta tabletin ja lisään pari positiivista ajatusta. Iida lukee ne läpi ja kohauttaa harteitaan.
”No, jos sä oot tota mieltä. Aika heikko työ, mä kuitenkin sanoisin.”
”No joo, kokonaisuutena”, myönnän mutta pistän kommentit menemään.
”No niin, katsokaa nyt toisilta saadut kommenttinne läpi tähän tunnin loppuun”, ope lopulta huutelee. Kirjaudun palveluun ja menen katsomaan meiän palautteen. Vähän laiskalta muu luokka vaikuttaa niiden perusteella, kuten arvasinkin. ”Hyvä työ!” ”Hieno kokonaisuus!” ”Kiva logo.” Näen jo mielessäni, miten ope huokaisee syvään tajutessaan, että koko tunti on mennyt taas ihan hukkaan. Muutama ryhmä on sentään ihan tosissaan sanonut jotain tarkempaakin positiivista kommenttia ja rakentavaa kritiikkiä. Mutta mun huomio keskittyy viimeiseen kommenttiin: ”Ihan selkee työ. Toi logokin on ihan teiän perinteistä tyyliä ja sopii teiän yritykseen :D”. Kommenteista näkee kenen tunnuksilla ne on kirjoitettu, joten siitä päätellen kommentin on kirjoittanut Hartsa tai joku muu sen ryhmästä.
”Okei, palauttakaa tabletit, lopetellaan tunti”, ope ilmoittaa ja luokassa alkaa heti hirmuinen kuhina, kun kaikki yrittää olla ensimmäisiä, jotta pääsisi nopeasti lähtemään välkälle. ”Niin ja Rami, tuu käymään täällä!” ope melkein huutaa älämölön yli. Meillä ei ole niin kiirettä pois, joten ollaan vielä paikalla, kun luokka on melkein tyhjä ja tympiintyneennäköinen Hartsa seisoo open pöydän edessä, selvästi valmiina lähtemään pois heti kun lupa tulee.
”Kirjoititko sä sun tunnuksilla palautteet vai ehkä joku muu teiän ryhmästä?” kuulen open kysyvän.
”Mä ne lähinnä kirjotin”, Hartsa murahtaa ihmeissään kysymyksestä.
”Olisi sitten kiva, että antaisit ihan asiallista palautetta muille”, ope sanoo napakasti.
”Häh?! Niinhän mä annoin”, Hartsa vastaa ärtyneen ymmällään.
”Ei tarvitse piilottaa sinne rivienkään väliin mitään ilkeitä kommentteja.”
”Emmä tehny niin, vittu ihan asiallisesti kirjotin.”
”Ei tarvitse kiroilla. Muistan kyllä, miten te naureskelitte tyttöjen logolle, joten osaan kyllä lukea rivien välistä”, ope jatkaa inttämistä.
”Vittu, usko ihan mitä haluat!”, Hartsa ärähtää ja lähtee ovelle. Matkalla meiän katseet kohtaa ja mä uskon, että sen palaute meiän työstä on ennemmin anteeksipyyntö aiemman käytöksen takia kuin uutta vittuilua.