Ok, oon kusipää

SILJA

Makaan sohvalla ja kirjoittelen pieneen kirjaani. Sanoja, lauseita, joista huonoimmat sitten kummaan kynänpään kumilla pois, vaikka se jättää tumman suttuisen jäljen paperiin. Usein mä suunnittelen runoja ja ajatuksia lyijärillä ja kirjoitan vasta valmiit runot siististi kuulakärkikynällä. Mutta mä jätän osan niistä suunnittelusivuistakin näkyviin, koska parhaimmillaan näen nekin taiteena: yksittäisiä sanoja sikin sokin miten sattuu aseteltuna, osa hyvin näkyvissä, osa kummattu melkein näkymättömiin. Pahimmillaan ne on vain sotkua ja tänään tuntuu tulevan lähinnä sitä. Päässä pyörii monia ajatuksia, jotka tulee kyllä ulos paperille asti, mutta niistä ei saa aikaan kokonaisuutta, johon olisin tyytyväinen.
Nälkä kurnii jo vatsassa, mutta haluan odottaa äitiä kotiin. Olen odotellessa ehtinyt jo imuroida, mutta kello ei silti ole juossut riittävästi eteenpäin. Vilkaisen kelloa ja totean, että äidin pitäisi tulla ehkä vartin päästä. Keittiöstä leijaileva perunoiden ja lihapullakastikkeen tuoksu saa vatsani väittämään aikaa tappavan pitkäksi.
Kännykkä piippaa viestin merkiksi. Tietysti, nyt äiti ilmoittaa lisävuorosta. Tai että jää vielä kahville Kirsin kanssa kaupunkiin. Siihen ei oikein pysty luottamaan.

Hartsa. Kännykkä melkein kuumottaa kädessäni, kun tunnen sen kiukun, jolla Hartsa puhui mulle edellisenä päivänä. Tunnen oman kiukun kohoavan punaisiksi laikuiksi poskille, mutta päätän ottaa rauhallisesti.

Pyörittelen kännykkää kädessä pitkään. Mitä se haluaa? Kuulla totuuden omasta kusipäisyydestään, jota en osaa arvostaa, vai uuden aseen, jota se voi käyttää mua vastaan? Miksei se voi vaan antaa olla? Aloitan vastauksen, jossa pyydän sitä unohtamaan koko asian ja olemaan viestittelemättä mulle. Melkein painan ”lähetä”, kunnes sitten pyyhin koko viestin ja tykitän menemään sen mitä ajattelen. Lähetän sen bittiavaruuteen nopeasti, etten vain ehdi katumaan ennen lähettämistä.

”Ok”? Ei vittuilua, ei ilkeilyä, asiallinen, mustarastasmainen viesti? Mitä mun pitäisi ajatella? En olisi uskonut, että se voi ottaa noin rauhallisesti purkaukseni. Olin varautunut lukemaan syyttelyä siitä, että toiset ansaitsee kaiken sen paskan, jota se suoltaa tai jotain vastaavaa. Äkkiä alkaa tuntua, etten tunne Hartsaa. En edelleenkään ymmärrä, miksi se on sellainen ylimielinen kusipää, jos sen sisällä kerran on joku fiksumpikin tyyppi, mutta nyt alan uskoa sen fiksumman tyypin olemassaoloon.
Ovi kolahtaa. Äiti on aikataulussa.
”Moi! Ruoka tuoksu ihanasti käytävään asti. Kiitti Silja! Mä oon kuolla nälkään ja hirmuisen väsynyt”, äiti huutelee eteisestä. Jätän kirjan sohvapöydälle ja lompsin keittiöön laittamaan ruokaa pöytään.
On kiva syödä äidin kanssa, vaikka se näyttääkin ihan uupuneelta työpäivän jälkeen. Vähän se kertoilee verkalleen päivän sattumuksista, mutta en oikein ole mukana sen jutuissa, vaikka niille nyökkäilen ja hieman kommentoinkin. Mietin Mustarastasta, Hartsaa, millä nimellä sitä nyt ikinä kutsua. Ajatukset sinkoilee pään sisällä, eivätkä asetu mihinkään järjestykseen. Menisikö ne järjestykseen, jos puhuisin äidille?
”Silja, mä meen lepäämään”, havahdun äidin ääneen. Se on noussut pöydästä, vienyt astiansa tiskipöydälle ja on jo lähdössä keittiöstä. ”Sori, mä unohdin kysyä, miten sun päivä on mennyt? Oliko jotain ihmeempää?”
”Ihan kivasti. Ei mitään erikoista”, vastaan miettimättä.


RAMI

”Ok”. Se on ainoo mitä mä saan enää vastattua. Siljan sanat jää vaivaamaan mua. Eilen mä oisin halunnu pistää sille tulikivenkatkuisen viestin Jamalin studiolta, mut sit se jäi. Hyvä niin. Tänään mua ei enää vituttanu kovasti, mä vaan halusin tietää. No, nyt mä tiedän olevani kusipää. Mua vituttaa, et se näkee mut sellasena, vaikka eihän jonkun nyhverön mimmin mielipiteellä ole väliä. On sillä kyl munaa, kun se sanoo sen mulle. Yhtä aikaa mua ärsyttää koko tyyppi ja toisaalta on pakko antaa rispektii.
”Rami, pistä se kännykkä nyt pois!” Koutsi huutelee salin toiselta puolelta. Mä suljen Siljan pois ajatuksistani kännykän mukana ja tungen viestimen verhoihin lavan reunalle.
Sali täyttyy innokkaasti seinästä seinään kimpoilevista pikkukoripalloilijoista. Niillä kaikilla on mulle miljoona tärkeetä asiaa aina mikroskooppisen pienestä sormihaavasta, johon on pistetty älyttömän magee laastari, juuri lähteneeseen hampaaseen tai naapuriin syntyneisiin suloisiin koiranpentuihin. Ne on kivoi kersoi. Niin innoissaan, et tulee itellekin hyvä mieli.
Koutsi pistää treenit pystyyn. Lämmittelynä mä vedän niille Kuka pelkää mustekalaa? -leikin ja sali täyttyy kiljunnasta. Ne lähtee aina niin täysillä mukaan kaikkeen ja leikit on niiden mielestä ihan parasta. Mä jään ite viimesenä jäljelle ja ne tykkää jahdata porukalla mua ja päihittää mut sitten lopulta. Leikin jälkeen pistetään porukkaa kahtia ja osa harjoittelee taitoratoja mun kanssa, osa Koutsin. Niiden pienet kädet on vielä kovin kömpelöitä pallojen pompotuksessa, pallot kimpoilee pitkin salia ja pienet jalat tömistää perään. Mut silti niistä alkaa taitoakin hiljalleen näkyä ja riemu on rajaton, kun saa koko radan kunnolla läpi.
”Hyvä Lukas, just noin!” mä huudan pienelle vaalealle pojalle, joka tulee silminnähden onnelliseksi tästä kehusta.
Porukka jatkaa rataa kohtuullisen hyvässä sovussa vuorotellen, mut äkkiä mä tajuan, et mun puolikkaasta puuttuu yks kersa. Mä kattelen ympärilleni ja näen Ossin istumassa laidalla selkä puolapuita vasten, kädet polviensa ympärillä. Mä jätän pojat jatkamaan harjoittelua keskenään ja menen Ossin luo.
”Rami, mä en ikinä opi!” Ossi valittaa. Se kattoo mua suoraan silmiin silmät punasina ja posket kyyneleiden täplittäminä. Sitä ei yhtään tunnu hävettävän itkeä keskellä treenejä.
”Mitä sä et ikinä opi?” mä kysyn ja istun pojan viereen.
”Mä en oo saanu yhtään palloo koriin. En niinku ees yhtä. Kaikki muut saa koko ajan!” se alkaa uudestaan itkee ja hankaa kyyneleitä pois paitansa helmaan.
”No tsiikataan”, mä sanon ja alan tuijottaa muiden suoritusta. Pojat on vähän villiintyny mun lähdöstä, joten pallot menee miten sattuu, eikä juuri mikään enää osu koriin. ”Ei ne muutkaan saa koko ajan, huomasiks? Nyt nouset ylös ja menet vaan rohkeesti porukkaan. Kyl sä opit. Pitää vaan treenata.”
Ossi kattoo muita hetken, sit mua, nousee lopulta ylös ja lähtee joukon jatkoksi. Ei se pujottelu vieläkään mitenkään putkeen mene, mut saa se sentään sen yhen tärkeän korin. Itkut on itketty, nyt se jo keskittyy treenaamaan.
”Hyvin sujuu”, mä tsemppaan sitä.
Harjoittelun jälkeen porukka pelaa pienen pelin. Mua ei enää naurata yhtä paljon niiden pelailu kuin vielä vuos sitten, vaikka onhan se vieläkin aika huvittavaa: ne syöttää mihin sattuu, menettää helposti pallon kesken kuljetuksen, vaikkei vastustajaa oo mailla halmeilla, ja nostaa usein kädet päänsä suojaksi korilta takaisin kimpoavaa palloa vastaan. Mut siihen on jo ehtiny tottuu ja nyt pystyn keskittymään huomaamaan niiden kehittymisen ja onnistumiset, kehua niitä tai antaa neuvoja.
”Hyvät treenit”, mä sanon niille jokaiselle erikseen, kun ne heittää totuttuun tapaan ylävitoset mun kanssa juostessaan pukkariin treenien jälkeen. Koutsi lähtee niiden perään sanomaan vielä jotain infoa seuraavan viikonlopun pelistä. Mä jään yksin saliin. Nappaan pallon ja heittelen sitä hetken koriin: edelleen ne heitot uppoo sisään helposti. Lähden kuljettaa ja harhauttelen kuvitteellisia vastustajia urakalla, käännän suuntaa viime hetkellä ja silti saan pistettyä pallon koriin sukkana.
”Hyvältä näyttää, edelleen”, Koutsi sanoo salinovelta. En tiedä, kauanko se on siinä ollu, mut ilmeisesti riittävästi. Mä nappaan pallon haltuun ja heitän sen juuri sopivan kevyesti pallohäkkiin, et se jää sinne muiden pallojen päälle.
”Koska palaat jengiin?” Koutsi kysyy, kun mä menen sen ohi nappaamaan kännykän lavan reunalta. ”Eiköhän sulle löytyis tilaa.”
”Sä tiiät, etten mä aio palata”, mä vastaan ja katon sitä hetken. Sit mä lähden sen ohi pukkareille. Se ei enää sano mitään, vaan antaa mun mennä. Menen vaihtaa nopee vaatteet, jotten myöhästyis Oonan ja mun tapaamisesta.
Päivällä koulussa me ollaan Oonan kaa nähty niinku yleensäkin, mut ei me olla kun nopee moikattu. Ei tuntunu olevan sitäkään sanottavaa kuin yleensä siinä ympäristössä, kaikkien muiden keskellä. Pari kertaa meiän katseet kohtasi ja mä näin Oonan paljon kertovan hymyn, mut siinä kaikki. Hassusti tuntui, et kun on kerran puhuttu illasta, niin illalla sitten vasta. Ei olla juuri viestiteltykään, mitä nyt paikasta sovittu. Ja siinä Oona nyt on, nojailee kioskin kulman tiiliseinään, yrittää toisella kädellä käyttää kännykkäänsä ja toisella suojella itseään vinottain satavalta rännältä kietomalla kättä itsensä ympärille. Mä kävelen sen luo ja ehdin ihan vierelle, ennen kuin se huomaa mut.
”Moi”, Oona sanoo, pistää kännykkää pois ja tunkee samalla myös kätensä takin taskuihin.
”Moi”, mä vastaan ja katon sitä syvälle silmiin. ”Ootit sä kauan?”
”En”, se sanoo nopeesti ja vastaa mun katseeseen kauniilla silmillään.
”Onks sul kylmä?” mä kysyn, vaikka se on turha kysymys.
”Ei paljon”, se yrittää sanoa huolettomasti ja pitää tärinän kurissa, mut se saa sen äänen kuulostamaan vieläkin oudommalta. ”No, minne mennään?”
”Ulkona vois olla kiva hengailla”, mä yritän vitsailla, mut Oona tuhahtaa siihen malliin, et vitsit ois paras jättää väliin. ”Tai mennään vaikka meille”, mä nopeesti lisään ja Oona nyökkää tärinän takia moneen kertaan.
Oona ei varmaan kylmältä saa sanottua juuri mitään, mä taas en oikein tiedä mitä sanoa. Mä haluan jutella sen kaa, mut pää tuntuu tyhjältä puheenaiheista. Mikään mikä siellä pyörii ei tunnu sanomisen arvoiselta, mieleen tulee pelkkiä itsestäänselviä toteamuksia tyyliin ”on muuten ärsyttävä räntäsade”. Mä tunnen Oonan tärinän mun vieressä. Mieleen nousee valtava halu kietoa mun kädet sen tärisevän kropan ympärille, mutten mä kehtaa tehdä niin. Niinpä me vaan kävellään eteenpäin.
Mitä lähemmäksi me tullaan meiän taloa, sitä enemmän musta alkaa tuntua, et on huono idea mennä meille. Mä oon ollu pari tuntia poissa, mä en tiedä, mikä siellä on meininki. Onko faija kotona? Jos on, missä kunnossa ja millä fiiliksellä se on? Onko siellä rauha maassa vai sota käynnissä? Mä en koskaan voi tietää. Just sen takia mun frendit käy meillä harvoin. Mä näen jo kaikki kauhukuvat mielessäni ja mietin, mitä mä sanon Oonalle, jos en voikaan viedä sitä sinne. Et mun vanhemmilla onkin vieraita, vitsit, en kyllä yhtään muistanu sitä, mennääks teille?
Kun me päästään meiän portille, mä kiiruhdan ovelle ennen Oonaa. Haluan avata oven, kuulostella nopeasti ilmapiiriä. Vastassa on pelkkää hiljaisuutta. Kai mä uskallan viedä Oonan meille. Mä avaan oven kunnolla auki Oonalle, muka kohteliaisuutta, ettei se tajua mun tiedusteluhetkeä. Ei se tajua mitään. Oona hymyilee mulle, jättää takin ja kengät eteiseen ja jää odottamaan, et mä pyydän sitä peremmälle. Mä nappaan sitä kädestä kiinni ja johdatan nopeasti portaat yläkertaan ja mun huoneeseen. Perillä mä pistän oven kiinni ja oon tyytyväinen, ettei me törmätty mun vanhempiin.
”Tää on sit sun huone”, Oona toteaa jotain sanoakseen. Se antaa katseensa kiertää mun huoneessa. Välillä se jää katsomaan jotain tarkemmin, jatkaa sit taas skannausta. Lopulta se istahtaa mun sängylle ja katsoo odottavasti mua. Mä jään seisomaan ovelle epävarmana. Oona katsoo mua ja oottaa ja mä vaan toljotan siinä ku joku idiootti. Tee jotain! Mä kävelen sen luo ja istahdan varovasti sen viereen, en ihan liki, mut lähelle. Se kattoo mua epävarmasti hymyillen ja mä nappaan sen kädestä kiinni.
”Täähän on ihan jäässä”, mä toteen, ku tuntuu, et mä pitelen jääkalikkaa. Mä pistän sen molemmat kädet tiukemmin omieni väliin. ”Sul oli kylmä.”
”No oli.”
”Mikset sä yhtään sanonu?” mä kysyn ja hieron yksitellen niitä käsiä, joissa alkaa jo olla jotain eloa.
”Oma vika ku en tajunnu pukeutuu kunnolla”, Oona sanoo nolona. ”Sitä paitsi, mitä sä oisit oikein voinu tehdä? Lopettaa sateen?”
”No vähintäänkin”, mä uhoan hymyillen. Mun omia käsiä vähän kylmää, mut Oonan kädet alkaa tuntua jo hieman lämpimiltä.
”Mis sä olit illalla?” Oona kysyy, kun on ollu hetken hiljaista.
”Ai millon?”, mä ihmettelen. Käsistä vois varmaan jo päästää irti, mut mä vaan pidän niistä kiinni.
”No tänään ennen ku me nähtiin”, Oona naurahtaa. Hetken musta tuntuu, et se vetää kätensä pois, mut ei se sit tee niin.
”Ei mitään ihmeempää, oon apuvalmentajana yhessä pentujen korisjengissä. Oli treenit”, mä sanon niin lyhyesti kuin kykenen. Emmä suurta melua siitä hommasta pidä.
”En oo tienny”, Oona vastaa selvästi yllättyneenä. ”Lopetit oman pelaamisen ja alotit sen?”
”Jotain sellasta”, mä vastaan välttelevästi. Tän aiheen vois jo lopettaa. Mä en keksi enempää sanottavaa, joten mä vaan tuijotan Oonan käsiin, jotka on jo täysin lämpimät. Oonakaan ei jatka enää aiheesta.
Äkkiä se hiljaisuus alkaa painostaa mua ja mä nousen ylös. Kattelen hyllyni kaaosta ja yritän miettii, mitä sanoa, mut sanat katoo mun päästä sitä mukaa, ku niitä ilmestyy. Tee jotain! Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien jälkeen mä menen sterkoille ja pistän sisällä olevan levyn soimaan. Lentokone alkaa laskeutua huoneeseen Back in the U.S.S.R.:n myötä ja biisi alkaa vyöryä kaiuttimista huoneeseen.
”Mitä musaa tää on?” Oona kysyy silmät pyöreinä.
”Beatlesiä.”
”Ai toi on sitä. Ihan jees.”
Mä palaan Oonan viereen. Nyt mä menen ihan siihen kiinni ja pussaan sitä, et puheet unohtuis. Se on mukana, liikuttaa lämpimiä huulia mun huulilla ja pistää ne lämpimät kätensä mun käsivarsille. Mä nostan mun käsivarret sen lanteille, mut keskityn sen kostean pehmeisiin, hitusen rohtuneisiin huuliin, joita mä mielelläni tutkin näin lähietäisyydeltä. Lämmin halu täyttää mut, mut yhtä aikaa mua jännittää koskettaa sitä. Se vetäytyy vähän kauemmaksi, katso mua silmiin ja tuo taas huulensa mun huulille. Korviin vyöryy sterkkojen randomilla seuraavaksi heittämänä biisinä Obladi Obladan hyväntuulinen meininki ja mut täyttää hyvä fiilis.
Äkkiä mä tunnen käsieni alla Oonan vartalon hytkyvän ja sen pussaamisesta ei tule enää mitään, kun se alkaa yllättäen nauraa. Mä katson sitä hämmästyneenä ja jään odottamaan selitystä.
”Siis mitä musaa tää on? Tää on ihan ku joku lasten biisi”, se tyrskii spontaanin naurunpuuskan vallassa. ”Kuunteleks sä usein tätä?” se yrittää kysyä neutraalisti, mut ei pysty olee nauramatta.
Mä nousen ja menen pistää musan pois. Mä painan soittimeen jääneen levyn ulos ja pistän oikeaan koteloon. Sit mä nappaan kaikki Beatlesin ceedeet sterkkojen vierestä ja nakkaan pois pöytälaatikkoon. Mua ei enää huvita kuunnella niitä sen kanssa.
”Vaari vaan toi noi. Se tykkää Beatlesistä”, mä selitän nopeesti yrittäen pitää loukkaantuneisuutena poissa äänestäni.
”Sori, se oli vaan jotenkin niin hassua”, Oona yrittää tosissaan pyytää anteeksi. ”Voitaisko me laittaa vaik jotain muuta musaa?”
”Joo, tietty, ja kännykän saa piuhalla kaiuttimiin, langaton ei näissä toimi. Valitse vaan biisi.”
Oona nappaa puhelimen ja alkaa selaa soittolistojaan. Pitkän pähkäilyn jälkeen se löytää mistä alottaa ja mä virittelen sen musan kuulumaan. Jotain popahtavaa suomi-räppiä se on. Ihan kiva joo.

Keskiviikko: Mitä se musta luulee?

RAMI

        ”Rami, nyt liikkavaatteet päälle ja saliin. Ei jaksais jauhaa tuosta asenneongelmasta joka viikko”, liikkamaikka käskyttää. Se ei ole mieheksi kovinkaan pitkä, mut sitäkin leveämpi kaappi. Jos se seisois ostarin räkälän ovella pokena, kukaan ei tulis sille urputtaa. Siks mäkin sanon vain pääni sisällä ”vittu kun ei kiinnosta pätkääkään”, vaihdan ne vaatteet ja lampsin porukoiden perässä saliin.
”Ottakaa mailat, pallot, parin kanssa syöttelyä, vetoja verkkoon ja pujottelurataa”, liikkamaikka antaa ohjeet ja olettaa kaikkien osaavan noudattaa niitä helposti. Mä haen laiskasti itselleni mailan, kävelen pari kertaa pujotteluradan läpi ja jään nojailemaan puolapuille ja selaamaan kännykkää. Lämmittely tehty.
”Tytöt, ottakaa tästä mailat ja pallot, mennään sitten toiselle puolelle salia”, kuulen tyttöjen liikkamaikan huutavan ja huomaan hälinästä, et saliin on tosiaan tullu enemmän porukkaa. Nostan katseeni kännykästä ja seuraan tyttöjen toimintaa. Kiltisti ne hakee mailat ja siirtyy kumarassa pehmeän väliverhon ali toiselle puolelle pelailemaan. Mä huomaan joukosta Oonan, joka näyttää sporttiselta eikä lainkaan hullummalta topissa ja lyhyissä shortseissaan, jotka paljastaa sen hyvät sääret ja myötäilee sen tiukkaa persettä. Se huomaa kans mut ja hymyilee pikaisesti kunnes lähtee alittamaan verhoa. Mut mä huomaan myös löysiin verkkareihin ja t-paitaan pukeutuneen Siljan, jonka kanssa mun katse kohtaa sekunnin verran, kunnes se kääntää määrätietoisesti katseensa pois ja katoaa verhon taakse.
Vittu, mä kiroan ehkä kuudettasataa kertaa. Mitä vittua mä olen ollu niin tyhmä? Silja nauraa varmaan kippurassa mulle, juoruilee frendeilleen, mitä me ollaan kirjoteltu. Ihme, etten mä ole vielä kuullu mitään juttuja mistään.  Mä olen viikon miettiny, mitä mä oikein teen ja yrittäny vältellä sitä. Pitäiskö antaa asian olla ja kiistää sitten koko juttu, jos jotain juorua alkaa liikkua? Pitäiskö uhkailla Silja pitämään turpansa kiinni? Vai pitäiskö mun mennä sille vakuuttelee, et se kaikki oli valhetta, ettei mikään ollu totta, et mä koko ajan tiesin, kuka se oli ja pilailin sen kustannuksella? Ehkä se uskois, ehkä ei. Vittu.
”Ja Rami vois sitten kanssa tulla peliin eikä pitää niitä puolapuita pystyssä. Ja kännykän näpytteli ei sitte oo mikään liikuntalaji muuta kuin ehkä nörttien koulussa”, liikkamaikka jyrähtää toiselta puolelta salia.
”Täs on parempaaki tekemistä, ku lyödä jotain palloo”, mä mutisen kohtuullisen kovaan ääneen ja tungen kännykkää taskuuni.
”Tässä olisi itse kullakin parempaa tekemistä kuin vääntää itsestään selvyyksistä uhmaikäisten kanssa”, liikkamaikka pistää vastaan ja alkaa jakaa joukkueita.
”Eiks uhmaikäiset oo jotain kaks?” Ode virnuilee. Mä pukkaan sitä kylkeen sen verta kovaa, et sille tulee tuskanen ilme ja se pistää kädet kyljelleen. Maikka vilkasee sitä, mut se mutisee, ettei mitään hätää ole.
Pelit alkaa. Lusmuilen vaihdossa niin paljon kuin pystyn ja kentällä kevyesti lönköttelen maikan kommenteista huolimatta. Kyllä mä yritän ottaa palloa haltuuni ja pistää maaleja, mut miks vitussa mä menisin satanen lasissa niinku osa porukkaa jonkun koululiikan takia? Mä tykkäsin pienenä liikasta, seurasin Ripan perässä koriskentälle ja viihdyin siellä koko ala-asteen ajan. Mä olin ehkä Ripaakin parempi, mut faija ei koskaan huomannu sitä. Se aina vaan hehkutti Ripan keskinkertaisia taitoja taivaisiin ja petty, kun sille selvis totuus. Vuosi sitten mä lopetin; faija ei varmaan edes huomannu. Eikä mua huvita tääkään paska.
”Hartsa, kaksvuotiaski ois osunu maaliin tolta etäisyydeltä!” Jesse huutelee kentän laidalta, kun mokaan yhen avopaikan. Se ei jatka huutoo maikan mulkaistua sitä, mut sen ja Oden nauru ei lopu niin vähällä.
Mä lisään vähän vauhtia liikkeisiini ja saankin tehtyä seuraavasta paikasta maalin. Ode siirtyy vaihdosta kentälle ja huikkaa mun viereen tullessaan:
”Hei, ton tekemiseen ois pitäny sentään olla ainaki viis!”
Mä mulkasen sen typerää, virnuilevaa naamaa ja alan saada pelivaihteen päälle. Lähden haastamaan pallossa kuin pallossa ja aika usein saankin ne, tosin yhtä usein myös menetän. Armoa ei tunneta kentällä ja puolapuut ryskyy. Mua hengästyttää se ravaaminen, mut jatkan vaan verenmaku suussa. Mä niin näytän niille.
”Rami, tuu vaihtoon sieltä!” maikka huutaa kentän laidalta, mut mä vaan painan pallon perään Oden kanssa. Ode kaivaa palloa kulmauksesta, koukkii ja koukkii, muttei saa sitä mukaansa. Mä tungen sen ohi koukkimaan sitä palloa itelleni, mut teen sen sen verran voimalla, et tyrkkäsen vahingossa Odea leukaan mailan päällä. Oden maila tipahtaa hetkessä sen käsistä, jotka nousee sen leualle ja kiroilu alkaa samantien.
”Älä saatana huido sillä mailalla!” Ode huutaa ja pitelee leukaansa. Maikka viheltää pelin poikki ja ryntää katsomaan vahingot. ”Se löi mua tahallaan!” Ode alkaa vinkua.
”Ja vitut! Mä mitään tahallaan sua lyöny, se oli vahinko!” Mua vituttaa sen pentumainen valitus. Sen leuka näyttää hitusen punaiselta, ehkä siihen mustelma tulee, mut se jää helvetti henkiin.
”Rami Hartikainen, pukkariin! Ja pysyki siellä, tuun keskustelee tunnin jälkeen!” maikka komentaa terävästi, enkä mä voi muuta kuin uskoa. Mailan mä heitän ovensuun mailakoriin ja lähden ovet paukkuen ulos salista.
Ehdin just ja just vaihtaa vaatteet, kun muu porukka rynnii sisään. Odekin, joka pitelee kylmäpussia leuallaan. Sillä on silmissä pahoinpidellyn koiranpennun ilme, kun se mulkoilee mua, muttei sano mitään. Muut vaihtaa vaatteensa ja lähtee, mut mä istun kännykällä pelaten nurkassa. Just ku totean, et pitäis varmaan vaan mennä, ovi kolahtaa ja liikkamaikka tulee.
”Rami, mitä toi oikein oli?”
”Pelasin sählyä.”
”Jätäpä näsäviisastelu muualle. Sä oot kentällä kun vetelä spagetti, sit sua vähän ärsytetään, niin sä alat riehua. Käyttäytyisit niin kuin viistoistavuotias”, maikka jyrisee naulakkoon nojaten. Se näyttää virkaintoiselta pokelta entistä enemmän.
”Se oli vahinko. Mä en vittu lyöny sitä tahallaan.” Tää keskustelu sais olla tässä ihan just.
”Voi olla ja Otto nyt vinkuu pienestäkin, kun sille päälle sattuu, mutta oikeesti. Käytä sitä päätäs, kun sulla sellanen on”, maikka jatkaa ja nojaa entistä enemmän eteenpäin. ”Nyt se asenne kohdilleen, pelaat kunnolla etkä murjo muita. Ottaa pannuun katella tollasta menoa, kun sä pystyisit olemaan hyvä, jos vaan haluisit.”
”Selvä. Oliko muuta?”
”Ei. Seuraavalle tunnille oikealla asenteella.” Viimeinen jyrähtää kuin jumalan sana ja sit maikka kääntyy kannoillaan ja marssii ovesta ulos. Mä heitän repun selkääni ja lähden lampsimaan ovelle. Käytävässä mä melkein törmään Iidaan ja Sanniin, jotka menee just jätkienpukkarin ohi ja huutelee taaksensa menevänsä jo.
”Joo, joo, menkää vaan”, mä kuulen Siljan äänen muijienpukkarista. Iida ja Sanni katoaa pukkarikäytävän ovesta muualle kouluun ja mä jään tyhjään käytävään. Mä kuulostelen hetken, mut muijienpukkarista ei kuulu ääniä. Ehkä Silja on jääny sinne yksin. Ehkä mulla ois nyt mahdollisuus sanoa sillä sanottavani ja unohtaa koko juttu.
Mä jään käytävän ovensuuhun seisoskelemaan ja plärään kännykällä uutisia. Ehdin just kattoo otsikoita teollisuuden lakoista, kun muijienpukkarin ovi avautuu ja Silja astuu käytävään. Yritän kuulostella, mutten vieläkään kuule mitään muuta ääntä; se oli pakosti yksin. Mä pidän katseen edelleen kännykässä, vaikken enää tajua näkeväni näytön tekstejä, ja pidän huolen, et blokkaan reitin ovelle. Mä kuulen Siljan lähestyvän ja näen sen sivusilmällä. Se yrittää mennä ohi mitään puhumatta, muttei onnistu pääsemään ovelle.
”Hei, voit sä väistää?” Silja sanoo hiljaisella, vähän ärtyneellä äänellä.
”En”, mä vastaan enkä hetkeen tiedä, miten jatkaa. Sano ny jotain, urpo. ”Mä en sit haluu, et sä puhut musta”, mä lopulta sanon. Ajateltu uhkaavuus ei pääse ääneen asti.
”Puhua susta? Kenelle muka?” Silja on aidon hämmästyny. Mä hämmennyn siitä.
”En mä tiiä kenelle sä juoruilet, mut mä en haluu, et sä puhut kellekään niistä viesteistä”, mä saan lopulta sanottua.
”Kuule, mua ei kiinnosta pätkääkään puhua kellekään susta tai sun valheellisista viesteistä. Miks mua kiinnostais mikään, mikä liittyy tollaseen huijariin?” Silja kuulostaa jo selvästi kiukkuiselta eikä puhu enää lainkaan niin hiljaa kuin mä yleensä kuulen sen puhuvan.
”Mä mikään huijari ole”, mä mutisen yllätettynä. Keskustelu ei mene yhtään niin kuin mä kuvittelin. Mulle ei tullu mieleenkään, et Silja vois olla kiukkuinen. Mä ajattelin, et se hiljaa myötäilee mua ja luikkii paikalta. Ei et mun sanottaisiin valehtelevan.
”Mä en tiiä, mitä sä oikein kuvittelit saavuttavasi niillä valheillasi tai miksi sä mulle oikein kirjoittelit, mutta se meni jo, joten turha sitä on muistella. Voit olla varma, etten mä ala levitellä mitään juttuja, mua ei vois vähempää kiinnostaa. Mä meen nyt”, Silja pauhaa kiukkuisena ja työntyy mun ohi ovesta ulos. Mä jään yksin käytävään, enkä osaa sanoa mitään. Mun pitäis olla tyytyväinen, et asia on hoidettu, mutten mä tunne tyytyväisyyttä. Mä mietin vaan mielessäni, mitä oikein on tapahtunu. Miten niin mä oikein oon valehdellu?
En mä pitkäksi aikaa jää siihen käytävään ihmettelemään, mut oon tyytyväinen, etten enää nää Siljaa aulassa, kun sinne pääsen. Sen sijaan Oona istuu siellä yksin penkillä ja katsahtaa muhun kuullessaan oven kolahtavan mun takana.
”Moi, säkin pääsit sieltä”, se sanoo. Se ei enää näplää kännykkäänsä, vaan katsoo mua odottavasti. Sen hiukset on selvästi kosteat ja naama punertaa liikkatunnin jäljiltä, vaikka se on selvästi yrittäny häivyttää tunnin jäljet kevyellä meikillä.
”Joo, päivän saarnat kuunneltu”, mä totean ja istun Oonan viereen. Lyhyesti mä kerron sählyottelusta ja Oden leuan kohtalosta.
”Mä näin sen. Enkä ois varmaan ees huomannu, jollei Ode ois kertonu asiasta isoon ääneen”, Oona naureskelee. ”Mitähän muuten Siljalle oli käyny?”
”Miks? Miten niin?” mä kysyn nopeasti. Liian nopeasti.
”Se meni tästä äsken vihaisena. Mä en muista nähneeni sitä koskaan ennen vihaisena. Se näyttää yleensä aina ihan samalta, eikä siihen kiinnitä juuri huomiota, mut nyt sitä selvästi suututti jokin”, Oona selittää huolettomasti, eikä sitä vaikuta erityisemmin kiinnostavan Silja tai sen vitutus, kunhan keksii jotain puheenaihetta.
”Emmä nähny sitä”, mä mutisen ja haluan vaihtaa puheenaihetta, mutten keksi mitään sanottavaa. On kiva istua siinä Oonan kanssa, kiva ettei se enää oo mulle vihainen.
”Oot sä mihin päin menossa?” mä lopulta kysyn.
”Kotiin varmaan, ei tässä muutakaan, illalla treenit”, se vastaa. Sillä ei kuitenkaan tunnu olevan kiire minnekään. Istuu siinä vaan tyynesti, kattelee välillä muhun päin ja välillä jalkoihinsa. Jos se on kotiin menossa, niin mitä se täällä vielä pyöri?
”Ootat sä jotakuta?”
”En, mä vaan jämähdin tähän ja sit sä tulit sieltä. Pitäis alkaa lähtee”, se toteaa, vetää nyt takkia kiinni, pistää pipoa päähän ja alkaa kerätä tavaroitaan. ”Tuutko samaa matkaa?” se heittää kuin ohimennen.
”Joo, okei”, mä yritän olla yhtä huoleton kuin Oonakin. Mutta Oonan sanat selvästi kuulosti kutsulta ja mä hymyilen sisälläni lähtiessäni kävelemään sen kanssa lumiseen pakkassäähän.
Kivet rahisevat jalkojen alla, kun me taivalletaan Oonan kaa jo pimeässä iltapäivässä, jota katulamppujen keltaiset valot aavemaisesti valaisee. Oona pitää puhetta yllä valittamalla tulevista kouluprojekteista ja kokeista, joita on sen mielestä liian paljon liian lyhyeen aikaan. Mä oon sille kovasti samaa mieltä, vaikken mä nyt oikeasti oo juuri mitään mieltä asiasta; ei kai niitä liikaa oo, jos kiinnostais ylipäätään niitä tehdä. Sitä paitsi on helppo nyökkäillä mukana Oonan jutuissa, kun en mä kovin tarkkaan kuuntele sitä. Mä kattelen sitä sen minkä sivusilmällä pystyn. Se on tyylikäs saappaissa, lyhyessä takissa ja tiukoissa farkuissa. Yhtä aikaa urheilullinen ja aika hot, tykkään.
Ei Oona muutenkaan hullumpi oo, ihan fiksu muija. Samassa porukassa me on hengattu koko yläaste ja on meillä pientä säpinää sen kanssa välillä ollu. Mut ei me varsinaisesti missään vaiheessa olla seurusteltu; Oonalla on ollu jotain juttuja muiden kanssa, mulla lähinnä säätöä siellä ja täällä. Mut viime viikkojen jutut Oonan kaa on tuntunu jotenkin uudelta, erilaiselta. Jotenkin sen olemassa ololla ja mielipiteillä on nyt enemmän merkitystä kuin ennen.
Mä tajuan, et koulujuttujen jälkeen Oona on siirtyny kertomaan jotain niiden jengin edellisestä matsista, jonka lopputulos on heikentäny niiden asemia sarjassa, ja millaisen palopuheen niiden valkku on pitäny tulevia harkkoja ja matseja silmällä pitäen. En mä niitäkään juttuja sen kiinnostuneempana kuuntele, mut annan sen puhua ja murahtelen väleihin muka kiinnostuneena. Sen puhetulvaa on ihan jees kuunnella, vaikkei puheen kaikki tieto jääkään päähän.
Nopeasti me ollaan meiän talon edessä, nopeammin kuin yleensä, tekee mieli väittää. Oona lopettelee vielä juttuaan kadunkulmassa ja mä nojailen postilaatikkoon sen vieressä ja katselen sen huulia, joilta jutun rippeet pakenee höyrynä kosteaan säähän.
”Mun pitäis varmaan jatkaa matkaa”, Oona lopulta toteaa, mut jää paikalleen ja pyyhkii tietä saappaankärjellään. Sit se nostaa katseensa ja katsoo mua silmiin. Mä vastaan sen katseeseen, vilkasen sen huulia ja kumarrun eteenpäin pussaamaan sitä. Se vastaa siihen pusuun ja hetki me ollaan siinä kosteassa kuumat huulet vastakkain. Sit se erkanee musta.
  ”Mun on pakko mennä”, Oona sanoo, muttei vieläkään lähde.
”Mitä sä teet huomisiltana?”
”En varmaan ihmeempiä. Kui?”
”Aattelin, et voitais nähä.”
”Okei, vaik jo koulun jälkeen.”
”Tota, mul on siinä... menoo, mut vaik kuuden jälkeen.”
”Okei, sovittu”, Oona vastaa, ottaa pari askelta takaperin keimailevasti hymyillen ja hyvästejä huiskuttaen.
”Nähään huomenna!” se huutelee muutaman metrin päästä, kääntyy ympäri ja lähtee jatkamaan matkaansa.
”Nähään!” mä huudan ja katselen hetken sen perään. Sitten mä lähden sisään..
Eteiseen asti leijailee ruuantuoksuja keittiöstä; mutsi on jo tullu töistä. Mä huikkaan sille nopeasti moit ja loikin portaat yläkertaan mun huoneeseen. Pistän itse kyhäämäni sekalaisen kokoelmalevyn soimaan sterkoista, nappaan skitan ja löhähdän sängylle. En mä suurinta osaa niistä biiseistä osaa soittaa, mut skitta sylissä elää vahvemmin niitä biisejä. Jotkut laulaa biiseissä mukana vain osan kertosäettä, toiset soittaa sointuja sieltä täältä. Läksyjä pitäis tehä, muttei pätkääkään huvita. Kyllä mä ne asiat nyt riittävän hyvin osaan muutenkin. Tuntuu paremmalta ajatukselta vaan tappaa aikaa musan kanssa ja miettiä Oonan huulia mun omilla. Ihan kuin mä pystyisin vieläkin tuntemaan sen kosketuksen. Tai nähdä mielessäni sen keimailevan ilmeen. En mä vaan kuvittele, jokin on muuttumassa meiän välillä.
Blackbird singing in the dead of night..., sterkoista kajahtaa keskelle mun huonetta. Mustarastas. Auringonseuraaja. Silja. Ei helvetti. Mun pitää vaan unohtaa se. Unohtaa koko juttu. Silja on sanonu, ettei se oo levittelemässä mitään juttuja kellekään. Ja mä uskon sen sanat. En mä tiedä miks, enhän mä edes tunne sitä, mut jotenkin mä vaan tiedän. Joten miks mä en vaan voi unohtaa koko juttua?
Mua vaivaa se, et se sano mun valehdelleen. Mä en saa sen sanoja pois mielestäni. Luuliks se, et mä tiesin, kuka se on? Tiesin ja tein pilaa sen kustannuksella? Miten mä muka oisin sen voinu tietää? Ja jos mä en kerran tienny kuka se on, miks mä oisin kirjoitellu sille valheita? Ei se, et mä kirjoitin sille asioista, joista en yleisesti huutele, tee musta mitään valehtelijaa. Mä tajuan olevani loukkaantunu siitä asiasta. Ja yhtä aikaa mua vituttaa, et mä edes viitsin loukkaantua koko asiasta. Sehän on mulle ihan yhdentekevä koko muija, mitä mä sen mielipiteestä muka oon kiinnostunu?
Sitä paitsi mikä se itte oikein luulee olevansa? Joo, sen viestit oli ihan jees, mut todellisuudessa se ei juuri saa suutaan auki. Säälittävää. Mistä mä tiedän, et se on edes kirjoittanu ne viestit ite? Okei, en mä tiedä, kuka ne sitten muka ois kirjottanu, mut ei ne yhtään kuulostanu Siljalta. Ei se vaan oo hauska, pohtiva ja terävä jutuissaan todellisuudessa. Kai se fiksu on, mut en mä pysty näkee niitä saamiani viestejä sen sanomana. Joten yhtälailla se on ollu jotain ihan muuta kuin todellisuudessa. Jos se valehtelijaa etsii, niin katsokoon peilistä. Vittu koko muija. Mä nappaan lattialta sinne tippuneen pehmonallen ja heitän sen oveen. Se läsähtää siihen pehmeästi, kovan nenän päästäessä pienen muovisen kolahduksen. Se nalle on ainoana jääny lapsuudesta elelemään mun huoneeseen ja se kokee saman kohtalon aina silloin tällöin. Paul-nalle, vaarilta saatu.
Puhelin piipittää viestii ja mä juuri ja juuri yletyn nappaamaan sen. Jamal kyselee mukaan studiolle kuuntelee niiden bändin uutta matskua. Pistän takas, et ei kai tässä parempaakaan tekemistä oo, ja Jamal infoo tulevansa meiän kautta. Ok.
Potkasen itteni ylös sängyltä, pistän skitan takaisin nurkkaan ja lähden lompsimaan alakertaan. Kello näyttää jo viittä; ruoka on varmaan just valmista ja mä ehdin syödä ennen lähtöä. Keittiössä mä nappaan tarjoilupöydälle valmiiksi nostetuista lautasista pinon päällimmäisen ja kauhon sille kattilasta riisiä ja paistinpannulta jotain kastiketta päälle, kai siinä kanaa on, siinä kastikkeessa. Haen lasin maitoa ja asettaudun ruokailuhuoneen pöydän ääreen syömään.
”Rami, olisit kyllä voinut odottaa isää ja minua”, kuulen mutsin moittivan, mut lähinnä väsyneen äänen takaani keittiöstä.
”Sori, mä aattelin syödä nopee, kun meen sitten treenikämpille Jamalin kaa”, mä huikkaan suu puolillaan ruokaa. Tiedän, ettei mutsi pidä siitäkään, et puhun ruoka suussa, mut tuntuu kiireellisemmältä selittää hätäilyni kuin niellä ruoka alas.
Mutsi ei ehdi vastata, kun ulko-ovi kolahtaa ja askelista päätellen faija paukahtaa sisään. Mutsi menee sitä vastaan ja hetken mä saan syödä rauhassa uutisia lukien, mut pian ne tulee jo molemmat keittiöön ja rauha on mennyttä.
”Missäs Ripa on?” faija kyselee, kun huomaa mun istuvan yksin pöydän ääressä. Se ei jää oottelee mutsin vastausta, vaan menee kauhomaan ruokaa itselleen.
”Millan luona, tulee vasta treenien jälkeen”, mutsi vastaa. Faija istahtaa pöytään paikalleen mua vastapäätä ja alkaa syömään.
"Voisi sekin joskus kotona olla, tulisi ehkä järkiinsä niissä opiskelujutuissa”, faija jyrähtää ja jatkaa syömistä.
”Omahan on tulevaisuutensa”, mutsi kommentoi, mut faija ei selvästikään oo samaa mieltä.
”Ihan turha tehdä virheitä, kun ne voisi välttää, kun vähän kuuntelisi vanhempiaan”, faija möyhöö. ”Ripa ei tajua, että ei sellaisilla pilipalialoilla itseään elätä. Kauppa kannattaa aina.”
”On siinäkin välillä niitä lama-aikoja”, mutsi heittää väliin munkin ajatuksen.
”Tietenkin on. Mutta silloinkin lähinnä laiskat ja kyvyttömät kärsivät. Jos kunnon koulutuksen hankkii ja ahkera on, niin pärjää aina. Ripallekin olisi hyvä asema tiedossa. Jos minun isäni olisi aikoinaan auttanut tällä tavalla, niin kiitollinen olisin kyllä ollut. Mutta jos ei kelpaa, niin olkoon. Ei tarvitse tulla oman pojan jatkamaan bisneksiä. Kyllä sitä muita innokkaita löytyy.”
Faija pauhaa lähinnä itsekseen ja syö puheen väleissä. Mutsi yrittää muutaman kerran pitää broidin puolia, mut aika heikoks se taas jää.
”Rami, oletko jo päättänyt sen lukion?” mutsi kysyy yrittäen vaihtaa puheenaihetta.
”Emmä vielä”, mä mutisen. Mutsi näyttää siltä, et se haluais kysyy lisää, mut päättää sitten olla kysymättä. Faija ei näytä edes kuulleen mutsin kysymystä.
Mä yritän keskittyä uutisiini, mut enemmän mun mielessä pyörii faija. Se ei vilkaisekaan muhun, se ei oo pätkääkään kiinnostunu, mitä mä aion isona tehdä. Broidin valinnoista se jaksaa möyhötä, mua se ei ota mitenkään huomioon suunnitelmissaan. Rehellisesti sanottuna mua ei kiinnosta paskaakaan sen firma, en todellakaan haluais olla mikään sen seuraaja. Mut vois se ees kysyä, olla saatana edes viis minuuttia kiinnostunu. Mä voisin kadota savuna ilmaan, eikä faija edes tajuais.
Ovikello soi. Sen on pakko olla Jamal, mut mutsi ehtii nousta ylös ennen mua, joten mä jään vielä syömään viimeisetkin haarukalliset. Eteisestä kantautuukin hetken kuluttua Jamalin asiallinen ja hyväntuulinen tervehdys, kun mutsi päästää sen sisään ja pyytää oottamaan hetken. Heitän loput ruuat suuhuni ja nousen pöydästä; mä haluan päästä nopeasti pois täältä.
”Jamal, mä tuun just, käyn vaan yläkerras!” mä huikkaan ja juoksen portaat ylös. Huoneessani mä heitän nopeasti pari tavaraa reppuun, repun olalle ja lähden alakertaan.
”Terve Jamal, mitä äijä?” mä kuulen faijan ”rennon hauska bisnesmies” –äänen eteisestä. ”Uusii biisei vai? Kyllä tuo ahkera työnteko vielä kannattaa. Ja hei muista Hartikainen Oy; aina valmiina sponssaamaan uusia, lupaavia kykyjä. Mihis olet peruskoulun jälkeen menossa? Ei hullumpi valinta. Vahvat ei epäröi, muista se Jamal.” Tulen alakertaan juuri parahiksi näkemään faijan väläyttävän parhaan bisneshymynsä tutun sormen heilautuksen säestämänä Jamalille ennen kuin kääntyy kannoillaan olkkariin.
Mä vedän kengät jalkaan sekunnissa ja takkia niskaan ja rynnin ulos Jamalin tehdessä täyden työn päästäkseen mun perässä ulos. Mä tiedän suunnan, joten on helppo lähteä painelemaan Jamalin tullessa perässä.
”Hei, ei meillä nyt ihan noin kiire oo!”, Jamal sanoo hieman hengästyneenä, kun saa mut vihdoin kiinni. Mä hidastan vähän vauhtia. Mua ei huvita alkaa keskustella mistään, joten jatkan vaan matkaa eteeni tuijottaen.
”Faijas on kyl hyvä tyyppi”, Jamal heittää hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Semmonen rento äijä, toisin kun mun faija.”
Mä jatkan vaan tuijotusta.

Tylsä sunnuntaiaamu

SILJA


        Jään tuijottamaan puhelintani. Taas. Pitäisi tehdä läksyjä, mutta en saa aikaiseksi. Miten nopeasti ihminen tottuu johonkin, niin että ilman sitä tuntuu oudolta? Eihän parissa viikossa voi saada mitään sellaisia tapoja, jotka muuttaisi ihmistä peruuttamattomasti. Eihän? Eikö aina voi palata entiseen, kuin mitään ei olisi tapahtunut?
Mustarastaasta ei ole kuulunut viikkoon. Ei tietenkään, pääni sanoo. En haluaisikaan saada yhtään viestiä Hartsalta. Viikon verran olen vältellyt sitä tavallista enemmän koulussa, mulla ei ole mitään haluja päätyä vaihtamaan yhtäkään sanaa sen kanssa. Se on oikeastaan onnistunut aika helposti. Ehkä loppukevätkin onnistuu. Vain neljä kuukautta enää.
Se on valehteleva paskiainen. Okei, ei se varmaan tiennyt juttelevansa mun kanssa yhtään sen enempää kuin mäkään sen, mutta silti tunnen itseni huijatuksi kuin mulle olisi valehdeltu. Se on itsekeskeinen, kiusaava idiootti koulussa, tuntuu valheelta, että sai mukavia, kannustavia, jopa ymmärtäviä viestejä siltä. Ei se ole sellainen. Jos on, miksi se käyttäytyy koulussa niin paskamaisesti?
Nolottaa. Kun kuuntelen niitä biisejä, joista olen sen kanssa puhunut, hävettää, että olen kirjoitellut sille ajatuksistani. Kertonut sille elämäni haavoista, paljastanut itsestäni enemmän kuin muille. En mä nyt mitään ihmeempiä ole sille edes kertonut, mutta en mä niistä asioista yleensä ole muille puhunut. Tai ei mua eniten nolota asiat, joista olen kirjoittanut, vaan se, että niin helposti avasin ajatuksiani ihmiselle, jota en tunne. Nyt se tietää musta enemmän kuin ikinä haluaisin ja mä pelkään, milloin se käyttää sitä mua vastaan.
Silti tuijotan puhelinta ja odotan viestejä. Haluaisin jutella Mustarastaan kanssa. Kuunnella musiikkia sen kanssa, käydä levottomia keskusteluja. Jos olen aiemmin miettinyt, onko se mielikuvitusystävä, niin nyt olen siitä varma. Ja samalla alkaa tuntua, että se oli sitä koko ajan. Vaikka se taitaa olla kyllä toiveajattelua.
”Mikä siinä puhelimessa on, kun sä kattelet sitä jatkuvasti?” äiti tokaisee pöydän toiselta puolelta ja jatkaa lehden lukemista. ”Yritätkö sä saada sen ajatuksen voimalla soimaan?”
”No en!” tiuskaisen ja siirrän nopeasti katseeni kirjoihini ja muka uppoudun niihin täysin. En kuitenkaan ymmärrä ruotsin kielioppitehtävästä mitään. Ehkä pitäisi puhua äidille Mustarastaasta. Haluan puhua siitä jollekin. Ehkä asia sitten pyörisi vähemmän päässä. Iida ja Sanni on ystäviä, mutta en mä niille voi kertoa. Se tuntuu liian nololta. Äiti ei tunne Hartsaa, ehkä tietää sen, muttei sen enempää. Ehkä sille voi puhua.
”Äiti”, aloitan. Se ynähtää vähän, muttei nosta katsettaan lehdestä. ”Mä haluisin...”
Lause jää kesken, kun äidin puhelin piipittää ja se nappaa sen salamana käteensä. Hetken se naputtelee viestiä auki, lukee sen ja leveä tyttömäinen hymy nousee sen kasvoille. Se yrittää häivyttää sitä pois, muttei ole lähelläkään onnistua.
”Mitä nyt?” kysyn.
”Ei mitään”, se sanoo äänellä, joka melkein käskee kysymään asiasta uudelleen. Hyvä on.
”Ei mitään? Miksi sä sitten hymyilet noin?”
”No okei. Se oli yks Mikko”, äiti melkein kikattelee. Siitä tulee lähinnä mieleen ärsyttävien teinileffojen blondit, enkä muista nähneeni äitiäni tällaisena.
”Mikko?” On ärsyttävää lypsää tietoa aikuiselta ihmiseltä. Ihan niin kuin mä olisin tässä äiti ja se taas teini-ikäinen tytär eikä toisinpäin.
”Mä tapasin sen silloin Kirsin ja mun teatterireissulla, silloin jotain viikko sitten. Se on... ihana. Mä menen sen kanssa perjantaina ulos”, äiti jatkaa haaveileva ilme kasvoillaan. Sen on vaikea olla hymyilemättä ja vasta nyt tajuan, että se on ollut tavallista paremmalla päällä edellisen viikon. En vaan ole paljoa sitä nähnyt tai ehtinyt sitä juuri miettiä.
”Milloin sä ajattelit mulle kertoa siitä?”
”No nythän mä kerroin. Ihan vasta sovittiin”, äiti vastaa, jatkaa kännykän näpyttelyä, eikä huomaa tiputtavansa lehtensä maahan. Yhtä aikaa äiti on ärsyttävä sählä ja ihanan pihalla. Se sähläävyys ei ole mikään uusi juttu, mutta muuten en muista nähneeni äitiä tällaisena. Niin ylitsepursuavan iloisena.
”Okei. No, missä se asuu? Mitä se tekee työkseen? Mitä se harrastaa?” päätän kysellä kunnolla. Äiti nostaa katseensä kännykästä ja näyttää hämmentyneeltä.
”Kai se jossain keskustassa asuu, ei tullut tarkemmin kysyttyä. Työ? Apua, en mä muista. Pyöräilystä se tais puhua jotain.”
”Sä siis et kuunnellut sitä, tuijotit vain.”
”Ei, kyllä mä juttelin sen kanssa pitkään, mutta ihan kaikki ei jäänyt mieleen ja siellä oli aika hälyisää ja...”, äiti aloittaa vakavana, mutta tajuaa lopettaa, kun alan nauraa. ”Sinä senkin...”, äiti hymyilee mulle ja palaa takaisin kännykkänsä pariin. Se kirjoittelee jotain hetken ja nousee sitten lähteäkseen.
”Mä soitan nopee Kirsille ennen kun otan iltapalaa. Ai niin, sulla oli jotain asiaa?”
”Ei, anna olla, soita vaan”, huiskautan huolettomasti kättä ja äiti lähtee makkariin juoruilemaan parhaan ystävänsä kanssa. Äiti ei ole nyt läsnä mun jutuille. Ehkä myöhemmin.