Yhteistyötä?

RAMI

”Sitten kaikki kohti tietokoneluokkaa!”
Mä ollaan just tehty yh:n koe, jonka mä sanoisin menneen mulla ihan hyvin. Suurin osa niistä talousjutuista nyt on tuttuja jo ennakkoon, jos yhtään lehtiä lukee. Ode ja Jesse ei oo samaa mieltä, mut ne idiootit nyt ei luekaan kuin iltapäivälehtien nettisivuja ja niistäkin vissiin vaan urheilu- ja viihdeuutiset. Meillä on vielä toinen tunti yh:ta ja se natsimaikka päättää vielä jatkaa koetta, vaikka loma on nurkan takana. Kaikkien pitää ottaa omat koneet ja tehdä joku helvetin raportti Suomen tän hetken taloussuhdanteesta, kuvaajien kera. Aikaa tunti. Ei helvetti.
Alkuhämmingin jälkeen luokka hiljenee työhön. Jopa Ode on hiljaa ja tekee työtä. Osa juttelee hiljaa keskenään, eikä maikka kiellä sitä. Ilmeisesti yhteistyö on jees, mut mä voin kyl hyvin tehdä sen jutun yksinkin. Mä etsin ekana kuvaajan, joka kertoo Suomen työttömien määrästä ja kopioin sen dokumenttiini. Mä kirjoittelen lyhyesti, miten työttömyysluvusta saattaa päätellä taloussuhdannetta ja mitä se tänhetkinen tilanne sitten kertoo. Sit mä etin kuvaajat inflaatiosta ja ulkomaankaupasta, heitän ne työhön ja kirjoittelen niistä myös tekstejä. Mä oon jo päätymässä jonkinlaiseen lopputulokseen, et mikä se tilanne nyt mahtaa olla, kun kone sammuu.
”Ei helvetti!” mä kiroan kohtuullisen hiljaa, kun on kuitenkin koe. Mä katselen ympärilleni ja niin paljon kuin mä haluisinkin syyttää Odea, se ei taida millään voida olla syyllinen. Jollei sillä sitten oo jotain erityisvoimia, joista mä en tiedä mitään. Maikka kiiruhtaa mun luo ja totee, et nää koulun koneet nyt on mitä on ja on tietty kovin pahoillaan. Työn pitäis olla pilvessä tallessa ainakin osittain, mut ei se mitään oo.
”Mä olin vittu melkein valmis ja sit se kaatu!” mä kiukkuan. ”En tee uudestaan!”
”Ota tosta toinen kone ja tee nyt kuitenkin uudestaan, ehdit kyllä, jos olit jo niin pitkälle päässyt, niin tiedät, mitä tehdä”, maikka toteaa ja osoittaa konetta luokan edessä Siljan vieressä.
Mä siirryn sille koneelle ja oon aloittamassa alusta – tuntia on enää vartti jäljellä, kiire tulee – kun Silja työntää lappua pöytää pitkin mun hiirtä kohti. Mä katsahdan Siljaan, mut se katsoo vain työtään eikä oo huomaavinaan mua. Mä nappaan lapun ja luen ”mene koulun s-postiisi”. Mä vilkaisen uudestaan Siljaan, mut se ei aio selittää. Hetken mä pohdin, mistä sinne sähköpostiin pääsee, kun en mä yleensä siellä käy, mut sit mä keksin ja menen sinne.
Mulle on tullu montakin uutta viestiä, mut uusin on osoitteesta päätellen Siljalta. Mä avaan sen viestin. Se on tyhjä. Mä en edelleenkään tajuu ja meinaan jo kysyä Siljalta, miks helvetissä se kuluttaa mun koeaikaa, mut sit mä tajuun, et siinä viestissä on liite. Mä klikkaan sen liitteen auki.
Mun eteen avautuu yh:n tehtävästä melkein valmis versio. Neljä kuvaajaa, tekstit vaan on vielä aika viimeistelemättömiä. Sen on pakko olla Siljan oma työ vaiheessa. Mä katon sen läpi, totean kahden kuvaajan olevan niitä, joita mullakin oli ja ne kaks muutaki vaikuttaa ihan ok:lta siihen työhön. Mä vilkasen luokkaa, toteen taas, et useampi tuntuu juttelevan aiheesta keskenään, joten kai mä voin tota pohjaa käyttää. En mä ehdi enää hyvää työtä tehdä alusta loppuun asti. Kuvaaja kuvaajalta mä kirjotan niihin omat uudet tekstit ja lopulta omat johtopäätökseni. Enkä oo luokasta ulkona edes viimeisten joukossa.
”Hartsa, sait sä tehtyä sen työn?” Jamal kyselee.
”Joo, helposti ku osaa”, mä vastaan ylimalkaisesti.
”Vittu mä nauroin, kun jätkän kone kaatu”, Ode naureskelee ja menee varmuuden vuoksi vähän kauemmaksi musta. ”Mut älä syytä mua, en se mä ollu. Koulun koneet vaan on viime vuossadalta.”
”Kyllä mä vielä keksin, miten sä sen teit ja sit sulle käy huonosti”, mä vitsailen puoliksi tosissani.
Mä huomaan Siljan kulkevan mun ohi. Yleensä mun on helppo olla kiinnittämättä siihen huomiota, mut nyt mä haluisin mennä juttelee sen kaa. Kysyä, miks se autto mua ja kiittää sitä. Ei sen ois tarvinnu mitenkään auttaa mua siinä kokeessa. Mut en mä mee juttelee, en saa ees laitettua viestiin, jatkan vaan paskanjauhantaa jengin kanssa sitä huomaamatta.

Viimeinen tunti on just päättymässä. Porukka pakkaa jo kirjoja laukkuihin ja on valmiina juoksemaan ovelle luvan tullessa, kun luokanoveen koputetaan, avain käy lukossa ja ovi avautuu.
”Anteeksi, että häiritsen, oletteko jo lopettamassa?” yh-maikka kyselee. Kun ruotsinmaikka totee, et sen puolesta vois luokka vaikka lähteä, on puolet porukasta jo ovella.
”Silja. Rami. Jääkää te tänne”, yh-maikka toteaa ja etsii meitä katseellaan. ”Muut voi mennä.” Enempää ei suurryntäykseen tarvita.
”Mitä sä Hartsa nyt oot tehny?” Ode ihmettelee ilkikurisesti.
”Mistä mä tiedän”, mä nostelen hartioitani. ”Oottakaa aulassa, mä tuun koht.”
Luokka tyhjenee nopeesti ja ruotsinmaikkakin pakkaa tavaransa ja lähtee. Yh-maikka käskee meiät etupulpetteihin ja istuu itse niiden eteen paperinippu kädessään. Se kaivaa sieltä nipusta kaks paperia ja alkaa puhua.
”Nämä ovat teiän kahden tämänaamuisen kokeen vastaukset, siis sen tietokoneosion. Vilkaisin nopeasti läpi ne raportit koko luokalta ja nämä pisti silmään. Toki siellä oli paljon samoja kuvaajia löydetty, mutta teidät vastauksissa oli ihan samat neljä kuvaajaa, samassa järjestyksessä, yksi vielä sellainen, jota keillään muilla koko luokalla ei ollut”, maikka aloittaa. Se ei ehdi jatkaa, kun Silja avaa suunsa.
”Anteeks, mutta me ymmärrettiin, että yhteistyö olisi ollut ihan sallittua. Kyllä muutkin teki yhdessä.” ’Me ymmärrettiin’?
”Te siis teitte yhteistyötä?” maikka kysyy ihmeissään. Se on selvästi yllättyny Siljan sanoista. Niin oon mäkin.
”Joo, me luultiin, että se oli ihan ok”, Silja jatkaa viattomana.
”Niin siis kyllähän se oli, en vaan arvannut, että te kaksi... Opettajana pitää olla tarkkana tällaisessa tehtävässä, ettei yhteistyö tarkoita sitä, että toinen tekee työn ja toinen vain hyötyy siitä valmiista työstä”, maikan katseesta näkee hyvin, kumpaa hän epäilee vain hyötyjäksi. ”Halusin vain varmistaa, ettei siitä ole kyse”, maikka selittää nopeasti. Sillä on menny pasmat selvästikin sekasin.
”Eihän ne tekstit nyt samoja ollu?” Silja tiedustelee asiallisesti. Mä en vieläkään tajuu sanoo mitään.
”Ei, ei ne tosiaan identtiset työt olleet”, maikka myöntää. ”Mutta olette molemmat siis sitä mieltä, että teitte yhteistyötä?”
”Totta kai”, Silja vastaa kirkkain silmin.
”Joo”, mä sanon paksulla äänellä.
”Selvä, eiköhän tämä asia ole käsitelty”, maikka joutuu toteamaan. ”Voitte mennä.”
Mä kiiruhdan käytävään ja oon jo menossa kiireesti aulaa kohti, kun tajuan Siljan tulevan mun perässä. Käytävä on tyhjä, joten mä hidastan sen verran, et se pääsee mun vierelle.
”Kiitti”, mä sanon hiljaa, ettei maikka kuule.
”Ei mitään”, Silja vastaa hymyillen.
”Miks sä teit sen?” mä kysyn edelleen hiljaa.
”Mä halusin auttaa sua. Veemäistä, jos koe menee pilalle noiden koulun surkeiden koneiden takia, eikä opekaan jeesaa yhtään”, Silja selittää. Me ollaan jo melkein aulassa.
”Mistä sä tiedät, et mä olin edes osannu tehä sitä tehtävää?” mun on pakko kysyä.
”Sä oot paljon fiksumpi kuin annat ymmärtää. Tuskin se sun alkuperäinen vastaukses oli yhtään huonompi kuin lopullinen”, Silja vastaa. Me ollaan jo aulassa, joten mä en ehdi enää kysyä mitään, vaan annan Siljan kävellä ulko-oville ja jään ite aulaan jätkien ja Oonan luo.
”Mitäs te olitte tehny?” Toni kysyy vihjailevasti.
”Ei mitään”, mä tuhahdan. ”Maikka luuli, et mä olin kopioinu sen yh:n nettitehtävän Siljalta.”
”Täh?”, Jamal ihmettelee. ”Miten sä oisit sen siltä muka kopsannu? Missä välissä?”
”Mä ihmettelin ihan samaa”, mä tuhahdan vastaukseksi.
”Ja saihan siinä yhteistyötä tehdä”, Oona ihmettelee. ”Vaikka et kai sä nyt Siljan kaa yhteistyötä ois tehny?”
”No joo en”, mä puhahdan.
Keskustelu kääntyy muihin aiheisiin ja me ryhdytään lähtemään koululta. Mä yritän myös ajatella muita juttuja, mut se on vaikeeta. Silja on oikeessa, mun lopullinen vastaus ei ollu juuri parempi kuin alkuperäinen. Mut on maikkakin oikeessa; ei se mitään aitoa yhteistyötä ollu, ei varsinkaan, kun sitä ei voi kellekään myöntää.

Mikon tapaaminen

SILJA

”Inflaatio?”
”Se oli se juttu, kun sillä rahalla ei enää saakaan niin paljon juttuja kuin ennen. Rahan arvo on romahtanu?”
”Rahan arvon aleneminen tai hintojen nousu. Mistä voi päätellä nykyisen talouden suhdannevaiheen?”
”Öö, kaikki valittaa, et niillä menee taloudellisesti huonosti ja sit ne haukkuu hallitusta, niin kai silloin on menossa lama”, Sanni selittää silmät kirkkaina.
”No, tavallaan, mut mä vähän luulen, et tosta vastauksesta ei juuri pisteitä tulis”, arvelen ja yritän selittää Sannille oikeaa vastausta.
”Tää on vaikeeta, en mä tajuu taloutta!”, Sanni valittaa ja vaikeroi. Ja mä yritän selittää asian uudestaan niin yksinkertaisesti kuin ikinä pystyn.
Sanni on tullut meille kertaamaan seuraavan päivän yhteiskuntaopin kokeeseen. Ne talousasiat on sille älyttömän vaikeita. Ope on yrittänyt selittää sille, Iida on yrittänyt, mä olen yrittänyt, mutta ne ei vain millään meinaa mennä sille jakeluun. Lupasin käydä niitä asioita sen kanssa läpi vielä kerran, että se osaa edes jotain.
”Ulkomaankauppa?”
”Tän mä tiedän! Maat myy toisilleen tavaroita, joita ne itte tekee, ja ostaa sitten muualta muuta, kun kaikkea ei voi itse tehdä. Ananaksia ei kannata valmistaa Suomessa”, Sanni selittää open esimerkkiä.
”No on sulle jotain jääny mieleen. Vaihtotase?”
”Älä naurata! En mä nyt mitään tollasta osaa!” Sanni nauraa oikeasti ja me todetaan yhdessä, että ehkä kannattaa pysyä ihan perusjutuissa ja jättää kaikki yhtään vaikeammat termit opettelematta. Jos niillä ’helpoilla’ termeillä pääsee läpi, niin Sanni on tyytyväinen.
Me ollaan saatu koealue likimain pakettiin, kun mun äiti tulee olkkariin. Se on laittautunut siniseen mekkoon, pistänyt hiukset kauniille nutturalle ja säteilee aurinkoisesti.
”Vau, sähän oot hienona!” Sanni huudahtaa spontaanisti.
”Tytöt, kummat kengät tän hameen kanssa?” se kysyy ja esittelee molemmat vaihtoehdot pariin otteeseen.
”Mä sanoisin, et noi siniset ois hyvät”, Sanni ilmoittaa.
”Mä laittaisin kyllä ne mustat”, totean.
”No ei teistä ollut paljoa apua”, äiti vaikeroi ja menee katsomaan peilin eteen niitä kenkiä vielä. Lopulta se päätyy niihin mustiin ja tulee takaisin olkkariin.
”Mä lähden ihan kohta ulos Mikon kanssa”, se heittää huolettomasti suupielet korvissa asti. ”Ottakaa pizzaa jääkaapista, jos nälkä iskee. Ja älä jää Silja odottamaan, voi mennä myöhään.”
”Kuka se Mikko on?” Sanni supattaa mun korvaan.
”Joku sen uus mies.”
”Onks se kiva?”
”En mä tiedä, en oo tavannut.”
Ehdin just sanoa sen, kun ovikello soi. Se Mikko tulee siis tänne? En ole yleensä tavannut äidin miehiä, harvemmin sen suhteet kestää niin kauan, että se haluaisi esitellä meitä. Ei äiti Mikkoakaan kovin kauaa ole vielä tuntenut, mutta aika tiuhaan ne on tapaillut. Ja äiti on säteillyt melkein koko ajan viime viikot, joten ehkä tää nyt on jotain vakavampaa?
Äiti hössöttää itsensä ovea avaamaan, lirkuttelee tervehdyksiä ja pyytää miehen sisään. Hetken kuluttua olkkariin astuu pitkähkö, ihan hauskannäköinen mies, varmaan äidinikäinen.
”Moi, mä oon Mikko”, se esittelee mulle ja Sannille itsensä. ”Kumpikos teistä on Sadun tyttö?”
Mä heilautan kättäni, tervehdin Mikkoa ja esittelen sille lyhyesti Sannin. Äiti karkaa sopivasti vessaan, joten me jäädään kolmestaan. Sanni päättää ulkoistaa itsensä tapahtumista ja uppoutuu yhteiskuntaopin kirjaan.
”Sä olet siis jo ysillä?” Mikko kysyy, kun kukaan ei ole hetkeen sanonut mitään.
”Joo”, vastaan lyhyesti.
”Ihan mahtavaa, et Sadun tyttö on jo tuollein melkein aikuinen, eikä mikään pikkulapsi”, Mikko papattaa. ”Helpompaa silleen.”
”Kuin?” kysyn viattomasti.
”Siis, no, jos vaikka pienelle reissulle lähdetään, niin ei tarvii lastenvahtia, vai tarviiko?” Mikko naurahtaa kuin hyvällekin vitsille.
”Minne te lähtisitte?”
”Pitkä viikonloppu Roomassa vois olla aika hieno”, Mikko vastaa innoissaan. ”Hei, sähän varmasti tiiät, mistä Satu tykkää.”
”Joo, ehkä”, mutisen. Mulla ei ole mitään halua ryhtyä suunnittelemaan romanttisia viikonloppuja äidilleni.
”Onks sulla lapsia?” kysyn.
”No ei”, Mikko naurahtaa, selvästi tyytyväisenä asian tilaan. ”Mä en oikein ole hyvä lasten kanssa.”
Mulkoilen Sannia pettyneenä, mietin minkä kirjan mä voisin siinä itselleni napata ja vilkuilen välillä Mikkoa, joka tarkastelee meiän olkkaria, katsoo välillä muhun ja naurahtaa, kun ei muuta keksi. Lopulta se astuu meiän kirjahyllyä kohti ja tutkailee mun levykokoelmaa.
”Onks nää sun vai Sadun?” se kysyy Beatlesin levyistä.
”Mun.”
”Ei sulla oo hullumpi maku”, se toteaa ja tutkii muutamaa levyä tarkemmin.
”Kuuntelet sä Beatlesiä?”
”Kaikkihan sitä kuuntelee. Yesterday ja silleen.”
En keksi mitään sanottavaa siihen, mutta mun onneksi äiti tulee pelastamaan tilanteen.
”Olipa kiva, että tapasitte. Ehkä te näette vielä pidemmälti, mut meiän pitää vissiin alkaa tästä lähteä eteenpäin. Silja, muistat mitä sanoin”, äiti katsahtaa muhun merkitsevästi ja ohjaa samalla Mikkoa eteiseen.
  ”Älä tee mitään, mitä mä en tekis!” huikkaan äidille perään. Se luo muhun murhaavan katseen, mutta lähtee sitten eteiseen. Menee ehkä minuutti ja ovi kohahtaa.
”Käydään nää käsitteet läpi vielä kerran, jooko?” Sanni pyytää. Mä lupaan.

Koulukonsertti

RAMI

Mä naputtelen koneella jotain ussan etiikkatyötä, vaik ei se kyl yhtään napaa. Kyllä mulla mielipiteitä niistä jutuista on – ”pohdi aborttia eettisenä valintana”, ”pohdi asevelvollisuutta eettisenä valintana”, bla bla bla – mut kirjottaminen ei oikein oo mun juttu, enkä mä oikein näe, miks mun pitäis jaksaa pohtia niitä monesta näkökulmasta. Eiks riitä et osaa faktat?
Ode mun edessä vaikuttaa yhtä saamattomalta, pyörii levottomana väkkäränä ja pelaa kännykällä. Toni vaikuttaa oikein innokkaalta, tosin se ohjaa intonsa uusien koriskenkien valintaan. Jamal lukee oppikirjaa ja Jesse jotain vakavalta vaikuttavaa nettisaittia, joten ehkä ne tekee oikeesti töitä. Muu luokka tuntuu keskittyvän tehtävään, ainakin suunnilleen. Oona on muutaman pulpetin päässä edempänä luokkaa, pyörittelee söpöä persettään tuolissaan ja näyttää pohtivalta. Mieluummin mä sitä katson.
Tai muistelen sitä mun sylissä eilen illalla. Porukkaa kokoontu Jannan kellariin suunnittelee ensi viikonlopun ystävänpäiväbileitä. Tai no, mimmit suunnitteli loputtomiin koristelua, millä saataisiin aikaan ”romanttinen tunnelma”. Jamal totes, et ei kutemiseen mitään sydänkulisseja tarvinnu, mut se sai maistaa Jannan nyrkkejä siitä hyvästä. Tosin sen verran romantikkoa – tai taktikoijaa, sama asia – Jamalissa on, et se vinkkas mulle, et voisin hankkii Oonalle jotain. Ei ois tullu itelle mieleen, mut kai sitäkin pitäis nyt miettiä.
Oona ei jaksanu suunnitella, se vaan istu koko illan mun kyljessä jalat roikkuen mun jalkojen yli. Melkein rasittavuuteen asti se kiehnäs siinä, vaikka no, tietty mä tykkäsinkin siitä. Tykkäsin jätkien kateellisista ilmeistä. Ja olihan Oona aika hot siinä sylissä.
Mä jatkan armeijan käymisen puolustamista, mut totean nopeesti, et teksti ei ilmestykään mun näytölle. Kokeilen hiirtä, se toimii normaalisti, joten ohjelma ei varmaan oo menny jumiin. Hetken mä kokeilen sitä näppäimistöö, mut ei se mitään toimi. Vilkaisen aataminaikaisen koulun koneen taakse, mut kaikki piuhat näyttää olevan ihan paikallaan. Lopulta mä tajuun kattoo näppäimistön piuhaa tarkemmin ja huomaan sen olevan oikeesti irti koneesta, vaikkei siltä näytä. Pistän sen kunnolla kiinni ja näppäimistö toimii. Ja käännyn samantien katsomaan Odea.
”Vittu Ode!” mä huudan sille.
”En se mä ollu, se oli Toni”, se puolustautuu viaton koiranpentuilme kasvoillaan.
”Enkä ollu, se oli Ode”, Toni vastaa ihmeissään.
”Ode, mä tiedän, et se olit sä! Saatana sun kanssa!” mä kiroon.
Maikka tulee mutisee jotain kiroilusta ja selvittää riitaa, jota ei oo, on vain yks paskapääfrendi. Mä jatkan kirjoittamista ja Odekin kääntyy tietsikkansa puoleen, kun sille vähän huomautetaan asiasta. Tunnin viimeset viistoista minuuttii asepalvelus on eettisesti oikea valinta, koska isänmaan puolustaminen on myös naisten ja lasten puolustamista idän barbaareja vastaan ja kaikkea muuta paskaa, mikä saa työn näyttämään hyvältä. Tai ainakin sen sai kasaan.
”Tunti alkaa olla lopuillaan. Katsokaapa, että työt tallentuu!”, maikka huutelee edestä. Mä nimeän ennestään nimettömän tiedostoni ’ussapaskaksi’, odotan tallennusta ja oon sammuttamassa konetta, kun se pimenee ennen aikojaan. Mä arvaan heti, ettei se oo koneen vika.
”Myöhästyit, vitun runkkari!”
”Rami”, maikka sanoo varoittavalla äänellä ja mä jätän loput Oden kutsumanimet sanomatta. Ode virnuilee mulle eikä tajuu lainkaan, mikä on tulossa. Mä nousen tuoliltani ja otan muutaman harppauksen Oden koneen luo ja pistän siitä virrat pois. Toivottavasti se on tallentunu.
”Vitun kusipää, siinä meni mun koko tunnin työ!” Ode ruikuttaa.
”No se ei varmasti ollu paljon”, mä lohdutan sitä.
Taas seuraa välkän mittainen selvitystauko eli kuunnellaan Oden kanssa maikan saarnaa. Mä kuuntelen sitä typerää, tehotonta saarnaamista mitään sanomatta, vaikka mun sisällä kiehuu. Koska ne tajuaa, et mua tässä terrorisoidaan? Et jätkät, Ode etunenässä, tekee kiusaa mulle minkä pystyy, et mun kostot on vaan oikeutettua siinä tilanteessa? Ode varsinkin on ihan pentu, kun se sille päälle ryhtyy. Se on sen mielestä vaan hauskaa ja jos mä oon eri mieltä, mä en muka tajuu leikkii. Välil mä en tiedä, miks mä niiden kanssa hengaan.
Mä en puhu Odelle mitään, kun me kävellään seuraavalle tunnille. Se mulkoilee mua hieman, mut on hiljaa. Parempi niin, on varmaan muutenkin parempi pysyä vähän aikaa kaukana toisistamme. Me melkein ehditään seuraavan luokan luo, kun porukka kävelee meitä vastaan.
”Mitä, eiks oo tuntii?” Ode ehtii toiveikkaana kysyä ennen mua.
”Ei ku mennään saliin johonki koulukonserttiin”, Toni vastaa kyllästyneellä äänellä.
Salissa on koko koulu luokittain istumassa. Meiän luokka valtaa takaa sivusta paikat ennen kuin maikka ehtii sanoa mitään. Porukat kaivaa nopeesti kännykät esiin. Mäkin tuijotin mieluummin kännykästä sitä salia, snappiin kun alkaa sadella tuttujen hölmöjä ilmeitä muiden kuvaamana. Kyl mä tajuun, et esiintyjät esiteltiin meille ja muusikot tulee lavalle, mut selaan sittenkin vielä uutisotsikoita. Tiedän, enemmän kunnioitusta ja niin, mut maailma kiinnostaa enemmän. Musa alkaa, mut en mä kovin aktiivisesti sitä ala kuunnella. Kunnes mä tajuan, mikä biisi soi. Maailma saa jäädä ja kännykän saattaa pistää taskuun. Ja mä kuuntelen.
Olen mä joskus sen lavalla seisovan muusikon nähny. Kova rokkari ehkä kuuskytluvulla, nykyisin soittaa kai enemmän iskelmällisempää linjaa, mut ei se oo kovin tuttu mulle. Mut All my loving kuulostaa hyvältä senkin soittamana ja laulamana, muun bändin avustuksella. Ei kaikki sen biisit Beatlesiä oo, mut iso osa kuitenkin, ja sen väleissä kertoilemat jutut musahistoriasta ja toilailuista vanhoina aikoina saa mut oikeesti kuuntelemaan. Mä näen mielessäni vaarin niissä jutuissa ja biiseissä, enkä mä muista, koska koulussa ois ollu niin mielenkiintoista. Kännykkä värisee viestiä, enkä mä sitäkään heti kattois, jollei ois sopiva väli.

Mä vilkasen nopeesti meiän penkkirivin taakse ja näen Siljan iloisesti tuikkivat silmät. Sen into ei jää epäselväksi, eikä sekään, ettei sen frendit oo sen innokkaampia kuin munkaan. Ne nyt ei kännyköitään räplää, mut tuntuu kuuntelevan lähinnä kohteliaisuudesta. Mä vilkasen samalla muuta salia, ja ilmeet vaihtelee lähinnä täydellisestä mielenkiinnottomuudesta hyväksyvään kuunteluun. Mun rivillä jätkät pyrkii roikkuu kännykällä aina, ku maikan silmä välttää. Oonakaan mun vieressä ei keskity kauhean hyvin siihen konserttiin. Mun tekee mieli nousta ja huutaa ”Kuunnelkaa nyt, tää on sentään Beatlesii helvetti, vähän kunnioitusta!”. Mut en mä tietenkään nouse.

I’ll follow the sun. Mun tekee mieli vilkaista Siljaa, kun se kappale alkaa, mutten mä kehtaa enää katsoo taakseni. Se biisi soi hienosti meiän salissa ja mä vaan fiilistelen sitä kappaletta niin näkyvästi kuin kehtaan. If tomorrow will rain so, I’ll follow the sun.
”Mitä?” Oona kuiskaa mulle.
“Miten niin?” mä kysyn ihmeissäni.
“Mitä sä sanoit?” se kysyy multa. Mä tajuun äkkiä laulaneeni biisin mukana ääneen.
”Ei mitään”, mä sanon nopeesti ja pidän suuni tarkemmin kiinni.
”Tää on siitä hieno biisi”, muusikkoäijä lavalla aloittaa biisin jälkeen, ”et siitä voi tehdä helposti monta eri versiota. Mitäs jos pistetään molliin?”
Sit se vetää pätkän siitä mollissa. Ja slaavilaisittain. Ja sambana. Ja tangona. Nerokasta, nerokasta, mun tekee mieli sanoa ja mä yritän pistää niin hyvin muistiin ne jutut, kun mä vaan ikinä pystyn. Eikä suurin osa salista tajuu yhtään arvostaa sitäkään juttua. Jamal sentään muusikonalkuna seuraa sitä, mut muuten ne helmet menee sioille.

Kello on ehtiny välkän puolelle, kun se konsertti loppuu. Salin aploodeissa kuuluu kiva-kun-lopetitte –sävy ja jengi juoksee salista, jotta kallisarvoisesta välkästä ei menis yhtään hukkaan. Mä lähden joukon mukana valuu ovelle, ei mul mikään kiire oo. Mä oon jo parin metrin päässä salin ovelta, kun mä vilkaisen lavalle. Se vanha muusikko on pudottautunu alas lavalta salin lattian tasolle ja juttelee Siljan kanssa! Muusikko kertoo jotain juttua perusvakava sävy punakan ryppyisillä kasvoillaan ja Silja hymyilee vieressä innoissaan. Mä haluan kanssa mennä sinne juttelee, mä tajuan ajattelevani. Mä oon just kääntymässä ja menemässä mukaan keskusteluun, kun Oona tarraa mun käteen.
”Mihin sä oot menossa? Mennään hakee tavarat luokasta”, se höpöttää nopeesti ja vetää mua ovea kohti. En mä osaa kuin seurata sitä siinä väentungoksessa. Ehkä Silja kertoo mulle myöhemmin, mistä ne puhu.

Penteleen pennut

SILJA

Maanantai. Yleensä se tulee aivan liian aikaisin; tällä kertaa se ei meinannut tulla ollenkaan. Lopulta herätyskello soitti maanantaiaamua ja saatoin herätä uuteen kouluviikkoon.
Koulunpihalla jään hetkeksi ulos seisoskelemaan auditoriomaisten penkkirivien viereen. Katselen aamun hämyssä asfalttipihaa, joka todistaa lauantain olleen totta. Piha on täynnä eri kokoisia kiviä siellä täällä. Jotkut ovat isompia järkäleitä kuin miltä ne lauantaina tuntui. Se näyttää taideteokselta, meiän taideteokselta. Nappaan siitä puhelimella kuvan, vaikkei siinä juuri mitään sateisen, hämärän sään takia näy. Todiste silti, että se oli totta.
Tuntia odotellessa saan kuulla Iidan viikonloppuhehkutukset uudestaan, koska Sanni kuulee ne ensimmäistä kertaa. Kuuntelen niitä puolella korvalla ja seuraan samalla muita käytävällä. Onni, Otto ja Jamal hehkuttaa muille jostain bileistä ja Oona kertoo niitä samoja juttuja, joita Iidakin. Tunti on jo melkein alkamassa, kun Rami tulee. Se kävelee käytävää sivuilleen katsomatta suoraan mun ohi sen porukoiden luo, kiertää toisen kätensä Oonan ympärille ja antaa sille pusun. Naureskellen se kuuntelee muiden juttuja viikonlopusta ja valittelee kiroillen, että oli niin kipee lauantaina, ettei päässyt. Nyt kuulemma jo ihan ok.
Mitä mä kuvittelin? Että se on mun ystävä? Että se kävelee ekana juttelemaan mulle ja sitten ehkä kavereilleen? Tajuan, etten itseasiassa ajatellut ollenkaan, miten se käyttäytyisi. Mietin, miltä musta tuntuisi nähdä se lauantai-illan jälkeen, mitä se ehkä ajattelisi nyt musta, mutten oikeastaan miten se käyttäytyisi. Eikä mun pitäisi olla lainkaan yllättynyt. Ei me olla ystäviä. Lauantai tapahtui jossain toisessa todellisuudessa, se on totta eikä kuitenkaan ole.
Yritän olla katsomatta Ramiin, mutta en täysin onnistu. Se on taas oma itsensä, oma ylimielinen itsensä siinä Oonan kyljessä. Ja Oona. Miten mä unohdin Oonan? Rami kysyi, miksi tulin koululle. Mä en kysynyt, miksi se pisti mulle viestiä. Jälkeenpäin saatan selittää itselleni, että Oonahan oli siellä korisleirillä, mutta en ajatellut sitä lauantaina. Miksen yhtään ihmetellyt, miksi se haluaa jutella mun kanssa? Vai enkö omassa yksinäisyydessäni halunnut ihmetellä?
Tunnilla yritän keskittyä opiskeluun, mutta enemmän seuraan takapenkin menoa ja keskusteluja. Ärsyttää. Ärsyttää, että niin tyhmästi odotin maanantaita, kuvittelin, että se on jotenkin erilainen kuin aiemmat maanantait. Että jokin olisi muuttunut, jotain tapahtuisi. Ja... kaikki on niin kuin ennenkin. Niin kuin kuuluu olla. Ärsyttää. Suututtaa. Kaikki.
”Sit lauantai-iltana, ku valmentajat oli menny nukkumaan, me pidettiin pyjamabileitä meiän majapaikassa”, Iida jatkaa ruokiksella innoissaan juttujaan viikonlopulta meiän istuessa aulan reunaman portailla. ”Meillä on oikeesti ihan paras joukkue ikinä!”
”Olit vielä pari viikkoa sitten eri mieltä”, muistutan Iidaa. Meno on ilmeisesti alkanut hiljalleen kelvata Iidalle. Sen ripsiinkin on ilmestynyt väriä, jota se ei aiemmin käyttänyt.
”No joo joo, mutta nyt meillä on niin siisti porukka”, se hehkuttaa ehkä viidettäkymmenettä kertaa. ”Sit me pelattiin pullonpyöritystä. Totuus vai tehtävä. Mä sain yhen tehtävän... hitsit mua hävettää... pistää viestiä Moritzille”, Iida kertoo ääntään madaltaen naama punaisena.
”Ai sä kerroit niille Moritzista?” ihmettelen. En olisi kuvitellut, että se kertoisi siitä muille kuin mulle ja Sannille.
”No, se oli yks totuus aiemmin”, Iida mutisee. ”Mut joo, pistin sille viestiä, mut ei siitä oo kuulunu mitään. Ehkä siitä ei enää kuulukaan”, Iida kuulostaa pettyneeltä.
”Mitä sä sille sitten kirjoitit?” Sanni ihmettelee.
”No jotain, et voitaisko taas joskus tavata, et on ollu ikävä. Ei hitto, mua nolottaa ihan sikana!”
”Eikä ihme”, Sanni toteaa ja jatkaa piirustuksiaan.
”Mites Beatles-pojun kanssa menee?” Iida kääntyy muhun päin, puolustautuu hyökkäyksellä.
”Ollu hiljasempaa”, vastaan totuudenmukaisesti. Lauantaisen jälkeen tuntuu vielä vaikeammalta kertoa kavereille Mustarastaan henkilöllisyyttä.
”Mut vähäks oli söpöö kuunnella Oonan tehtävää”, Iida vaihtaa yllättävän helposti aihetta. ”Se sai tehtäväksi soittaa Hartsalle ja ne kuulosti niin söpöltä puhelimessa.”
”Ai”, totean. Mua ei oikein kiinnosta kuunnella niiden suhteesta.
”Tiedätteks te, Hartsa ei vaikuta musta yhtään tunteelliselta tyypiltä, ei yhtään miltään ’romanttiselta poikaystävältä’, mut Oona saa sen kuulostamaan tosi söpöltä. Mä vähän luulen, et Oona pistää kyl omiaan”, Iida juoruilee. Se vilkuilee samalla Ramia, joka istuu aulan keskellä olevilla penkeillä.
”Voi olla”, myötäilen, vaikken ole asiasta niinkään varma. Enhän mä niiden suhteesta tiedä mitään, mutta sen mitä Ramia tunnen – tai ehkä ei voi sanoa tunnen, ennemminkin saatan sanoa, että se mitä mä olin Ramin seurassa lauantaina – niin kyllä mä voin sen uskoakin. Mulle se ainakin näyttäytyi ihan eri tyyppinä kuin koulussa. Mutta en mä sitä Iidalla voi sanoa.
”Voi perkele niiden pentujen kanssa!”
Kaikki aulassa kääntyy katsomaan ärräpäiden suuntaan. Koulun talonmies, ikivanha äijä, jonka en koskaan näe tekevän mitään mutta paljonkin kävelevän paikasta toiseen, puhuu puhelimeen koppinsa ovella. Se taitaa tajuta tuijotuksen, sillä se siirtyy nopeasti koppiinsa, mutta kyllä sen äänen edelleen kuulee.
”Penteleen pennut oli just viime viikonloppuna päättäneet sitten heitellä kivet pitkin parkkista. Niin, tänä aamuna niitä oli pitkin ja poikin. Hemmetti, kun oli hommaa niiden siirtämisessä. No oli sillä vähän väliä, kun just tänään on se abi-info, niin piti saada kunnolla parkkitilaa. Osa niistä kivistä oli melkoisia möhkäleitä, ei siitä autolla olisi ajettu, kun niillä oli kaikkialla. Penteleen vandaalit. Nyt on selkä niin jumalattoman kipee, hemmetti!”
Mua alkaa naurattaa ihan hirveästi sen kiroilu. En voi sille mitään. Säälittää se äijä kyllä, mutta oikeesti, en ikinä olisi voinut kuvitella olevani hirveä vandaali. Se on niin koomista.
”Mitä sä naurat?” Sanni tökkii mua kylkeen. Naurattaa vain entistä enemmän, enkä pysty hillitsemään itseäni. Vedet vuotaa silmistä ja tungen naamani vasten hihaani, etten nauraisi kovin ääneen. Olen jo rauhoittumassa, kun tajuan puhelimen piippauksen.

Katsahdan Ramin suuntaan ja meiät katseet kohtaa. Se hymyilee mulle ilkikurisesti, kääntää sitten katseensa pois ja jatkaa naureskelua. Sen kaverit ei selvästikään tajua, mikä sitä huvittaa. Remahdan uudestaan nauramaan.

Loputon sunnuntai

SILJA

Tämä sunnuntai on ollut loputon. Päivä, joka ei pääty, vaikka mitä tekisi.
Olen tehnyt jo kasoittain koulutehtäviä. Olen tehnyt nekin tehtävät, jotka olisi ehtinyt tehdä myöhemmin. Olen päivittänyt vaatekaapin sisältöä äidin kanssa. Jossain vaiheessa soi Help! ja mä pysähdyin, viittoilin niitä kirjaimia ja nauroin. Äiti katsoi mua kuin kahjoa ja ihmetteli, mikä oli niin hauskaa. ”Ei mikään, ei yhtään mikään”.
Iida kävi iltapäivällä. Kertoi varmaan jokaisen yksityiskohdan niiden jengin pelireissusta. ”Pelit meni sairaan hyvin, mut parasta oli ilta. Meillä oli niin siistii. Nyt musta alkaa tuntuu, et tää jengi on ihan paras, meillä oli niin hyvä meininki yhdessä. Sori et mä hehkutan, kun sä taisit olla yksin.” Ja koko sen hehkutuksen ajan, Rubber Soulin soidessa taustalla, mä näin edessäni Ramin nauravana, laulavana mukavana. Joten mun oli helppo vastata: ”Ei mitään. Mulla oli ihan kivaa”, ja hymyillä aidon iloista hymyä. Miten mä olisin voinut edes olla kade sille, kun muistin omat hölmöilyni koululla?
Hölmöilyt. Nimenomaan. Mulla oli hauskaa. Ja haluan uskoa, että niin Ramillakin oli. Mutta yhtä aikaa, kun hymyilen meiän lauantain jutuille, mua pelottaa. Mä uskalsin heittäytyä, tarttua siihen hetkeen, tehdä mitä halusin ajattelematta, miltä se näyttäisi. Mitä jos olen nolannut itseni täysin? Mitä jos Rami ei ollut siinä täysillä mukana? Se näki mut hölmömpänä, hullumpana kuin ehkä kukaan koskaan. Oliko se järkevää? Toinen puoli musta toivoo, että lauantai-ilta oli unta, toinen puoli pelkää sen olleen.