RAMI
Jannan
kellarissa on lupaava fiilis. Koko jengi on koossa uudenvuoden bileissä.
Tai no Ode on jossain Samoalla perheensä kanssa, tai missä Thaimaassa se nyt on,
mut muut on paikalla. Toni ja Jesse yrittää selvittää välejään ikivanhalla
pöytälätkäpelillä, jonka pelaajista osa pysyy kasassa vain erkan avulla ja joka
huojuu romahtamispisteessä olevan puupöydän päällä. Jamal ja Onni hoitaa
musapuolta ja vastailee vähän väliä Jannan vanhemmille laittavansa musan jo
vähän hiljemmalle. Janna ja Oona on ylhäällä hakemassa ruokaa meille ja Annu ja
Sara hoitaa jotain ihme kriisiä kellarin nurkassa. Mä oon lösähtäny koinsyömälle
sohvalle musavehkeiden viereen ja pelailen puhelimella aikani kuluksi.
”Se oli siinä!” Jesse huutaa pelin äärestä ja alottaa raivokkaan tuuletuksen, jolla melkein saa kaadettua kellarin nurkkaan kasatun epämääräisen tavarapinon. Kellarin toinen laita on täynnä ties mitä roinaa, toinen on kokoon puristettu entinen kuntosali, mut keskelle on raivattu tilaa ikivanhalle sohvapöydälle, parille sohvalle ja muutamalle eripariselle tuolille. Mesta toimii ainakin pari kertaa kuussa meiän porukan hengailumestana. Jannan vanhemmat antaa meiän olla rauhassa. No, ei kämppä ikinä tyhjä oo, et mitään bileitä ei pystyyn pistetä, mut omalla jengillä hengailu lämpösessä on yleensä ihan riittävästi.
”Ei se saatana ollu maali!” Toni vastustaa. ”Jos sun pelaajalta lähtee alavartalo irti ja toiset pelaajat potkii sen avulla kiekon maaliin, niin ei sitä vittu lasketa.”
”Älä ny Toni ragee” Jesse rauhottelee. ”Siis kättähän ei saa käyttää, mut ei kukaan oo kieltäny käyttämästä muita kehon osia. Mut jos noin paljo häiritsee, nii teipataan äijä kasaan.”
”Edellistä maalia ei hyväksytty”, Toni totee kuin oikeuden päätöksen.
”Joo, joo. Heitä se teippi tänne.”
Viskaan hyllyn nurkalle jätetyn rullan päin Jessen kalloo, mut vanhaa mokkee ei pysty noin vain yllättää ja Jesse saa rullan kii. Kirurginen toimenpide on varsin karkee ja tyylitön mut tehokkaannäköinen. Potilas jää henkiin. Peli saattaa jatkua.
Biisi päättyy ja tulee hetken hiljaisuus. Vilkasen pelin lomasta sterkoille päin ja huomaan Onnin supattavan jotain Jamalille ja hymyilevän pirullisesti muhun päin. Mä niin tiedän, mitä on tulossa.
”Hei saatana oikeesti, ette soita mitään helvetin Geekkiä!” mä pyydän ärsyyntyneenä jo ties kuinka monennen kerran sen illan aikana. Jätkät kattoo mua kiero hymy kasvoillaan ja kajareista alkaa soimaan ”Timantit on ikuisia” vähän kovemmalla kuin edellinen biisi.
”Se musa siellä alhaalla hiljemmalle!” Jannan äidin ääni kuulostaa vielä ystävällisen kärsivälliseltä.
”Kyllä, kyllä!” Jamal vastaa ja Cheekin musa soi aavistuksen verran hiljempaa.
”Vittu te teette ton vaan kiusallanne”, mä tiuskasen ja yritän syventyy juuri aloittamiini nettisurffailuihin. Mä en aio antaa niille sitä iloo, et rageisin kunnolla.
”Aina”, Onni virnistää ja antaa biisin soida loppuun. Sen jälkeen musa vaihtuu vähän siedettävämmäksi, vaikka jotain pilipalimusaa onkin. En lähde ujuttamaan niille parempaa. Kerran mä yritin ehdottaa niille Beatlesii, mut se ei uponnu. Ne jakso naljailla sen verran monta päivää, etten oo tehny samaa virhettä toista kertaa. Idioottei sivistymättömiä pentuja.
”Hiomattomia nulikoita”, vaari ois sanonu ja virnistäny ilkikurisen ystävällisesti. Vaari kyl tarvittaessa anto ihmisten selvästi ymmärtää näiden olevan väärässä, mut aina ystävälliseen, täysin vastaansanomattomaan sävyyn. Eikä poikamainen virnuilu hävinny mihinkään vuosien saatossa. Niinä hetkinä vaaria katsellessa tuntu kuin kattois jotain ikivanhaa suomifilmiä ja niiden henkselihousuisia poikia, jossain niistä surkeajuonisista pätkistä, joita vaarin kaa tuli katsottua.
Vaarin kanssa sitä Beatlesiakin tuli kuunneltua. Vaari kerto kymmenet kerrat miten monen päivän kenkienkiillotustienestit käytettiin englantilaisten pitkätukkien esikoislevyyn, jota sitten kulmakunnan nuorison kanssa kuunneltiin niin paljon, et vaarin äiti pisti välillä levarin lukkojen taa. Puheissaan vaari oli selvästi kasvanu Beatlesin mukana, rakastanu musiikkia ja ihaillu unelmiaan toteuttaneita nuoria miehiä. Se musa tahditti mummonkin tapaamista ja oman elämän alkua. Mun mutsille ja sen systerille Dingo oli kovempi juttu ja mun broidi ei oo musamiehiä lainkaan, mut muhun ”vaarin musa” – niin kuin mä sitä pienenä kutsuin – on aina uponnu. Vaarin kanssa on kuunneltu Beatlesii, puhuttu bändistä, luettu iltapäivälehtien erikoisjuttuja, joita vieläkin ihme kyllä ilmestyy. Vaarilta tiesi aina odottaa lahjaksi Beatlesin cd-levyjä; tekniikan suhteen vaari oli suunnilleen nykyajassa kii. Oikeastaan jo vaarin takia on parempi olla antamatta helmiä sioille ja antaa noiden ”nulikoiden” soittaa ”kertakäyttömusaansa”, kuten vaari saattais pilke silmäkulmassa sanoa.
Kellarin rappuset alkaa kolista uhkaavasti ja hämärässä näkyy hieman pölynpöllähdyksiä portaista askeleiden tahtiin. Jonain päivänä noi portaat tulee vielä niskaan, mut tuskin sentään tänään. Janna ja Oona asettelee askeleitaan varovasti kädet täynnä sipsikulhoja, limupulloja, laseja ja lautasia.
”Pizzat on vielä ylhäällä. Ne tulee nopeemmin alas, jos nostatte perseenne ylös ja käytte hakee!” Janna komentaa osoittaen sanansa kaikille kellarissa oleville. Kukaan ei liikuta eväänsäkään.
”Hei, vähän vois olla innostuneempaa jengiä. Me sentään tehtiin niitä koko iltapäivä”, Oona marmattaa. Jamal ja Onni lähtee hitaasti raahautumaan portaille ja Jesse ryntää niiden perään. Mä heitän hiuksii pois silmien eestä ja jatkan surffailua; kyllä se ruoka ilman muakin alas tulee.
”Hei, Jesse laski sittenkin sen hylätyn maalin!” Toni puuskahtaa. Mä vilkasen sitä, kun se tuijottaa peilin reunan pisteiden laskua ja yrittää selvästi muistella maaleja, mikä ei ilmeisesti oo ihan helppoo.
”Nyt sä sen vasta huomaat”, Jesse naureskelee portaista valtavaa pizzalautasta kantaen. Loputkin pizzat saapuu perässä ja kaikki kerääntyy pöydän ympärille syömään.
Uusi vuosi lähestyy musan soidessa, lätkäpelin kolistessa, pizzan vähetessä ja paskanjauhamisen lisääntyessä. Jamal jaksaa kertoilla lomareissustaan ja varsinkin valloituksistaan, joita taitaa riittää joka sormelle. Sen jutut on aina niin suureellisia ja räikeitä, ettei niitä kukaan usko. Silti se jaksaa pokkana jatkaa niiden kertomista. Jesse kaivaa jossain vaiheessa vanhemmiltaan pihistetyn vajaan viskipullon esiin ja se kiertää hetken piiriä, kunnes tyhjenee. Annun ja Saran kriisi on hetkeksi selvitetty, mut viski ei ilmeisesti sovi yhteen Saran vatsan kaa, muija alkaa voida pahoin ja uusi kriisi on valmiina. Janna ja Oona dokumentoi meiän bileitä koko illan ja pistää kuvii instaan. Siellä ne vertailee niitä joittenkin frendiensä kanssa ja raportoi, missä kaikessa meiän meno voittaa muut. Yhentoista jälkeen ne tiedottaa kaikkien muiden olevan jo koulun kentällä raketteja ampumassa ja patistelee meitäkin lähtemään sinne.
”Joo, mennään mennään”, Onni sanoo muidenkin puolesta, ”mut ensin vielä yks biisi”. Se toimii sterkkojen luona suurielkeisesti kuin mikäkin deejii ja pistää musan soimaan. Hetkessä kellaritilan täyttää Cheekin ärsyttävä räppääminen. Kun kertosäkeeseen päästään, Jamal ja Onni laulaa täysillä ”sokka irti”.
”Vittu, te ootte pellei!” mä puuskahdan ja heitän Onnii käteen osuneella tyhjällä pullolla. Jätkä väistää ja pullo lävähtää pahvilaatikkopinoon, joka näyttää kaatuvan Onnin päälle. Viime hetkellä Onni saa pinosta kiinni ja onnistuu pitämään sen tasapainossa. Huokasen helpotuksesta ja nousen ylös sohvalta.
”Vittu nähään ulkona”, mä puuskahdan ja nousen yläkertaan. Mutisen kiitit Jannan vanhemmille, jotka istuu rauhallisuutta huokuen olohuoneen sohvalla telkkaa kattomassa. Sen faija kohottaa mulle kättään moikaksi ja mutsi toivottaa hyvää uutta vuotta. Hetken mä oon helvetin kateellinen Jannalle sen vanhemmista.
Saatuani takin ylleni ja kengät jalkaan mä astun ulos ja jään nojaamaan niiden tiiliseinään ovenpieleen. Lunta ei taaskaan olo uutenavuotena kuin pintakimalteeksi, pakkastakin vain juuri ja juuri, mut tuuli puhaltaa kylmää ilmaa vasten naamaa. Vedän hupun niskasta pään yli ja kaivan kännykän taskusta. Etin foorumin tilini ja toteen muutaman lukemattoman viestin. Helvetin Cheekin soittajat unohtuu samantien.
”Se oli siinä!” Jesse huutaa pelin äärestä ja alottaa raivokkaan tuuletuksen, jolla melkein saa kaadettua kellarin nurkkaan kasatun epämääräisen tavarapinon. Kellarin toinen laita on täynnä ties mitä roinaa, toinen on kokoon puristettu entinen kuntosali, mut keskelle on raivattu tilaa ikivanhalle sohvapöydälle, parille sohvalle ja muutamalle eripariselle tuolille. Mesta toimii ainakin pari kertaa kuussa meiän porukan hengailumestana. Jannan vanhemmat antaa meiän olla rauhassa. No, ei kämppä ikinä tyhjä oo, et mitään bileitä ei pystyyn pistetä, mut omalla jengillä hengailu lämpösessä on yleensä ihan riittävästi.
”Ei se saatana ollu maali!” Toni vastustaa. ”Jos sun pelaajalta lähtee alavartalo irti ja toiset pelaajat potkii sen avulla kiekon maaliin, niin ei sitä vittu lasketa.”
”Älä ny Toni ragee” Jesse rauhottelee. ”Siis kättähän ei saa käyttää, mut ei kukaan oo kieltäny käyttämästä muita kehon osia. Mut jos noin paljo häiritsee, nii teipataan äijä kasaan.”
”Edellistä maalia ei hyväksytty”, Toni totee kuin oikeuden päätöksen.
”Joo, joo. Heitä se teippi tänne.”
Viskaan hyllyn nurkalle jätetyn rullan päin Jessen kalloo, mut vanhaa mokkee ei pysty noin vain yllättää ja Jesse saa rullan kii. Kirurginen toimenpide on varsin karkee ja tyylitön mut tehokkaannäköinen. Potilas jää henkiin. Peli saattaa jatkua.
Biisi päättyy ja tulee hetken hiljaisuus. Vilkasen pelin lomasta sterkoille päin ja huomaan Onnin supattavan jotain Jamalille ja hymyilevän pirullisesti muhun päin. Mä niin tiedän, mitä on tulossa.
”Hei saatana oikeesti, ette soita mitään helvetin Geekkiä!” mä pyydän ärsyyntyneenä jo ties kuinka monennen kerran sen illan aikana. Jätkät kattoo mua kiero hymy kasvoillaan ja kajareista alkaa soimaan ”Timantit on ikuisia” vähän kovemmalla kuin edellinen biisi.
”Se musa siellä alhaalla hiljemmalle!” Jannan äidin ääni kuulostaa vielä ystävällisen kärsivälliseltä.
”Kyllä, kyllä!” Jamal vastaa ja Cheekin musa soi aavistuksen verran hiljempaa.
”Vittu te teette ton vaan kiusallanne”, mä tiuskasen ja yritän syventyy juuri aloittamiini nettisurffailuihin. Mä en aio antaa niille sitä iloo, et rageisin kunnolla.
”Aina”, Onni virnistää ja antaa biisin soida loppuun. Sen jälkeen musa vaihtuu vähän siedettävämmäksi, vaikka jotain pilipalimusaa onkin. En lähde ujuttamaan niille parempaa. Kerran mä yritin ehdottaa niille Beatlesii, mut se ei uponnu. Ne jakso naljailla sen verran monta päivää, etten oo tehny samaa virhettä toista kertaa. Idioottei sivistymättömiä pentuja.
”Hiomattomia nulikoita”, vaari ois sanonu ja virnistäny ilkikurisen ystävällisesti. Vaari kyl tarvittaessa anto ihmisten selvästi ymmärtää näiden olevan väärässä, mut aina ystävälliseen, täysin vastaansanomattomaan sävyyn. Eikä poikamainen virnuilu hävinny mihinkään vuosien saatossa. Niinä hetkinä vaaria katsellessa tuntu kuin kattois jotain ikivanhaa suomifilmiä ja niiden henkselihousuisia poikia, jossain niistä surkeajuonisista pätkistä, joita vaarin kaa tuli katsottua.
Vaarin kanssa sitä Beatlesiakin tuli kuunneltua. Vaari kerto kymmenet kerrat miten monen päivän kenkienkiillotustienestit käytettiin englantilaisten pitkätukkien esikoislevyyn, jota sitten kulmakunnan nuorison kanssa kuunneltiin niin paljon, et vaarin äiti pisti välillä levarin lukkojen taa. Puheissaan vaari oli selvästi kasvanu Beatlesin mukana, rakastanu musiikkia ja ihaillu unelmiaan toteuttaneita nuoria miehiä. Se musa tahditti mummonkin tapaamista ja oman elämän alkua. Mun mutsille ja sen systerille Dingo oli kovempi juttu ja mun broidi ei oo musamiehiä lainkaan, mut muhun ”vaarin musa” – niin kuin mä sitä pienenä kutsuin – on aina uponnu. Vaarin kanssa on kuunneltu Beatlesii, puhuttu bändistä, luettu iltapäivälehtien erikoisjuttuja, joita vieläkin ihme kyllä ilmestyy. Vaarilta tiesi aina odottaa lahjaksi Beatlesin cd-levyjä; tekniikan suhteen vaari oli suunnilleen nykyajassa kii. Oikeastaan jo vaarin takia on parempi olla antamatta helmiä sioille ja antaa noiden ”nulikoiden” soittaa ”kertakäyttömusaansa”, kuten vaari saattais pilke silmäkulmassa sanoa.
Kellarin rappuset alkaa kolista uhkaavasti ja hämärässä näkyy hieman pölynpöllähdyksiä portaista askeleiden tahtiin. Jonain päivänä noi portaat tulee vielä niskaan, mut tuskin sentään tänään. Janna ja Oona asettelee askeleitaan varovasti kädet täynnä sipsikulhoja, limupulloja, laseja ja lautasia.
”Pizzat on vielä ylhäällä. Ne tulee nopeemmin alas, jos nostatte perseenne ylös ja käytte hakee!” Janna komentaa osoittaen sanansa kaikille kellarissa oleville. Kukaan ei liikuta eväänsäkään.
”Hei, vähän vois olla innostuneempaa jengiä. Me sentään tehtiin niitä koko iltapäivä”, Oona marmattaa. Jamal ja Onni lähtee hitaasti raahautumaan portaille ja Jesse ryntää niiden perään. Mä heitän hiuksii pois silmien eestä ja jatkan surffailua; kyllä se ruoka ilman muakin alas tulee.
”Hei, Jesse laski sittenkin sen hylätyn maalin!” Toni puuskahtaa. Mä vilkasen sitä, kun se tuijottaa peilin reunan pisteiden laskua ja yrittää selvästi muistella maaleja, mikä ei ilmeisesti oo ihan helppoo.
”Nyt sä sen vasta huomaat”, Jesse naureskelee portaista valtavaa pizzalautasta kantaen. Loputkin pizzat saapuu perässä ja kaikki kerääntyy pöydän ympärille syömään.
Uusi vuosi lähestyy musan soidessa, lätkäpelin kolistessa, pizzan vähetessä ja paskanjauhamisen lisääntyessä. Jamal jaksaa kertoilla lomareissustaan ja varsinkin valloituksistaan, joita taitaa riittää joka sormelle. Sen jutut on aina niin suureellisia ja räikeitä, ettei niitä kukaan usko. Silti se jaksaa pokkana jatkaa niiden kertomista. Jesse kaivaa jossain vaiheessa vanhemmiltaan pihistetyn vajaan viskipullon esiin ja se kiertää hetken piiriä, kunnes tyhjenee. Annun ja Saran kriisi on hetkeksi selvitetty, mut viski ei ilmeisesti sovi yhteen Saran vatsan kaa, muija alkaa voida pahoin ja uusi kriisi on valmiina. Janna ja Oona dokumentoi meiän bileitä koko illan ja pistää kuvii instaan. Siellä ne vertailee niitä joittenkin frendiensä kanssa ja raportoi, missä kaikessa meiän meno voittaa muut. Yhentoista jälkeen ne tiedottaa kaikkien muiden olevan jo koulun kentällä raketteja ampumassa ja patistelee meitäkin lähtemään sinne.
”Joo, mennään mennään”, Onni sanoo muidenkin puolesta, ”mut ensin vielä yks biisi”. Se toimii sterkkojen luona suurielkeisesti kuin mikäkin deejii ja pistää musan soimaan. Hetkessä kellaritilan täyttää Cheekin ärsyttävä räppääminen. Kun kertosäkeeseen päästään, Jamal ja Onni laulaa täysillä ”sokka irti”.
”Vittu, te ootte pellei!” mä puuskahdan ja heitän Onnii käteen osuneella tyhjällä pullolla. Jätkä väistää ja pullo lävähtää pahvilaatikkopinoon, joka näyttää kaatuvan Onnin päälle. Viime hetkellä Onni saa pinosta kiinni ja onnistuu pitämään sen tasapainossa. Huokasen helpotuksesta ja nousen ylös sohvalta.
”Vittu nähään ulkona”, mä puuskahdan ja nousen yläkertaan. Mutisen kiitit Jannan vanhemmille, jotka istuu rauhallisuutta huokuen olohuoneen sohvalla telkkaa kattomassa. Sen faija kohottaa mulle kättään moikaksi ja mutsi toivottaa hyvää uutta vuotta. Hetken mä oon helvetin kateellinen Jannalle sen vanhemmista.
Saatuani takin ylleni ja kengät jalkaan mä astun ulos ja jään nojaamaan niiden tiiliseinään ovenpieleen. Lunta ei taaskaan olo uutenavuotena kuin pintakimalteeksi, pakkastakin vain juuri ja juuri, mut tuuli puhaltaa kylmää ilmaa vasten naamaa. Vedän hupun niskasta pään yli ja kaivan kännykän taskusta. Etin foorumin tilini ja toteen muutaman lukemattoman viestin. Helvetin Cheekin soittajat unohtuu samantien.
>
moi
>
Moi. Uusi vuosi kohta. Et oo kotona?
>
e. bileis mun jengin kaa. menos
paukuttelee kentälle
paukuttelee kentälle
>
Ok.
>
mitä kuuntelet?
>
Sekalaista. Just nyt Lucy in the sky...
>...
with diamonds. helvetin paljon
parempi kuin illan edellinen
timantti-biisi :D
parempi kuin illan edellinen
timantti-biisi :D
>
?
>
geekki. ei nappaa
>
Ei mullekaan.
Eiks ton parempaa musaa ollu? ;)
Eiks ton parempaa musaa ollu? ;)
>
no eipä juuri
>
Kaikki ei vaan tajuu hyvän musan päälle.
>
joo ei
>
ook sä kotona?
>
Edelleen faijalla. Tylsää... :(
>
:(
”Kenen
kanssa sä täällä chattailet?”
Mä oon kuullu ääniä, joiden oletan tarkottavan sitä, et jengi on alkanu pakkautua Jannan eteiseen ja on valmiina lähtöön. Kai mä oon kuullu ulko-oven kolahduksenkin, mut silti mä yllätyn kuullessani Oonan äänen korvani juurelta.
”En kenenkään”, mä saan nopeesti puhahdettua ja tungen puhelinta taskuun. Mua ei huvita alkaa selittää mitään, nolottaa ees myöntää ittelle, et käy jossain foorumeilla. Enkä mä Oonalle mitenkään tilivelvollinen oo. ”Ollaaks me lähössä?”
”Jep”, se sanoo ja hilautuu vähän vielä lähemmäks mua.
Mä kiedon toista kättäni laiskasti sen ympärille ja käännyn katsomaan sen viimesen päälle laitettua olemusta, jossa se tuskin selviää uudestavuodesta hytisemättä. Se on sanomassa mulle jotain, kun ovi avautuu ja meteli siirtyy kaukaisuudesta vierelle. Oona kavahtaa hivenen kauemmaksi ja antaa tietä ulos purkautuvalle lössille, joka lähtee aikamoisella metelillä lampsimaan koulua kohti. Oona jättäytyy luontevasti tyttöjen joukkoon kuin mitään ei ois tapahtunu. Jamal ja Onni virnuilee mulle Cheekistä puolet matkasta ja molemmat saa parikin iskua olkapäälleen ennen kun vitsi on tältä erää ohi. Ei ne itekään sitä musaa oo enää vuosiin kuunnellu, mut jos sillä saattaa ärsyttää mua, se kelpaa kyllä.
Kenttä on täynnä tuttuja naamoja, vaikken mä kaikkii voi sanoa tuntevani. Tai edes haluavani tuntee kaikkii meiän koulun urpoja, jotka paukuttelee innolla papattimattojaan ja roomalaisiaan kuin pikkupojat. Paukkuja on kentällä kuin pienessä kylässä ja kaikki ei oo kovin hyvässä kuosissa niitä ampuessaan. Jesse kaivaa repustaan muutaman kaljan ja me keskitytään enemmän niihin. Jamalin ja Onnin annetaan hoitaa tyttöjen kaa meijän raketit, joita tajutaan vasta tässä vaiheessa olevan turhan paljon. Mieleen hiipii tunne, et tää on niin nähty.
Vuoden vaihtumisen huomais ilman kelloon vilkaisuu, sen verran moni lähitienoilla tietää ajoittaa paukkunsa siihen. Meteli on korviahuumaava ja taivas keinotekoisen kirkas. Ne, jotka ei ammu raketteja, lähettelee kaikille tutuille uudenvuodentoivotuksii tai postailee rakettikuvii. Mäkin kaivan kännykän esiin ja pistän yhen viestin.
> sori et jäi juttu kesken.
hyvää uutta vuotta!
Mä oon kuullu ääniä, joiden oletan tarkottavan sitä, et jengi on alkanu pakkautua Jannan eteiseen ja on valmiina lähtöön. Kai mä oon kuullu ulko-oven kolahduksenkin, mut silti mä yllätyn kuullessani Oonan äänen korvani juurelta.
”En kenenkään”, mä saan nopeesti puhahdettua ja tungen puhelinta taskuun. Mua ei huvita alkaa selittää mitään, nolottaa ees myöntää ittelle, et käy jossain foorumeilla. Enkä mä Oonalle mitenkään tilivelvollinen oo. ”Ollaaks me lähössä?”
”Jep”, se sanoo ja hilautuu vähän vielä lähemmäks mua.
Mä kiedon toista kättäni laiskasti sen ympärille ja käännyn katsomaan sen viimesen päälle laitettua olemusta, jossa se tuskin selviää uudestavuodesta hytisemättä. Se on sanomassa mulle jotain, kun ovi avautuu ja meteli siirtyy kaukaisuudesta vierelle. Oona kavahtaa hivenen kauemmaksi ja antaa tietä ulos purkautuvalle lössille, joka lähtee aikamoisella metelillä lampsimaan koulua kohti. Oona jättäytyy luontevasti tyttöjen joukkoon kuin mitään ei ois tapahtunu. Jamal ja Onni virnuilee mulle Cheekistä puolet matkasta ja molemmat saa parikin iskua olkapäälleen ennen kun vitsi on tältä erää ohi. Ei ne itekään sitä musaa oo enää vuosiin kuunnellu, mut jos sillä saattaa ärsyttää mua, se kelpaa kyllä.
Kenttä on täynnä tuttuja naamoja, vaikken mä kaikkii voi sanoa tuntevani. Tai edes haluavani tuntee kaikkii meiän koulun urpoja, jotka paukuttelee innolla papattimattojaan ja roomalaisiaan kuin pikkupojat. Paukkuja on kentällä kuin pienessä kylässä ja kaikki ei oo kovin hyvässä kuosissa niitä ampuessaan. Jesse kaivaa repustaan muutaman kaljan ja me keskitytään enemmän niihin. Jamalin ja Onnin annetaan hoitaa tyttöjen kaa meijän raketit, joita tajutaan vasta tässä vaiheessa olevan turhan paljon. Mieleen hiipii tunne, et tää on niin nähty.
Vuoden vaihtumisen huomais ilman kelloon vilkaisuu, sen verran moni lähitienoilla tietää ajoittaa paukkunsa siihen. Meteli on korviahuumaava ja taivas keinotekoisen kirkas. Ne, jotka ei ammu raketteja, lähettelee kaikille tutuille uudenvuodentoivotuksii tai postailee rakettikuvii. Mäkin kaivan kännykän esiin ja pistän yhen viestin.
> sori et jäi juttu kesken.
hyvää uutta vuotta!
