RAMI
Koulun sali on pimee lukuunottamatta kirkkaita spottivaloja, jotka välähtää välillä kellertävinä valaisemaan lavan etuosaa, välillä tuomaan erivärisiä tunnelmia koko lavaan, jotta Talentista tulis hieno show. Paitsi et todellisuudessa valot näyttää sinne sun tänne ja juuri kun spotit on hilattu alas, väärässä ollu valo suunnattu oikeaan ja spotit taas nostettu ylös, joku muu päättää näyttää päin kuvitteellista mäntyä.
”Voihan hitsaajan pilli!” sadattelee Talentin järjestäjämaikkoihin kuuluva fyssanmaikka, joka valojen suuntaamisen ohessa yrittää opettaa valopöydän käyttöä kasiluokkalaiselle, joka ei ihan oo perillä, mitä on tekemässä. ”Okei Pasi, nosta nyt valot. Ei, kun nosta! Joo, just noin.”
”Päästäänkö jo koht sound checkiin? Täs vähän kiirettä pukkais”, Onni kyselee muutaman penkin päästä rokkistaran elkein.
”Syömään, nälkä”, Tane sanoo monotonisesti vailla varsinaista osoitetta ilmoitukselleen.
”Joo, joo jätkät, ihan just päästään teiän kenraaliin”, fyssanmaikka puhkuu. ”Sitä paitsi sopii alkaa roudaa kamoja lavalla, takavalot saa laittaa päälle.”
”Ööh, nälkä”, Tane marisee.
”Jätkät, muusikon työstä parikyt prossaa on roudaamista, suurin osa harjoittelua ja esiintymistä prosentti”, fyssanmaikka valistaa. Ilmeisesti sillä on kokemusta aiheesta enemmän kuin me koskaan tullaan tietämään. Jamal ymmärtää vinkin ja lähtee lavaa kohti; Tane ja Miikka raahustaa perässä ponnettomasti ja Onni egoaan pullistellen. Mä en oo kuullu niiden soittoo pariin viikkoon ja mielenkiinnolla ootan, onko ne voinu saada siitä jo kelvollisen. Jamalin puolesta mä toivon niin.
Nälkäisten, vaan ei kyllä kovin sosiaalisten eläinten lähdettyä mun ympärillä on tyhjää. Penkit on aseteltu saliin jo valmiiksi seuraavan päivän showta varten. Osa esiintyjistä odottelee omaa kenraalivuoroaan salin puolella, osa hengaa lavan takana. Silja istuskelee penkeillä pari riviä lähempänä lavaa Sannin kanssa. Taas mä tuijotan sen takaraivoo.
Me harjoiteltiin Siljan kanssa eilen musaluokassa. Kahdestaan. Soittaminen oli jees, esitys tuntu olevan hyvin hallussa. Silja oli aurinkoisella, puheliaalla tuulella, väänsi vitsiä kaikesta. Ja mä jo ajattelin, et jes, ja olin kysymässä sen illan menoista.
Mut vartti meni nopeesti, Silja pakkas nuotit reppuunsa ja lähti. Sano se kyl moikat, hymyilikin. Mut teki jotenkin niin selväks, et meiän hetki oli nyt siinä, etten mä saanu sanaa suustani. Ja viestin lähettäminen heti perään tuntu liian hölmöltä hommalta. Joten se siitä sitten. Taas.
Hetken mä selaan instaa, muiden älytöntä elämää, seuraan fyssanmaikan uuvuttavaa opetustehtävää ja luokittelen päässäni kasiluokkalaisen Pasin täydeksi tumpeloksi ̶ eikö muka parempaa jannua löytyny? ̶ ja kuuntelen lavan takaa ja lavalta jätkien kiroilua. Ja saan lopulta itteni nousemaan ylös ja liikkumaan lähemmäksi lavaa.
”Moi!” mä sanon ja istahdan Siljan ja Sannin eteen. Sannin ilmeestä näkee, ettei se oikein usko mun puhuneen niille. Siljan silmät kuvastaa yllätystä, mut ne hymyilee mulle.
”Moi!” Silja sanoo. ”Täs vissiin vähän kestää.”
”Ai vähän? Mä luulen, et toi valomies on valmis hommaansa vuoden päästä.”
”No, eihän tässä mikään kiire oo. Ollaan muutenkin viimeisenä.”
”Niinpä”, mä toteen ja tulen vilkaisseeksi Sannia. Se on kovin keskittyny johonkin piirrokseensa. ”Esität sä jotain?” mä kysyn ja Sannilta kestää tovi tajuta mun puhuneen sille. Hämillään se katselee ympärilleen ja saa lopulta sanottua:
”Mä piirrän.”
”Tuolla lavalla?” mä ihmettelen. Outo mimmi.
”Eiku sellanen video mun piirtämisestä”, Sanni selittää ja jatkaa piirtämistä.
”Sanni piirtää tosi hyvin”, Silja sanoo ja katsoo mua terävästi.
”En mä sitä epäile”, mä vastaan puolustelevasti ja pidän silmät tiukasti Siljassa. Silläkään ei tunnu olevan kiirettä siirtää katsettaan muualle.
”No niin, lähetääs sit käymään kaikki esitykset läpi!” fyssanmaikka kuuluttaa salin perältä. ”Ääni on nyt tärkein, valot elää vielä, älkää kiinnittäkö niihin liikaa huomiota.” Äkkiä valot sammuu salista kokonaan. Kuuluu ”voi perämiehen penkki”, vähän sananvaihtoa ja pientä ryntäilyä ennen kuin valot menee taas päälle ja Hungry Social Animalsin jätkät pääsee lavalle valmistautumaan.
”Vähän epäilen, et noi valot tekee jo kuolemaa”, Silja totee. Mä naurahdan ja käännyn seuraamaan jätkien toimintaa.
HSA ei oo niin paska kuin mä pelkäsin. No, Onnin ego on kasvanu kovasti sitten viime kuuleman, mut rummutustaidot ei oo kehittyny samassa tahdissa. Tane on entistäkin apaattisempi, mut sen soitosta harjoittelun kuulee. Miikalla on tosiaan ongelmia pysyä rytmissä, mut mä epäilen suuresti murtuneen varpaan osuutta tähän ongelmaan. Jamal on tasaisen varma ja jos keskittyy vaan Jamalin lauluun ja bassosooloon, niin hyvältähän se soitto kuulostaa.
”Pistäkääs jätkät huomiseksi sitten sitä sisäistä keskisormea peliin!” fyssanmaikka kommentoi. Jätkät naureskelee lavalla. ”Siis asennetta! Teiän biisi on sentään punkkia. Älkää tappako sitä kokonaan! Mut joo, ääni kuulu hyvin ja valot on vissiin ok.”
”Kuhan valot ei häikäse”, Tane mutisee mikkiin.
”Kuhan valot ei häikäse, kun ne on rikki!” Ode hirnuu Tanen takana ja saa porukan salissa hymähtelemään.
”Esiintyjä tietää olevansa valoissa, kun ne häikäisee”, musamaikka ilmoittaa vitsiä huomioimatta. ”Mut katotaan, mitä voidaan tehdä. Seuraava!”
”Kuhan valot ei häikäse...”, mä alan mutista kuin automaattisesti miettien parempaa jatkoo, mut ennen kuin mä pääsen loppuun, mun takaa kuuluu:
”...hauki monotti ne kostoksi rikki.”
Mä käännyn ympäri. Kohtaan Siljan ilkikurisen hymyn. Se vain lisää vatsan onttoa tunnetta.
SILJA
”Miten Hartsa tuli puhuu meille?” Sanni ihmettelee mulle hiljaa Ramin lähdettyä kavereittensa seuraan. ”Onks se sun kavereita?”
”Se säestää mun laulua”, vastaan. Se on totta.
”Mä aattelin, et musanope säestäisi sua. Hartsaa en ois kyllä arvannu. Ootteks te musatunneilla treenannu?”
”Musaluokassa joo”, vastaan. Ei se ole valhe.
”Hartsa soittais varmaan mieluummin noiden kavereidensa kanssa. Musaope on vissiin aika hyvä suostuttelee.”
”Joo, kai se on”, vastaan vältellen. En mä valehtele! Tietysti pitäisi antaa Sannille oikeampi versio tapahtumista, mutta jännitys tekee musta niukkasanaisen.
Sanni hiljenee ja keskittyy taas piirtämään salin olemattomassa valossa. Mä katselen lavalla tapahtuvia kenraaleja. Seiskaluokkalainen räppärijätkä on lapsenolemuksineen suloinen tapaus. Viereisluokan Ainosta paljastuu ihan uusi puoli, kun se tekee hienoja taikatemppuja. Seiskojen bändi esittää radiossa jo puhkikuluneen hittibiisin tasapaksusti mutta ihan tunnistettavasti. Kasiluokkalainen poika tulee lavalle street-olemuksella, mutta tanssi onkin lähemmäs balettia; se uskallus tekee muhun vaikutuksen. Sannin video on ihana ja Sanni vaikuttaa itsekin olevan ylpeä siitä. Viereisluokan Ilonan kitaran soitto onnistuu ihan ok, mutta laulu ei oikein osu nuotilleen, vaikka tunnelmassa on jotain harrasta.
Tykkään katsella muiden esityksiä, mutta samalla jännitys omasta vuorosta vain lisääntyy. Helpointa olisi ollut päästä lavalle heti, mutta toisaalta aina tuntuu hyvältä, että oma vuoro ei ole vielä. Olo on levoton ja vatsanpohjaan melkein koskee jännityksestä ja pelosta.
Lopulta on meidän vuoro. Sanni istuu salissa edelleen piirtämässä, fyssanope ja kasiluokkalainen valomies säätää valoja ja ääniä ja musaope käy vielä viime hetken keskusteluja Ilonan kanssa lavan sivussa. Ramin tajuan istuvan parin penkkirivin päässä kitara sylissään; missä vaiheessa se palasi saliin, en huomannut. Muuten sali on tyhjä; muut esiintyjät on karannut pian omien kenraaliensa jälkeen kuka minnekin. Parempi niin.
Nousen lavalle, Rami seuraa perässä. Mulle katsotaan laulupaikka lavan keskeltä, Ramille tuoli viereen. Mulle mikki, kitaralle mikki. Testaus, toimii. Meiän vuoro. Rami alkaa soittaa biisin alkua. Neljä tahtia, sitten laulu alkaa.
Mutta mä en ala laulaa. Ramin soitto katoaa kokonaan korvistani. Tuijotan vain eteeni. Pystyn häikäisevistä valoista huolimatta näkemään salin edessäni, salin täynnä tuoleja, jotka voisi olla jo täynnä ihmisiä. Ihmisiä, jotka kaikki katsoo mua, arvioi mun osaamista. ”Ai toi mimmikö muka laulaa?” ”Mikä ihme tää biisi oikein on?” ”Karsee ääni.” ”Eihän toi osaa laulaa ollenkaan.” ”Mitä se oikein kuvittelee itsestään?” En tunne enää vatsaa kipristävää jännitystä. Jännitys on kutistunut pieneksi tutun kuristavan pelon tieltä. Pelko kiertyy ympärilleni ja kuiskii häijyn arvostelevia lauseita korvaani tyhjyyttä kumisevasta salista. Se saa mut näkemään armottoman terävät katseet tyhjiltä tuoleilta, katseet, jotka viiltää haavoja iholleni ja saa mut haluamaan epätoivoisesti paeta. Kuvittelin karistaneeni pelon jo pois, kykeneväni seisomaan lavalla ilman sitä. Mutta pelko takertuu kiinni kuin purkka pulpetin pohjaan ja estää mua avaamasta suutani.
”Silja, mikä nyt on?” kuulen musaopen äänen lavan sivusta ja tajuan Ramin lopettaneen soiton.
”Mä en pysty tähän”, kurkustani kuuluu ohut ääni ja mä tuijotan edelleen eteeni.
”Hyvin se menee, Silja, varmasti pystyt”, musaope sanoo lämpimästi.
Mä pyöritän päätäni ja katson eteeni. Pelko saa haluamaan paeta paikalta, pelko naulaa mut kiinni lattiaan. Pelko kiertyy äänihuulten ympärille ja luikertelee aivojen harmaan massan seassa. Pelko, joka ei edes kerro, miksi on tullut.
”Silja”, kuulen Ramin sanovan. ”Kohti aurinkoa ja sen yli!”
Ensin en tajua, mitä kuulin. Sitten mua alkaa naurattaa ihan hillittömästi. Vilkaisen Ramia, joka virnistää mulle vinosti. Istahdan lavan reunalle nauramaan hervottomasti. Nauran, vaikka naurukin alkaa jo koskea mahaan eikä mua enää edes naurata. Nauran pelon ulos mun sisältä, nauran irrottamaan otteensa, nauran muutaman metrin päähän, johon se itsepintaisesti jää lavan reunalle tuijottamaan.
”Silja, koitappa saada itsesi kasaan, ei tässä ihan loputtomiin ole aikaa!” fyssanope huutelee valo- ja äänipöydän takaa.
”Okei, mä yritän”, lopulta sanon, nauran vielä hetken ja nousen ylös. Varon katsomasta Ramia, jotten alkaisi uudestaan nauraa.
Ei kenraali hyvin mene. Sekoilen sanoissa, vaikka osaan ne varmaan takaperinkin. Ääni ei tunnu tulevan ollenkaan varmasti kurkusta, joka kuivuu hiekkapaperiksi jo puolessa välissä kappaletta. Mutta me saadaan vedettyä se alusta loppuun. Toisella vedolla sanat on jo paremmin hallussa ja ote muutenkin hitusen varmempi. Ei se samalta kuulosta kuin harjoituksissa, mutta pelko sentään pysyy irti musta, eikä yritä tulla lähemmäksi. Jännityksestä selviän, kunhan pelko pysyy poissa.
”Kyllä se siitä lähtee”, musaope kannustaa. ”Huono kenraali, hyvä esitys, niinhän se menee.”
”Niin kai”, huokaan. Jään hetkeksi katsomaan lavalta saliin kuin yrittäen saada henkistä yliotetta tuosta isosta ja pelottavasta pimeydestä. Pelosta, joka istuu yleisön joukossa. Ehkä selviän, ehkä en.
”Se meni jo paremmin kuin eka veto”, Rami sanoo mun vierestä.
”Ai paremmin kuin se, jossa mä en saanut ääntäni lainkaan kuuluviin?” ehdotan ja yritän jo hieman hymyillä.
”No helvetin paljon paremmin kuin se”, Rami virnistää. Sen puhe rauhoittaa, saa ajattelemaan muuta.
”Mitä sä aiot tehdä nyt?” Rami kysyy.
”Varmaan meen kotiin.”
”Lähet sä mun kaa syömään?”
”Sä et sitten luovuta.”
”Luovuta mitä?”
”Ei mitään. Mut mitä jos törmätään sun kavereihin?” Kuulostan ilkeältä, vaikken halua.
”Ei me törmätä, ne lähti muualle.”
”Hyvä, et on tarkkaa tietoa. Mut silti, mun pitää mennä Sannin kaa.”
”Okei”, Rami kohauttaa harteitaan. ”Nähdään ajoissa huomenna!”
”Jep.”
Rami lähtee kitaroineen lavan taakse, mä kuljen Sannin luo, joka on jo valmiina lähtemään.
”Mitä te Ramin kanssa juttelitte?” Sanni kysyy multa uteliaisuutta silmissään.
”Ei mitään ihmeempiä, meiän esityksestä vain.”
Levottomuus hiipii vatsankautta pääkoppaan. Se ei ole esiintymispelko, joka on jäänyt kiltisti penkeille istumaan. Enkä voi enää syyttää jännitystäkään siitä, että valehtelen. En ole reilu Sannia kohtaan. Mutta pahemmalta tuntuu, että toimin ihan samalla tavalla, mistä Ramia syytän. Tajuan olevani Ramia kohtaan helvetin epäreilu.
RAMI
Porukat löytyy läheisestä Mäkkäristä. Paikka uinuu alkuiltapäivän siestassa lukuunottamatta nurkkapöytää, jonka ympärillä norkoilee HSA:n jätkät vahvistettuina Odella, Tonilla, Oonalla, Jannalla ja Iidalla. Mä huikkaan niille saapumiseni ja saan epämääräisiä lupauksia ruokaseurasta. Tiskillä ei oo jonoa, vain työntekijä, joka ilmeisesti on toivonu hiljaisempaa päivävuoroa ja luo jatkuvasti mustanpuhuvan paheksuvia katseita meluisaa jengiä kohti. Mä tilaan aterian ja taiteilen pian tarjottimen kanssa pöytien välistä kohti nurkkapöytää, jonka päällä lojuvista roskista päätellen muut ei oo enää erityisen nälkäisiä.
”Mitä jätkä?” Jamal tervehtii mun päästessä pöydän luo. ”Soundcheck tehty?”
”Jep”, mä vastaan lyhyesti, tönin limumukeja ja hampparikääreitä sivummalle tarjottimeni tieltä ja istuudun syömään. Mä oisin toivonu muiden jatkavan paskanjauhantaa, mut pöytään laskeutuukin melkein hiljaisuus mun tullessa. Mulle tulee epämiellyttävä tunne, et olin niiden keskustelujen puheenaiheena. Ei helvetti.
”Hartsa, mikä se sun esitys on?” Janna kysyy ja mä tunnen kaikkien katseet kuumottavana ihollani.
”Soitan skittaa”, mä vastaan vältellen.
”Ja Silja laulaa”, Iida täydentää. Iida katsoo mua muiden takaa ujon tietäväisesti. Mä toivon, et se ujous saa sen pitämään juoruturpansa kiinni. Nyt ei oo sen aika, ei todellakaan.
”Joo”, mä myönnän niin huolettomasti kuin kykenen ja jatkan hampparin syömistä.
”Silja? Meiän luokan Silja?” Oona kysyy. Ei Iida näköjään kaikkee oo frendeilleen kertonu.
”Osaaks se ees laulaa?” Ode ihmettelee. Mä katon sitä murhaavasti, mutten saa sanottua mitään suu täynnä hampparia.
”Osaa”, Iida sanoo. ”Totta kai se osaa.” Ehkä mä oon arvioinu Iidan väärin.
”Ja sen takii sä et voinu tulla meitä pelastaa”, Jamal murisee.
”Hei pliis!” mä möngerrän suu täynnä ranskalaisia. ”Tää puhuttiin jo.”
”Hei, mä pärjään ihan hyvin”, Miika mutisee laiskan tuohtuneena.
”No ihan sama mulle”, Oona tiuskahtaa tympääntyneenä. ”Meiän pitää mennä”, se lisää, vilkasee et Janna ja Iida tekee sille seuraa ja kääntyy vieressään istuvan Toni puoleen. ”Tuut sä?” Oona kysyy Tonilta ja hymyilee tälle söpösti.
”Emmä vielä, pitää mennä kodin kautta, nähdään myöhemmin”, Toni vastaa katellen koko ajan jotenkin höhlästi Oonaa. ”Pistän viestii.”
”Okei”, Oona sanoo. Ne kattoo edelleen tiiviisti toisiaan ja sit ne suutelee siinä koko porukan edessä. Mä en tiedä, yllättääkö se mua vai ei.
”Moi”, Oona hyvästelee meiät muut ja vilkasee mua ilmeellä, joka tuntuu kysyvän ”ootko mustasukkainen?” Sit muijat lähtee.
”Sä ja Oona?” mä toteen kysyvästi ja katson Tonia.
”Joo. Haittaaks se sua?” Toni yrittää kuulostaa siltä, ettei mun mielipiteellä oo merkitystä, mut pientä epävarmuutta sen olemuksessa on.
”Miks haittais?” mä vastaan ja pistän huolettomasti ranskalaisen suuhuni.
”Mä haen kyl jäden!” Ode totee äkkii ja pomppaa ylös kuin rusakko pensaasta. Toni ja Miika lähtee melkein samalla nopeudella sen perään, Tane raahustaa enemmänkin etanaolemuksella. Mä käännyn syömään rauhassa vielä viimeiset ranskikset.
Porukat sai mut hetkeks ajattelemaan muuta, mut ajatukset, jotka päässä on pyöriny Mäkkärille kävellessä, palaa takaisin pääkoppaan. Oonko mä idiootti, kun en luovuta? Mitä järkee on piirittää muijaa, joka kerta toisensa jälkeen ilmoittaa ”ei”? Miks mä oikeesti hakkaan päätäni seinään?
”Penni ajatuksistas”, Jamal keskeyttää mun ajatukset.
”Mikä vitun penni?” mä naurahdan sille parin sekunnin viiveellä. ”Senttejä ne on nykyään ja inflaation myötä ollaan jo vähintään eurossa.”
”No helvetti euro sitten.”
”Ihan niin kuin maksaisit.”
”Okei, mä arvaan. Mitä sä Oonan perään haikailet, ite sen jätit”, Jamal tylyttää tietäväisesti. ”Sitä paitsi kyl mimmei riittää, uutta matoa koukkuun.”
”Sä sen sit tiiät?” mä naureskelen.
”Totta kai”, Jamal sanoo kuin asia ois itsestäänselvää.
Mua naurattaa sen itsevarmuus, jossa ei oo ylimielisyyden hippuakaan eikä se silti taida perustua todellisuuteen. Naurattaa sekin, miten väärässä Jamal on Oonan suhteen; sen näkeminen Tonin kainalossa ei hetkauta mua pätkääkään. Mut Jamal on myös oikeessa. Kyl muijii riittää, on ennenkin riittäny. Mä voisin luovuttaa Siljan suhteen, kyl uusii tulee.
Paitsi et Silja ei oo vain muija. Silja on mun frendi. Paras frendi. Niitä taas ei löydy joka kulman takaa.
