RAMI
”Ennen
kuin saatte kokeet, pidetäänpä uutiskatsaus”, yh:n maikka ilmoittaa aina yhtä
yli-innostuneella äänensävyllä, mikä on täydellinen vastakohta luokan
nuutuneelle olemukselle. ”Mitä on viikon tai joululoman aikana tapahtunut?”
Emmä juuri ympärilleni vilkuile, mut kai muutama käsi nousee ylös, niinku yleensä. Jesse kertoo NHL-uutisen, joka ei maikan mielestä oo oikein olennainen suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Janna osaa kertoa jostain umpiturhien julkkisten erosta. Etupenkin pikkunörtti totee jonkun pelin uuden version julkistamisen. Vittu nää urpot ei kyl seuraa maailmanmenoo.
”Olisiko jotain yhteiskunnan tai maailmanpolitiikan kannalta olennaista tapahtunut? Jotain tärkeää?” maikka yrittää lypsää tietoa irti meistä. Yks niistä etupenkin nörttimimmeistä viittaa varovasti.
”Lähi-idässä ammuttiin ohjuksia USAn tukikohtaan”, se sanoo vähän varovasti.
”Kyllä, näin kävi toissapäivänä. Mitä tätä ennen tapahtui?” maikka jaksaa yrittää.
”Trump tapatti sen jonkun kenraalin ja nyt Trump halutaan tappaa?” varovainen linja jatkuu. Mä tuhahtelen tiedon pintapuolisuudelle.
Maikka katselee luokkaa miettien, saisiko meistä vielä jotain irti vai onko meiän osaaminen nyt todella tässä. Se on jo luovuttamassa, kun Ode viittaamatta huutelee:
”Kolmas maailmansota alkaa ihan just. Kaikki on just niinkuin ennen ekaa maailmansotaa. Tää kaikki on Isisin vika.” Oden kasvoille leviää huomatkaa-kaikki-miten-helvetin-tiedostava-tyyppi-mä-oon-ja-ylpeäkin-siitä -hymy. Se on pakko tiputtaa maanpinnalle leijailemasta.
”Ihan eka kuoli kyllä joku usalainen, oli jotain kostoa ja USAn suurlähetystön luona riehumista Bagdadissa. Vasta sen jälkeen USA kosti surmaamalla sen Irakin sotilasjohtajan, paikallisen sankarin, ja tästä tuli kostona ne ohjusiskut. Ja miks toi tilanne leviäis maailmansodaksi?” mä korjaan sen tietoja kuuluvasti enkä suinkaan ensimmäistä kertaa. ”Ääliö”, mä lisään vähän hiljempaa.
”Rami, ihan oikein, mutta ei tarvitse arvostella muita”, maikka vastaa, selittää vielä lyhyesti tapahtuneesta sille osalla luokkaa, jonka yleissivistys ei vielä oo vaadittavalla tasolla.
”Ja sitten ne kokeet. Kokeet menivät luokan osalta keskimäärin ihan kelvollisesti. Mutta katsokaa läpi teiän virheet ja ottakaa opiksi...”
Jotain muutakin se vielä jauhaa, mut mä en enää jaksa kuunnella. Pistän musan soimaan vähän kovemmalla korvissa ja keskityn nettisurffailuihin. Iltasanomien uutissaitti puskee koko ajan uutta uutista. Osa on tietysti ihan paskaa, jonka ois voinu jättää kirjoittamatta, mut kyllä sieltä olennaisen tästä yhteiskunnasta löytää. Kertoohan se paskan määräkin jotain olennaista kaikesta. Ei kai ne kirjoittais esim. umpisurkeiden saippuasarjojen juonipaljastuksia tai entisten missien poikaystävien uusien rakkaiden eksistä, jos ketään ei kiinnostais? Surullista kyllä, liian monii kiinnostaa. Se tässä yhteiskunnassa on varmaan eniten pielessä: paska kiinnostaa, mut oikeet asiat ei.
”Rami”, mä kuulen hiljaa musaverhon läpi. Maikka seisoo mun vieressä ja ojentaa koetta mulle. Nappaan sen ja vilkaisen numeroa. 8½. Ok. Mä en jaksa alkaa käymään vastauksia läpi.
Porukat alkaa pakkaa tavaroita mun vieressä, joten mäkin ryttään kokeen reppuun ja nousen lähteäkseni. Lähden valuu frendien kaa ovelle, mut maikka pysäyttää mut.
”Rami, sä pystyisit parempaankin, jos jaksasit keskittyä töiden tekoon”, se alottaa saarnansa. Pieni, virkaintoinen, ei-vielä-vanha nainen. Hymyilee ällönmakeaa, minä-niin-kovasti-ymmärrän-sinua ̶ hymyä.
”Onks kasipuokki jotenkin huono numero?” mä tokaisen ärsyyntyneenä.
”Ei, mutta sä pystyisit parempaan. Sun asenteella ja projekteilla numero ei nouse ysiin, vaikka sun taidot siihen riittääkin. Vielä on puolet tunneista edessä, joten vielä ehdit parantaa”, se jatkaa. Mitä välii sillä sille on. Itekin on joskus sanonu, ettei meiän tekemättömyys oo sen palkasta pois. Joten mitä se nyt oikein jeesustelee. Mä en jää odottamaan mitään virallista ”voit poistua”-käskyä, vaan jatkan lampsimista ovelle.
”Pistät sen kännykän pois tunneilla ja keskityt yhteiskunnallisiin asioihin niiden pelien sijasta”, se vielä huikkaa mun perään. Uutisten seuraaminen ei oo yhteiskunnallisia asioita? Maailman olemuksen pohtiminen ei oo olennaista? Vittu mikä ämmä. Selvittäis ensin, mitä mä oikeesti teen, ennen kun alkaa valittaa. ”Sä pystyisit parempaankin”. Mistä se sen vittu tietää?! Ehkä mä oon kasipuolen oppilas enkä siitä muuksi muutu. Yrittää vaan mielistelemällä saada mut olemaan hyppimättä sen silmille, vaikka se se tässä ite silmille hyppii. Saatana.
Nyppii jo valmiiks, kun menen jätkien perässä aulaan. Ne penkit on epävirallisesti meiän mesta ja muut ymmärtää sen sanomattakin. Tunnit on jo loppunu ja vois lähtee kotiin, mut Oden ja Jamalin dösä on just menny ja ne jää odottelee seuraavaa. Mulle ei dösistä oo mitään hyötyy, himaan on kävelymatka, mut jään silti kuluttamaan aikaa jätkien kanssa.
”Taas 6½!” Ode valittaa. ”Tää on kyl syrjintää, rasismii. Kato esseestäki vaan kaks pistettä!”
”Koska sä oot kirjottanu puuta heinää aiheen vierestä”, Jamal totee vilkaistuaan nopeesti Oden paperia. ”Oisit lukenu, niin ei tarttis valittaa.”
”Tai oisit vittu fiksumpi”, mä toteen ja selailen instaa. Kuvatulvan aiheista päätellen maailma pyörii niin kuin ennenkin. Hetkeks mä jään tarkemmin pohtimaan Onnin tylsyyden astetta fysiikan tunnilla, mut siihen keskittyminen on selvästi virhe... multa jäi kokonaan huomaamatta, et Ode tulee vauhdilla penkin toisesta päästä ja puskee mut lattialle. Täydellisen yllätettynä yritän ottaa toisella kädellä kiinni penkin selkänojasta ja toisella tarraan kovaa kiinni kännykkään, jottei se lävähdä maahan. Kännykän saan suojeltua, mut kaiteesta en onnistu saamaan otetta ja putoon perseelleni käytävälle. Ode ja Jamal nauraa räkättää ja heittää ylävitoset kuin piirrettyjen vintiöoravat. Saatana niiden kanssa.
Mä nousen ylös entistä kiukkuisempana, pistän kännykän taskuun ja lähden löylyttämään Odea. Se vittupää saa turpiinsa. Ode juoksee mua pakoon naulakoiden ympärillä ja onnistuu pysymään poissa mun ulottuvista. Mä yritän mennä naulakon läpi sen kimppuun, mut se vikkeläjalkainen paskiainen on liian nopea. Mä harhautan sitä toiseen suuntaan, onnistun pääsemään toiselta puolelta jo aika lähelle ja saan tarrattua sen paidasta kii tiukasti. Oden liikerata eteenpäin katkee äkisti ja jätkä sinkoutuu vastakkaiseen suuntaan mua kohti sen verran rajusti, et se kaatuu selälleen käytävälle. Kiroten se alkaa valittaa selkäänsä mun muksauttaessa sitä kunnon tällillä olkapäähän ja perseelle. Mä jätän sen kiroamaan oloaan lattialle, palaan penkille istumaan ja otan kännykkäni esille. Tehtävä suoritettu.
”Rami, mitä ihmeen käytöstä tuo oikein on? Et sinä voi käydä koulussa kaverin kimppuun. Tuollaista väkivaltaa ei täällä lainkaan suvaita.” Huomaan vasta nyt apulaisreksin seisovan vieressäni kiukkuisen näköisenä.
”Näitsä ope mitä se teki? Se hakkas mua”, Ode alottaa valitusvirtensä ja ottaa säälittävimmän koiranpentuilmeensä kehiin. Vittu se osaa olla pelle.
”Se töni mua ensin. Sitä sä et varmaan nähny!” En taas yhtään jaksais tätä pelleilyä.
”Ihan varmasti, en yhtään epäile. Ihan varmasti on teiän keskinäistä kismaa, mutta silti tällainen käytös ei vetele. Herrat tulee nyt molemmat keskustelemaan tästä kansliaan.”
”En varmaan tule!” mä protestoin ja pidän katseen kännykässäni.
”Nyt!”, apulaisreksi ärähtää niin, et aula raikuu. Mua ei vois vähempää kiinnostaa lähteä sen mukaan, mut mä katson kuitenkin parhaimmaksi lähteä. Ode on nöyrää poikaa kipittäessään kansliaa kohti mun edellä.
Vartti me kuunnellaan saarnaa ties mistä. Taas mä lupaan, ettei tää toistu. Ode lupaa myös ja väläyttelee kuuluisaa hymyään. Apulaisreksin ilmeestä päätellen Ode ei oo niin hurmaava kuin luulee.
”Vittu, mä myöhästyin dösästä!” Ode totee, kun päästään takas aulaan. Jamal ei oo jääny oottamaan sitä, vaan on menny siihen dösään. Mä virnistelen Odelle oikein olan takaa ja toteen pahan saaneen palkkansa. Viimeisenä kostonani mä jätän sen oottelee siihen aulaan, vilkutan vaan pirullisesti sille ja häivyn.
Kotimatkalla mä potkin jalkakäytävälle päätyneitä kiviä kengänkärjillä penkkoihin ja naputtelen pian kohmeisella peukalonpäällä viestiä jengille, jotta jotain menoa illaksi ilmaantuis. Yleensä mulla on menoa torstai-iltaisin, muttei tänään. Viestiketju kasvaa nopeesti. ”treenit”, Jesse pistää lyhyesti. Lätkä vie hyvin sen illat. ”torstai, koris, aina, niinku ennenki...”, Toni ilmoittaa. No just, munko tehtävä se on muistaa kaikkien muidenkin menot? ”Studiolla”, on Jamalin viesti. Ei se vittu mikään ’studio’ oo, pelkkä pieni koppi missä sen bändi saattaa soittaa, mut yhtä kaikki se on poissa pelistä. ”ei pykää koska meno” ja ”ei, keltasessa” ovat Onnin ja Oden vastaukset, joista nyt ei ota muuta selvää, kuin et jossain ne on. Yksin sitä saattaa yhtä hyvin notkua kotonakin. Turhien tylsyyksien torstai. Onneksi huomenna on jo perjantai, jolle menoa ollaan sovittu, jollei nyt porukat feidaa. Yleensä ei.
Kotona mä nappaan jääkaapista lihapiirakan ja megistölkin ja meen huoneeseeni. Mä pistän musan sterkoista soimaan, syön välipalaani ja pistäydyn foorumin profiilissani. Ei uusia viestejä. Vaikkei vielä oo ilta, päätän yrittää.
Emmä juuri ympärilleni vilkuile, mut kai muutama käsi nousee ylös, niinku yleensä. Jesse kertoo NHL-uutisen, joka ei maikan mielestä oo oikein olennainen suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Janna osaa kertoa jostain umpiturhien julkkisten erosta. Etupenkin pikkunörtti totee jonkun pelin uuden version julkistamisen. Vittu nää urpot ei kyl seuraa maailmanmenoo.
”Olisiko jotain yhteiskunnan tai maailmanpolitiikan kannalta olennaista tapahtunut? Jotain tärkeää?” maikka yrittää lypsää tietoa irti meistä. Yks niistä etupenkin nörttimimmeistä viittaa varovasti.
”Lähi-idässä ammuttiin ohjuksia USAn tukikohtaan”, se sanoo vähän varovasti.
”Kyllä, näin kävi toissapäivänä. Mitä tätä ennen tapahtui?” maikka jaksaa yrittää.
”Trump tapatti sen jonkun kenraalin ja nyt Trump halutaan tappaa?” varovainen linja jatkuu. Mä tuhahtelen tiedon pintapuolisuudelle.
Maikka katselee luokkaa miettien, saisiko meistä vielä jotain irti vai onko meiän osaaminen nyt todella tässä. Se on jo luovuttamassa, kun Ode viittaamatta huutelee:
”Kolmas maailmansota alkaa ihan just. Kaikki on just niinkuin ennen ekaa maailmansotaa. Tää kaikki on Isisin vika.” Oden kasvoille leviää huomatkaa-kaikki-miten-helvetin-tiedostava-tyyppi-mä-oon-ja-ylpeäkin-siitä -hymy. Se on pakko tiputtaa maanpinnalle leijailemasta.
”Ihan eka kuoli kyllä joku usalainen, oli jotain kostoa ja USAn suurlähetystön luona riehumista Bagdadissa. Vasta sen jälkeen USA kosti surmaamalla sen Irakin sotilasjohtajan, paikallisen sankarin, ja tästä tuli kostona ne ohjusiskut. Ja miks toi tilanne leviäis maailmansodaksi?” mä korjaan sen tietoja kuuluvasti enkä suinkaan ensimmäistä kertaa. ”Ääliö”, mä lisään vähän hiljempaa.
”Rami, ihan oikein, mutta ei tarvitse arvostella muita”, maikka vastaa, selittää vielä lyhyesti tapahtuneesta sille osalla luokkaa, jonka yleissivistys ei vielä oo vaadittavalla tasolla.
”Ja sitten ne kokeet. Kokeet menivät luokan osalta keskimäärin ihan kelvollisesti. Mutta katsokaa läpi teiän virheet ja ottakaa opiksi...”
Jotain muutakin se vielä jauhaa, mut mä en enää jaksa kuunnella. Pistän musan soimaan vähän kovemmalla korvissa ja keskityn nettisurffailuihin. Iltasanomien uutissaitti puskee koko ajan uutta uutista. Osa on tietysti ihan paskaa, jonka ois voinu jättää kirjoittamatta, mut kyllä sieltä olennaisen tästä yhteiskunnasta löytää. Kertoohan se paskan määräkin jotain olennaista kaikesta. Ei kai ne kirjoittais esim. umpisurkeiden saippuasarjojen juonipaljastuksia tai entisten missien poikaystävien uusien rakkaiden eksistä, jos ketään ei kiinnostais? Surullista kyllä, liian monii kiinnostaa. Se tässä yhteiskunnassa on varmaan eniten pielessä: paska kiinnostaa, mut oikeet asiat ei.
”Rami”, mä kuulen hiljaa musaverhon läpi. Maikka seisoo mun vieressä ja ojentaa koetta mulle. Nappaan sen ja vilkaisen numeroa. 8½. Ok. Mä en jaksa alkaa käymään vastauksia läpi.
Porukat alkaa pakkaa tavaroita mun vieressä, joten mäkin ryttään kokeen reppuun ja nousen lähteäkseni. Lähden valuu frendien kaa ovelle, mut maikka pysäyttää mut.
”Rami, sä pystyisit parempaankin, jos jaksasit keskittyä töiden tekoon”, se alottaa saarnansa. Pieni, virkaintoinen, ei-vielä-vanha nainen. Hymyilee ällönmakeaa, minä-niin-kovasti-ymmärrän-sinua ̶ hymyä.
”Onks kasipuokki jotenkin huono numero?” mä tokaisen ärsyyntyneenä.
”Ei, mutta sä pystyisit parempaan. Sun asenteella ja projekteilla numero ei nouse ysiin, vaikka sun taidot siihen riittääkin. Vielä on puolet tunneista edessä, joten vielä ehdit parantaa”, se jatkaa. Mitä välii sillä sille on. Itekin on joskus sanonu, ettei meiän tekemättömyys oo sen palkasta pois. Joten mitä se nyt oikein jeesustelee. Mä en jää odottamaan mitään virallista ”voit poistua”-käskyä, vaan jatkan lampsimista ovelle.
”Pistät sen kännykän pois tunneilla ja keskityt yhteiskunnallisiin asioihin niiden pelien sijasta”, se vielä huikkaa mun perään. Uutisten seuraaminen ei oo yhteiskunnallisia asioita? Maailman olemuksen pohtiminen ei oo olennaista? Vittu mikä ämmä. Selvittäis ensin, mitä mä oikeesti teen, ennen kun alkaa valittaa. ”Sä pystyisit parempaankin”. Mistä se sen vittu tietää?! Ehkä mä oon kasipuolen oppilas enkä siitä muuksi muutu. Yrittää vaan mielistelemällä saada mut olemaan hyppimättä sen silmille, vaikka se se tässä ite silmille hyppii. Saatana.
Nyppii jo valmiiks, kun menen jätkien perässä aulaan. Ne penkit on epävirallisesti meiän mesta ja muut ymmärtää sen sanomattakin. Tunnit on jo loppunu ja vois lähtee kotiin, mut Oden ja Jamalin dösä on just menny ja ne jää odottelee seuraavaa. Mulle ei dösistä oo mitään hyötyy, himaan on kävelymatka, mut jään silti kuluttamaan aikaa jätkien kanssa.
”Taas 6½!” Ode valittaa. ”Tää on kyl syrjintää, rasismii. Kato esseestäki vaan kaks pistettä!”
”Koska sä oot kirjottanu puuta heinää aiheen vierestä”, Jamal totee vilkaistuaan nopeesti Oden paperia. ”Oisit lukenu, niin ei tarttis valittaa.”
”Tai oisit vittu fiksumpi”, mä toteen ja selailen instaa. Kuvatulvan aiheista päätellen maailma pyörii niin kuin ennenkin. Hetkeks mä jään tarkemmin pohtimaan Onnin tylsyyden astetta fysiikan tunnilla, mut siihen keskittyminen on selvästi virhe... multa jäi kokonaan huomaamatta, et Ode tulee vauhdilla penkin toisesta päästä ja puskee mut lattialle. Täydellisen yllätettynä yritän ottaa toisella kädellä kiinni penkin selkänojasta ja toisella tarraan kovaa kiinni kännykkään, jottei se lävähdä maahan. Kännykän saan suojeltua, mut kaiteesta en onnistu saamaan otetta ja putoon perseelleni käytävälle. Ode ja Jamal nauraa räkättää ja heittää ylävitoset kuin piirrettyjen vintiöoravat. Saatana niiden kanssa.
Mä nousen ylös entistä kiukkuisempana, pistän kännykän taskuun ja lähden löylyttämään Odea. Se vittupää saa turpiinsa. Ode juoksee mua pakoon naulakoiden ympärillä ja onnistuu pysymään poissa mun ulottuvista. Mä yritän mennä naulakon läpi sen kimppuun, mut se vikkeläjalkainen paskiainen on liian nopea. Mä harhautan sitä toiseen suuntaan, onnistun pääsemään toiselta puolelta jo aika lähelle ja saan tarrattua sen paidasta kii tiukasti. Oden liikerata eteenpäin katkee äkisti ja jätkä sinkoutuu vastakkaiseen suuntaan mua kohti sen verran rajusti, et se kaatuu selälleen käytävälle. Kiroten se alkaa valittaa selkäänsä mun muksauttaessa sitä kunnon tällillä olkapäähän ja perseelle. Mä jätän sen kiroamaan oloaan lattialle, palaan penkille istumaan ja otan kännykkäni esille. Tehtävä suoritettu.
”Rami, mitä ihmeen käytöstä tuo oikein on? Et sinä voi käydä koulussa kaverin kimppuun. Tuollaista väkivaltaa ei täällä lainkaan suvaita.” Huomaan vasta nyt apulaisreksin seisovan vieressäni kiukkuisen näköisenä.
”Näitsä ope mitä se teki? Se hakkas mua”, Ode alottaa valitusvirtensä ja ottaa säälittävimmän koiranpentuilmeensä kehiin. Vittu se osaa olla pelle.
”Se töni mua ensin. Sitä sä et varmaan nähny!” En taas yhtään jaksais tätä pelleilyä.
”Ihan varmasti, en yhtään epäile. Ihan varmasti on teiän keskinäistä kismaa, mutta silti tällainen käytös ei vetele. Herrat tulee nyt molemmat keskustelemaan tästä kansliaan.”
”En varmaan tule!” mä protestoin ja pidän katseen kännykässäni.
”Nyt!”, apulaisreksi ärähtää niin, et aula raikuu. Mua ei vois vähempää kiinnostaa lähteä sen mukaan, mut mä katson kuitenkin parhaimmaksi lähteä. Ode on nöyrää poikaa kipittäessään kansliaa kohti mun edellä.
Vartti me kuunnellaan saarnaa ties mistä. Taas mä lupaan, ettei tää toistu. Ode lupaa myös ja väläyttelee kuuluisaa hymyään. Apulaisreksin ilmeestä päätellen Ode ei oo niin hurmaava kuin luulee.
”Vittu, mä myöhästyin dösästä!” Ode totee, kun päästään takas aulaan. Jamal ei oo jääny oottamaan sitä, vaan on menny siihen dösään. Mä virnistelen Odelle oikein olan takaa ja toteen pahan saaneen palkkansa. Viimeisenä kostonani mä jätän sen oottelee siihen aulaan, vilkutan vaan pirullisesti sille ja häivyn.
Kotimatkalla mä potkin jalkakäytävälle päätyneitä kiviä kengänkärjillä penkkoihin ja naputtelen pian kohmeisella peukalonpäällä viestiä jengille, jotta jotain menoa illaksi ilmaantuis. Yleensä mulla on menoa torstai-iltaisin, muttei tänään. Viestiketju kasvaa nopeesti. ”treenit”, Jesse pistää lyhyesti. Lätkä vie hyvin sen illat. ”torstai, koris, aina, niinku ennenki...”, Toni ilmoittaa. No just, munko tehtävä se on muistaa kaikkien muidenkin menot? ”Studiolla”, on Jamalin viesti. Ei se vittu mikään ’studio’ oo, pelkkä pieni koppi missä sen bändi saattaa soittaa, mut yhtä kaikki se on poissa pelistä. ”ei pykää koska meno” ja ”ei, keltasessa” ovat Onnin ja Oden vastaukset, joista nyt ei ota muuta selvää, kuin et jossain ne on. Yksin sitä saattaa yhtä hyvin notkua kotonakin. Turhien tylsyyksien torstai. Onneksi huomenna on jo perjantai, jolle menoa ollaan sovittu, jollei nyt porukat feidaa. Yleensä ei.
Kotona mä nappaan jääkaapista lihapiirakan ja megistölkin ja meen huoneeseeni. Mä pistän musan sterkoista soimaan, syön välipalaani ja pistäydyn foorumin profiilissani. Ei uusia viestejä. Vaikkei vielä oo ilta, päätän yrittää.
> auringonseuraaja, ooks paikal?
...
Mä
pistän silmät kii ja jään kuuntelemaan musaa. Valkonen
tupla tuntuu edelleen hyvältä vaihtoehdolta; se on pysyny sterkkojen
lähellä jo viikkoja. Suurin osa mun musasta on soittimessa tai puhelimessa ja
mä kuuntelen sitä yleensä kuulokkeilla, mut en mä haluu hylätä vaarilta saamia
Beatlesin levyjä, joita mä kuuntelen mun ikivanhoilla sterkoilla. Mä nautin
siitä, et se musa kuuluu selkeänä koko huoneessa, tunkeutuu jokaiseen koloon ja
nurkkaan, ei kuulu vain mun päässä. Sterkoista kuultuna musa täyttää maailman,
kaikkien muidenkin on kuultava se. Se tuntuu enemmän todelliselta. Ehkä
vaarikin kuulee sen.
Parin biisin jälkeen mä pistän musan pois ja nappaan mun skitan nurkasta omalta paikaltaan. Soittelen Yesterdayta ja Love me dota ja laulan välillä mukana, vaikken mä oo kovin kummonen laulaja. Beatlesin jälkeen mun sormet alkaa hakee sointukulkua, jota mä oon hahmotellu aiemminkin. Se on vaan pieni pätkä, ei mikään biisi tai oikein edes alku sellaiseksi, mut jotain siistii siinä on. Ja mä oon ite saanu sen aikaiseksi. Joskus mä kuvittelen, et saan tehtyä vielä oman biisin. Yleensä se ajatus alkaa tuntua naurettavalta samantien. En mä varsinaisesti mistään muusikon urasta haaveile tai kuvittele siihen pystyvänikään, mut musa tuntuu niin tärkeeltä, etten mä voi olla pelkkä passiivinen kuuntelija. Mä vaan haluun soittaa, en mä osaa sitä muuten selittää.
Viiden maissa mä kuulen musan läpi koputuksen mun ovella. Mutsi kutsuu syömään. Se tulee aina töistä kotiin puoli viideltä ja laittaa ruokaa. Se haluais syödä yhdessä joka päivä, mut harvoin se toteutuu; menoja riittää ja jos ei oo, kyllä joku sellaisen keksii. Tänään ihme kyllä kaikki kerääntyy pöydän ääreen samaan aikaan.
Ripalla on viimeiset kurssit lukiossa menossa. Kai se tekee ihan hulluna töitä niiden eteen, mut yleensä se on iltasin Millan luona, jollei mee koristreeneihinsä. Tänään se on kotona, lukee jotain oppikirjaa perunamuusin ja lihapullien syönnin lomassa. Mutsi yrittää pyytää sitä jättämään kirja yhteisen aterian ajaksi, mut ne pyynnöt on liian ponnettomia.
Faija syö isoa annostaan ja selailee tablettiaan. Sille mutsi ei sano mitään, mut sen mulkoilut paljastaa faijan saavan kuulla asiasta vielä. Mä surffailen kännykällä siellä sun täällä. Ei uusia viestejä.
Lopulta faija pistää tablettinsa suurieleisesti pois ja päättää selvästi, et nyt jutellaan yhdessä loppuruokailu. Se röhähtää hieman ja broidi pistää kirjansa pois. Mäkin pistän puhelimen pois mielessäni huokaisten.
”No, mites luvut edistyy?” faija kysyy Ripalta. Broidi kiemurtelee hetken kuin mato koukussa ja sanoo sit lyhyesti, et hyvin.
”Ootko jo niitä pääsykoekirjoja alkanut hommata tai miten se pyrkiminen nykyään menikään?” on faijan kysymyspatterin seuraava ohjus.
”Öö, minne?”
”No sinne kauppakorkeaan, vai mikä Aalto se yliopisto nykyisin on? Sinnehän sä olit menossa”, faija röhöhtää itsestäänselvyyden. Ei ”minne sä oot ehkä pyrkimässä”, vaan ”minne sä oot menossa”.
”En mä pyri sinne”, Ripa sanoo aika hiljaisella äänellä. Kaikki äänet pöydässä tuntuu vaimenevan.
”Siis mitä?” faijalta pääsee epäuskoinen äännähdys.
”Mä en ole menossa kauppakorkeaan. Mä pyrin lukemaan graafista suunnittelua”, Ripa sanoo jo selvästi vahvemmalla äänellä.
”Etkä pyri, ei sellainen taidejuttu ketään elätä. Älä nyt hulluja puhu”, faija naureskelee helpottuneena. Broidin juttu oli vain vitsi.
”Kyllä pyrin. Sitä mä haluan tehdä.”
Seuraa mielenkiintoinen eipäs–juupas-näytelmä. Kaksi kivimuuria hakkaa kylkeään toisiinsa, eikä kumpikaan suostu antamaan periksi. Broidi saa koko ajan lisää itsevarmuutta kertoa, ettei koskaan oo kiinnostunut mistään kauppakorkeasta. Että se haluu luovemmalle alalle, et oikeastaan peliala on se, mikä sitä kiinnostaa, mut nimenomaan sen grafiikan kautta. Faija dumaa ajatuksen täysin ja jää jänkyttämään ajatusta, et sellaisia pelisuunnittelijoita on jo ihan liikaa, ei se mitään oikeeta työtä edes oo. Kauppa se on ainoa joka kannattaa, sen se pystyy ihan omakohtaisesti vakuuttaa. Broidi yrittää sanoo, ettei kaupallinen ala vaan oo sen juttu, et on parempi tehdä sitä, mitä oikeesti haluu sydämestään tehdä kuin juosta vain rahan perässä. Faija jo melkein huutaa, et eikös siitä firman jatkajan hommasta ole jo sovittu. Broidi sanoo, ettei haluu sitä hommaa, ei oo koskaan halunnu siihen firmaan, et se on vain faijan kuvittelua. Faija hiljenee kuin seinään. Se hotkii loput ruokansa, vie lautasen tiskipöydälle ja lähtee mitään sanomatta olohuoneeseen.
Keittiöön laskeutuu täydellinen hiljaisuus. Ripa tekee saman kuin faija, sanoo tosin mutsille kiitokset, ja katoo omaan huoneeseensa. Mutsi huokaa kyllästyneesti, laittaa ruokia pois, pyyhkii pöytää ja hoitaa tiskejä. Mä en tiedä, mitä mieltä se on broidin opiskelujutusta, varmaan sen mielipide raikuu illalla kaikkien tietoon, kun se käy siitä ’keskustelua’ faijan kanssa. Mä lopettelen kans ruokailun ja lähden olohuoneen kautta yläkertaan ja omaan huoneeseeni. Mä en ihan pääse rappusiin, kun faijan ääni pysäyttää mut. Mä käännyn siihen päin, mut se ei ees vaivaudu nostamaan katsettaan tabletista puhuessaan mulle.
”Rami, miks täällä on taas viestiä jostain tappelusta?” Se ei varsinaisesti oo kysymys, vaan enemmänkin pettynyt toteamus. ”Yritä nyt olla ihmisiksi siellä koulussa.”
”Joo joo”, mä vastaan. Faija ei odota vastausta kysymykseensä. Hetken mielijohteesta mä jatkan: ”Me saatiin tänään yh:n kokeet takaisin. Mä sain kasipuokki.”
”Vai niin. No vielähän siinä riittää parannettavaa kevättä kohti”, faija hymähtää ja jatkaa mitä ikinä tabletillaan tekee. Se ei kääntyy muhun päin eikä tunnu edes huomaavan, kun mä lähden kävelemään portaita ylös huoneeseeni. Huoneessa mä pistän musan täysillä soimaan. Helter Skelter.
Mä uppoon sen biisin kaaokseen. Skitan paksuun rautalankamaiseen sointiin. Epämääräiseen, jotenkin epävireiseen äänimaisemaan, kuin mä seisoisin liikenneruuhkan keskellä ja pelkäisin, koska muhun osuu. Rumpujen paukkeeseen, jonka tarkotuskin tuntuu olevan vain aiheuttaa sekasortoa. Ja Paulin ääneen, joka ei tuo mieleen lapsenkasvoista tyttöjen naurattajaa, vaan soljuu suorastaan rumana huutona mun läpi. Mielessäni mä huudan täysillä biisin mukana, hakkaan sen tahdissa nyrkkeilyhanskoilla säkkiä.
Parin biisin jälkeen mä pistän musan pois ja nappaan mun skitan nurkasta omalta paikaltaan. Soittelen Yesterdayta ja Love me dota ja laulan välillä mukana, vaikken mä oo kovin kummonen laulaja. Beatlesin jälkeen mun sormet alkaa hakee sointukulkua, jota mä oon hahmotellu aiemminkin. Se on vaan pieni pätkä, ei mikään biisi tai oikein edes alku sellaiseksi, mut jotain siistii siinä on. Ja mä oon ite saanu sen aikaiseksi. Joskus mä kuvittelen, et saan tehtyä vielä oman biisin. Yleensä se ajatus alkaa tuntua naurettavalta samantien. En mä varsinaisesti mistään muusikon urasta haaveile tai kuvittele siihen pystyvänikään, mut musa tuntuu niin tärkeeltä, etten mä voi olla pelkkä passiivinen kuuntelija. Mä vaan haluun soittaa, en mä osaa sitä muuten selittää.
Viiden maissa mä kuulen musan läpi koputuksen mun ovella. Mutsi kutsuu syömään. Se tulee aina töistä kotiin puoli viideltä ja laittaa ruokaa. Se haluais syödä yhdessä joka päivä, mut harvoin se toteutuu; menoja riittää ja jos ei oo, kyllä joku sellaisen keksii. Tänään ihme kyllä kaikki kerääntyy pöydän ääreen samaan aikaan.
Ripalla on viimeiset kurssit lukiossa menossa. Kai se tekee ihan hulluna töitä niiden eteen, mut yleensä se on iltasin Millan luona, jollei mee koristreeneihinsä. Tänään se on kotona, lukee jotain oppikirjaa perunamuusin ja lihapullien syönnin lomassa. Mutsi yrittää pyytää sitä jättämään kirja yhteisen aterian ajaksi, mut ne pyynnöt on liian ponnettomia.
Faija syö isoa annostaan ja selailee tablettiaan. Sille mutsi ei sano mitään, mut sen mulkoilut paljastaa faijan saavan kuulla asiasta vielä. Mä surffailen kännykällä siellä sun täällä. Ei uusia viestejä.
Lopulta faija pistää tablettinsa suurieleisesti pois ja päättää selvästi, et nyt jutellaan yhdessä loppuruokailu. Se röhähtää hieman ja broidi pistää kirjansa pois. Mäkin pistän puhelimen pois mielessäni huokaisten.
”No, mites luvut edistyy?” faija kysyy Ripalta. Broidi kiemurtelee hetken kuin mato koukussa ja sanoo sit lyhyesti, et hyvin.
”Ootko jo niitä pääsykoekirjoja alkanut hommata tai miten se pyrkiminen nykyään menikään?” on faijan kysymyspatterin seuraava ohjus.
”Öö, minne?”
”No sinne kauppakorkeaan, vai mikä Aalto se yliopisto nykyisin on? Sinnehän sä olit menossa”, faija röhöhtää itsestäänselvyyden. Ei ”minne sä oot ehkä pyrkimässä”, vaan ”minne sä oot menossa”.
”En mä pyri sinne”, Ripa sanoo aika hiljaisella äänellä. Kaikki äänet pöydässä tuntuu vaimenevan.
”Siis mitä?” faijalta pääsee epäuskoinen äännähdys.
”Mä en ole menossa kauppakorkeaan. Mä pyrin lukemaan graafista suunnittelua”, Ripa sanoo jo selvästi vahvemmalla äänellä.
”Etkä pyri, ei sellainen taidejuttu ketään elätä. Älä nyt hulluja puhu”, faija naureskelee helpottuneena. Broidin juttu oli vain vitsi.
”Kyllä pyrin. Sitä mä haluan tehdä.”
Seuraa mielenkiintoinen eipäs–juupas-näytelmä. Kaksi kivimuuria hakkaa kylkeään toisiinsa, eikä kumpikaan suostu antamaan periksi. Broidi saa koko ajan lisää itsevarmuutta kertoa, ettei koskaan oo kiinnostunut mistään kauppakorkeasta. Että se haluu luovemmalle alalle, et oikeastaan peliala on se, mikä sitä kiinnostaa, mut nimenomaan sen grafiikan kautta. Faija dumaa ajatuksen täysin ja jää jänkyttämään ajatusta, et sellaisia pelisuunnittelijoita on jo ihan liikaa, ei se mitään oikeeta työtä edes oo. Kauppa se on ainoa joka kannattaa, sen se pystyy ihan omakohtaisesti vakuuttaa. Broidi yrittää sanoo, ettei kaupallinen ala vaan oo sen juttu, et on parempi tehdä sitä, mitä oikeesti haluu sydämestään tehdä kuin juosta vain rahan perässä. Faija jo melkein huutaa, et eikös siitä firman jatkajan hommasta ole jo sovittu. Broidi sanoo, ettei haluu sitä hommaa, ei oo koskaan halunnu siihen firmaan, et se on vain faijan kuvittelua. Faija hiljenee kuin seinään. Se hotkii loput ruokansa, vie lautasen tiskipöydälle ja lähtee mitään sanomatta olohuoneeseen.
Keittiöön laskeutuu täydellinen hiljaisuus. Ripa tekee saman kuin faija, sanoo tosin mutsille kiitokset, ja katoo omaan huoneeseensa. Mutsi huokaa kyllästyneesti, laittaa ruokia pois, pyyhkii pöytää ja hoitaa tiskejä. Mä en tiedä, mitä mieltä se on broidin opiskelujutusta, varmaan sen mielipide raikuu illalla kaikkien tietoon, kun se käy siitä ’keskustelua’ faijan kanssa. Mä lopettelen kans ruokailun ja lähden olohuoneen kautta yläkertaan ja omaan huoneeseeni. Mä en ihan pääse rappusiin, kun faijan ääni pysäyttää mut. Mä käännyn siihen päin, mut se ei ees vaivaudu nostamaan katsettaan tabletista puhuessaan mulle.
”Rami, miks täällä on taas viestiä jostain tappelusta?” Se ei varsinaisesti oo kysymys, vaan enemmänkin pettynyt toteamus. ”Yritä nyt olla ihmisiksi siellä koulussa.”
”Joo joo”, mä vastaan. Faija ei odota vastausta kysymykseensä. Hetken mielijohteesta mä jatkan: ”Me saatiin tänään yh:n kokeet takaisin. Mä sain kasipuokki.”
”Vai niin. No vielähän siinä riittää parannettavaa kevättä kohti”, faija hymähtää ja jatkaa mitä ikinä tabletillaan tekee. Se ei kääntyy muhun päin eikä tunnu edes huomaavan, kun mä lähden kävelemään portaita ylös huoneeseeni. Huoneessa mä pistän musan täysillä soimaan. Helter Skelter.
Mä uppoon sen biisin kaaokseen. Skitan paksuun rautalankamaiseen sointiin. Epämääräiseen, jotenkin epävireiseen äänimaisemaan, kuin mä seisoisin liikenneruuhkan keskellä ja pelkäisin, koska muhun osuu. Rumpujen paukkeeseen, jonka tarkotuskin tuntuu olevan vain aiheuttaa sekasortoa. Ja Paulin ääneen, joka ei tuo mieleen lapsenkasvoista tyttöjen naurattajaa, vaan soljuu suorastaan rumana huutona mun läpi. Mielessäni mä huudan täysillä biisin mukana, hakkaan sen tahdissa nyrkkeilyhanskoilla säkkiä.
...
>
Siellä on kyllä vauhtia enemmän
kun täällä.
kun täällä.
>
no ei enää, toi nyt meni jo
tunteja sitten...
tunteja sitten...
>
No tietty :)
>
Mikä meininki?
>
suoraan sanottuna ihan
vitun paska :(
vitun paska :(
>
:( kurjaa...
>
en haluis valittaa sulle. sori
>
Valitat kuitenkin :)
Mä voin kans valittaa ;)
Mä voin kans valittaa ;)
>
:)
>
No?
>
faija. maailma
>
:(
>
ei kelpaa. mikään ei vittukelpaa mitä teen
>
teki mieli huutaa ja riehua.
soitin helter skelter...
soitin helter skelter...
>
Parempi valinta :)
>
en mä tiiä. ehkä
>
mistä sä haluut valittaa?
>
Toisia ajattelemattomat paskiaiset
koulussa.
koulussa.
>
Unelmat joita ei saa toteutettua.
>
miksei?
>
Ei vain pysty :( Ja paskiaiset
pitää huolen, ettei varmasti onnistu...
pitää huolen, ettei varmasti onnistu...
>
älä anna niille valtaa. ne ei
ansaitse sun huomiota
ansaitse sun huomiota
>
Helppo sanoa.
>
tiedän...
>
oliko muuta? :)
>
Äiti joka ei oo kotona
vaikka lupas.
vaikka lupas.
> Lumettomuus ja vesisateet,
jotka ei kuulu talveen.
jotka ei kuulu talveen.
> vika kuulostaa tosi tutulta.
Lumi ois jees.
Lumi ois jees.
>
Luulin, et Kuusamossa olis
kunnon talvi.
kunnon talvi.
> häh?
>
Eks sä ollu Kuusamossa?
>
aa, olin jouluna.
nyt koton stadissa
nyt koton stadissa
>
Sä asut Stadissa?
>
jep
>
Mis päin?
>
koillises
>
Mä asun kans Stadis.
>
nurmijärvi?
>
Isä asuu siellä. Mä asun
äidin kaa Stadis.
äidin kaa Stadis.
>
no sit ei oo pitkä matka
>
ehkä voidaan nähä joskus?
>
Ehkä...
>
Sanoit et soitat kitaraa.
Mitä sä soitat?
Mitä sä soitat?
>
kaikenlaista. lähinnä vaan
soittelen, ei sen ihmeempää.
parasta ajankulua...
soittelen, ei sen ihmeempää.
parasta ajankulua...
>
Ei kai sitä sen ihmeempää
syytä tarvita :)
syytä tarvita :)
>
ei ni :)
>
soitat sä skittaa?
>
En. Mut tykkään laulaa.
Omaksi iloksi vaan.
Omaksi iloksi vaan.
...
>
beatlesia? ei oo tuttu
>
Kuuntele netistä.
>
okei...
...
>
en ollu kuullu. ihan hyvä
> ”It’s just a
state of mind”. Lisää mottoja, jotka
yritän muistaa ;)
>
niinpä tietysti :D
>
mitä ne oikein laulaa siinä
lopussa? en saanu selvää
lopussa? en saanu selvää
>
Ota versio sanoilla.
>
:D
>
Jep. Väärinpäin englannin
laulaminen on muuten vaikeeta,
ootko kokeillu? ;)
laulaminen on muuten vaikeeta,
ootko kokeillu? ;)
>
no e ;)
...
