SILJA
Lasken vihkooni todennäköisyyslaskuja yhden toisensa perään. Ei ne vaikeita ole. Vaikka tykkäänkin matikasta, en ole varma todennäköisyyslaskennasta. Mitä merkitystä jonkin todennäköisyydellä on, jos se voi kuitenkin tapahtua? Jos vaikka on pienikin todennäköisyys, että syntyvä lapsi on vammainen, niin huojentaako se tulevia vanhempia, jos sen todennäköisyys on tosi pieni? Entä jos se pieni todennäköisyys juuri tapahtuu? Tätä mietin laskujen selvittämisen lomassa.
Iida toimii vieressä kirittäjänäni. Oikeastaan se on aina mua edellä useamman laskun, enkä mä koskaan ole sitä nopeampi, mutta sen ahkeruus ja osaaminen saa mutkin tekemään töitä hieman reippaammin. Koko luokan osalta samaa ei voi sanoa: Hartsa, Otto ja kumppanit muistelee edellisen viikonlopun meininkejään, eikä matikka etene varmaan laskuakaan. Kyllä nekin hyviä numeroita haluaa, mutta ilman työntekoa.
Ope kiertää luokassa katsomassa aikaansaannoksia ja auttamassa apua tarvitsevia. Hetkeksi mölinä nurkassa vaimenee ja osa jengistä kiinnittää muka huomiotaan laskuihin muisteluiden sijaan. Otto hymyilee teennäistä hymyään opettajalle, vakuuttelee laskevansa ahkerasti ja näyttää ylpeästi puolikasta laskuaan. Se kuvittelee edelleen hymynsä hullaannuttavan jokaisen vastaantulijan. Seiskalla kuulin sen todenneen tulleensa kouluun naisia naurattamaan; olin tukehtua nauruuni. Open jatkaessa kierrostaan Otto ottaa kännykän esiin ja siirtyy näpyttelemään peliä, kuten aina. Nurkasta kuuluu muutamia open hyväksyviä kommentteja, joten kenties osa tekee töitäkin höpinän lomassa. Hartsan kohdalla ääni muuttuu taas kellossa:
”Miten sä kuvittelet osaavasi nää jutut, jos et tee yhtään laskuja ja pelaat vaan kännykällä?”
”Mä osaan ne, ei mun tarvii laskee”, Hartsa toteaa ja jatkaa kännykän näppäilyä.
”Ei laskurutiinia saa laskematta. Hyppäät helppojen yli, jos on liian helppoja. Mutta kyllä sunkin pitää laskea, muuten pistän merkinnän, ettet työskennellyt tunnilla”, ope yrittää kiristää.
”Senkus pistät, ihan niinku mua vittu kiinnostais”, Hartsa ilmoittaa ylimieliseen sävyynsä.
Ope tokaisee jotain kiroilusta, mutta päättää sitten jättää pojan rauhaan ja jatkaa kierrostaan. Viisas ratkaisu. Olkoon tekemättä, jos ei kiinnosta. Mun ja Iidan kohdalla ope saa taas onnistumisen kokemuksen ja hykertelee tyytyväisenä meiän työnteolle.
”Sitä mä en vaan tajua”, päätän avata ajatteluani opelle, ”et mitä merkitystä todennäköisyydellä on? Siis jos sulle vaikka sanotaan, että kahden prossan todennäköisyydellä sä sairastut johonkin tautiin tai että 98:n prossan todennäköisyydellä, niin yhtä hyvinhän molemmissa tapauksissa sä voit sairastua, koskaan ei tiedä miten käy. Yhtä hyvin sä voit unohtaa sen jutun ja elää elämääsi tai sitten alkaa varautua sairastumiseesi.”
”No, se on sellainen tilastollinen juttu”, ope aloittaa. ”Ei sillä yksilötasolla varmaan olekaan merkitystä, mutta isomman populaation kannalta on tärkeä tietää, kuinka todennäköistä on, että jokin asia tapahtuu, että tietää, kuinka paljon on syytä varautua.”
”Joo, mut aattele, jos se tauti voitaisiin välttää, vaikka jollain elämäntavoilla ja sille 98 prossan tyypille kerrottaisiin tää, mutta sille kahden prossan tyypille ei, kun se on niin epätodennäköistä ja sit se 98 prossan tyyppi ei sairastuisi, mutta se toinen sairastuisi. Se olis aika epäreilua. Reilumpaa olisi, jos ei välitettäisi todennäköisyydestä ja varoitettaisiin niitä molempia”, jatkan ajatustani.
”Mielenkiintoista pohdintaa. Hyvä, että mietit näitä juttuja syvemmin etkä vain laske”, ope kehuu ja hymyilee tyytyväisenä.
”Jos mä oisin sanonut ton, ois tullu varmaan merkintä opetuksen kyseenalaistamisesta”, Hartsa toteaa pottuillen väliin. ”Noi mielistelijät voi sanoa mitä vaan, ja opet taputtaa vaan riemusta käsiään.”
”Ihan samalla tavalla teitä kaikkia kohdellaan”, ope aloittaa, mutta Hartsa tuhahtaa selvästi aikomatta kuunnella sanaakaan. Niinpä ope toteaa vain kellon näyttävän tasaa ja kertoo pikaisesti läksyt. Pakkaan tavarani Iidaa nopeammin ja jään odottamaan sitä pulpetin vieressä seisten. Hartsa kulkee mennessään mun ohi ja tokaisee:
”Sitä paitsi toi sun pohdinta on ihan paskaa.” Sitten se on jo mennyt.
Kiukuttaa. Mikä lupa sillä on laukoa tollaisia toisille? Perustelematta vaan nollata toisten mielipiteet? Aina se on ollut tollanen, mutta silti sen kommentti satuttaa. Ei pitäisi avata suutaan ollenkaan muun luokan kuullen. Se on yleensä virhe.
”Älä välitä, se on vaan Hartsa”, Iida yrittää lohduttaa.
”Mä tiedän”, totean muka asian unohtaen, mutta mulla on edelleen surkea fiilis.
Me lähetään luokasta, noustaan portaat toiseen kerrokseen ja mennään välkkää viettämään seuraavan tunnin luokan luo. Sanni liittyy meiän seuraan; se on ollut matikan pienryhmässä. Koko meiän pieni kouluporukka on nyt kasassa ja Iida ei voi enää välttyä kysymyksiltä joululomastaan.
”Kuka se jätkä muuten oli?” Sanni kysyy kuin ohimennen ja kaivaa piirustusvälineensä repustaan.
”Ai kuka?” Iida kysyy muka epätietoisena, mistä on kyse.
”No se kaveri, joka oli siinä kuvassa, jonka lähetit Kanarialta”, Sanni tarkentaa ja aloittaa piirustuksen. Jos ei tuntisi sitä, voisi kuvitella, ettei sitä edes kiinnosta kuulla Iidan vastausta. Iida lehahtaa punaiseksi ja kestää hetken ennen kuin se saa aloitettua.
”Ai se. Yks saksalainen Moritz. Se oli siellä myös perheensä kanssa. Tuli hengailtua aika paljon, altaalla ja kentällä. Siinä kaikki.”
”Vai niin. No, ooks sä vielä yhteyksissä siihen? Näätteks te vielä?” pommitan kysymyksillä.
”Emmä tiiä. Tai siis ollaan me yhteyksissä somessa, mut hei se asuu Saksassa!”
”Myönnetään, aika kaukana”, Sanni toteaa. ”Ongelmallinen juttu. Ois ollut helpompi, jos olisit tutustunut vaikka Mattiin Espoosta.”
”Joo, jos siellä olisi ollut Matti Espoosta ja jos se olisi ollut yhtä kiva ja söpö kuin Moritz”, Iida puuskahtaa saaden jo hiljalleen oman värin palaamaan kasvoille. Ilmeisesti se on itsekin miettinyt tuota samaa.
”Totta, todennäköisyys ei ollut kovin suuri”, heitän mietteliäänä, ”mutta olisi se ollut mahdollinen.” Iidaa alkaa naurattaa ja nauru tarttuu muhunkin. Sanni katselee hetken meitä ihan pihalla olevana, mutta päättää lopulta yhtyä nauruun.
”Oliks sulla Silja tylsää landella?” Iida kysyy selvästi haluten vaihtaa aihetta. ”Ainakin sun viestit vaikutti siltä.”
”Ainahan siellä on tylsää. Päivät menee pentujen aikatauluilla, eikä ole paljon älyllistä seuraa. Paitsi...”. Liian myöhään tajuan, etten ollut aikonut kertoa Mustarastaasta kavereille. Ne on kohtuu aktiivisia instassa ja snapissa ja mitä niitä some-juttuja oikein on. Mä taas olen koko ajan pauhannut niille, miten älytöntä on kaveerata ihmisten kanssa sähköisesti. Että kyllä ystäviä pitää pystyä näkemään ihan livenä ja jutella ihan oikeasti, eikä vain tuijottaa jotain ruutua. Tuntuu nololta tunnustaa, että mulla on ystävä, jota en oikeasti tunne ja joka saattaa olla jotain ihan muuta kuin mitä se väittää.
”Paitsi?” Iida tarttuu ahnaasti jättämääni koukkuun.
”Ei mitään”, yritän, vaikka tiedän yrityksen olevan tuhoon tuomittu ja saavan kaverit innostumaan asiasta vain entistä enemmän.
”Hei, oli siellä maalla joku muukin kuin sun isän perhe”, Iida aloittaa. ”Sen on oltava joku jätkä”, Iida tutkailee ilmeitäni samalla kun puhuu. ”Se on joku jätkä!”
”Ei, ei siellä ketään ollut.” Tytöt yrittää aloittaa heti vastaansanomisen, mutta hiljennän ne. ”Mutta mä juttelin yhellä foorumilla yhen pojan kaa. Tai siis ainakin se väitti olevansa poika.”
Sannin ja Iidan ilmeet kertoo paljon. Ne on yhtä aikaa hämmästyneitä ja innostuneita ja niistä pystyy myös lukemaan ajatuksen ”mä niin tiesin, että säkin vielä toteat somen hyödylliseksi”.
”Joo joo, mä tiiän. Se on varmaan joku keski-ikäinen äijä ja kohta se pyytää mua riisumaan webbikameralle”, totean itse ennen kuin ne ehtii sanoa samaa. ”Mutta mä en oikeasti usko, että niin ois, eikä mikään meiän keskusteluissa viittaa, että sellaista ois tulossa.”
”’Foorumilla’?” Iida takertuu nyt sanaan. ”Siis oikeesti, sä taisit eksyä aikakoneeseen. Ei kukaan käy missään foorumeilla.”
"’Keskusteluissa’ sä sanoit”, Sanni tarttuu monikkoon. ”Sä oot siis jutellut sen kanssa useammankin kerran?”
”Oon. Ja joo, foorumilla.” Mun puolesta tän keskustelun voisi jo lopettaa.
”No, kerro siitä jotain. Missä se asuu? Kuin vanha se on? Mistä te puhutte?” Iida vaihtaa aihetta ja pommittaa mua kysymyksillä. Se selvästi nauttii tästä vuoronvaihdosta.
”Se asuu Kuusamossa eli ei lähellä”, virnistän Sannille, jonka mantsan osaaminen ei ole ihan parhaasta päästä, kun Melbournekin löytyy Kanadasta sen mukaan. ”Se on kanssa ysillä. Ja me puhutaan Beatlesin musasta.”
Pettymys näkyy välittömästi tyttöjen kasvoilla. Ne on varmaan nähnyt mielessään jonkun vuosituhannen rakkaustarinan, joten asiapohjainen keskustelu ei ole niillä päällimmäisenä mielessä. Ja jos onkin, niin Beatles ei kuulu niiden suurimpiin suosikkeihin.
”Oishan se pitänyt arvata”, Sanni puuskahtaa. ”Joku musiikkinörtti.”
”No, hyvä, että sulla on nyt vihdoinkin joku jonka kanssa puhua siitä”, Iida toteaa ja selvästi tarkoittaa mitä sanoo. Iida ja Sanni eivät yrityksistäni huolimatta ole koskaan innostuneet Beatlesistä.
”Niinpä”, totean. Hetken pelkään, että keskustelu vielä jatkuisi, mutta käytävällä ohi kulkeva musaope keskeyttää sen.
”Silja, muistathan iltapäivän treenit?” se kysyy bongattuaan mut. ”Katsotaan, ettette ole unohtaneet ihan kaikkea joululomalla ennen Tammitahteja.”
”Joo, kyllä mä muistan tulla”, mä lupaan ja ope jatkaa matkaansa. Iida katsoo mua kysyvästi.
”Hei, et sä voi unohtaa, että tammikuussa on musan valinnaisryhmien pikkukonsertti, torstaina nelostunnilla salissa”, mä selitän. ”Se on ollut joka vuosi!”
”Joo, totta kai. Tammitahdit”, se naurahtaa nimelle ehkä kymmenettä kertaa.
”Sanopa muuta”, mä komppaan sitä. ”Tammitanhut ois niin paljon parempi”, mä selitän totisesti. ”Koulussa ei vain ollut riittävästi tanhuhameita kaikille esiintyjille ja tammea olisi ikävä tuoda juhlaan talviasussaan. Mutta muuten Tammitanhut ois ollut kaikkien aikojen esitys.”
Iida katsoo mua kuin vähäjärkistä ja Sannikin vilkaisee kummeksuen, kunnes keskittyy taas piirtämiseen.
”Se oli vitsi!” mä huudahdan. ”Liian outo?”
Iida nyökkää. Ei ne aina oikein pysy samalla aaltopituudella. Keskustelu päättyy joka tapauksessa, sillä yhteiskuntaopin ope näkyy jo käytävän päässä.
”No niin, kuunnelkaapa nyt”, ope aloittaa tunnin hälinään. ”Pojat kans, jaksatte olla hiljaa vähän aikaa. En aio olla koko tuntia äänessä. Kerron vaan lyhyesti tehtävänannon projektiin, jota aletaan tänään tehdä ja jota tehdään sitten seuraavat viikot.”
Ope kertoo yrittäjyystyöstä, jossa meiän on tarkoitus keksiä omat yritykset ja tehdä niistä esitykset. Ohjeiden lomassa kuuluu muutama ”lopettakaa jo se pulina!” ja ”kyllä ysiluokkalaiset osaa olla hetken hiljaa!” erityisesti Otolle osoitettuna, mutta lopulta ohjeet on annettu ja me siirrytään työskentelemään koneilla.
Sanni haluaa meiän perustavan leipomon. Koska mulla tai Iidalla ei ole parempaakaan ideaa, me päätetään valita se. Ensimmäiseksi ryhdytään suunnittelemaan meiän erikoistuotteita, joilla me tullaan, jos nyt ei maailmankuuluksi, niin ainakin paikkakunnan parhaaksi leipomoksi. Sanni alkaa piirrellä meille logoa, tietenkin. Hetkessä se on saanut luotua suloisen karvaturrin paperille ja alle tyylitellyillä kirjaimilla ’Pommin pullat’. Jep, se on taas saanut ympättyä lempikoirarotunsa, pomeranianin pystykorvan mukaan kuvioihin. Jos multa kysyttäisiin, niin ei olisi ihan pakko, mutta en jaksa alkaa harata vastaan.
Tunti menee siivillä projektin suunnittelussa. Sen päätteeksi meillä on jo logo, selvä liikeidea ja toimitilatkin mietittynä. Kyllä tällä yrityksellä maailma vallataan. Tai on ainakin hauska keskittyä kavereiden kanssa vain omaan tekemiseen luokassa. Tunnin päätteeksi esityksen alku on pilvessä ja opelle viedään säilytettäväksi Sannin logo, joka me myöhemmin skannataan. Yllättäen me ollaan lähdössä melkein ekojen joukossa, mutta en ehdi ovesta ulos ajoissa, jotta välttyisin kuulemasta naurun ja Hartsan kovaäänisen kommentin:
”Hei, tsiikatkaa tätä koiraa! Ihan oikeesti, ne luulee että tää on joku ala-asteen piirustuskilpailu!”
Käännyn katsomaan ja näen Hartsan ja Oton nauravan Sannin piirustukselle. Ope nappaa kuvan pois niiden edestä, laittaa kasan alle ja nuhtelee poikia, mutta mitä se enää auttaa. Ne on jo ehtinyt saada uuden pilkan aiheen. Vilkaisen Sanniin ja näen sen ilmeestä senkin kuulleen kaiken. En halua välittää niistä idiooteista, en halua antaa niille valtaa pahoittaa mieltäni, mutta kyllä ne siinä onnistuu. Ne tekee koulunkäynnistä helvetin raskasta.
****
”Kyllä tästä tulee hyvä!” musaope hehkuttaa. ”Kitara on tosi hyvä, rumpuihin vähän lisää tarkkuutta ja laulajat muistaa avata äänet kunnolla.”
Nyökkään muiden laulajien kanssa. Ysin valinnaisen biisit ei ole mitään mun lemppareita, osa radiosta tuttuja hittejä, osa vanhempaa tavaraa, mutta laulaminen on mahtavaa. Musiikki on ihanaa, on mahtavaa tajuta sen äänen tulevan omista sisuksista. Ääni maailmaan. Laulaessa mä tunnen jotenkin oikeasti olevani elossa.
”Hienosti menee, joten kenraali sitten torstaiaamuna ysiltä. Ja muistakaa, pieni jännitys kuuluu asiaan.”
Jännitys. Musaluokassa harjoitellessa ja esiintymistä ajatellessa jännitys kipristää suloisesti vatsanpohjassa. Ei sitä tarvitse pelätä, sehän tekee kaikesta parempaa. Mutta entä jos se taas katoaa ja tilalle astuu pelko? Niin kuin seiskalla. Mua ei enää hymyilytä, kun muistan sen. Tietenkin se tulee mieleen, vaikka olen taistellut muistoa vastaan.
Seiskaluokalla koulussa pistettiin kasaan musikaali. Olin vuosia unelmoinut esiintymisestä, joten olin innoissani tilaisuudesta päästä laulamaan ja näyttelemään. Ujosti mutta intoa puhkuen menin alkutapaamiseen kaikkien muiden innostuneiden kanssa. Jännityksestä huolimatta. Lavalla jännitys katosi, sen tilalle astui pelko. Etten osaa, etten kelpaa. Pelko virnuili lavanreunalla, kipsasi mut täysin, liikuin kömpelösti kaikissa harjoituksissa, eikä ääni päässyt suusta ulos. Lopulta päädyin ohjaaja-opettajan assistentiksi. Pelko ei antanut mun tehdä muuta. Halusin lavalle enkä saanut suutani auki ihmisten edessä. Lava jäi vain unelmaksi. Hetkeksi mä olin onnistunut unohtamaan koko jutun.
”Voiks jo mennä?”
Luokan ovi aukeaa, levoton kiire purkautuu askelina käytävään. Levottoman rauhallisin askelin lähden virran mukaan.
Käytävillä on jo autiota. Sen sijaan pääaulassa norkoilee vielä iso porukka ysejä. Kaverit on ilmeisesti jäänyt odottamaan meiän luokan musavalinnaisen ryhmäläisiä. Porukasta välittämättä kävelen vierestä ohi ja olen kääntymässä toiselle käytävälle.
”Onks toikin teiän esityksissä?” kuulen jonkun porukasta sanovan.
”Joo, laulamassa.”
”Just.”
Käännän päätäni, vaikkei pitäisi. Kohtaan muutamat katseet. Ilmeet vaihtelee välinpitämättömästä pilkalliseen virneeseen. Tunnen pelon kurkkivan kulman takaa.
