SILJA
Viikonloppu
tuntui yksinäiseltä ja ankeelta. Soittelin perjantaina Iidalle ja Sannille
äidin lähdön jälkeen, muttei kummallekaan sopinut. Iida oli katsomassa jotain korispeliä,
joten sain sen kiinni vasta aivan liian myöhään illalla. Sanni oli koiravahtina
jollain tutullaan eikä voinut lähteä mihinkään. Vietin illan yksin leffoja katsellen
ja Mustarastaan kanssa välillä viestitellen. Tuntuu hassulta, että mun kaverit
pitää sitä vain Beatles-pojuna, kun viestien perusteella en ole enää ollenkaan
varma, kuinka paljon meillä oikeastaan on yhteistä. Beatlesin fanitus joo,
mutta aika erilaista elämää me taidetaan viettää. Toisaalta on meillä kyllä
aika samanlainen huumorintaju, joten mä tykkään sen kanssa viestittelystä ja
jään odottamaankin niitä viestejä. Välillä mietin, onko se oikeasti olemassa
vai mun mielikuvituskaveri.
Lauantai ja sunnuntai ei ollut juuri hehkeämpiä kuin perjantai; äiti oli suurimman osan ajasta töissä tai nukkui, joten mun aika meni lukemiseen, musan kuunteluun, kodin siivoamiseen ja sunnuntaina koulutöihinkin. Talvi ei alkanut vieläkään, mutta aurinko sentään houkutteli sunnuntaina pitkälle kävelylle.
Nyt istun koulun käytävällä ja selitän Iidalle ja Sannille, kuinka jäässä se kokispullo perjantaina oikein oli.
”Ei sieltä saanu ees juomaa ulos, kun se oli ihan sellaista jäähilettä pullo täynnä. Kesti aika kauan, ennen kuin se huoneenlämmössä suli sen verran, että pystyin juomaan sitä. Pizza oli kurjaa syötävää ilman kokista. Mut mä mietin, et jos sen pullon olis jäädyttäny täysin ja pistäny jo ennen jäädyttämistä pullonsuusta kepin sisään, oisko siitä tullu valtava limujää?”
”Öö, miten sä ajattelit saada sen sieltä pullosta ulos?”
”No, jos sen pullon vaikka rikkoo, kyllähän sen nyt jollain hyvillä saksilla saa leikattua auki”, vastaan, mutten ole kovin varma systeemistäni.
”Ja vielä tärkeämpi kysymys: miten ajattelit jaksaa syödä sen ennen kuin se sulaa päälle?” Sanni kysyy. Totean tämän olevan sen verran hyvä pointti, että ehkä asian kehittelyn voi jättää välistä.
”Mutta sen sijaan”, Iida alkaa miettiä, ”kiinnostavaa olisi tietää, voiko se pullo räjähtää rikki, jos sen jäädyttää ihan kokonaan? Tai uskaltaako kunnon jäässä olevaa pulloa ottaa enää pois pakkasesta sulamaan? Voiko siinä käydä jotain?”
”Kysy fyssan opelta, mistä mä tiedän”, totean lyhyesti ja jätän Iidan pohtimaan asiaa. Nyt kun meiän oma keskustelu on tauonnut, kuulen pätkiä muiden meiän luokkalaisten keskustelusta. Isompi porukka on kasaantunut epämääräiseen rinkiin ja käy tavallistakin kiivaampaa viikonlopun tapahtumien vaihtoa keskenään.
”Sit ne kytät tuli, ilmotti et nää bileet loppu tähän”, Otto kertoo dramaattisesti. ”Sinne meni mun loput kaljatki, ne tarkasti kaikkien lähtevien reput.”
”Mun piti soittaa mutsi paikalle, ne ei päästäny mua lähtee itekseen”, Toni selittää. ”Mutsi ei vittu ihan heti unohda sitä juttuu, hyvä et ees kuulen enää sen huudon jälkeen.”
”Mistä ne oikein puhuu?” kyselen Iidalta ja Sannilta, vaikken usko niiden tietävän asiasta. Olen väärässä.
”Ai niin, mä en muistanut kertoa sulle”, Iida aloittaa silmät kiiluen juoruilun halusta. ”Meiän jengiläisellä Miralla oli kätybileet perjantaina. Kai mäkin niihin bileisiin sain jonkun kutsun, mut kun meillä oli jo liput siihen peliin, niin en sitten edes pohtinut pitäisikö mennä. No, parempi niin. Sinne oli kuulemma tullu ihan hirmuisesti semituttuja kutsumattomia vieraita ja siivo oli ollu melkonen. Mira kertoi, et se oli putsannu sohvia ja lattioita tuntikausia ja tuulettanu taloa vaikka kuinka kauan ja silti siellä kuulemma edelleen haistaa bileiden jäljet. Kai siellä oli menny jotain rikkikin ja nyt Mira on arestissa varmaan loppuvuoden.”
”Oliks noi meiänluokkalaiset siellä?”
”Joo, Oonahan oli kans saanu kutsun ja vei sitten vissiin noi muut mukanaan”, Iida kertoo. ”Mut siis sinne oli tosiaan tullu poliisit, kun naapurit oli valittanu melusta, ja sitä ne varmaan nyt tossa keuhkoo.” Iida virnistää viimeiselle.
Mustarastas oli perjantaina kuokkimassa kotibileissä, joihin tuli poliisi. Niin myös meiän koululaiset. Mustarastas ainakin väittää asuvansa suunnilleen samalla suunnalla kuin mä. Ehkä ne oli samoissa bileissä? En aiemmin kuvitellutkaan, että me ollaan saatettu törmätä tai että meillä voi olla yhteisiä tuttuja. Äkkiä se tuntuu jopa pelottavan todennäköiseltä. Ja jos Iida olisi mennyt sinne bileisiin, ehkä se olisi tavannut Mustarastaan. Niin siis jos ne nyt oli edes samat bileet. Eiköhän näillä kulmilla pidetty useampiakin bileitä samana perjantaina. Eihän ne nyt mitään harvinaisuuksia ole.
Käytävästä kuuluu korkokenkien määrätietoista kopinaa; äikän ope saapuu huomenia toivotellen ja päästää meiät luokkaan. Jos pulpetit olikin kivoissa riveissään yön jäljiltä, niin puolessa minuutissa iso osa pulpeteista on paennut luokan perälle, jonne linnoittautuu porukkaa jatkamaan perjantai-illan puimistaan. Iida, Sanni ja mä jäädään etupulpetteihin ja kaivetaan kuuliaisesti vihkoja esille, kun ope ilmoittaa kielioppimuistiinpanojen tekemisestä.
Morfeemien säännöt kirjautuu hiljalleen taulun tuijottamisen kautta vihkoihin, mutta mullakaan ne eivät juuri käy aivoissa tähän aikaan maanantaiaamuna. Muulla luokalla luultavasti vielä vähemmän. Muistiinpanojen kirjoittamisen ajaksi luokka vaipuu hiljaiseen horrokseen, joka häiriintyy melkein väkivaltaisesti, kun ovelta kuuluu koputus.
”Sori, et oon myöhäs”, Hartsa mutisee välinpitämättömästi, kävelee ylimieliseen tyyliinsä luokan keskelle ja vetää sieltä pulpetin luokan perälle porukoittensa luo. Perjantai palautuu välittömästi takapenkkiläisten asialistalle. Yritän keskittyä annettuihin tehtäviin, mutta en voi olla kuuntelematta samalla takapenkin keskustelua.
”Hartsa, mihin jätkä oikein katos perjantaina?” Otto kyselee.
”Samaa mäkin haluisin tietää”, Oona kuuluu mutisevan melkein vihaisella äänellä.
”Mä en muista nähneeni sua enää sitten, kun kytät tuli”, Otto jatkaa Oonasta välittämättä.
”Se luikki takaovesta kyttiä pakoon!” Jamal julistaa muille Hartsan puolesta. ”Aika peliliike.”
”Oisit voinu kertoo mullekin”, Otto valittaa.
”Ei siinä mitään ehtiny haalia porukkaa kasaan. Tartuin vain tilaisuuteen ja lähdin”, Hartsa vastaa laiskasti.
Lyijykynäni pysähtyy kuin seinään ja sanan ’nukahdinko’ osiin jakaminen jää kesken, sillä olen nyt täysin hereillä. Mitä Mustarastas sanoi bileistä lähdöstään? Se liukeni paikalta viime tipassa takaoven kautta. Jos aiemmin ajattelin, että Mustarastas on ehkä ollut samoissa bileissä meiän koululaisten kanssa, niin nyt mulle iskee ekaa kertaa mieleen, että mitä jos Mustarastas on mun kanssa samassa koulussa? Ja vielä pahempaa, mitä jos Mustarastas on Hartsa? Mutta eihän se voi olla. Mustarastas on huumorintajuinen, hauska ja mukava, Hartsa on ylimielinen idiootti. Ne ei voi mitenkään olla sama henkilö. Ajatuskin kylmää.
RAMI
Lauantai ja sunnuntai ei ollut juuri hehkeämpiä kuin perjantai; äiti oli suurimman osan ajasta töissä tai nukkui, joten mun aika meni lukemiseen, musan kuunteluun, kodin siivoamiseen ja sunnuntaina koulutöihinkin. Talvi ei alkanut vieläkään, mutta aurinko sentään houkutteli sunnuntaina pitkälle kävelylle.
Nyt istun koulun käytävällä ja selitän Iidalle ja Sannille, kuinka jäässä se kokispullo perjantaina oikein oli.
”Ei sieltä saanu ees juomaa ulos, kun se oli ihan sellaista jäähilettä pullo täynnä. Kesti aika kauan, ennen kuin se huoneenlämmössä suli sen verran, että pystyin juomaan sitä. Pizza oli kurjaa syötävää ilman kokista. Mut mä mietin, et jos sen pullon olis jäädyttäny täysin ja pistäny jo ennen jäädyttämistä pullonsuusta kepin sisään, oisko siitä tullu valtava limujää?”
”Öö, miten sä ajattelit saada sen sieltä pullosta ulos?”
”No, jos sen pullon vaikka rikkoo, kyllähän sen nyt jollain hyvillä saksilla saa leikattua auki”, vastaan, mutten ole kovin varma systeemistäni.
”Ja vielä tärkeämpi kysymys: miten ajattelit jaksaa syödä sen ennen kuin se sulaa päälle?” Sanni kysyy. Totean tämän olevan sen verran hyvä pointti, että ehkä asian kehittelyn voi jättää välistä.
”Mutta sen sijaan”, Iida alkaa miettiä, ”kiinnostavaa olisi tietää, voiko se pullo räjähtää rikki, jos sen jäädyttää ihan kokonaan? Tai uskaltaako kunnon jäässä olevaa pulloa ottaa enää pois pakkasesta sulamaan? Voiko siinä käydä jotain?”
”Kysy fyssan opelta, mistä mä tiedän”, totean lyhyesti ja jätän Iidan pohtimaan asiaa. Nyt kun meiän oma keskustelu on tauonnut, kuulen pätkiä muiden meiän luokkalaisten keskustelusta. Isompi porukka on kasaantunut epämääräiseen rinkiin ja käy tavallistakin kiivaampaa viikonlopun tapahtumien vaihtoa keskenään.
”Sit ne kytät tuli, ilmotti et nää bileet loppu tähän”, Otto kertoo dramaattisesti. ”Sinne meni mun loput kaljatki, ne tarkasti kaikkien lähtevien reput.”
”Mun piti soittaa mutsi paikalle, ne ei päästäny mua lähtee itekseen”, Toni selittää. ”Mutsi ei vittu ihan heti unohda sitä juttuu, hyvä et ees kuulen enää sen huudon jälkeen.”
”Mistä ne oikein puhuu?” kyselen Iidalta ja Sannilta, vaikken usko niiden tietävän asiasta. Olen väärässä.
”Ai niin, mä en muistanut kertoa sulle”, Iida aloittaa silmät kiiluen juoruilun halusta. ”Meiän jengiläisellä Miralla oli kätybileet perjantaina. Kai mäkin niihin bileisiin sain jonkun kutsun, mut kun meillä oli jo liput siihen peliin, niin en sitten edes pohtinut pitäisikö mennä. No, parempi niin. Sinne oli kuulemma tullu ihan hirmuisesti semituttuja kutsumattomia vieraita ja siivo oli ollu melkonen. Mira kertoi, et se oli putsannu sohvia ja lattioita tuntikausia ja tuulettanu taloa vaikka kuinka kauan ja silti siellä kuulemma edelleen haistaa bileiden jäljet. Kai siellä oli menny jotain rikkikin ja nyt Mira on arestissa varmaan loppuvuoden.”
”Oliks noi meiänluokkalaiset siellä?”
”Joo, Oonahan oli kans saanu kutsun ja vei sitten vissiin noi muut mukanaan”, Iida kertoo. ”Mut siis sinne oli tosiaan tullu poliisit, kun naapurit oli valittanu melusta, ja sitä ne varmaan nyt tossa keuhkoo.” Iida virnistää viimeiselle.
Mustarastas oli perjantaina kuokkimassa kotibileissä, joihin tuli poliisi. Niin myös meiän koululaiset. Mustarastas ainakin väittää asuvansa suunnilleen samalla suunnalla kuin mä. Ehkä ne oli samoissa bileissä? En aiemmin kuvitellutkaan, että me ollaan saatettu törmätä tai että meillä voi olla yhteisiä tuttuja. Äkkiä se tuntuu jopa pelottavan todennäköiseltä. Ja jos Iida olisi mennyt sinne bileisiin, ehkä se olisi tavannut Mustarastaan. Niin siis jos ne nyt oli edes samat bileet. Eiköhän näillä kulmilla pidetty useampiakin bileitä samana perjantaina. Eihän ne nyt mitään harvinaisuuksia ole.
Käytävästä kuuluu korkokenkien määrätietoista kopinaa; äikän ope saapuu huomenia toivotellen ja päästää meiät luokkaan. Jos pulpetit olikin kivoissa riveissään yön jäljiltä, niin puolessa minuutissa iso osa pulpeteista on paennut luokan perälle, jonne linnoittautuu porukkaa jatkamaan perjantai-illan puimistaan. Iida, Sanni ja mä jäädään etupulpetteihin ja kaivetaan kuuliaisesti vihkoja esille, kun ope ilmoittaa kielioppimuistiinpanojen tekemisestä.
Morfeemien säännöt kirjautuu hiljalleen taulun tuijottamisen kautta vihkoihin, mutta mullakaan ne eivät juuri käy aivoissa tähän aikaan maanantaiaamuna. Muulla luokalla luultavasti vielä vähemmän. Muistiinpanojen kirjoittamisen ajaksi luokka vaipuu hiljaiseen horrokseen, joka häiriintyy melkein väkivaltaisesti, kun ovelta kuuluu koputus.
”Sori, et oon myöhäs”, Hartsa mutisee välinpitämättömästi, kävelee ylimieliseen tyyliinsä luokan keskelle ja vetää sieltä pulpetin luokan perälle porukoittensa luo. Perjantai palautuu välittömästi takapenkkiläisten asialistalle. Yritän keskittyä annettuihin tehtäviin, mutta en voi olla kuuntelematta samalla takapenkin keskustelua.
”Hartsa, mihin jätkä oikein katos perjantaina?” Otto kyselee.
”Samaa mäkin haluisin tietää”, Oona kuuluu mutisevan melkein vihaisella äänellä.
”Mä en muista nähneeni sua enää sitten, kun kytät tuli”, Otto jatkaa Oonasta välittämättä.
”Se luikki takaovesta kyttiä pakoon!” Jamal julistaa muille Hartsan puolesta. ”Aika peliliike.”
”Oisit voinu kertoo mullekin”, Otto valittaa.
”Ei siinä mitään ehtiny haalia porukkaa kasaan. Tartuin vain tilaisuuteen ja lähdin”, Hartsa vastaa laiskasti.
Lyijykynäni pysähtyy kuin seinään ja sanan ’nukahdinko’ osiin jakaminen jää kesken, sillä olen nyt täysin hereillä. Mitä Mustarastas sanoi bileistä lähdöstään? Se liukeni paikalta viime tipassa takaoven kautta. Jos aiemmin ajattelin, että Mustarastas on ehkä ollut samoissa bileissä meiän koululaisten kanssa, niin nyt mulle iskee ekaa kertaa mieleen, että mitä jos Mustarastas on mun kanssa samassa koulussa? Ja vielä pahempaa, mitä jos Mustarastas on Hartsa? Mutta eihän se voi olla. Mustarastas on huumorintajuinen, hauska ja mukava, Hartsa on ylimielinen idiootti. Ne ei voi mitenkään olla sama henkilö. Ajatuskin kylmää.
RAMI
”Sä
jätit mut sinne yksin”, Oona sihisee hiljaa mulle, kun istahdan käytävällä sen
viereen. ”Musta tuntu, että mä olin ihan idiootti siellä huoneessa yksin
seistessä.”
”Sori, se oli refleksi. Mä sanoin sen jo. En mä voinu mitään”, mä yritän selittää.
”Ja sit sä rikoit sen Miran mutsin vaasin lähtiessäs. Mira ei puhu mulle, koska se on mun vika, kun me mentiin sinne.”
”Siis mitä? Mitä mä ny rikoin?” mä ihmettelen. Oona pommitti viesteillä koko viikonlopun, mut mistään vaasista se ei puhunu.
”Kun sä lähdit, sä heilautit sen hyllykön päällä olleen helvetin ruman vaasin lattialle ja se hajos. Se oli jotenkin rakas Miran äidille”, Oona selittää kädet tiukasti puuskassa ja katse eteenpäin.
”En mä sitä ny tahallaan tehny!”
”No joo joo, mut Miran mutsi on vihainen Miralle, joka on vihainen mulle. Niin ja Miralla on ton vaasijutun takia sellainen käsitys, että sä oot eniten syypää siihen, että sen mutsi on vihainen ja se joutu arestiin, joten Miran poikaystävä on kanssa vihainen sulle. En suosittele törmäämään siihen.”
”Kuka? Siis mitä?” En mä edes tunne koko Miraa tai sen poikaystävää, eikä niiden sopat mulle kuulu.
”Se seurustelee jonkun Miken kanssa. Se vissiin tuntee sut?”
”Joo, kyl mä sen tiedän, valitettavasti”, mä toteen. Ei helvetti. Mä siis onnistuin välttelemään Mikee perjantaina, mut sain sit kuitenkin sen vihat niskaani. Paskamainen tuuri, et just se on sen Miran kaa. Mun ois syytä pitää varani sen suhteen.
”Kiitti varotuksesta”, mä sanon Oonalle, joka ilmeisesti kokee, et tää keskustelu oli nyt tässä ja siirtyy juttelee Jannan kaa. Se ei selvästikään haluu jatkaa mun kaa muihin aiheisiin ja perjantain tunnelmista tuntuu olevan ikuisuus.
Fyssan tunnilla mä jaksan keskittyy sähkön kytkentäkaavioihin vielä vähemmän kuin yleensä. Luokassa on tiukka järjestys pulpeteilla, Oona istuu suorassa rivissä mun edessä. Mä jämähdän tuijottamaan sen takaraivoo, jolle hiukset on näin arkena nostettu ponnarille. Kyllä mä tajusin jo lauantaiaamuna, et mun ei ois pitäny jättää sitä kuin nallia kalliolle. Sen viikonlopun viestit tuntu kovin myrkyllisiltä. Kai mä toivoin, et asia unohtuu maanantaihin ja me voidaan ikään kuin jatkaa siitä, mihin perjantaina jäätiin. Mut joo, ei kai sitten.
Porukat alkaa pakata tavaroita, tunti vissiin loppuu. Kerään pulpetilla lähinnä tyhjänpanttina maanneet kirjani ja vihkoni reppuun ja lähden luokan ovea kohti.
”Ope, jos puolentoista litran kokispullon jäädyttää ihan täysin pakkasessa, niin voiko se räjähtää?” mä kuulen meiän luokan Iidan kysyvän opettajalta. Jäädytetty limupullo? Miten tää aihe kuulostaa niin tutulta? Yllättäen tulee tarve vilkaista, oonko mä sittenkin unohtanu kynäni jonnekin.
”Ei, nuo nykyiset pullot vaan jäätyy ja sitten ne pitää hitaasti sulattaa. Hiilihapot voi kyllä kärsiä siinä jäädytyksessä. Ennen vanhaan kun oli lasipulloja, niin ne kyllä saattoi hajota, kun juoma pullossa laajeni, mutta ei ne nyt nekään yleensä räjähtäny sentään, ehkä vain halkesivat”, fyssan maikka vastaa. ”Kuinkas tää nyt tuli mieleen?”
”Ei ku yhellä kaverilla sattu pieni vahinko tossa viikonloppuna”, Iida naureskelee Siljan ja Sannin kaa.
Auringonseuraaja. Sehän siitä puhu perjantaina. Sattumaa, tän on pakko olla sattumaa. Ja silti, entä jos Auringonseuraaja onki noiden kaveri? Jos kerran jo on käyny niin paska tsäkä, et oon onnistunu saamaan Miken perääni muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen, niin tietenkin Auringonseuraaja on noiden ärsyttävien pinkojen frendi. Mikäköhän vielä tässä päivässä menee pieleen?
Aamunavauksen musa alkaa soida kaiuttimista koulun käytävässä. Joku on varmaan ajatellu piristää jengii kylmän ja pimeän talven keskellä ja jakaa auringon ilosanomaa. Muhun se ainakin tehoo heti ensisävelistä lähtien. Ainakin jollakin tässä koulussa on hyvä musamaku. Mä kaivan kännykkää esille.
”Sori, se oli refleksi. Mä sanoin sen jo. En mä voinu mitään”, mä yritän selittää.
”Ja sit sä rikoit sen Miran mutsin vaasin lähtiessäs. Mira ei puhu mulle, koska se on mun vika, kun me mentiin sinne.”
”Siis mitä? Mitä mä ny rikoin?” mä ihmettelen. Oona pommitti viesteillä koko viikonlopun, mut mistään vaasista se ei puhunu.
”Kun sä lähdit, sä heilautit sen hyllykön päällä olleen helvetin ruman vaasin lattialle ja se hajos. Se oli jotenkin rakas Miran äidille”, Oona selittää kädet tiukasti puuskassa ja katse eteenpäin.
”En mä sitä ny tahallaan tehny!”
”No joo joo, mut Miran mutsi on vihainen Miralle, joka on vihainen mulle. Niin ja Miralla on ton vaasijutun takia sellainen käsitys, että sä oot eniten syypää siihen, että sen mutsi on vihainen ja se joutu arestiin, joten Miran poikaystävä on kanssa vihainen sulle. En suosittele törmäämään siihen.”
”Kuka? Siis mitä?” En mä edes tunne koko Miraa tai sen poikaystävää, eikä niiden sopat mulle kuulu.
”Se seurustelee jonkun Miken kanssa. Se vissiin tuntee sut?”
”Joo, kyl mä sen tiedän, valitettavasti”, mä toteen. Ei helvetti. Mä siis onnistuin välttelemään Mikee perjantaina, mut sain sit kuitenkin sen vihat niskaani. Paskamainen tuuri, et just se on sen Miran kaa. Mun ois syytä pitää varani sen suhteen.
”Kiitti varotuksesta”, mä sanon Oonalle, joka ilmeisesti kokee, et tää keskustelu oli nyt tässä ja siirtyy juttelee Jannan kaa. Se ei selvästikään haluu jatkaa mun kaa muihin aiheisiin ja perjantain tunnelmista tuntuu olevan ikuisuus.
Fyssan tunnilla mä jaksan keskittyy sähkön kytkentäkaavioihin vielä vähemmän kuin yleensä. Luokassa on tiukka järjestys pulpeteilla, Oona istuu suorassa rivissä mun edessä. Mä jämähdän tuijottamaan sen takaraivoo, jolle hiukset on näin arkena nostettu ponnarille. Kyllä mä tajusin jo lauantaiaamuna, et mun ei ois pitäny jättää sitä kuin nallia kalliolle. Sen viikonlopun viestit tuntu kovin myrkyllisiltä. Kai mä toivoin, et asia unohtuu maanantaihin ja me voidaan ikään kuin jatkaa siitä, mihin perjantaina jäätiin. Mut joo, ei kai sitten.
Porukat alkaa pakata tavaroita, tunti vissiin loppuu. Kerään pulpetilla lähinnä tyhjänpanttina maanneet kirjani ja vihkoni reppuun ja lähden luokan ovea kohti.
”Ope, jos puolentoista litran kokispullon jäädyttää ihan täysin pakkasessa, niin voiko se räjähtää?” mä kuulen meiän luokan Iidan kysyvän opettajalta. Jäädytetty limupullo? Miten tää aihe kuulostaa niin tutulta? Yllättäen tulee tarve vilkaista, oonko mä sittenkin unohtanu kynäni jonnekin.
”Ei, nuo nykyiset pullot vaan jäätyy ja sitten ne pitää hitaasti sulattaa. Hiilihapot voi kyllä kärsiä siinä jäädytyksessä. Ennen vanhaan kun oli lasipulloja, niin ne kyllä saattoi hajota, kun juoma pullossa laajeni, mutta ei ne nyt nekään yleensä räjähtäny sentään, ehkä vain halkesivat”, fyssan maikka vastaa. ”Kuinkas tää nyt tuli mieleen?”
”Ei ku yhellä kaverilla sattu pieni vahinko tossa viikonloppuna”, Iida naureskelee Siljan ja Sannin kaa.
Auringonseuraaja. Sehän siitä puhu perjantaina. Sattumaa, tän on pakko olla sattumaa. Ja silti, entä jos Auringonseuraaja onki noiden kaveri? Jos kerran jo on käyny niin paska tsäkä, et oon onnistunu saamaan Miken perääni muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen, niin tietenkin Auringonseuraaja on noiden ärsyttävien pinkojen frendi. Mikäköhän vielä tässä päivässä menee pieleen?
Aamunavauksen musa alkaa soida kaiuttimista koulun käytävässä. Joku on varmaan ajatellu piristää jengii kylmän ja pimeän talven keskellä ja jakaa auringon ilosanomaa. Muhun se ainakin tehoo heti ensisävelistä lähtien. Ainakin jollakin tässä koulussa on hyvä musamaku. Mä kaivan kännykkää esille.
Enkun
maikka on jo avannu luokanoven ja mä siirryn kännykkää näpytellen luokkaan ja
rojahdan paikalleni. Musan jälkeinen aamunavaus kuuluu kovalla luokassa, muttei
tavoita mun korvii.
Maikka naurahtaa kuivasti ohimennen heittämänsä kommentin perään. Viiden minuutin päästä se on jo unohtanu koskaan sanoneensa niin. Mut mä oon kuullu sen paremmin kuin muut sen sanat vuoden aikana. Mä nostan katseeni kännykästä ja vilkaisen Siljaa päin. Mä yllätyn täysin, kun tajuun tuijottavani sitä silmiin. Mä en oo varmaan koskaan katsonu sitä suoraan silmiin. Ihan kuin mä näkisin sen ihmisen ensimmäisen kerran. Mä en osaa tulkita sen katsetta, siinä on vain jotain käsittämätöntä ymmärrystä, kuin se sanois mulle jotain. Maikka oli oikeessa. Ei helvetti.
