SILJA
”Silja, huhuu, me mennään nyt.”
Nostan katseen kännykän näytöltä enkä hetkeen tajua missä olen.
”Kerro Beatles-pojulle terveisiä multa!” Iida huikkaa muutaman metrin päästä. Mä huikkaan moikat sille ja Sannille ja katson hetken niiden perään koulun käytävällä. Niiden suunta on koulun jälkeen eri, joten en vaivaudu kiirehtimään samaan tahtiin niiden kanssa.
Lasken puhelimen hetkeksi penkille ja vedän talvikamppeet päälle. Heti kun pystyn, otan taas puhelimen käteen ja näpyttelen jatkoa.
Vaikka
kirosana pomppaa silmilleni taas kerran, mua hymyilyttää lukea viestiä. Tuijotan
kännykän näyttöön ja yritän miettiä sopivaa vastausta. Viestiketjussa ei ole
mitään järkeä, mutta se on hauskaa. Alan tykätä siitä, ettei mun ja
Mustarastaan keskusteluissa ole aina mitään järkeä. Eihän elämässäkään ole.
Päässä vaan lyö juuri nyt tyhjää vastaamisen suhteen. Kävelen pohtiessani
eteenpäin käytävää pitkin ja... törmään tietysti siihen ainoaan ihmiseen, joka
käytävällä sattuu seisoskelemaan.
”Sori”, puhahdan nopeasti Hartsalle, kerään arvokkuuteni rippeet ja lähden luikkimaan kohti ulko-ovea. Jo ennen kuin ääni takaani kuuluu, tiedän sen olevan tulossa.
”Kännykän käyttö ja kävely yhtä aikaa on aika vaikeita tehtäviä. Ehkä kannattais jo opetella.”
Jatkan matkaani niin kuin en kuulisi, painan ulko-oven auki ja jatkan reippain askelin kotia kohti. Mutta hemmetti mun tekee mieli huutaa! Sanoa sille paskalle päin naamaa, että mitä hemmetti se seisoo itse keskellä käytävää ja eikö sen sanastoon kuulu sori-sanat ja eikö se lainkaan ymmärrä, että virheitäkin sattuu ja miettiikö se yhtään, miten muille ihmisille puhutaan ja tajuaako se ollenkaan, että maailmassa ylipäätään on muita ihmisiä ja... Päätän rauhoittua ja etsiä hyväntuuleni takaisin.
”Sori”, puhahdan nopeasti Hartsalle, kerään arvokkuuteni rippeet ja lähden luikkimaan kohti ulko-ovea. Jo ennen kuin ääni takaani kuuluu, tiedän sen olevan tulossa.
”Kännykän käyttö ja kävely yhtä aikaa on aika vaikeita tehtäviä. Ehkä kannattais jo opetella.”
Jatkan matkaani niin kuin en kuulisi, painan ulko-oven auki ja jatkan reippain askelin kotia kohti. Mutta hemmetti mun tekee mieli huutaa! Sanoa sille paskalle päin naamaa, että mitä hemmetti se seisoo itse keskellä käytävää ja eikö sen sanastoon kuulu sori-sanat ja eikö se lainkaan ymmärrä, että virheitäkin sattuu ja miettiikö se yhtään, miten muille ihmisille puhutaan ja tajuaako se ollenkaan, että maailmassa ylipäätään on muita ihmisiä ja... Päätän rauhoittua ja etsiä hyväntuuleni takaisin.
Kotona
laukku lentää eteisen nurkkaan ja mä vannon, etten koske kirjoihin ennen sunnuntaita.
Pistän levylautaselle Sgt Pepper’s lonely heart club band -levyn ja fiilistelen sohvalla nimikappaleen verran
alkavaa viikonloppua. Lopulta nousen syömään viilin ja leipomaan pizzaa.
Taikinaa sotkiessa laulan mukana ja tunnen todellakin, että it’s getting better all the time. Päästessäni siihen vaiheeseen, että kaulitsen taikinaa
pellilliseksi, olen jo unohtanut, miksi asioiden edes tarvitsisi parantua.
Ketsupin ja tomaattimurskan levityksen jälkeen käyn kääntämässä levyn ympäri ja
eläydyn ensirytmeistä within you without you -biisin intialaishenkiseen
maailmaan. Hetken vain huojun keittiössä silmät kiinni, annan sitarin soinnin
ja Georgen laulun hypnotisoida itseni näkemään ympärillä intialaista
värimaailmaa ja raa’an pizzan tuoksuihin sekoittuu mieleni sopukoista curryn
tuoksua. Avaan silmäni ja jatkan pizzan täyttämistä, puolet kinkulla, puolet äidin
mieliksi tonnikalalla. Levy loppuu jälleen olkkarin puolella, mutta en jaksa
mennä kääntämään. Juustot vielä päälle ja pizza on valmis.
Koska pizzaa on melkein mahdotonta syödä ilman kokista, tarkistan jääkaapin kokistilanteen; pullo löytyy, mutta hetken mielijohteesta päätän tehdä juomasta vieläkin kylmempää ja heitän pullon pakkaseen kylmenemään. Kaivan herkkukaapista – tai pelkkä herkkuhylly se kyllä on – irtokarkkipussin ja kaadan sen kulhoon. Tarkistan kellosta, että äidin pitäisi tulla pian ja pistän uunin lämmite pizzaa varten. Siivoan olkkarin pöydän lojumaan jääneistä lehdistä, hiuspampuloista sun muista ja vien karkkikulhon sinne. Etsin leffahyllystä parhaat ehdokkaat iltaamme: on uusinta Bondia, seikkailua ja romanttista komediaakin, jos äiti sitä haluaa. Jätän leffat pöydälle ja käyn pistämässä pizzan uuniin. Käännän vihdoin levyn jälleen ympäri ja jään sohvalle kuuntelemaan biisejä. Pizzakello ei ehdi hälyttää ennen kuin ovi käy. Leffailta voi alkaa.
”Moi!” huutelen eteiseen ja tunnen jopa kiusauksen kirmata ovelle kuin pikkutyttönä, mutta jätän sen silti tekemättä. Vaikka äidissä on paljon ärsyttäviä puolia eikä yhteiselomme aina ole sopuisaa, on pakko myöntää, että äiti on mulle tärkeä. Edellisestä kunnon leffaillasta on aikaa, äidillä on riittänyt töitä.
”Moi!” äiti vastaa ja tulee kovalla rytinällä olohuoneeseen. ”Mä menen äkkiä suihkuun. Voisit sä etsiä sillä aikaa sen mun mustalilan mekon, sen polvipituisen. Ja ne korut, joita mä käytän aina sen kaa, ne lilakiviset. Kiitti!”
Äiti katoaa makkariinsa eikä mene kuin silmänräpäys, kun se jo juoksee alasti kylppäriin. Beatlesin pojat laulaa ystävien avusta, suihku suhisee taustalla ja kello keittiössä hälyttää. Käyn vilkaisemassa pizzaa – päätän jättää sen vielä toviksi uuniin – ja käyn penkomassa äidin huoneessa sen verran, että löydän sen pyytämät tavarat. Kun palaan olohuoneeseen, äiti on jo tullut kylppäristä pyyhe ympärillään. Saan vihdoin kysyttyä, mistä ihmeestä on oikein kyse.
”Kirsi sai yllättäen kaksi lippua teatteriin tälle illalle. Vähän tuli turhan kiire, mulla on vajaa kymmenen minuuttia aikaa valmistautua lähtöön, mutta kyllä mä ehdin”, äiti hössöttää ja on jo makkarissa ujuttamassa sukkiksia jalkaansa ja mekkoa päälleen.
”Mut me oltiin sovittu...”, aloitan hiljaa ja katson, kun äiti muuttaa työmeikin iltameikiksi.
”Mitä, mitä? Ai niin se leffailta! Voi hitsit, se unohtui ihan kokonaan tässä kiireessä. Mä oon tosi pahoillani kulta, mutta mä en voi olla menemättä. Ne liput menee ihan hukkaan, jollei me mennä. Ja se kuulosti mielenkiintoiselta esitykseltä. Me mennään sen jälkeen varmaan lasilliselle; ei tiedä vaikka siellä ois hyvännäkösiä miehiäkin”, äiti miettii koristautuessaan koruihinsa ja nostaessaan hiukset metalliklipsulla tyylikkääksi nutturantapaiseksi mykeröksi takaraivolle.
”Äiti!” parahdan. En halua kuulla edes vihjailuja sen miesjuttuihin. Se vaikuttaa epätoivoiselta vanhalta naiselta aina lähtiessään Kirsin kanssa ulos.
”Okei, okei”, se lopettaa aiheen ja nappaa suosikki-iltalaukkunsa huoneensa naulakosta. Nopeasti se kippaa työkäsilaukkunsa sisällön sängylleen ja valitsee välttämättömät asiat kasasta ja täyttää niillä iltalaukun. Sitten se siirtyy eteiseen ja keikistelee hetken peilin edessä. Todettuaan ulkomuodon kelpaavan, se vetää piikkikorkoiset nahkasaappaat jalkaansa ja paremman talvitakin ylleen. Vielä leveä angoraneulehuivi kaulan ympärille, mokkanahkahanskat käteen, laukku olalle ja äiti on valmis lähtemään.
”Sori, että mä tulin ja menin näin, katotaan leffaa joku toinen ilta. Huomenna? Eikun mä oon töissä. No ehkä ens viikolla joku ilta? Ja hei pyydä vaikka Iida tai Sanni tänne sun kanssa, voitte pitää tyttöjen iltaa, kun en ole häiritsemässä. Yritän tulla ihan ajoissa. Ja hei, jos pystyt siivoo ne tavarat mun sängyltä työpöydälle, niin olisin tosi iloinen. Pidä hauskaa rakas. Moi moi!”
Viimeinen tulee ovenraosta käytävän puolelta, ennen kuin ovi sulkeutuu. Jään tuijottamaan ulko-ovea tyrmättynä enkä hetkeen keksi, mikä asunnossa kävi. Kiireisen hössöttävä äiti vai pyörremyrsky? Hiljaisuuden keskellä tuijotan eteistä ja kuulen olohuoneesta kantautuvat Paulin ja Johnin äänet korvissani: ”she’s leaving home, bye, bye”.
Koska pizzaa on melkein mahdotonta syödä ilman kokista, tarkistan jääkaapin kokistilanteen; pullo löytyy, mutta hetken mielijohteesta päätän tehdä juomasta vieläkin kylmempää ja heitän pullon pakkaseen kylmenemään. Kaivan herkkukaapista – tai pelkkä herkkuhylly se kyllä on – irtokarkkipussin ja kaadan sen kulhoon. Tarkistan kellosta, että äidin pitäisi tulla pian ja pistän uunin lämmite pizzaa varten. Siivoan olkkarin pöydän lojumaan jääneistä lehdistä, hiuspampuloista sun muista ja vien karkkikulhon sinne. Etsin leffahyllystä parhaat ehdokkaat iltaamme: on uusinta Bondia, seikkailua ja romanttista komediaakin, jos äiti sitä haluaa. Jätän leffat pöydälle ja käyn pistämässä pizzan uuniin. Käännän vihdoin levyn jälleen ympäri ja jään sohvalle kuuntelemaan biisejä. Pizzakello ei ehdi hälyttää ennen kuin ovi käy. Leffailta voi alkaa.
”Moi!” huutelen eteiseen ja tunnen jopa kiusauksen kirmata ovelle kuin pikkutyttönä, mutta jätän sen silti tekemättä. Vaikka äidissä on paljon ärsyttäviä puolia eikä yhteiselomme aina ole sopuisaa, on pakko myöntää, että äiti on mulle tärkeä. Edellisestä kunnon leffaillasta on aikaa, äidillä on riittänyt töitä.
”Moi!” äiti vastaa ja tulee kovalla rytinällä olohuoneeseen. ”Mä menen äkkiä suihkuun. Voisit sä etsiä sillä aikaa sen mun mustalilan mekon, sen polvipituisen. Ja ne korut, joita mä käytän aina sen kaa, ne lilakiviset. Kiitti!”
Äiti katoaa makkariinsa eikä mene kuin silmänräpäys, kun se jo juoksee alasti kylppäriin. Beatlesin pojat laulaa ystävien avusta, suihku suhisee taustalla ja kello keittiössä hälyttää. Käyn vilkaisemassa pizzaa – päätän jättää sen vielä toviksi uuniin – ja käyn penkomassa äidin huoneessa sen verran, että löydän sen pyytämät tavarat. Kun palaan olohuoneeseen, äiti on jo tullut kylppäristä pyyhe ympärillään. Saan vihdoin kysyttyä, mistä ihmeestä on oikein kyse.
”Kirsi sai yllättäen kaksi lippua teatteriin tälle illalle. Vähän tuli turhan kiire, mulla on vajaa kymmenen minuuttia aikaa valmistautua lähtöön, mutta kyllä mä ehdin”, äiti hössöttää ja on jo makkarissa ujuttamassa sukkiksia jalkaansa ja mekkoa päälleen.
”Mut me oltiin sovittu...”, aloitan hiljaa ja katson, kun äiti muuttaa työmeikin iltameikiksi.
”Mitä, mitä? Ai niin se leffailta! Voi hitsit, se unohtui ihan kokonaan tässä kiireessä. Mä oon tosi pahoillani kulta, mutta mä en voi olla menemättä. Ne liput menee ihan hukkaan, jollei me mennä. Ja se kuulosti mielenkiintoiselta esitykseltä. Me mennään sen jälkeen varmaan lasilliselle; ei tiedä vaikka siellä ois hyvännäkösiä miehiäkin”, äiti miettii koristautuessaan koruihinsa ja nostaessaan hiukset metalliklipsulla tyylikkääksi nutturantapaiseksi mykeröksi takaraivolle.
”Äiti!” parahdan. En halua kuulla edes vihjailuja sen miesjuttuihin. Se vaikuttaa epätoivoiselta vanhalta naiselta aina lähtiessään Kirsin kanssa ulos.
”Okei, okei”, se lopettaa aiheen ja nappaa suosikki-iltalaukkunsa huoneensa naulakosta. Nopeasti se kippaa työkäsilaukkunsa sisällön sängylleen ja valitsee välttämättömät asiat kasasta ja täyttää niillä iltalaukun. Sitten se siirtyy eteiseen ja keikistelee hetken peilin edessä. Todettuaan ulkomuodon kelpaavan, se vetää piikkikorkoiset nahkasaappaat jalkaansa ja paremman talvitakin ylleen. Vielä leveä angoraneulehuivi kaulan ympärille, mokkanahkahanskat käteen, laukku olalle ja äiti on valmis lähtemään.
”Sori, että mä tulin ja menin näin, katotaan leffaa joku toinen ilta. Huomenna? Eikun mä oon töissä. No ehkä ens viikolla joku ilta? Ja hei pyydä vaikka Iida tai Sanni tänne sun kanssa, voitte pitää tyttöjen iltaa, kun en ole häiritsemässä. Yritän tulla ihan ajoissa. Ja hei, jos pystyt siivoo ne tavarat mun sängyltä työpöydälle, niin olisin tosi iloinen. Pidä hauskaa rakas. Moi moi!”
Viimeinen tulee ovenraosta käytävän puolelta, ennen kuin ovi sulkeutuu. Jään tuijottamaan ulko-ovea tyrmättynä enkä hetkeen keksi, mikä asunnossa kävi. Kiireisen hössöttävä äiti vai pyörremyrsky? Hiljaisuuden keskellä tuijotan eteistä ja kuulen olohuoneesta kantautuvat Paulin ja Johnin äänet korvissani: ”she’s leaving home, bye, bye”.
RAMI
”Ollaaks
me jo menossa?” Toni kyselee vierestä, mut kysymys hukkuu jonnekin yleiseen
älämölöön. Kengät kopisee ja tapsuttaa kovia lattioita pitkin, liukuportaat
hurisee, ihmiset huutelee toisilleen ja kaiken taustalla soi joku helvetin huono
kappale. Meiän oma porukka on itse asiassa varsin hiljainen; Jamal ja Onni kyl
väittelee tiiviisti, mut muut lähinnä naputtelee kännyköitä. Me ollaan vallattu
jengillä penkinpätkät kauppakeskuksen nurkasta ja kulutetaan aikaa. Ei tässä
koko iltaa oo tarkoitus istuu, mut parempaakaan alotuspaikkaa ei oo tähän
hätään saatavissa. Ripan vastahakoisesti hankkimat kylmät kaljat kuumottaa
repussa, mut toistaiseksi me arvostetaan lämmintä sisätilaa niiden kittaamista
enemmän. Vartija kiertää sen verran tiiviitä lenkkejä lähistöllä, et on parempi
olla kokeilematta onneaan.
Jessellä ja Odella on meneillään jokin salaperäinen juttu. Ne supattaa jotain toisilleen, tarkkailee ympäristöö tiiviisti ja naureskelee pikkuisen sisäpiirinsä jutuille. Jotain ne selvästi väsää nurkassa, mutten jaksa ottaa selvää niiden tekosista. Jätkät tuntien asia vielä selviää, todennäköisesti pian.
Jamal ja Onni käy kiihkeää musakeskusteluu, niin kuin melkein aina kun ne päästää samaan huoneeseen. Onni on wannabe-muusikko, jolle ei oo taitoja juuri suotu eikä oikein edes intoa harjoitella, mut menestystä kyl pitäis tulla. Jamal sen sijaan tuntuu hakevan musiikista muutakin kuin ulkoista kuorta eikä se ihan taitamaton kaveri oo. Bändikuvioitakin se virittelee jo kohtuullisella vakavuudella, joten siitä voi vaikka tullakin jotain. Joskus mä osallistun niiden keskusteluihin, mut ne tuntuu olevan niin eri musalajeissa kuin mä. Punkki puree niihin täl hetkel koviten, räppi kelpaa myös, ja jos niiltä kysyis, musa on keksitty ehkä seitkytluvun puolenvälin jälkeen. Aika kaukana mun ajatuksista. Tällä kertaa ne on päässy taas syvälliselle tasolle musakeskusteluissaan; kumpi on bändille tärkeempi, basso vai rummut?
”Mitä sä jätkä edes selität, rummut on pakko olla!” Onni selittää kiihkeästi mut suu virneessä, joka kertoo sen olevan varma oikeessa olostaan. ”Siis pitäähän biiseissä olla selkee rytmi, kunnon biitti rummuilla, mut basso nyt voidaan helposti jättää pois ja korvata vaikka skitalla.”
”Siis joo, rummuilla on paikkansa, mut skitta ei ole sama kuin basso. Se on ihan oma paksu sointi sinne taustalle, niinku sen biisin selkäranka. Ja hei, kumpi on bändeissä kovempi stara, basisti vai rumpali?” Viimeisen Jamal heittää myhäillen itsetietoisesti. Mun tekee mieli sanoo, et riippuu vähän bändistä, mut päätän antaa olla. Ei oo vaikee hahmottaa tässä keskustelussa, kumpi jätkistä soittaa rumpuja ja kumpi yleensä bassoo.
”Hei, lähetääks jo?” Toni heittää jälleen ilmaan kysymyksen, johon kukaan ei vieläkään tartu. Tonin ilmeestä näkee, et se alkaa pikku hiljaa hiilestyy meiän saamattomuuteen.
Ahtaalla penkillä Oona on melkein liimautunu muhun kii ja surffailee somesta toiseen. Se on jo alkuillasta kironnu Jannan, joka jätti sen yksin ’jätkien jengiin’ ja nyt se kommentoi näkymättömille ystävilleen – tai lähinnä kai mulle – Jannan instakuvii. Kuvien perusteella Jannalla on ilmeisesti Oonan mielestä liian hauskaa serkkujensa kaa, sukujuhlien tarjoiltavat on liian hyvii ja mistä se vielä jaksaa valittaakaan. Voi kyynel! Sanon sille, et ei kattele niitä kuvii, jos ärsyttää.
”Ei ku totta kai mä haluun tietää, millaset sukujuhlat niillä on. Pistin Jannalla takasin, että täällä on parempi meininki. Mä pistän kaikilta terkkuja sille!” Oona vaahtoo ja jatkaa näpyttelyy. Mä toteen, et aivan sama mulle.
”OLLAANKO ME JO MENOSSA!” Toni karjahtaa sanottavansa kaikkien muiden puheen yli.
”Joo, joo, älä nyt keuhkoo. Ollaan lähdössä ihan just”, Jamal vastaa ja heittää väliin jonkin nokkelan näkökulman basso vai rummut -keskusteluun Onnille ennen kuin jatkaa. ”Mut minne me ollaan menossa?”
”No, tietääks joku minne mennään?” Toni kysyy seuraavana.
Hetken jengi kattoo toisiaan ja sit vaan jatketaan sitä, mitä nyt ikinä kukakin oli tekemässä. Jamalin ja Onnin keskustelu jatkuu entistä kiihkeempänä, Jesse ja Ode naureskelee siihen malliin, et pian niiden suunnitelmat selviää muillekin, mä surffailen siellä sun täällä ja Oona tutkii kännykkäänsä intensiivisesti. Toni lähtee vielä litomaan ilman meitä.
”Hei, mä tiiän!”, Oona ilmottaa ja etsii jotain tapahtumaviestii. ”Mun jengikaverilla Miralla on bileet, mennään sinne. Mä katon tän osotteen. Joo, mennään dösällä pari pysäkkii ja sit se on ihan lähellä.”
”Okei, lähetään”, Toni ilmottaa ja nousee ylös, mut muut ei oo yhtä nopeita reagoimaan. ”Hei kamoon, mikä maksaa? Täälläkö te mieluummin kökitte?”
”Oota Toni ihan hetki. Oota, ihan hetki”, Ode sanoo ja tarkkailee nurkan taa. Muut pysähtyy kanssa katsomaan sitä ja Jessee, joka ottaa esiin repusta jonkin putken. Hetken jätkät tarkkailee hiljaa ja valppaina kuin saalistaan vaanivat metsästäjät, kunnes saalis ilmeisesti tulee näkyville. Sitten ne hyökkää sen kimppuun äärimmäisen hiljaa ja salaman nopeesti varmistaakseen voittonsa. Tai siis, Jesse ilmeisesti puhaltaa jotain sillä putkellaan muutamaan kertaan, ne kattoo hetken kohteensa perään ja karjuu sit muille:
”NYT! Mennään nyt! Ottakaa tavarat ja juoskaa!”
Kokemus on opettanu, et on parempi olla kyselemättä tässä vaiheessa, joten mä nappaan reppuni ja lähden pinkomaan Oden ja Jessen perään. Jamal, Onni ja Toni on kanssa saanu jalat alleen nopeesti ja juoksee käytävää mun ohi. Mä käännyn katsomaan taakseni ja näen Oonan, jonka lähtö ei oo yhtä nopee. Mä jään hetkeksi odottamaan sitä ja tartun lopulta kii sen käteen vetoapuna. Ilmeisesti Oonan saappaita ei oo suunniteltu juoksemiseen ja se tuottaa ongelmii. Mut vauhtiin päästyään muija juoksee helposti samaa tahtia mun kaa ja me viiletetään pian sulkeutuvien liikkeiden ohi kohti kauppakeskuksen kakkoskerroksen pientä sivuovea, josta pääsee ulos. Mä en tiedä vieläkään, mitä me paetaan, mut tuntuu jotenkin turvalliselta päästä luikahtamaan ulko-ovesta ehkä vihdoinkin vähän pakastuvaan säähän. Ulkona mä paikannan muut sadan metrin päästä odottamasta ja hetkessä me ollaan siellä. Saatuaan meiät jengiin mukaan Ode ja Jesse luikahtaa kulman taa muiden seuraamana ja räjähtää nauramaan.
”Näit sä sen ilmeen? Oli todellakin kaiken vaivan arvoista”, Ode repeilee. Jesse ei ulvomiseltaan pysty edes kommentoimaan tapahtunutta. Meiän muiden ilmeet vaihtelee pienestä kiukusta totaaliseen kummastukseen.
Ode selittää ̶ minkä nyt naurunpärskähdyksiltään pystyy ̶ et ne oli kehitelly pilleistä puhallusaseet ja varannu mukaan väriammuksii vartijaa varten. Tykityskulman suunnittelussa, kantomatkan hahmottamisessa ja ammuksen nopeuden säätämisessä oli kuulemma tuhlautunu useamman päivän työ, mut lopulta kokeet oli saatu tehtyy ja ne päätti kokeilla keksintöään. Lopputulos oli täydellinen; vartija sai kunnon värillisen osuman perseeseensä ja takaraivoonsa ja onnistui poikien mukaan ihmetyksissään vain hieromaan pienet maaliläikät isommiksi laikuiksi koristamaan harmaata virka-asuaan ja kaljua päätään. Vasta sitten se tajusi asian ja siinä vaiheessa meille tuli kiire. Ilmeisesti vartija ei kunnolla nähny, mistä ammukset tuli, koska kukaan ei ainakaan huomannu, et se ois lähteny meiän perään.
”Eiks toi nyt oo vähän lapsellista?” Oona tuhahtaa ja lähtee reippain askelin dösäriä kohti.
”Just siistii! Oisitte voinu mullekin kertoo”, Onni kommentoi ihailun ja harmituksen sekaisella äänellä. Jamal ja mä tyydytään vain naureskelemaan jätkien tempaukselle. Vittu ne on pellei, mut pakko myöntää, et olihan toi hauskaa.
Dösärillä ehtii vetää yhen kaljan ja kylmettyy aika hyvin odotellessa. Mä vilkasen hörppyjen välissä kännykkää, mut Auringonseuraajalta ei oo tullu uusii viestei. Kai sen ilta on jatkunu mukavammissa merkeissä. Mä en oikein tiiä, mitä mun pitäis aatella sen kaa viestittelystä. Miks mä haluun viestitellä jonkin tuntemattoman muijan kaa? Jos frendit tietäis siitä, ne naurais mut ulos porukoista. Koko kirjoittelu oli ihan vain tylsän hetken mielijohde alkuun, mut on siistii päästä juttelee jonkun kaa Beatlesistä, kuunnella biisejä jonkun kaa pitkästä aikaa. Meiän whatsapp-viestittelyy on vaikeempi selittää ees itelle, kun ei me sitä kautta ees juuri Beatlesistä puhuta, vaan heitetään vaan lyhyttä läppää toisillemme. Aika samanlaista läppää sitä voi heittää tän jenginkin kaa ja tietää vielä aina, mitä toinen tarkoittaa ja millä fiiliksellä jutut otetaan ja mitä sulta odotetaan.
Tai ehkä just se on se juttu. Emmä tiiä, mitä Auringonseuraaja haluu, emmä tiiä, mitä se odottaa vai odottaako mitään. Mä voin vain olla oma itteni. Jos mä pidän jostain, mä saatan sanoo sen. Jos en pidä, sit mä sanon niin. Jos oon epävarma sen suhteen, mitä teen ens vuonna, mä voin sanoo senkin. Se ei arvostele, se ymmärtää. Kuka helvetti se sitten onkaan.
Dösässä me vallataan peräpenkit. Oona survoutuu mun viereen ja mä tunnen sen makean tuoksun voimakkaana nenässä. Se tuoksuu oikeestaan aika kivalta ja tuntuu mukavalta kylki kylkeä vasten painautuneena. Eikä se hullummalta näytä pitkät tummat kiharat valtoimenaan kehystämässä nättii naamaa. Mä katon sitä hetken, mut käännän sit äkkii katseen kännykkään ennen kuin se huomaa mun tuijotusta.
Jessellä ja Odella on meneillään jokin salaperäinen juttu. Ne supattaa jotain toisilleen, tarkkailee ympäristöö tiiviisti ja naureskelee pikkuisen sisäpiirinsä jutuille. Jotain ne selvästi väsää nurkassa, mutten jaksa ottaa selvää niiden tekosista. Jätkät tuntien asia vielä selviää, todennäköisesti pian.
Jamal ja Onni käy kiihkeää musakeskusteluu, niin kuin melkein aina kun ne päästää samaan huoneeseen. Onni on wannabe-muusikko, jolle ei oo taitoja juuri suotu eikä oikein edes intoa harjoitella, mut menestystä kyl pitäis tulla. Jamal sen sijaan tuntuu hakevan musiikista muutakin kuin ulkoista kuorta eikä se ihan taitamaton kaveri oo. Bändikuvioitakin se virittelee jo kohtuullisella vakavuudella, joten siitä voi vaikka tullakin jotain. Joskus mä osallistun niiden keskusteluihin, mut ne tuntuu olevan niin eri musalajeissa kuin mä. Punkki puree niihin täl hetkel koviten, räppi kelpaa myös, ja jos niiltä kysyis, musa on keksitty ehkä seitkytluvun puolenvälin jälkeen. Aika kaukana mun ajatuksista. Tällä kertaa ne on päässy taas syvälliselle tasolle musakeskusteluissaan; kumpi on bändille tärkeempi, basso vai rummut?
”Mitä sä jätkä edes selität, rummut on pakko olla!” Onni selittää kiihkeästi mut suu virneessä, joka kertoo sen olevan varma oikeessa olostaan. ”Siis pitäähän biiseissä olla selkee rytmi, kunnon biitti rummuilla, mut basso nyt voidaan helposti jättää pois ja korvata vaikka skitalla.”
”Siis joo, rummuilla on paikkansa, mut skitta ei ole sama kuin basso. Se on ihan oma paksu sointi sinne taustalle, niinku sen biisin selkäranka. Ja hei, kumpi on bändeissä kovempi stara, basisti vai rumpali?” Viimeisen Jamal heittää myhäillen itsetietoisesti. Mun tekee mieli sanoo, et riippuu vähän bändistä, mut päätän antaa olla. Ei oo vaikee hahmottaa tässä keskustelussa, kumpi jätkistä soittaa rumpuja ja kumpi yleensä bassoo.
”Hei, lähetääks jo?” Toni heittää jälleen ilmaan kysymyksen, johon kukaan ei vieläkään tartu. Tonin ilmeestä näkee, et se alkaa pikku hiljaa hiilestyy meiän saamattomuuteen.
Ahtaalla penkillä Oona on melkein liimautunu muhun kii ja surffailee somesta toiseen. Se on jo alkuillasta kironnu Jannan, joka jätti sen yksin ’jätkien jengiin’ ja nyt se kommentoi näkymättömille ystävilleen – tai lähinnä kai mulle – Jannan instakuvii. Kuvien perusteella Jannalla on ilmeisesti Oonan mielestä liian hauskaa serkkujensa kaa, sukujuhlien tarjoiltavat on liian hyvii ja mistä se vielä jaksaa valittaakaan. Voi kyynel! Sanon sille, et ei kattele niitä kuvii, jos ärsyttää.
”Ei ku totta kai mä haluun tietää, millaset sukujuhlat niillä on. Pistin Jannalla takasin, että täällä on parempi meininki. Mä pistän kaikilta terkkuja sille!” Oona vaahtoo ja jatkaa näpyttelyy. Mä toteen, et aivan sama mulle.
”OLLAANKO ME JO MENOSSA!” Toni karjahtaa sanottavansa kaikkien muiden puheen yli.
”Joo, joo, älä nyt keuhkoo. Ollaan lähdössä ihan just”, Jamal vastaa ja heittää väliin jonkin nokkelan näkökulman basso vai rummut -keskusteluun Onnille ennen kuin jatkaa. ”Mut minne me ollaan menossa?”
”No, tietääks joku minne mennään?” Toni kysyy seuraavana.
Hetken jengi kattoo toisiaan ja sit vaan jatketaan sitä, mitä nyt ikinä kukakin oli tekemässä. Jamalin ja Onnin keskustelu jatkuu entistä kiihkeempänä, Jesse ja Ode naureskelee siihen malliin, et pian niiden suunnitelmat selviää muillekin, mä surffailen siellä sun täällä ja Oona tutkii kännykkäänsä intensiivisesti. Toni lähtee vielä litomaan ilman meitä.
”Hei, mä tiiän!”, Oona ilmottaa ja etsii jotain tapahtumaviestii. ”Mun jengikaverilla Miralla on bileet, mennään sinne. Mä katon tän osotteen. Joo, mennään dösällä pari pysäkkii ja sit se on ihan lähellä.”
”Okei, lähetään”, Toni ilmottaa ja nousee ylös, mut muut ei oo yhtä nopeita reagoimaan. ”Hei kamoon, mikä maksaa? Täälläkö te mieluummin kökitte?”
”Oota Toni ihan hetki. Oota, ihan hetki”, Ode sanoo ja tarkkailee nurkan taa. Muut pysähtyy kanssa katsomaan sitä ja Jessee, joka ottaa esiin repusta jonkin putken. Hetken jätkät tarkkailee hiljaa ja valppaina kuin saalistaan vaanivat metsästäjät, kunnes saalis ilmeisesti tulee näkyville. Sitten ne hyökkää sen kimppuun äärimmäisen hiljaa ja salaman nopeesti varmistaakseen voittonsa. Tai siis, Jesse ilmeisesti puhaltaa jotain sillä putkellaan muutamaan kertaan, ne kattoo hetken kohteensa perään ja karjuu sit muille:
”NYT! Mennään nyt! Ottakaa tavarat ja juoskaa!”
Kokemus on opettanu, et on parempi olla kyselemättä tässä vaiheessa, joten mä nappaan reppuni ja lähden pinkomaan Oden ja Jessen perään. Jamal, Onni ja Toni on kanssa saanu jalat alleen nopeesti ja juoksee käytävää mun ohi. Mä käännyn katsomaan taakseni ja näen Oonan, jonka lähtö ei oo yhtä nopee. Mä jään hetkeksi odottamaan sitä ja tartun lopulta kii sen käteen vetoapuna. Ilmeisesti Oonan saappaita ei oo suunniteltu juoksemiseen ja se tuottaa ongelmii. Mut vauhtiin päästyään muija juoksee helposti samaa tahtia mun kaa ja me viiletetään pian sulkeutuvien liikkeiden ohi kohti kauppakeskuksen kakkoskerroksen pientä sivuovea, josta pääsee ulos. Mä en tiedä vieläkään, mitä me paetaan, mut tuntuu jotenkin turvalliselta päästä luikahtamaan ulko-ovesta ehkä vihdoinkin vähän pakastuvaan säähän. Ulkona mä paikannan muut sadan metrin päästä odottamasta ja hetkessä me ollaan siellä. Saatuaan meiät jengiin mukaan Ode ja Jesse luikahtaa kulman taa muiden seuraamana ja räjähtää nauramaan.
”Näit sä sen ilmeen? Oli todellakin kaiken vaivan arvoista”, Ode repeilee. Jesse ei ulvomiseltaan pysty edes kommentoimaan tapahtunutta. Meiän muiden ilmeet vaihtelee pienestä kiukusta totaaliseen kummastukseen.
Ode selittää ̶ minkä nyt naurunpärskähdyksiltään pystyy ̶ et ne oli kehitelly pilleistä puhallusaseet ja varannu mukaan väriammuksii vartijaa varten. Tykityskulman suunnittelussa, kantomatkan hahmottamisessa ja ammuksen nopeuden säätämisessä oli kuulemma tuhlautunu useamman päivän työ, mut lopulta kokeet oli saatu tehtyy ja ne päätti kokeilla keksintöään. Lopputulos oli täydellinen; vartija sai kunnon värillisen osuman perseeseensä ja takaraivoonsa ja onnistui poikien mukaan ihmetyksissään vain hieromaan pienet maaliläikät isommiksi laikuiksi koristamaan harmaata virka-asuaan ja kaljua päätään. Vasta sitten se tajusi asian ja siinä vaiheessa meille tuli kiire. Ilmeisesti vartija ei kunnolla nähny, mistä ammukset tuli, koska kukaan ei ainakaan huomannu, et se ois lähteny meiän perään.
”Eiks toi nyt oo vähän lapsellista?” Oona tuhahtaa ja lähtee reippain askelin dösäriä kohti.
”Just siistii! Oisitte voinu mullekin kertoo”, Onni kommentoi ihailun ja harmituksen sekaisella äänellä. Jamal ja mä tyydytään vain naureskelemaan jätkien tempaukselle. Vittu ne on pellei, mut pakko myöntää, et olihan toi hauskaa.
Dösärillä ehtii vetää yhen kaljan ja kylmettyy aika hyvin odotellessa. Mä vilkasen hörppyjen välissä kännykkää, mut Auringonseuraajalta ei oo tullu uusii viestei. Kai sen ilta on jatkunu mukavammissa merkeissä. Mä en oikein tiiä, mitä mun pitäis aatella sen kaa viestittelystä. Miks mä haluun viestitellä jonkin tuntemattoman muijan kaa? Jos frendit tietäis siitä, ne naurais mut ulos porukoista. Koko kirjoittelu oli ihan vain tylsän hetken mielijohde alkuun, mut on siistii päästä juttelee jonkun kaa Beatlesistä, kuunnella biisejä jonkun kaa pitkästä aikaa. Meiän whatsapp-viestittelyy on vaikeempi selittää ees itelle, kun ei me sitä kautta ees juuri Beatlesistä puhuta, vaan heitetään vaan lyhyttä läppää toisillemme. Aika samanlaista läppää sitä voi heittää tän jenginkin kaa ja tietää vielä aina, mitä toinen tarkoittaa ja millä fiiliksellä jutut otetaan ja mitä sulta odotetaan.
Tai ehkä just se on se juttu. Emmä tiiä, mitä Auringonseuraaja haluu, emmä tiiä, mitä se odottaa vai odottaako mitään. Mä voin vain olla oma itteni. Jos mä pidän jostain, mä saatan sanoo sen. Jos en pidä, sit mä sanon niin. Jos oon epävarma sen suhteen, mitä teen ens vuonna, mä voin sanoo senkin. Se ei arvostele, se ymmärtää. Kuka helvetti se sitten onkaan.
Dösässä me vallataan peräpenkit. Oona survoutuu mun viereen ja mä tunnen sen makean tuoksun voimakkaana nenässä. Se tuoksuu oikeestaan aika kivalta ja tuntuu mukavalta kylki kylkeä vasten painautuneena. Eikä se hullummalta näytä pitkät tummat kiharat valtoimenaan kehystämässä nättii naamaa. Mä katon sitä hetken, mut käännän sit äkkii katseen kännykkään ennen kuin se huomaa mun tuijotusta.
Onneks
Auringonseuraaja ei enää vastaa, joten voin tunkee kännykän takas taskuun. Mitä
mä sen kanssa kirjottelen, kun voin keskittyy frendien juttuihin? Tai vaikka
Oonaan, jonka huulet näyttää sivusta vadelmanpunaisilta, sellaisilta, jotka
houkuttelee painamaan omat huulet niitä vasten...
”Munat vai perse?” Jamalin kysymys kuuluu penkin toisesta päästä sen verran kovalla äänellä, et se herättää mut muista ajatuksista. Selvästikin sen kuulee myös parin penkin päässä istuva mummo, joka vilkasee silmät täynnä paheksuntaa meihin päin ja jää sitten olkapäät korvissa tuijottamaan eteensä laukkuaan tiukasti puristaen.
”Mitä?!” Onni on pelkkänä kysymysmerkkinä. Ilmeisesti se kuitenkin ymmärtää kysymyksen olleen sille, kun kerran vastailee. Muut tyytyy katsomaan Jamaliin kysyvästi.
”No, jos rummut antaa muulle bändille rytmin, jonka päälle rakentaa saundi eli rumpali on bändin perse, se jonka päälle muu bändi voi istua, ja basson saundissa pitää olla munaa, jotta biiseissä ois miehekäs meininki, eli basistin pitää vetää kanki jäykkänä, niin ootko sä mieluummin munat vai perse?”
Melkein pystyn kuulemaan raksutuksen, joka jengin aivoissa käy, kun ne yrittää sulattaa Jamalin informaatiota. Jamal olikin pitkän tovin hiljaa, joten sillä oli vissiin tää julistus työn alla aivoissa. Nyt se myhäilee voittajan elkein laitettuaan mielestään pisteen koko keskustelulle. Onni näyttää miettivältä puolisen minuuttii ja totee sit:
”Hyvä on, sä voitit tän taistelun. Mut sota jatkuu.”
Dösä saapuu oikeelle pysäkille ja me jäädään pois. Oona tutkii pitkään navia kännykästään, mut onnistuu lopulta löytämään meidät kivisen omakotitalon eteen. Ulos asti näkyy, et talossa on menoo. Oonan perässä me kaikki mennään ovelle, ihan siististi jäädään odottamaan sisällekutsua.
”Moi Oona, tota, mä en nyt ihan tiiä voinko mä päästää teitä kaikkia tänne”, ovelle tullu reippaasti meikattu mimmi, Mira varmaankin, estelee. Sen takaa kuuluu musa jo varsin kovalla kadulle ja jengii tuntuu olevan paikalla jo melkoinen lauma.
”Hei, älä ny viitti, nää on mun jengii, kyl ne osaa olla”, Oona pitää myyntipuhettaan. Sit se kumartuu lähemmäs Miraa ja kuiskaa jotain sen korvaan. Mira ei vieläkään näytä oikein innostuneelta päästämään meitä bileisiinsä.
”Mikä maksaa? Päästä ny sisään”, Ode mankuu, mutta Jamal potkasee sitä jalkaan. ”Mitä sä mua potkit?”
”Anna Oonan puhua meiät sisään”, Jamal totee hiljaa. Jamalin pelisilmälle pitää nostaa hattuu.
Oona supattelee Miran kaa vielä hetken, näyttää välillä päättäväiseltä ja välillä vähän anovaltakin. Mira ei näytä juuri innostuvan kutsumattomista vieraista, mut huokasee lopulta ok:t. ”Ei sit mitään sotkemista. Mutsi tappaa mut, jos kaikki ei oo aamulla kunnossa.”
”Joo, joo”, me luvataan laiskasti ja työnnytään eteiseen. Eteinen on niin täynnä kenkiä ja takkeja, et sieltä pystyy juuri ja juuri pääsemään läpi littaamatta niitä. Niinpä mä kuljen koko ison eteisen halki olohuoneeseen asti ennen kuin tulee sen verran väljää, et saan jätettyä kengät jalasta ja takin niiden päälle. Repusta ja juomista en kyl luovu.
Jos koko se jengi siellä talossa on Miran hyvii frendei, niin se on kyl suosittu muija. Talon alakerta on yhtä isoa yhtenäistä tilaa, joka kai jotenkin jakautuu olohuoneeseen ja keittiöön, ja mä lasken nopeesti, et siellä on ainakin nelkyt tyyppii. Pulloja ja tölkkejä on ympäriinsä, kuten myös ruuan jämillä lastattuja lautasii. Lattia on paikoin hieman tahmee ja nahkasohva kiiltelee oudosti. Ilma on jotenkin paksua, ummehtunutta ja haisee lievästi kaljalta. Olohuoneen sterkoista soi musa hyvällä volyymilla ja sen päälle ihmiset yrittää käydä keskustelujaan. Siellä näyttää jo meiän tullessa siltä, et Mira saattaa hyvinkin päästä hengestään aamulla sen mutsin palatessa.
Jamal löytää jonkun tutun tai ainakin se suuntaa määrätietoisesti keittiön ruokailupöydän ympärillä hengaavan porukan luo, lyö kättä parin tyypin kaa tuttavallisesti ja liittyy kovaääniseen paskanjauhantaan. Onni seuraa sen mukana. Jesse ja Ode ehtii kadota jonnekin ennen kuin mä edes tajuun. Toni istahtaa sohvan nurkalle heti kun siitä vapautuu hetkeks paikka ja alkaa tehdä tuttavuutta sohvalla istuvien muijien kanssa. Se on aika kömpelö sellasessa ja mä nauran mielessäni sille räkäsesti.
Mä astelen keittiöön ja kaivan repusta kaljan. Mä sihautan sen auki ja alan siemailla sitä tiskipöytään nojaten. Omaa jengiä lukuunottamatta porukka ei näytä tutulta. Paitsi... mä käännyn äkkii ympäri tuijottamaan sitä tiskipöytää, sillä mä oon nähny keittiön toisella puolella tutun naaman, joka kuuluu tyypille, jota en kaipaa nähdä. Ehkä mä katsoin väärin, mut on parempi pelata varman päälle kuin törmätä yllättäen Mikeen.
Mike oli joskus muinoin ala-asteella mun kaa samalla luokalla. Jostain syystä me oltiin ekasta päivästä asti napit vastakkain. Mä en pitäny sitä kovin älykkäänä jätkänä, enkä jättäny kertomatta sitä sillä kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kai sitä saatto sanoa, et mä joskus kiusasin sitä. Kovin iso kaveri se ei silloin ollu, mut jonkun kerran oon törmänny siihen viime vuosien aikana ja todennu, et nykyisellään se on aikamoinen korsto, kohtuullisen pitkä ja levee, joten mä oon aika varma, ettei mun kannata lähtee puheisiin sen kaa. Sinänsä mun onni, et se muutti ja meni eri yläasteelle, joten aika harvoin sitä on kauempaakaan tullu nähtyä. Nyt se on aivan liian lähellä ja mä mietin, miten saan välteltyä sitä loppuillan samassa talossa.
”Tuu!” Oonan ääni kuiskaa mun korvaan. Mä en jää miettimään, minne se mut haluu viedä, sen verran tyytyväinen mä oon avautuvasta tilaisuudesta päästä kauemmaksi Mikesta. Oona on menny parin metrin päähän, josta se katsoo mua tiiviisti ja pitää huolen, et mä seuraan sitä portaita yläkertaan. Portaiden yläpäässä on laaja aula, josta pääsee ilmeisesti aikasen moneen huoneeseen. Oviin on kiinnitetty lappuja, joissa lukee kissankokoisin kirjaimin ”Älä mene tänne! Yksityisaluetta!”. Aulassa istuskelee vajaan kymmenen hengen seurue. Ne ei taida olla meistä kiinnostuneita, sillä kukaan ei ees nosta katsettaan meihin päin. Oona ei myöskään kiinnitä niihin huomiota, vaan menee yhdelle ovelle, lapusta välittämättä avaa oven, viittoo mut mukanaan sisään ja pistää oven kii.
Se on iso makuuhuone, jossa on parisängyn lisäksi vain jokunen muu huonekalu. Sänky on siististi pedattu ja muutenkin siellä näyttää selvästi siltä, et bilettäjät on uskonu kylttii ja jättäny huoneen rauhaan. Siis ennen meitä. Mä katon kysyvästi Oonaa, joka istahtaa sängylle.
”Täällä on paljon rauhallisempaa”, se vastaa ja on ilmeestä päätellen mielestään vastannu kaikkeen. ”Vai mitä?”
Mitäpä siihen voi sanoo, alakerran meteli kuuluu lattian ja oven läpi, mut selvästi vaimeempana. Istahdan sängylle Oonan viereen ja kysyn:
”Tunnet sä tätä porukkaa?”
”Enpä juuri. Lähinnä mä tunnen Miran ja kai täällä on muitaki meiän jengiläisii. Lähinnä täällä on kai porukkaa Miran koulusta, mut en mä usko, et se olis näitä kaikkii kutsunu. Aika paljon porukkaa”, Oona vastaa ja pyörittelee sidukkatölkkii punaisten kynsiensä välissä. Välillä se ottaa siemauksen, mut muuten se tölkki pyörii hermostuttavan nykivästi niissä kynsissä.
”Joo, eiköhän täällä ole joku muukin kuokkavieras. Mut ihan jees talo pitää bailuja”, mä vastaan ja siemailen omaa kaljaani. Mullakaan ei oo ihan rento olo. ”Oot sä käyny täällä aiemmin? Tulit sen verran varmana tähän huoneeseen.”
”Joo, oon mä Miralla käyny jonkun kerran. Ollaan muuten sit siististi tässä huoneessa, mä en haluu mitään ongelmii Miran kaa”, Oona yrittää puhuu jämäkästi, mut se puhuu oudon nopeesti. ”Mut mä halusin tulla tänne sun kaa.”
Hermostuneesti se katsoo mua suoraan silmiin ja näyttää helvetin hyvältä. En mä tiiä, mitä se oikein meinaa. Miksi se on raahannu mut tänne ylös? Mua hermostuttaa, pää tuntuu mukavan pumpuliselta kaljojen jäljiltä ja kuitenkin mä tiiän, mitä mä sillä hetkellä haluun. Mä nojaudun ihan sen viereen, nenä melkein nenässä kii ja tunnen sen hengityksen ihollani. Sit mä tunnen jo sen huulet omillani ja suljen silmäni. Ensin mä annan vain huulien koskettaa toisiaan, mut kun se ei kavahda pois siitä kosketuksesta, mä alan imutella sen kaa. Sen huulet tuntuu lämpimiltä ja kosteilta ja mun housut alkaa tuntuu jo vähän ahtailta. Mä hivelen hieman sen hiuksia korvan päältä ja annan käden pudota kiharoita pitkin sen rinnalle. Varovasti mä annan sormieni tutkia sen rinnan kaarta paidan läpi. Oona sävähtää pikkusen kauemmaksi, muttei hätistä mun sormia muualle. Paikat alkaa tuntuu tosi ahtailta ja halu saa aikaan pakottavan hivelevän tunteen. Oonan huulet mun omia vasten tuntuu hyvältä ja mä haluun niin...
”Kytät!” joku huutaa oven läpi.
Oona irtautuu musta ja vetää paitaansa kohdilleen. Mä nousen ylös ja vilkasen ikkunasta ulos. Ikkuna avautuu suoraan kadulle ja on se helvetti totta, et talon eteen on pysähtyny maija. Kaljasta hieman kohmeisissa aivoissani kulkee nopeesti ajatusketju poliiseista mutsiin ja faijaan ja siihen viimeiseen päästessäni mä alan toimii täysin vaistonvaraisesti. Mä nappaan mun repun lattialta ja ryntään ovelle heilauttaen samalla repun selkään. Mä kuulen takaani rikkoutuvan lasin rämähdyksen, mut en käänny kattomaan, mistä on kyse. Mä juoksen portaat alakertaan; takki ja kengät löytyy helposti portaiden alapäästä. Eteisessä tuntuu olevan täys paniikki päällä, joten mä annan katseen kiertää olohuoneessa toista pakotietä etsiäkseni. Lopulta mä huomaan tuijottavani ovee, joka johtaa jonkinlaiselle terassille. Mä harpon ripeesti sen luo, käännän kahvasta oven auki, astun ulos ja väännän oven hiljaa kii. Mä vilkasen vielä sisään terassin oven ikkunasta ja tajuun tuijottavani suoraan Miken silmiin. Puoleks sekunniks se saa mut pysähtymään, mut sit mä käännyn automaattisesti ympäri, otan muutaman askeleen kaikessa rauhassa niin äänettömästi kuin pystyn; sit mä lähden juoksemaan niin lujaa kuin kykenen.
Mä juoksen siihen suuntaan, mistä mä arvelen meiän tulleen. Maisemat ei näytä tutuilta, mut mä luotan siihen, etten onnistu millään eksymään näin lähellä tuttuja mestoja. Muutaman aution kadun juostuani ja parista kulmasta käännyttyäni nään dösärin. Siinä lukee tutut dösän numerot ja kun mun kännykän reittiopas lupaa dösän muutaman minuutin kuluttua, mä alan pikku hiljaa tasata hengitystä ja ottaa vähän rauhallisemmin. Kyl mä sen pari minuuttii kuitenkin kattelen ympärilleni ja odotan koko ajan, et nurkan takaa ilmestyy muita pakenevia nuoria tai poliisiauto, mut ketään ei näy ennen kuin dösän hurina alkaa kuuluu ja valot valaisee katuu.
”Munat vai perse?” Jamalin kysymys kuuluu penkin toisesta päästä sen verran kovalla äänellä, et se herättää mut muista ajatuksista. Selvästikin sen kuulee myös parin penkin päässä istuva mummo, joka vilkasee silmät täynnä paheksuntaa meihin päin ja jää sitten olkapäät korvissa tuijottamaan eteensä laukkuaan tiukasti puristaen.
”Mitä?!” Onni on pelkkänä kysymysmerkkinä. Ilmeisesti se kuitenkin ymmärtää kysymyksen olleen sille, kun kerran vastailee. Muut tyytyy katsomaan Jamaliin kysyvästi.
”No, jos rummut antaa muulle bändille rytmin, jonka päälle rakentaa saundi eli rumpali on bändin perse, se jonka päälle muu bändi voi istua, ja basson saundissa pitää olla munaa, jotta biiseissä ois miehekäs meininki, eli basistin pitää vetää kanki jäykkänä, niin ootko sä mieluummin munat vai perse?”
Melkein pystyn kuulemaan raksutuksen, joka jengin aivoissa käy, kun ne yrittää sulattaa Jamalin informaatiota. Jamal olikin pitkän tovin hiljaa, joten sillä oli vissiin tää julistus työn alla aivoissa. Nyt se myhäilee voittajan elkein laitettuaan mielestään pisteen koko keskustelulle. Onni näyttää miettivältä puolisen minuuttii ja totee sit:
”Hyvä on, sä voitit tän taistelun. Mut sota jatkuu.”
Dösä saapuu oikeelle pysäkille ja me jäädään pois. Oona tutkii pitkään navia kännykästään, mut onnistuu lopulta löytämään meidät kivisen omakotitalon eteen. Ulos asti näkyy, et talossa on menoo. Oonan perässä me kaikki mennään ovelle, ihan siististi jäädään odottamaan sisällekutsua.
”Moi Oona, tota, mä en nyt ihan tiiä voinko mä päästää teitä kaikkia tänne”, ovelle tullu reippaasti meikattu mimmi, Mira varmaankin, estelee. Sen takaa kuuluu musa jo varsin kovalla kadulle ja jengii tuntuu olevan paikalla jo melkoinen lauma.
”Hei, älä ny viitti, nää on mun jengii, kyl ne osaa olla”, Oona pitää myyntipuhettaan. Sit se kumartuu lähemmäs Miraa ja kuiskaa jotain sen korvaan. Mira ei vieläkään näytä oikein innostuneelta päästämään meitä bileisiinsä.
”Mikä maksaa? Päästä ny sisään”, Ode mankuu, mutta Jamal potkasee sitä jalkaan. ”Mitä sä mua potkit?”
”Anna Oonan puhua meiät sisään”, Jamal totee hiljaa. Jamalin pelisilmälle pitää nostaa hattuu.
Oona supattelee Miran kaa vielä hetken, näyttää välillä päättäväiseltä ja välillä vähän anovaltakin. Mira ei näytä juuri innostuvan kutsumattomista vieraista, mut huokasee lopulta ok:t. ”Ei sit mitään sotkemista. Mutsi tappaa mut, jos kaikki ei oo aamulla kunnossa.”
”Joo, joo”, me luvataan laiskasti ja työnnytään eteiseen. Eteinen on niin täynnä kenkiä ja takkeja, et sieltä pystyy juuri ja juuri pääsemään läpi littaamatta niitä. Niinpä mä kuljen koko ison eteisen halki olohuoneeseen asti ennen kuin tulee sen verran väljää, et saan jätettyä kengät jalasta ja takin niiden päälle. Repusta ja juomista en kyl luovu.
Jos koko se jengi siellä talossa on Miran hyvii frendei, niin se on kyl suosittu muija. Talon alakerta on yhtä isoa yhtenäistä tilaa, joka kai jotenkin jakautuu olohuoneeseen ja keittiöön, ja mä lasken nopeesti, et siellä on ainakin nelkyt tyyppii. Pulloja ja tölkkejä on ympäriinsä, kuten myös ruuan jämillä lastattuja lautasii. Lattia on paikoin hieman tahmee ja nahkasohva kiiltelee oudosti. Ilma on jotenkin paksua, ummehtunutta ja haisee lievästi kaljalta. Olohuoneen sterkoista soi musa hyvällä volyymilla ja sen päälle ihmiset yrittää käydä keskustelujaan. Siellä näyttää jo meiän tullessa siltä, et Mira saattaa hyvinkin päästä hengestään aamulla sen mutsin palatessa.
Jamal löytää jonkun tutun tai ainakin se suuntaa määrätietoisesti keittiön ruokailupöydän ympärillä hengaavan porukan luo, lyö kättä parin tyypin kaa tuttavallisesti ja liittyy kovaääniseen paskanjauhantaan. Onni seuraa sen mukana. Jesse ja Ode ehtii kadota jonnekin ennen kuin mä edes tajuun. Toni istahtaa sohvan nurkalle heti kun siitä vapautuu hetkeks paikka ja alkaa tehdä tuttavuutta sohvalla istuvien muijien kanssa. Se on aika kömpelö sellasessa ja mä nauran mielessäni sille räkäsesti.
Mä astelen keittiöön ja kaivan repusta kaljan. Mä sihautan sen auki ja alan siemailla sitä tiskipöytään nojaten. Omaa jengiä lukuunottamatta porukka ei näytä tutulta. Paitsi... mä käännyn äkkii ympäri tuijottamaan sitä tiskipöytää, sillä mä oon nähny keittiön toisella puolella tutun naaman, joka kuuluu tyypille, jota en kaipaa nähdä. Ehkä mä katsoin väärin, mut on parempi pelata varman päälle kuin törmätä yllättäen Mikeen.
Mike oli joskus muinoin ala-asteella mun kaa samalla luokalla. Jostain syystä me oltiin ekasta päivästä asti napit vastakkain. Mä en pitäny sitä kovin älykkäänä jätkänä, enkä jättäny kertomatta sitä sillä kaikissa mahdollisissa käänteissä. Kai sitä saatto sanoa, et mä joskus kiusasin sitä. Kovin iso kaveri se ei silloin ollu, mut jonkun kerran oon törmänny siihen viime vuosien aikana ja todennu, et nykyisellään se on aikamoinen korsto, kohtuullisen pitkä ja levee, joten mä oon aika varma, ettei mun kannata lähtee puheisiin sen kaa. Sinänsä mun onni, et se muutti ja meni eri yläasteelle, joten aika harvoin sitä on kauempaakaan tullu nähtyä. Nyt se on aivan liian lähellä ja mä mietin, miten saan välteltyä sitä loppuillan samassa talossa.
”Tuu!” Oonan ääni kuiskaa mun korvaan. Mä en jää miettimään, minne se mut haluu viedä, sen verran tyytyväinen mä oon avautuvasta tilaisuudesta päästä kauemmaksi Mikesta. Oona on menny parin metrin päähän, josta se katsoo mua tiiviisti ja pitää huolen, et mä seuraan sitä portaita yläkertaan. Portaiden yläpäässä on laaja aula, josta pääsee ilmeisesti aikasen moneen huoneeseen. Oviin on kiinnitetty lappuja, joissa lukee kissankokoisin kirjaimin ”Älä mene tänne! Yksityisaluetta!”. Aulassa istuskelee vajaan kymmenen hengen seurue. Ne ei taida olla meistä kiinnostuneita, sillä kukaan ei ees nosta katsettaan meihin päin. Oona ei myöskään kiinnitä niihin huomiota, vaan menee yhdelle ovelle, lapusta välittämättä avaa oven, viittoo mut mukanaan sisään ja pistää oven kii.
Se on iso makuuhuone, jossa on parisängyn lisäksi vain jokunen muu huonekalu. Sänky on siististi pedattu ja muutenkin siellä näyttää selvästi siltä, et bilettäjät on uskonu kylttii ja jättäny huoneen rauhaan. Siis ennen meitä. Mä katon kysyvästi Oonaa, joka istahtaa sängylle.
”Täällä on paljon rauhallisempaa”, se vastaa ja on ilmeestä päätellen mielestään vastannu kaikkeen. ”Vai mitä?”
Mitäpä siihen voi sanoo, alakerran meteli kuuluu lattian ja oven läpi, mut selvästi vaimeempana. Istahdan sängylle Oonan viereen ja kysyn:
”Tunnet sä tätä porukkaa?”
”Enpä juuri. Lähinnä mä tunnen Miran ja kai täällä on muitaki meiän jengiläisii. Lähinnä täällä on kai porukkaa Miran koulusta, mut en mä usko, et se olis näitä kaikkii kutsunu. Aika paljon porukkaa”, Oona vastaa ja pyörittelee sidukkatölkkii punaisten kynsiensä välissä. Välillä se ottaa siemauksen, mut muuten se tölkki pyörii hermostuttavan nykivästi niissä kynsissä.
”Joo, eiköhän täällä ole joku muukin kuokkavieras. Mut ihan jees talo pitää bailuja”, mä vastaan ja siemailen omaa kaljaani. Mullakaan ei oo ihan rento olo. ”Oot sä käyny täällä aiemmin? Tulit sen verran varmana tähän huoneeseen.”
”Joo, oon mä Miralla käyny jonkun kerran. Ollaan muuten sit siististi tässä huoneessa, mä en haluu mitään ongelmii Miran kaa”, Oona yrittää puhuu jämäkästi, mut se puhuu oudon nopeesti. ”Mut mä halusin tulla tänne sun kaa.”
Hermostuneesti se katsoo mua suoraan silmiin ja näyttää helvetin hyvältä. En mä tiiä, mitä se oikein meinaa. Miksi se on raahannu mut tänne ylös? Mua hermostuttaa, pää tuntuu mukavan pumpuliselta kaljojen jäljiltä ja kuitenkin mä tiiän, mitä mä sillä hetkellä haluun. Mä nojaudun ihan sen viereen, nenä melkein nenässä kii ja tunnen sen hengityksen ihollani. Sit mä tunnen jo sen huulet omillani ja suljen silmäni. Ensin mä annan vain huulien koskettaa toisiaan, mut kun se ei kavahda pois siitä kosketuksesta, mä alan imutella sen kaa. Sen huulet tuntuu lämpimiltä ja kosteilta ja mun housut alkaa tuntuu jo vähän ahtailta. Mä hivelen hieman sen hiuksia korvan päältä ja annan käden pudota kiharoita pitkin sen rinnalle. Varovasti mä annan sormieni tutkia sen rinnan kaarta paidan läpi. Oona sävähtää pikkusen kauemmaksi, muttei hätistä mun sormia muualle. Paikat alkaa tuntuu tosi ahtailta ja halu saa aikaan pakottavan hivelevän tunteen. Oonan huulet mun omia vasten tuntuu hyvältä ja mä haluun niin...
”Kytät!” joku huutaa oven läpi.
Oona irtautuu musta ja vetää paitaansa kohdilleen. Mä nousen ylös ja vilkasen ikkunasta ulos. Ikkuna avautuu suoraan kadulle ja on se helvetti totta, et talon eteen on pysähtyny maija. Kaljasta hieman kohmeisissa aivoissani kulkee nopeesti ajatusketju poliiseista mutsiin ja faijaan ja siihen viimeiseen päästessäni mä alan toimii täysin vaistonvaraisesti. Mä nappaan mun repun lattialta ja ryntään ovelle heilauttaen samalla repun selkään. Mä kuulen takaani rikkoutuvan lasin rämähdyksen, mut en käänny kattomaan, mistä on kyse. Mä juoksen portaat alakertaan; takki ja kengät löytyy helposti portaiden alapäästä. Eteisessä tuntuu olevan täys paniikki päällä, joten mä annan katseen kiertää olohuoneessa toista pakotietä etsiäkseni. Lopulta mä huomaan tuijottavani ovee, joka johtaa jonkinlaiselle terassille. Mä harpon ripeesti sen luo, käännän kahvasta oven auki, astun ulos ja väännän oven hiljaa kii. Mä vilkasen vielä sisään terassin oven ikkunasta ja tajuun tuijottavani suoraan Miken silmiin. Puoleks sekunniks se saa mut pysähtymään, mut sit mä käännyn automaattisesti ympäri, otan muutaman askeleen kaikessa rauhassa niin äänettömästi kuin pystyn; sit mä lähden juoksemaan niin lujaa kuin kykenen.
Mä juoksen siihen suuntaan, mistä mä arvelen meiän tulleen. Maisemat ei näytä tutuilta, mut mä luotan siihen, etten onnistu millään eksymään näin lähellä tuttuja mestoja. Muutaman aution kadun juostuani ja parista kulmasta käännyttyäni nään dösärin. Siinä lukee tutut dösän numerot ja kun mun kännykän reittiopas lupaa dösän muutaman minuutin kuluttua, mä alan pikku hiljaa tasata hengitystä ja ottaa vähän rauhallisemmin. Kyl mä sen pari minuuttii kuitenkin kattelen ympärilleni ja odotan koko ajan, et nurkan takaa ilmestyy muita pakenevia nuoria tai poliisiauto, mut ketään ei näy ennen kuin dösän hurina alkaa kuuluu ja valot valaisee katuu.
...
(Kirjoittajalta kiitokset Joonakselle musakeskustelun inspiraatiosta :) )
(Kirjoittajalta kiitokset Joonakselle musakeskustelun inspiraatiosta :) )
