RAMI
”Rami, nyt liikkavaatteet päälle ja saliin. Ei jaksais jauhaa tuosta asenneongelmasta joka viikko”, liikkamaikka käskyttää. Se ei ole mieheksi kovinkaan pitkä, mut sitäkin leveämpi kaappi. Jos se seisois ostarin räkälän ovella pokena, kukaan ei tulis sille urputtaa. Siks mäkin sanon vain pääni sisällä ”vittu kun ei kiinnosta pätkääkään”, vaihdan ne vaatteet ja lampsin porukoiden perässä saliin.
”Ottakaa mailat, pallot, parin kanssa syöttelyä, vetoja verkkoon ja pujottelurataa”, liikkamaikka antaa ohjeet ja olettaa kaikkien osaavan noudattaa niitä helposti. Mä haen laiskasti itselleni mailan, kävelen pari kertaa pujotteluradan läpi ja jään nojailemaan puolapuille ja selaamaan kännykkää. Lämmittely tehty.
”Tytöt, ottakaa tästä mailat ja pallot, mennään sitten toiselle puolelle salia”, kuulen tyttöjen liikkamaikan huutavan ja huomaan hälinästä, et saliin on tosiaan tullu enemmän porukkaa. Nostan katseeni kännykästä ja seuraan tyttöjen toimintaa. Kiltisti ne hakee mailat ja siirtyy kumarassa pehmeän väliverhon ali toiselle puolelle pelailemaan. Mä huomaan joukosta Oonan, joka näyttää sporttiselta eikä lainkaan hullummalta topissa ja lyhyissä shortseissaan, jotka paljastaa sen hyvät sääret ja myötäilee sen tiukkaa persettä. Se huomaa kans mut ja hymyilee pikaisesti kunnes lähtee alittamaan verhoa. Mut mä huomaan myös löysiin verkkareihin ja t-paitaan pukeutuneen Siljan, jonka kanssa mun katse kohtaa sekunnin verran, kunnes se kääntää määrätietoisesti katseensa pois ja katoaa verhon taakse.
Vittu, mä kiroan ehkä kuudettasataa kertaa. Mitä vittua mä olen ollu niin tyhmä? Silja nauraa varmaan kippurassa mulle, juoruilee frendeilleen, mitä me ollaan kirjoteltu. Ihme, etten mä ole vielä kuullu mitään juttuja mistään. Mä olen viikon miettiny, mitä mä oikein teen ja yrittäny vältellä sitä. Pitäiskö antaa asian olla ja kiistää sitten koko juttu, jos jotain juorua alkaa liikkua? Pitäiskö uhkailla Silja pitämään turpansa kiinni? Vai pitäiskö mun mennä sille vakuuttelee, et se kaikki oli valhetta, ettei mikään ollu totta, et mä koko ajan tiesin, kuka se oli ja pilailin sen kustannuksella? Ehkä se uskois, ehkä ei. Vittu.
”Ja Rami vois sitten kanssa tulla peliin eikä pitää niitä puolapuita pystyssä. Ja kännykän näpytteli ei sitte oo mikään liikuntalaji muuta kuin ehkä nörttien koulussa”, liikkamaikka jyrähtää toiselta puolelta salia.
”Täs on parempaaki tekemistä, ku lyödä jotain palloo”, mä mutisen kohtuullisen kovaan ääneen ja tungen kännykkää taskuuni.
”Tässä olisi itse kullakin parempaa tekemistä kuin vääntää itsestään selvyyksistä uhmaikäisten kanssa”, liikkamaikka pistää vastaan ja alkaa jakaa joukkueita.
”Eiks uhmaikäiset oo jotain kaks?” Ode virnuilee. Mä pukkaan sitä kylkeen sen verta kovaa, et sille tulee tuskanen ilme ja se pistää kädet kyljelleen. Maikka vilkasee sitä, mut se mutisee, ettei mitään hätää ole.
Pelit alkaa. Lusmuilen vaihdossa niin paljon kuin pystyn ja kentällä kevyesti lönköttelen maikan kommenteista huolimatta. Kyllä mä yritän ottaa palloa haltuuni ja pistää maaleja, mut miks vitussa mä menisin satanen lasissa niinku osa porukkaa jonkun koululiikan takia? Mä tykkäsin pienenä liikasta, seurasin Ripan perässä koriskentälle ja viihdyin siellä koko ala-asteen ajan. Mä olin ehkä Ripaakin parempi, mut faija ei koskaan huomannu sitä. Se aina vaan hehkutti Ripan keskinkertaisia taitoja taivaisiin ja petty, kun sille selvis totuus. Vuosi sitten mä lopetin; faija ei varmaan edes huomannu. Eikä mua huvita tääkään paska.
”Hartsa, kaksvuotiaski ois osunu maaliin tolta etäisyydeltä!” Jesse huutelee kentän laidalta, kun mokaan yhen avopaikan. Se ei jatka huutoo maikan mulkaistua sitä, mut sen ja Oden nauru ei lopu niin vähällä.
Mä lisään vähän vauhtia liikkeisiini ja saankin tehtyä seuraavasta paikasta maalin. Ode siirtyy vaihdosta kentälle ja huikkaa mun viereen tullessaan:
”Hei, ton tekemiseen ois pitäny sentään olla ainaki viis!”
Mä mulkasen sen typerää, virnuilevaa naamaa ja alan saada pelivaihteen päälle. Lähden haastamaan pallossa kuin pallossa ja aika usein saankin ne, tosin yhtä usein myös menetän. Armoa ei tunneta kentällä ja puolapuut ryskyy. Mua hengästyttää se ravaaminen, mut jatkan vaan verenmaku suussa. Mä niin näytän niille.
”Rami, tuu vaihtoon sieltä!” maikka huutaa kentän laidalta, mut mä vaan painan pallon perään Oden kanssa. Ode kaivaa palloa kulmauksesta, koukkii ja koukkii, muttei saa sitä mukaansa. Mä tungen sen ohi koukkimaan sitä palloa itelleni, mut teen sen sen verran voimalla, et tyrkkäsen vahingossa Odea leukaan mailan päällä. Oden maila tipahtaa hetkessä sen käsistä, jotka nousee sen leualle ja kiroilu alkaa samantien.
”Älä saatana huido sillä mailalla!” Ode huutaa ja pitelee leukaansa. Maikka viheltää pelin poikki ja ryntää katsomaan vahingot. ”Se löi mua tahallaan!” Ode alkaa vinkua.
”Ja vitut! Mä mitään tahallaan sua lyöny, se oli vahinko!” Mua vituttaa sen pentumainen valitus. Sen leuka näyttää hitusen punaiselta, ehkä siihen mustelma tulee, mut se jää helvetti henkiin.
”Rami Hartikainen, pukkariin! Ja pysyki siellä, tuun keskustelee tunnin jälkeen!” maikka komentaa terävästi, enkä mä voi muuta kuin uskoa. Mailan mä heitän ovensuun mailakoriin ja lähden ovet paukkuen ulos salista.
Ehdin just ja just vaihtaa vaatteet, kun muu porukka rynnii sisään. Odekin, joka pitelee kylmäpussia leuallaan. Sillä on silmissä pahoinpidellyn koiranpennun ilme, kun se mulkoilee mua, muttei sano mitään. Muut vaihtaa vaatteensa ja lähtee, mut mä istun kännykällä pelaten nurkassa. Just ku totean, et pitäis varmaan vaan mennä, ovi kolahtaa ja liikkamaikka tulee.
”Rami, mitä toi oikein oli?”
”Pelasin sählyä.”
”Jätäpä näsäviisastelu muualle. Sä oot kentällä kun vetelä spagetti, sit sua vähän ärsytetään, niin sä alat riehua. Käyttäytyisit niin kuin viistoistavuotias”, maikka jyrisee naulakkoon nojaten. Se näyttää virkaintoiselta pokelta entistä enemmän.
”Se oli vahinko. Mä en vittu lyöny sitä tahallaan.” Tää keskustelu sais olla tässä ihan just.
”Voi olla ja Otto nyt vinkuu pienestäkin, kun sille päälle sattuu, mutta oikeesti. Käytä sitä päätäs, kun sulla sellanen on”, maikka jatkaa ja nojaa entistä enemmän eteenpäin. ”Nyt se asenne kohdilleen, pelaat kunnolla etkä murjo muita. Ottaa pannuun katella tollasta menoa, kun sä pystyisit olemaan hyvä, jos vaan haluisit.”
”Selvä. Oliko muuta?”
”Ei. Seuraavalle tunnille oikealla asenteella.” Viimeinen jyrähtää kuin jumalan sana ja sit maikka kääntyy kannoillaan ja marssii ovesta ulos. Mä heitän repun selkääni ja lähden lampsimaan ovelle. Käytävässä mä melkein törmään Iidaan ja Sanniin, jotka menee just jätkienpukkarin ohi ja huutelee taaksensa menevänsä jo.
”Joo, joo, menkää vaan”, mä kuulen Siljan äänen muijienpukkarista. Iida ja Sanni katoaa pukkarikäytävän ovesta muualle kouluun ja mä jään tyhjään käytävään. Mä kuulostelen hetken, mut muijienpukkarista ei kuulu ääniä. Ehkä Silja on jääny sinne yksin. Ehkä mulla ois nyt mahdollisuus sanoa sillä sanottavani ja unohtaa koko juttu.
Mä jään käytävän ovensuuhun seisoskelemaan ja plärään kännykällä uutisia. Ehdin just kattoo otsikoita teollisuuden lakoista, kun muijienpukkarin ovi avautuu ja Silja astuu käytävään. Yritän kuulostella, mutten vieläkään kuule mitään muuta ääntä; se oli pakosti yksin. Mä pidän katseen edelleen kännykässä, vaikken enää tajua näkeväni näytön tekstejä, ja pidän huolen, et blokkaan reitin ovelle. Mä kuulen Siljan lähestyvän ja näen sen sivusilmällä. Se yrittää mennä ohi mitään puhumatta, muttei onnistu pääsemään ovelle.
”Hei, voit sä väistää?” Silja sanoo hiljaisella, vähän ärtyneellä äänellä.
”En”, mä vastaan enkä hetkeen tiedä, miten jatkaa. Sano ny jotain, urpo. ”Mä en sit haluu, et sä puhut musta”, mä lopulta sanon. Ajateltu uhkaavuus ei pääse ääneen asti.
”Puhua susta? Kenelle muka?” Silja on aidon hämmästyny. Mä hämmennyn siitä.
”En mä tiiä kenelle sä juoruilet, mut mä en haluu, et sä puhut kellekään niistä viesteistä”, mä saan lopulta sanottua.
”Kuule, mua ei kiinnosta pätkääkään puhua kellekään susta tai sun valheellisista viesteistä. Miks mua kiinnostais mikään, mikä liittyy tollaseen huijariin?” Silja kuulostaa jo selvästi kiukkuiselta eikä puhu enää lainkaan niin hiljaa kuin mä yleensä kuulen sen puhuvan.
”Mä mikään huijari ole”, mä mutisen yllätettynä. Keskustelu ei mene yhtään niin kuin mä kuvittelin. Mulle ei tullu mieleenkään, et Silja vois olla kiukkuinen. Mä ajattelin, et se hiljaa myötäilee mua ja luikkii paikalta. Ei et mun sanottaisiin valehtelevan.
”Mä en tiiä, mitä sä oikein kuvittelit saavuttavasi niillä valheillasi tai miksi sä mulle oikein kirjoittelit, mutta se meni jo, joten turha sitä on muistella. Voit olla varma, etten mä ala levitellä mitään juttuja, mua ei vois vähempää kiinnostaa. Mä meen nyt”, Silja pauhaa kiukkuisena ja työntyy mun ohi ovesta ulos. Mä jään yksin käytävään, enkä osaa sanoa mitään. Mun pitäis olla tyytyväinen, et asia on hoidettu, mutten mä tunne tyytyväisyyttä. Mä mietin vaan mielessäni, mitä oikein on tapahtunu. Miten niin mä oikein oon valehdellu?
En mä pitkäksi aikaa jää siihen käytävään ihmettelemään, mut oon tyytyväinen, etten enää nää Siljaa aulassa, kun sinne pääsen. Sen sijaan Oona istuu siellä yksin penkillä ja katsahtaa muhun kuullessaan oven kolahtavan mun takana.
”Moi, säkin pääsit sieltä”, se sanoo. Se ei enää näplää kännykkäänsä, vaan katsoo mua odottavasti. Sen hiukset on selvästi kosteat ja naama punertaa liikkatunnin jäljiltä, vaikka se on selvästi yrittäny häivyttää tunnin jäljet kevyellä meikillä.
”Joo, päivän saarnat kuunneltu”, mä totean ja istun Oonan viereen. Lyhyesti mä kerron sählyottelusta ja Oden leuan kohtalosta.
”Mä näin sen. Enkä ois varmaan ees huomannu, jollei Ode ois kertonu asiasta isoon ääneen”, Oona naureskelee. ”Mitähän muuten Siljalle oli käyny?”
”Miks? Miten niin?” mä kysyn nopeasti. Liian nopeasti.
”Se meni tästä äsken vihaisena. Mä en muista nähneeni sitä koskaan ennen vihaisena. Se näyttää yleensä aina ihan samalta, eikä siihen kiinnitä juuri huomiota, mut nyt sitä selvästi suututti jokin”, Oona selittää huolettomasti, eikä sitä vaikuta erityisemmin kiinnostavan Silja tai sen vitutus, kunhan keksii jotain puheenaihetta.
”Emmä nähny sitä”, mä mutisen ja haluan vaihtaa puheenaihetta, mutten keksi mitään sanottavaa. On kiva istua siinä Oonan kanssa, kiva ettei se enää oo mulle vihainen.
”Oot sä mihin päin menossa?” mä lopulta kysyn.
”Kotiin varmaan, ei tässä muutakaan, illalla treenit”, se vastaa. Sillä ei kuitenkaan tunnu olevan kiire minnekään. Istuu siinä vaan tyynesti, kattelee välillä muhun päin ja välillä jalkoihinsa. Jos se on kotiin menossa, niin mitä se täällä vielä pyöri?
”Ootat sä jotakuta?”
”En, mä vaan jämähdin tähän ja sit sä tulit sieltä. Pitäis alkaa lähtee”, se toteaa, vetää nyt takkia kiinni, pistää pipoa päähän ja alkaa kerätä tavaroitaan. ”Tuutko samaa matkaa?” se heittää kuin ohimennen.
”Joo, okei”, mä yritän olla yhtä huoleton kuin Oonakin. Mutta Oonan sanat selvästi kuulosti kutsulta ja mä hymyilen sisälläni lähtiessäni kävelemään sen kanssa lumiseen pakkassäähän.
Kivet rahisevat jalkojen alla, kun me taivalletaan Oonan kaa jo pimeässä iltapäivässä, jota katulamppujen keltaiset valot aavemaisesti valaisee. Oona pitää puhetta yllä valittamalla tulevista kouluprojekteista ja kokeista, joita on sen mielestä liian paljon liian lyhyeen aikaan. Mä oon sille kovasti samaa mieltä, vaikken mä nyt oikeasti oo juuri mitään mieltä asiasta; ei kai niitä liikaa oo, jos kiinnostais ylipäätään niitä tehdä. Sitä paitsi on helppo nyökkäillä mukana Oonan jutuissa, kun en mä kovin tarkkaan kuuntele sitä. Mä kattelen sitä sen minkä sivusilmällä pystyn. Se on tyylikäs saappaissa, lyhyessä takissa ja tiukoissa farkuissa. Yhtä aikaa urheilullinen ja aika hot, tykkään.
Ei Oona muutenkaan hullumpi oo, ihan fiksu muija. Samassa porukassa me on hengattu koko yläaste ja on meillä pientä säpinää sen kanssa välillä ollu. Mut ei me varsinaisesti missään vaiheessa olla seurusteltu; Oonalla on ollu jotain juttuja muiden kanssa, mulla lähinnä säätöä siellä ja täällä. Mut viime viikkojen jutut Oonan kaa on tuntunu jotenkin uudelta, erilaiselta. Jotenkin sen olemassa ololla ja mielipiteillä on nyt enemmän merkitystä kuin ennen.
Mä tajuan, et koulujuttujen jälkeen Oona on siirtyny kertomaan jotain niiden jengin edellisestä matsista, jonka lopputulos on heikentäny niiden asemia sarjassa, ja millaisen palopuheen niiden valkku on pitäny tulevia harkkoja ja matseja silmällä pitäen. En mä niitäkään juttuja sen kiinnostuneempana kuuntele, mut annan sen puhua ja murahtelen väleihin muka kiinnostuneena. Sen puhetulvaa on ihan jees kuunnella, vaikkei puheen kaikki tieto jääkään päähän.
Nopeasti me ollaan meiän talon edessä, nopeammin kuin yleensä, tekee mieli väittää. Oona lopettelee vielä juttuaan kadunkulmassa ja mä nojailen postilaatikkoon sen vieressä ja katselen sen huulia, joilta jutun rippeet pakenee höyrynä kosteaan säähän.
”Mun pitäis varmaan jatkaa matkaa”, Oona lopulta toteaa, mut jää paikalleen ja pyyhkii tietä saappaankärjellään. Sit se nostaa katseensa ja katsoo mua silmiin. Mä vastaan sen katseeseen, vilkasen sen huulia ja kumarrun eteenpäin pussaamaan sitä. Se vastaa siihen pusuun ja hetki me ollaan siinä kosteassa kuumat huulet vastakkain. Sit se erkanee musta.
”Mun on pakko mennä”, Oona sanoo, muttei vieläkään lähde.
”Mitä sä teet huomisiltana?”
”En varmaan ihmeempiä. Kui?”
”Aattelin, et voitais nähä.”
”Okei, vaik jo koulun jälkeen.”
”Tota, mul on siinä... menoo, mut vaik kuuden jälkeen.”
”Okei, sovittu”, Oona vastaa, ottaa pari askelta takaperin keimailevasti hymyillen ja hyvästejä huiskuttaen.
”Nähään huomenna!” se huutelee muutaman metrin päästä, kääntyy ympäri ja lähtee jatkamaan matkaansa.
”Nähään!” mä huudan ja katselen hetken sen perään. Sitten mä lähden sisään..
Eteiseen asti leijailee ruuantuoksuja keittiöstä; mutsi on jo tullu töistä. Mä huikkaan sille nopeasti moit ja loikin portaat yläkertaan mun huoneeseen. Pistän itse kyhäämäni sekalaisen kokoelmalevyn soimaan sterkoista, nappaan skitan ja löhähdän sängylle. En mä suurinta osaa niistä biiseistä osaa soittaa, mut skitta sylissä elää vahvemmin niitä biisejä. Jotkut laulaa biiseissä mukana vain osan kertosäettä, toiset soittaa sointuja sieltä täältä. Läksyjä pitäis tehä, muttei pätkääkään huvita. Kyllä mä ne asiat nyt riittävän hyvin osaan muutenkin. Tuntuu paremmalta ajatukselta vaan tappaa aikaa musan kanssa ja miettiä Oonan huulia mun omilla. Ihan kuin mä pystyisin vieläkin tuntemaan sen kosketuksen. Tai nähdä mielessäni sen keimailevan ilmeen. En mä vaan kuvittele, jokin on muuttumassa meiän välillä.
Blackbird singing in the dead of night..., sterkoista kajahtaa keskelle mun huonetta. Mustarastas. Auringonseuraaja. Silja. Ei helvetti. Mun pitää vaan unohtaa se. Unohtaa koko juttu. Silja on sanonu, ettei se oo levittelemässä mitään juttuja kellekään. Ja mä uskon sen sanat. En mä tiedä miks, enhän mä edes tunne sitä, mut jotenkin mä vaan tiedän. Joten miks mä en vaan voi unohtaa koko juttua?
Mua vaivaa se, et se sano mun valehdelleen. Mä en saa sen sanoja pois mielestäni. Luuliks se, et mä tiesin, kuka se on? Tiesin ja tein pilaa sen kustannuksella? Miten mä muka oisin sen voinu tietää? Ja jos mä en kerran tienny kuka se on, miks mä oisin kirjoitellu sille valheita? Ei se, et mä kirjoitin sille asioista, joista en yleisesti huutele, tee musta mitään valehtelijaa. Mä tajuan olevani loukkaantunu siitä asiasta. Ja yhtä aikaa mua vituttaa, et mä edes viitsin loukkaantua koko asiasta. Sehän on mulle ihan yhdentekevä koko muija, mitä mä sen mielipiteestä muka oon kiinnostunu?
Sitä paitsi mikä se itte oikein luulee olevansa? Joo, sen viestit oli ihan jees, mut todellisuudessa se ei juuri saa suutaan auki. Säälittävää. Mistä mä tiedän, et se on edes kirjoittanu ne viestit ite? Okei, en mä tiedä, kuka ne sitten muka ois kirjottanu, mut ei ne yhtään kuulostanu Siljalta. Ei se vaan oo hauska, pohtiva ja terävä jutuissaan todellisuudessa. Kai se fiksu on, mut en mä pysty näkee niitä saamiani viestejä sen sanomana. Joten yhtälailla se on ollu jotain ihan muuta kuin todellisuudessa. Jos se valehtelijaa etsii, niin katsokoon peilistä. Vittu koko muija. Mä nappaan lattialta sinne tippuneen pehmonallen ja heitän sen oveen. Se läsähtää siihen pehmeästi, kovan nenän päästäessä pienen muovisen kolahduksen. Se nalle on ainoana jääny lapsuudesta elelemään mun huoneeseen ja se kokee saman kohtalon aina silloin tällöin. Paul-nalle, vaarilta saatu.
Puhelin piipittää viestii ja mä juuri ja juuri yletyn nappaamaan sen. Jamal kyselee mukaan studiolle kuuntelee niiden bändin uutta matskua. Pistän takas, et ei kai tässä parempaakaan tekemistä oo, ja Jamal infoo tulevansa meiän kautta. Ok.
Potkasen itteni ylös sängyltä, pistän skitan takaisin nurkkaan ja lähden lompsimaan alakertaan. Kello näyttää jo viittä; ruoka on varmaan just valmista ja mä ehdin syödä ennen lähtöä. Keittiössä mä nappaan tarjoilupöydälle valmiiksi nostetuista lautasista pinon päällimmäisen ja kauhon sille kattilasta riisiä ja paistinpannulta jotain kastiketta päälle, kai siinä kanaa on, siinä kastikkeessa. Haen lasin maitoa ja asettaudun ruokailuhuoneen pöydän ääreen syömään.
”Rami, olisit kyllä voinut odottaa isää ja minua”, kuulen mutsin moittivan, mut lähinnä väsyneen äänen takaani keittiöstä.
”Sori, mä aattelin syödä nopee, kun meen sitten treenikämpille Jamalin kaa”, mä huikkaan suu puolillaan ruokaa. Tiedän, ettei mutsi pidä siitäkään, et puhun ruoka suussa, mut tuntuu kiireellisemmältä selittää hätäilyni kuin niellä ruoka alas.
Mutsi ei ehdi vastata, kun ulko-ovi kolahtaa ja askelista päätellen faija paukahtaa sisään. Mutsi menee sitä vastaan ja hetken mä saan syödä rauhassa uutisia lukien, mut pian ne tulee jo molemmat keittiöön ja rauha on mennyttä.
”Missäs Ripa on?” faija kyselee, kun huomaa mun istuvan yksin pöydän ääressä. Se ei jää oottelee mutsin vastausta, vaan menee kauhomaan ruokaa itselleen.
”Millan luona, tulee vasta treenien jälkeen”, mutsi vastaa. Faija istahtaa pöytään paikalleen mua vastapäätä ja alkaa syömään.
"Voisi sekin joskus kotona olla, tulisi ehkä järkiinsä niissä opiskelujutuissa”, faija jyrähtää ja jatkaa syömistä.
”Omahan on tulevaisuutensa”, mutsi kommentoi, mut faija ei selvästikään oo samaa mieltä.
”Ihan turha tehdä virheitä, kun ne voisi välttää, kun vähän kuuntelisi vanhempiaan”, faija möyhöö. ”Ripa ei tajua, että ei sellaisilla pilipalialoilla itseään elätä. Kauppa kannattaa aina.”
”On siinäkin välillä niitä lama-aikoja”, mutsi heittää väliin munkin ajatuksen.
”Tietenkin on. Mutta silloinkin lähinnä laiskat ja kyvyttömät kärsivät. Jos kunnon koulutuksen hankkii ja ahkera on, niin pärjää aina. Ripallekin olisi hyvä asema tiedossa. Jos minun isäni olisi aikoinaan auttanut tällä tavalla, niin kiitollinen olisin kyllä ollut. Mutta jos ei kelpaa, niin olkoon. Ei tarvitse tulla oman pojan jatkamaan bisneksiä. Kyllä sitä muita innokkaita löytyy.”
Faija pauhaa lähinnä itsekseen ja syö puheen väleissä. Mutsi yrittää muutaman kerran pitää broidin puolia, mut aika heikoks se taas jää.
”Rami, oletko jo päättänyt sen lukion?” mutsi kysyy yrittäen vaihtaa puheenaihetta.
”Emmä vielä”, mä mutisen. Mutsi näyttää siltä, et se haluais kysyy lisää, mut päättää sitten olla kysymättä. Faija ei näytä edes kuulleen mutsin kysymystä.
Mä yritän keskittyä uutisiini, mut enemmän mun mielessä pyörii faija. Se ei vilkaisekaan muhun, se ei oo pätkääkään kiinnostunu, mitä mä aion isona tehdä. Broidin valinnoista se jaksaa möyhötä, mua se ei ota mitenkään huomioon suunnitelmissaan. Rehellisesti sanottuna mua ei kiinnosta paskaakaan sen firma, en todellakaan haluais olla mikään sen seuraaja. Mut vois se ees kysyä, olla saatana edes viis minuuttia kiinnostunu. Mä voisin kadota savuna ilmaan, eikä faija edes tajuais.
Ovikello soi. Sen on pakko olla Jamal, mut mutsi ehtii nousta ylös ennen mua, joten mä jään vielä syömään viimeisetkin haarukalliset. Eteisestä kantautuukin hetken kuluttua Jamalin asiallinen ja hyväntuulinen tervehdys, kun mutsi päästää sen sisään ja pyytää oottamaan hetken. Heitän loput ruuat suuhuni ja nousen pöydästä; mä haluan päästä nopeasti pois täältä.
”Jamal, mä tuun just, käyn vaan yläkerras!” mä huikkaan ja juoksen portaat ylös. Huoneessani mä heitän nopeasti pari tavaraa reppuun, repun olalle ja lähden alakertaan.
”Terve Jamal, mitä äijä?” mä kuulen faijan ”rennon hauska bisnesmies” –äänen eteisestä. ”Uusii biisei vai? Kyllä tuo ahkera työnteko vielä kannattaa. Ja hei muista Hartikainen Oy; aina valmiina sponssaamaan uusia, lupaavia kykyjä. Mihis olet peruskoulun jälkeen menossa? Ei hullumpi valinta. Vahvat ei epäröi, muista se Jamal.” Tulen alakertaan juuri parahiksi näkemään faijan väläyttävän parhaan bisneshymynsä tutun sormen heilautuksen säestämänä Jamalille ennen kuin kääntyy kannoillaan olkkariin.
Mä vedän kengät jalkaan sekunnissa ja takkia niskaan ja rynnin ulos Jamalin tehdessä täyden työn päästäkseen mun perässä ulos. Mä tiedän suunnan, joten on helppo lähteä painelemaan Jamalin tullessa perässä.
”Hei, ei meillä nyt ihan noin kiire oo!”, Jamal sanoo hieman hengästyneenä, kun saa mut vihdoin kiinni. Mä hidastan vähän vauhtia. Mua ei huvita alkaa keskustella mistään, joten jatkan vaan matkaa eteeni tuijottaen.
”Faijas on kyl hyvä tyyppi”, Jamal heittää hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Semmonen rento äijä, toisin kun mun faija.”
Mä jatkan vaan tuijotusta.
