SILJA
Jään tuijottamaan puhelintani. Taas. Pitäisi tehdä läksyjä, mutta en saa aikaiseksi. Miten nopeasti ihminen tottuu johonkin, niin että ilman sitä tuntuu oudolta? Eihän parissa viikossa voi saada mitään sellaisia tapoja, jotka muuttaisi ihmistä peruuttamattomasti. Eihän? Eikö aina voi palata entiseen, kuin mitään ei olisi tapahtunut?
Mustarastaasta ei ole kuulunut viikkoon. Ei tietenkään, pääni sanoo. En haluaisikaan saada yhtään viestiä Hartsalta. Viikon verran olen vältellyt sitä tavallista enemmän koulussa, mulla ei ole mitään haluja päätyä vaihtamaan yhtäkään sanaa sen kanssa. Se on oikeastaan onnistunut aika helposti. Ehkä loppukevätkin onnistuu. Vain neljä kuukautta enää.
Se on valehteleva paskiainen. Okei, ei se varmaan tiennyt juttelevansa mun kanssa yhtään sen enempää kuin mäkään sen, mutta silti tunnen itseni huijatuksi kuin mulle olisi valehdeltu. Se on itsekeskeinen, kiusaava idiootti koulussa, tuntuu valheelta, että sai mukavia, kannustavia, jopa ymmärtäviä viestejä siltä. Ei se ole sellainen. Jos on, miksi se käyttäytyy koulussa niin paskamaisesti?
Nolottaa. Kun kuuntelen niitä biisejä, joista olen sen kanssa puhunut, hävettää, että olen kirjoitellut sille ajatuksistani. Kertonut sille elämäni haavoista, paljastanut itsestäni enemmän kuin muille. En mä nyt mitään ihmeempiä ole sille edes kertonut, mutta en mä niistä asioista yleensä ole muille puhunut. Tai ei mua eniten nolota asiat, joista olen kirjoittanut, vaan se, että niin helposti avasin ajatuksiani ihmiselle, jota en tunne. Nyt se tietää musta enemmän kuin ikinä haluaisin ja mä pelkään, milloin se käyttää sitä mua vastaan.
Silti tuijotan puhelinta ja odotan viestejä. Haluaisin jutella Mustarastaan kanssa. Kuunnella musiikkia sen kanssa, käydä levottomia keskusteluja. Jos olen aiemmin miettinyt, onko se mielikuvitusystävä, niin nyt olen siitä varma. Ja samalla alkaa tuntua, että se oli sitä koko ajan. Vaikka se taitaa olla kyllä toiveajattelua.
”Mikä siinä puhelimessa on, kun sä kattelet sitä jatkuvasti?” äiti tokaisee pöydän toiselta puolelta ja jatkaa lehden lukemista. ”Yritätkö sä saada sen ajatuksen voimalla soimaan?”
”No en!” tiuskaisen ja siirrän nopeasti katseeni kirjoihini ja muka uppoudun niihin täysin. En kuitenkaan ymmärrä ruotsin kielioppitehtävästä mitään. Ehkä pitäisi puhua äidille Mustarastaasta. Haluan puhua siitä jollekin. Ehkä asia sitten pyörisi vähemmän päässä. Iida ja Sanni on ystäviä, mutta en mä niille voi kertoa. Se tuntuu liian nololta. Äiti ei tunne Hartsaa, ehkä tietää sen, muttei sen enempää. Ehkä sille voi puhua.
”Äiti”, aloitan. Se ynähtää vähän, muttei nosta katsettaan lehdestä. ”Mä haluisin...”
Lause jää kesken, kun äidin puhelin piipittää ja se nappaa sen salamana käteensä. Hetken se naputtelee viestiä auki, lukee sen ja leveä tyttömäinen hymy nousee sen kasvoille. Se yrittää häivyttää sitä pois, muttei ole lähelläkään onnistua.
”Mitä nyt?” kysyn.
”Ei mitään”, se sanoo äänellä, joka melkein käskee kysymään asiasta uudelleen. Hyvä on.
”Ei mitään? Miksi sä sitten hymyilet noin?”
”No okei. Se oli yks Mikko”, äiti melkein kikattelee. Siitä tulee lähinnä mieleen ärsyttävien teinileffojen blondit, enkä muista nähneeni äitiäni tällaisena.
”Mikko?” On ärsyttävää lypsää tietoa aikuiselta ihmiseltä. Ihan niin kuin mä olisin tässä äiti ja se taas teini-ikäinen tytär eikä toisinpäin.
”Mä tapasin sen silloin Kirsin ja mun teatterireissulla, silloin jotain viikko sitten. Se on... ihana. Mä menen sen kanssa perjantaina ulos”, äiti jatkaa haaveileva ilme kasvoillaan. Sen on vaikea olla hymyilemättä ja vasta nyt tajuan, että se on ollut tavallista paremmalla päällä edellisen viikon. En vaan ole paljoa sitä nähnyt tai ehtinyt sitä juuri miettiä.
”Milloin sä ajattelit mulle kertoa siitä?”
”No nythän mä kerroin. Ihan vasta sovittiin”, äiti vastaa, jatkaa kännykän näpyttelyä, eikä huomaa tiputtavansa lehtensä maahan. Yhtä aikaa äiti on ärsyttävä sählä ja ihanan pihalla. Se sähläävyys ei ole mikään uusi juttu, mutta muuten en muista nähneeni äitiä tällaisena. Niin ylitsepursuavan iloisena.
”Okei. No, missä se asuu? Mitä se tekee työkseen? Mitä se harrastaa?” päätän kysellä kunnolla. Äiti nostaa katseensä kännykästä ja näyttää hämmentyneeltä.
”Kai se jossain keskustassa asuu, ei tullut tarkemmin kysyttyä. Työ? Apua, en mä muista. Pyöräilystä se tais puhua jotain.”
”Sä siis et kuunnellut sitä, tuijotit vain.”
”Ei, kyllä mä juttelin sen kanssa pitkään, mutta ihan kaikki ei jäänyt mieleen ja siellä oli aika hälyisää ja...”, äiti aloittaa vakavana, mutta tajuaa lopettaa, kun alan nauraa. ”Sinä senkin...”, äiti hymyilee mulle ja palaa takaisin kännykkänsä pariin. Se kirjoittelee jotain hetken ja nousee sitten lähteäkseen.
”Mä soitan nopee Kirsille ennen kun otan iltapalaa. Ai niin, sulla oli jotain asiaa?”
”Ei, anna olla, soita vaan”, huiskautan huolettomasti kättä ja äiti lähtee makkariin juoruilemaan parhaan ystävänsä kanssa. Äiti ei ole nyt läsnä mun jutuille. Ehkä myöhemmin.
