Whatsappissa oppitunnilla

SILJA

                      Maailman parhaan leipomon logo on vihdoin saatu skannauskuntoon. Sanni on käyttänyt sen viimeistelyyn yhtä monta tuntia kuin mä ja Iida varsinaisen työn tekemiseen. Työ on enää viimeistelyä vaille valmis. Kaikki eivät tunnu olevan ihan yhtä pitkällä.
                      ”Pojat, nyt ootte käyttänyt neljä tuntia noihin, mitäs tossa nyt on, kaksi diaa ja viitisen lausetta”, open ääni kuuluu luokan perältä. ”Teillä on lopputyöhön aikaa ensi viikolla enää kaksi tuntia. Voi tulla vähän kiire.”
                      ”Hyvin ehtii”, kuulen Oton sanovan. ”Kato ollaan suunniteltu tää jo ihan valmiiksi, pitää vain saada tehtyä toteutus. Ei mee kauan.”
                      ”Selvä. Tiedätte aikataulun”, ope toteaa äänellä, joka paljastaa hänen tietävän, ettei työ tule valmiiksi ajoissa tai ainakaan se ei ole kummoinen.
                      ”Ope, voidaaks me skannata tää?” Iida huutelee opelle Sannin työ kädessään. Skanneri löytyy kuulemma vain kopiohuoneesta, joten ope lähtee Sannin kanssa tekemään skannausta. Iida ja mä jatketaan työtä.
                      ”Tää yritysmuotojuttu ei oo vielä ihan valmis”, Iida toteaa luettuaan dian huolella muutamaan kertaan. ”Miten tää vastuunjako nyt menikään? Me ei olla kirjotettu sitä.”
                      ”Joo, se varmaan unohtu. Mä en kyllä muista sitä tarkkaan. Mut oota mä otan kirjan.” Alan kaivaa oppikirjaa laukusta ja vilkaisen samalla kelloa kännykästä. Kellonajan unohdan nopeasti, sillä huomaan saaneeni viestin. Heitän kirjan Iidalle, nappaan kännykän esiin ja luen viestin.

                      Viesti on Mustarastaalta. Se on tullut jo alkutunnin aikana, mutta olen taas unohtanut puhelimen laukkuun. En juuri katsele puhelintani kesken tuntien. Ei mulle paljoa viestejä lähetelläkään, äiti joskus tai Iida tai Sanni. Vielä harvemmin niitä tulee kesken koulupäivän, kavereilta varsinkaan kun ovat samalla tunnilla. Tiedän kyllä, että monet lähettää viestiä tunnilla toiselle samassa luokassa, mutta en ymmärrä miksi. Jos mulla on asiaa samassa huoneessa olevalle, niin kai sitä voi ihan kävellä sanomaan sen joko heti tai hetken kuluttua. Nyt mä jään hetkeksi tuijottamaan sitä viestiä ja miettimään, pitääkö heti vastata. Ei tämä jatkuva viestittely ole mulle vieläkään ihan luontevaa.

                      Kun tuijotin ensimmäisen kerran keskelle koulupäivääni ilmestynyttä viestiä, en ollut varma, oliko numeron antaminen hyvä idea. Foorumilla me keskusteltiin yleensä iltaisin. Se oli kuin toinen maailma, kuin olisi mennyt fyysisesti johonkin toiseen maahan iltaisin. Mutta viesti kännykkään, keskelle tuntia, se tuntuu tunkeutuvan suoraan arkeen. Se tulee liian lähelle todellisuutta, ihan kuin Mustarastas kuuluisi tähän todellisuuteen. Ne viestit tuntuu vieläkin oudoilta. Ja kuitenkin katson hymyillen sitä viestiä ja haluan vastata.

                      Edelleen hymyillen pistän kännykän takaisin laukkuun ja käännyn Iidaan päin jatkamaan työtä. Iida on jo löytänyt oikean kohdan kirjasta ja kirjoittelee kuvausta dialle. En voi kuin todeta, että hyvältä näyttää.
                      ”Vittu tehkää ny tekin oma osuutenne!” Hartsan ääni kuuluu vihaisena luokan perältä. Sitäkin on vissiin alkanut pikkuhiljaa potuttaa, ettei niiden työ vaan millään etene. Tunnen voitonriemua asiasta, on se tunne sitten oikein tai ei. Oppisivatpa jotain, ehkä.
                      ”Mähän teen”, kuuluu Oton marmattava ääni.
                      ”Eteneekö se työ, pojat?” opettajan ääni toteaa luokan edestä. Se on tullut skannausreissulta ja pääsee heti ensimmäisenä hoitelemaan luokan perän lastentarhaa. Hartsa, Otto ja muut syyttelee kilvan toisiaan ja vakuuttelee oman osuuden olevan hallinnassa.
                      Sanni on tullut open perässä luokkaan ja yrittää etsiä tiedostoistaan sitä skannattua työtä.  Iidan kanssa ne ryhtyy pohtimaan tiedoston liittämistä meiän esitykseen. Olen jo kumartumassa samaan sakkiin asiaa miettimään, kun huomaan valon välähdyksen lattialla olevasta laukustani. Tuntuu, että tingin periaatteistani, kun käännyn jälleen laukkuani päin ja nostan kännykän ylös. En virallisesti ole sopinut itseni kanssa, ettei kännykkää käytetä tunnilla, sen käytölle ei vain ole aiemmin ollut juuri tarvetta. Mutta alitajuisesti pelkään, että jos annan tälle paholaiselle pikkusormen, kännykkä kasvaa käteeni kiinni niin kuin monille on jo käynyt. Ja silti, houkutus on liian suuri.

                      ”Silja, Silja! Ethän sä edes kuule mitään.”
                      Havahdun viestimaailmasta, pistän nolona kännykän pois ja palaan yritystyöhön. Tavallistakin ponnekkaammin kommentoin logon sijoittelua, yritysmuodon esittelyä ja muita viilauksia lopputunnin. Yritän oikein uppoutua työhön, jotten edes ajattelisi kännykkää ja siellä mahdollisesti odottavaa viestiä. Ja toivon, että Sanni ja Iidakin unohtaisi jutun. Kotimatkan verran ne antaa mun uskoa niin.
                      ”Kenen kanssa sä oikein viestittelit koulussa?”
                      Iida istuu meiän sohvan toisessa päässä kaakaomuki kädessään ja tipauttaa kysymyksen puolihuolimattomasti. Ilme Iidan kasvoilla kuitenkin viestittää, että aihe jätetään vasta, kun kaikki on kerrottu.
                     ”Kuin? En kenenkään”, yritän vältellä samalla, kun tökin lusikalla vaahtokarkkeja kuumaan ruskeaan kylpyyn. Lumeton talvikin tuntuu kunnolliselta, kun juo sisällä kaakaota villasukat jalassa. ’It’s just a state of mind’.
                      ”Niin varmaan”, Iida sanoo, eikä sen tietäväinen hymy ole hyytyäkseen.
                      ”Se on se Beethoven-tyyppi!” lattian tasosta kuuluu Sannin kiljahdus. Tähän asti se on pysynyt hiljaa piirustusvihkonsa ääressä. ”Se on pakko olla se!”
                     ”Mikä?!”
                      ”Beatles-tyyppi, Sanni, eikä mikään Beethoven”, Iida valistaa ystäväänsä.
                      ”Beethoven, just joo”, puuskahdan ja hörppään juuri sopivan kuumaa kaakaota. Yritän kovasti keskittyä sille virheelle nauramiseen, että kasvoille tunkeva puna ei tulisi esille. Mutta tunnen itseni punaiseksi kuin retiisi. Ja ilmeisesti myös näytän siltä, Iidan ilmeestä päätellen. Sanni sen sijaan keskittyy puhisemaan, että mistä sitä nyt kaikkia vanhoja bändejä voi toisistaan erottaa.
                      ”Hei oikeesti Sanni, et sä muista kuka on Beethoven?” Iida ei voi olla tarttumatta tähän aiheeseen ja mä pääsen hetkeksi irti kuulustelusta.
                      ”Sä et varmaan tarkoita niitä koiraleffoja?”
                      ”No en. Mitä muuta se voisi olla?”
                      ”Joku säveltäjä?”
                      ”Hyvä, kyllä sua voi sittenkin ysiluokkalaisena pitää”, Iida sanoo tyytyväisenä ja taputtaa lattialla istuvaa ystäväänsä hieman alentuvasti päälaelle.
                      Samalla tunnen puhelimen värisevän taskussa. Lasken kaakaokupin pöydälle ja kaivan vaivihkaa kännykän esille.

                

                      Sormet naputtelee viestiä, silmät tuijottaa vuoroin ruudulta Mustarastaan kommentteja, vuoroin Iidaa ja Sannia, jotka käy läpi Beatlesin ja Beethovenin keskeisiä eroja. Naurahdan hyväntuulisena ystävilleni. Uskon olevani turvassa ja keskityn hetkeksi puhelimeen. Virhe.
                      Äkkiä tunnen kännykän livahtavan pois sormistani. Hämmentyneenä nostan katseeni ylös ja tajuan sohvan toisessa päässä Iidan tutkivan viestiketjuani.
                      ”Anna se tänne!” komennan jotenkin hätääntyneenä ja yritän napata kännykkääni Iidalta. Kaverini nostaa puhelinta vain kauemmaksi ulottuviltani ja selailee ruutua taaksepäin.
                      ”Ei tää jätkä nyt mikään ihan nörtti oo”, Iida kommentoi kiusoittelevasti hymyillen. ”Onks toi kaljatölkki tossa profiilikuvassa?”
                      ”Anna se tänne!” komennan uudestaan kiukkuisemmin. Iida kääntää katseensa muhun ihmeissään ja ojentaa puhelimen nätisti takaisin.
                      ”Sori”, Iida sanoo silmät suurina. ”Ei sun suuttua tarvii.”
                      ”Sori. Se on vaan... henkilökohtaista.”
                      ”Eiku oikeesti, sori, totta kai. Mut siis sä viestittelit sen Beatles-pojan kaa tunneilla?”
                      ”No joo”, myönnän. Yhtä aikaa haluan puhua ja olla puhumatta.
                      ”Silja, olet virallisesti siirtynyt nykyaikaan!” Iida julistaa suureellisesti. ”Olet viimein tajunnut, että voit olla yhtä aikaa monessa eri paikassa. Fyysisesti täällä, henkisesti bittiavaruudessa. Sinäkin pystyt irtautumaan ruumiistasi!”
                      ”Just joo”, naureskelen ja palaan hörppimään jo kylmennyttä kaakaota.
                      ”Mut millainen tyyppi se on? Oot sä tavannut sitä?” Sanni palaa takaisin asian ytimeen.
                      ”Emmä tiiä”, vastaan rehellisesti. ”Siis en ole tavannut. Me vaan lähetellään viestejä vähän kaikesta. Eniten Beatlesistä, mut kaikesta muusta myös. Ja on se ihan hauska tyyppi. Tuntuu niin kuin me keskusteltaisiin jatkuvasti, vaikka lähetellään vain satunnaisesti viestejä.”
                      ”Kuulostaa vakavalta”, Iida sanoo hymyillen tietäväisesti.
                      ”Älä viitti”, tuhahdan, mutten saa hymyä pois huuliltani.
                      ”Kukahan se oikeesti on?” Sanni miettii, signeeraa tutuin koukeroin piirroksensa ja aloittaa uutta työtä. Välillä musta tuntuu, että kynä ja vihko ovat kasvaneet kiinni Sanniin. Runot on mulle tärkeitä, mutta Sanni ei varmaan edes eläisi ilman taidettaan.
                      ”Emmä tiiä”, joudun jälleen tunnustamaan. ”Mut kyllä se varmaan on ysiluokkalainen jätkä niin kuin väittää. Ei mulla ole syytä uskoa muuta.”
                      ”Lähetä sille viesti, et kuva olis kiva”, Iida ehdottaa.
                      ”No en lähetä. Tää on ihan hyvä näin. Sitä paitsi eihän se kuvakaan kerro ihmisestä paljoa.”
                      ”Et usko tohon itekään”, Iida naurahtaa. ”Kuitenkin haluisit nähdä, onks se komee.”
                      ”Mistä mä tiiän, et se lähettäis oikeesti kuvan itsestään?”
                      ”Totta”, Iida pohtii. ”No, sit sun pitää tavata se!”
                      ”Anna jo olla. Muuten, mites Moritz, ootko vielä yhteyksissä?”
                      ”Hei, ei vaihdeta puheenaihetta!” Iida kiljahtaa hämmentynyt puna poskillaan. ”Emmä nyt siitä oo mitään ihmeempiä kuullu. Kyllä mä sen postauksia seuraan siinä missä muidenkin, mut ei mitään se ihmeempää.”
                      ”Just, just”, kiusoittelen.
                      ”Mites Sanni?” Iida vaihtaa kohdetta. ”Kukas jätkä me sulle keksitään? Niin siis korostan, mä ja Moritz ollaan vaan ystäviä.”
                      Sanni piirtelee keskittyneesti vihkoonsa eikä vastaa. Ei tainnut edes kuulla meitä. Tyypillistä Sannia.
                      ”Mua on myös ihan turha yhdistää Beatles-poikaan muuta kuin nettikaverina”, sanon rikkoen hiljaisuuden.
                      ”Mun pitäisi varmaan alkaa lähteä”, Sanni toteaa äkisti. Iida vilkaisee kelloon ja muuttuu äkkiä kiireiseksi.
                      ”Joo, samat sanat. Unohdin, et treenit alkaa tänään puoli tuntia aiemmin.”
                      ”Onks jengi edelleen ulkonäkökeskeisiä bailaavia blondeja niin kuin sä syksyllä valitit?” kysyn. Syksyllä Iidan korisjengin porukasta osa vaihtui ja Iida ei tullut enää oikein toimeen porukan kanssa. Se kaipasi enemmän treenaamista ja vähemmän meikkivinkkejä.
                      ”Ei ne oo muuttunut”, Iida vastaa päätään puistaen ja tekee lähtöä.
                      Tyttöjen lähdön jälkeen totean, ettei äiti tule vielä moneen tuntiin. Olohuoneen nurkasta silmiin osuu pölykoira kavereineen ja totean, että voin ihan hyvin imuroida. Sen jälkeen pieni ruskea kirja kutsuu.