SILJA
”Sit Mira oli juonu liikaa, eikä se tajunnu, et se oli kotonaan. Oli ihan hulluu, kun me porukalla yritettiin vakuuttaa sille, et hei kyl me ollaan teillä, et älä nyt lähe mihinkään!”
Iidan nauru yrittää alleviivata, kuinka hulvattomasta jutusta oli kyse, mutta mä jaksan lähinnä hymähtää sille hauskuudelle. Yhtä hauskaa on kuunnella pitkiä tarinoita Jessen hulluimmista juomakokeiluista (”kalja ei oo hyvää kokiksen seassa”) tai Onnin ja Kalen musasodasta (”siis mä ehdin jo pelätä, et ne hajottaa ne hienot sterkat sillä loputtomalla vaihtamisellaan; olihan osa niistä biiseistä huonoja, mut hei loputon vaihtaminen kesken biisin oli raivostuttavaa”). Ne oli varmasti väkevän hulvattomat bileet, mutta sen kaiken kuunteleminen maanantaiaamuna on vaan niin laimeeta. Silti yritän mieluummin keskittyä Iidan juttuihin kuin...
Rami istuu käytävän toisella puolella Oona niin kiinni, että voisi kuvitella, ettei niitä olisi edes mahdollista irrottaa toisistaan. Oonan sormet hiplaa Ramin rujojen haavojen reunoja hellän sivelevästi. Oona paijaa Ramia kuin haavoittunutta lemmikkiään. Ällöttävää.
”Maaritilla oli pinkkituubitoppi ja olkaimelliset mustat rintsikat, hei haloo!” suuri tyylitaituri vieressäni möyhöää. Yritän nähdä mielessäni tuon kauhistuttavan tyylimokan...
Rami keskittyy johonkin turhanpäiväiseen kännykällään ja nauttii Oonan huomiosta. Oona kertoo kaikille, joita kiinnostaa, että Rami oli tappelussa perjantaina, voi pientä raukkaa. Mutta hei, näkisittepä sen toisen, hihhihii. Kukaan ei kysele faktojen perään, totuus on toisarvoista.
”Miralla on kyllä parhaat bileet!” Iida julistaa.
”Ja ainoat, joissa sä oot ollut...”, mutisen.
”No joo, mut oli ne silti kovat”, Iida vastaa vain hieman loukkaantuneena. ”Ode yritti viritellä jotain Saran kaa, mut ei se oikein lämmennyt. Mut oisitpa nähnyt Jamalin ja Jannan. Nyt ne näyttää siltä, ettei niiden välillä oo yhtään mitään, mut perjantaina, uhhuu!”
”Just”, kommentoin ja yritän olla näkemättä Oonan käsivarsia Ramin ympärillä. Se pakottaa mut kääntämään katseeni sivuun ja suoraan Sannin luonnoslehtiöön.
”Mitä sä Sanni piirrät?” kysyn saadakseni muuta ajateltavaa.
”Suunnittelen sitä Talent-videota”, Sanni sanoo kuin ohimennen ja jatkaa piirtämistä.
”Sä siis aiot toteuttaa meiän ehdotuksen?” mä kysyn innoissani uudesta puheenaiheesta.
”Joo, kyl mä siihen päädyin.”
”Millainen se on? Piirrät sä käsin? Vai koneella? Kuvaat sä suoraan näyttöä, vai miten sä teet? Onks sulla musaa?” Äkkiä olen kovin kiinnostunut kaikesta videoon liittyvästä.
”Joo, jotain sellaista. Hei näätte sitten!”
”Iida, Sanni aikoo toteuttaa sen videon”, yritän jatkaa aiheesta toiselle puolelleni.
”Joo, mä oon kuullut”, Iida kuittaa aiheen nopeasti ja vaihtaa takaisin edelliseen. ”Kun Hartsa ei ollut paikalla, Toni kierteli Oonaa. Ihan selvästi, vaikkei Oona myöntänykään huomanneensa asiaa. Ei kai se mitään siinä kunnossa huomannukaan. Kuulitsä jo Hartsasta? Se oli perjantaina jossain tappelussa. Kukaan ei kai oikein tiedä kenen kanssa ja miksi, mut ei kai kenenkään tutun. Hartsalta melkein murtu nenä ja pari kylkiluuta kai murtuikin, mut ihan voittajana se siitä selvis. Mä kuulin huhuja, et niillä ois menny jo poikki Oonan kanssa ennen sitä, mut ei toi nyt ihan siltä näytä.”
Aivan sama mulle! mun tekee mieli huutaa.
”Ai jaa”, tyydyn tuhahtamaan.
”Silja, miks sä oot niin huonolla tuulella?” Iida kysyy ja on varmaan sekä ärsyyntynyt mun kiinnostumattomuudesta että kiinnostunut mun ärsyyntyneisyydestä.
”Emmä tiiä”, päästän suustani, koska ’emmä oo huonolla tuulella’ olisi kuulostanut liikaa valheelta.
”Piristy nyt, hyvä maanantai edessä!” Iida kannustaa ja jatkaa bileiden ruotimista.
Päivä tuntuu loputtoman pitkältä. Tunnista toiseen oppitunteja, joihin en jaksa keskittyä, Iidan juttuja, joita en jaksaisi enää kuunnella, elämää, jossa olen näkymätön.
Olen tottunut olemaan huomaamaton. Olen koko ikäni ollut tavallisen harmaa, kadonnut massaan kuin neula heinäsuopaan. Ei ole mitään, mistä jäisin ihmisten mieleen. Olen tottunut siihen, etten ole kiinnostava tyyppi.
Mutta näkymättömyys sattuu. Näkymätön on turha, ulkopuolinen. Tänään mun ei kuitenkaan pitäisi olla ulkopuolinen. Mulla oli rooli Ramin perjantaissa, osa päivän tarinassa. Ja silti kuuntelen pitkin päivää totuuksia, arveluita, valheita, juoruja Ramin perjantaista kuin ulkopuolinen, vaikka tiedän totuudesta paljon enemmän kuin niiden kertojat. En mä haluaisi alkaa juoruilemaan Ramin asioita muille, en vaan haluaisi tuntea itseäni niin olemattomaksi.
Pahinta on varmaan se, ettei Ramista ole kuulunut mitään. Sen ainoa vastaus oli vain olematon sähkökipinä bittiavaruudesta. Nyt se vastaus alleviivaa mitättömyyttäni. Koko aamupäivän tuijotan kelloa, lasken minuutteja koulupäivän loppuun. Pohdin, pitäisikö vain lintsata. Ehkä kukaan ei edes tajuaisi poissaoloani.
Mutta yhtä vahvana mun sisällä kamppailee halu tulla näkyväksi. Se ei piipitä pienenä ja loukkaantuneena kuten yleensä, vaan se huutaa halua olla olemassa. Se yrittää saada mut huutamaan ääneen, mutta en mä sentään hullu halua olla. Tyydyn kuuntelemaan hiljaa muita varmana siitä, että muutos on tulossa. Sen on pakko.
Kävelen viimeiseltä tunnilta lokeroille. Iidalla ja Oonalla oli treeneihin hirmuinen kiire ja ne ruinasi päästä tunnilta vähän aiemmin. Ei niillä ennen ole niin kiire ollut. Sanni jäi ruotsin tukiopetukseen. Käytävillä on hiljaista, vaikka kello on vasta häthätää viisi yli kolme. Tungen turhat kirjat lokeroon ja otan takin esiin. Kevät näkyy jo valona ja aurinkoisina päivinä, muttei vielä suo juuri lämpöään. Takki päällä loksautan lokeron kiinni ja heilautan repun selkääni. Käännyn lähteäkseni ja tajuan tuijottavani julistetta lasiovessa.
Talent. Tuttu juliste, mutta voisin vaikka vannoa, ettei se aiemmin ole ollut siinä ovessa. Se tuntuu sanovan mulle enemmän kuin aiemmin. Ja mä uskon sitä. Käännyn ympäri ja melkein juoksen oppilaskunnan ilmoitustaululle. Nappaan ilmoitustaulun kulmaan kiinnitetystä muovitaskusta ilmoittautumislomakkeen ja kaivan repusta kynän. Seinää vasten alan täyttää lomaketta. Se on tehtävä nyt, en voi ottaa riskiä, että pelko saa pakotettua mut toisiin ajatuksiin.
”Millainen esitys?” lomake kysyy. Kirjoitan viivalle ”soitan pianolla jonkin kappaleen”, kunnes tajuan, etten halua soittaa pianoa. Mitä edes soittaisin? Osaanko enää edes? Varmaan joo, mutta piano tuntuu kaukaiselta, johonkin edelliseen elämään kuuluvalta. Kumitan kirjoittamani ja mietin. On oltava jotain muuta, jotain jolla tulla näkyväksi, värittää harmaata olemustani. Mun on uskallettava näyttää, kuka oikeasti olen.
Lopulta kirjoitan viivalle ”lausun oman runon”, taitan lapun ja kävelen opettajanhuoneen ovelle palauttamaan lappua.
