RAMI
Parissa päivässä voi tapahtua enemmän kuin parissa vuodessa. Perjantaista ja Miken lyönneistä on enemmän kuin ikuisuus. Yksikin lyönti voi muuttaa kaiken. Mä oon nähny niitä helvetin valistusvideoita koulussa varmaan puolentusinaa vajaan yheksänvuotisen koulumatkani varrella. Joo, joo, yhdelläkin lyönnillä voi onnistua tappamaan tai vammauttamaan toisen, vaikkei tarkoittas. Koko loppuelämä muuttuu niin lyöjällä kuin lyödyllä. Joo, joo, uskotaan. Tässä tapauksessa kolme lyöntiä vyörytti muutoksen liikkeelle. Mut ei samoin kuin niissä valistusvideoissa.
Silja käski seurata aurinkoa. Mä en vaan keksiny, mistä etsiä sitä.
Mutsi ei sanonu mitään Siljan mutsin kanssa käydyn juttelun jälkeen. Se istu vaan odotushuoneessa alistuneesti. Mut se keskustelu oli sentään ollu hyväntahtoinen. Päivystyksen terkkari taas ei ollu ymmärtäväistä sorttia. Kunnon nuori ei tule pahoinpidellyksi ulkona kännissä. Ja jos ei oo kunnon nuori, ei oo kunnon vanhempiakaan. Tätä kaikkea ei sanottu ääneen, mut viesti tuli selväksi; mä olen pohjasakkaa ja mutsi huono äiti. Samaa päästään puimaan lastensuojeluviranomaisten kanssa myöhemmin.
Silmäkulmasta sentään tuli asiallisennäköinen.
Kotiin vei pimeä ja hiljainen tie. Tie, jonka pään tiesi liian hyvin. Kellosta pystyi ennustamaan, et kotona ois vastassa pelkkää riemua; faijan ja frendien illan parhaat tunnit oli menossa. Pian ois edessä vain alamäkeä. Mä juoksisin varjoissa huoneeseeni, pistäisin musat täysille, ehkä varmuuden vuoksi tuolin estämään ovenkahvan kääntymistä ja yrittäisin selvitä. Mutsi menis puhumattomana makkariin. Seuraavana aamuna se huutais faijalle. Saatanan paska, jota lapsetki pakenee toisten nurkkiin. Ja faija huutais mulle. Perkeleen kakara, mitä helvettiä sä luulet saavuttavas juomalla ja tappelemalla, hankit vielä sossunkin kyttäämään meitä. Ja mä uskoisin selviäväni parhaiten olemalla hiljaa. Ehkä Ripakin tulis pitämään hiljaisuutta mun seuraksi. Sit pari päivää kaikki ois hiljaa omissa koloissaan. Ja sit kaikki ois unohtunu, mut mikään ei jäis taakse.
Siinä tulevaisuuden rankkasateessa me ajettiin vaitonaisina, lyötyinä kotiin. Tai niin mä luulin. Mä en tienny, et mutsi seuras jo aurinkoa.
