SILJA
”Silja, mikä sulla on? Avaa jo ovi. Sä et ole syönytkään mitään koko päivänä.”
Kuulen, olen kuullut aiemminkin, mutten jaksa vastata. Tuijotan kattoa, puupaneloinnin kuvioita, mutten oikeasti jaksa katsella niitä. Olo tuntuu yhtä aikaa tyhjältä ja raskaalta, hahmoton möykky painaa rintaa ja itkettää, mutten jaksa itkeä. Millään ei tunnu olevan mitään väliä. Mulla ei ole mitään väliä.
Iidan pääsiäistä edeltävään viikkoon ei mahtunut muuta kuin Moritz. ”Okei, lasketaan sit matikkaa. Onkohan Moritzilla Saksassa samanlaisia laskuja?” Ketä kiinnostaa? ”Mitähän Moritz sanois, jos sen pitäis syödä hernekeittoo?” Aivan sama! ”Moritz kattoo just samaa leffaa, jota mä katoin kaks kuukautta sitten, kelaa sitä!” Piti olla hyvä ystävä, kuunnella, kommentoida, olla iloinen toisen puolesta, vaikka teki mieli oksentaa joka kerta, kun se vain mainitsikin Moritzin. Olin ystävän kuori, joka piti sisällään kaikki pahat sanat ja loukkaavat teot. Ja ihme kyllä, Pandoran lipas pysyi kiinni koko viikon, muuttui vain sisältä raskaammaksi.
Jos vihasin kuunnella Iidan juttuja, niin vielä enemmän vihasin sitä, ettei se kertonut mulle kaikkea. Oona ja Janna sai kaikki Moritz-päivitykset nopeammin ja laajempina kuin mä, niille supatettiin salaisuuksia, ne suunnitteli kikatellen pääsiäisviikonloppua Iidan kanssa. Olin mukaystävä, olematon olemassa oleva.
Helvetin Iida, helvetin Moritz. Helvetin Oona. Helvetin Janna.
Sanni. Aina vain piirtävä Sanni. Omissa maailmoissaan vaeltava Sanni. Sanni, jota Elli tuli taas kiirastorstaina vastaan koululle. Elli, jolle Sanni hymyili ujon valloittavasti. Elli, joka ei suostunut enää olemaan hiljaa. Elli, joka on Sannin tyttöystävä. Ja kun totuus kerrottiin, Sanni yhä hymyili ujosti, mutta leveämmin, antoi kaiken rakkauden säteillä ympäristöön. Sanni, jonka onnea ei halua kadehtia ja silti sen ajatteleminen kasvattaa myökkyä.
Helvetin mutsi. Se on Roomassa Mikon kanssa. Äkkilähtö pääsiäisenä. Pakko mennä, kun kerran halvalla saa. Kun on lomaakin sopivasti. Eihän sua haittaa Silja. Eihän pääsiäisloma ole kuin pari päivää. Eikä meillä mitään pääsiäistraditioita muutenkaan ole, isäkin haluaa sut taas käymään. Tuodaan sitten hyvät tuliaiset. Vietä hyvä pääsiäinen. Saatanan helvetin Mikko.
Rami.
Rami, jota ajattelee välillä vain joka toinen minuutti, yleensä useammin.
Rami, jonka näkeminen saa perhoset lentelemään vatsassa ja olon onnellisen levottomaksi.
Rami, jonka viestit on auringonsäteitä harmauden keskelle.
Rami, joka ei tule paikalle, kun tarvitsen ystävää.
Rami, jonka pääsiäisloma kuluu tyttöystävä kainalossa. Enkä se koskaan ole mä. Mä en koskaan merkitsisi sille oikeasti mitään.
Rami, jonka nimen yritän hokemalla kuluttaa pois mielestäni.
Iida. Sanni. Äiti. Rami. Synkkyyden musta möykky vain kasvaa sisälläni, painaa päähän epätoivon ajatukset ja valuu kurkkua kuristavaksi oloksi, joka pakottaa hengityksen pinnalliseksi ja vaivalloiseksi. Kutittaa kitalaen kautta kyyneleitä silmistä. Kyyneleet valuu silmäkulmista alaspäin ja tipahtelee märkinä korviin. Aivan sama.
”What do I do when my love is away
(Does it worry you to be alone.)
How do I feel by the end of the day
(Are you sad because you’re on your own)
No I get by with a little help from my friends...”
Haista paska, Paul. Haista paska, John. Ystävyys ei ole todellista, kenenkään apuun ei pidä luottaa. Teidän jos keiden olisi pitänyt se tajuta. Haista paska, Ringo. Älä viitsi laulaa tuollaista roskaa. Ei. Ei. Ei. Ei sen näin pidä mennä. En halua inhota tätä. Tämänkin te kaikki minulta pilaatte.
Oksanreikä. Tumma, epäsymmetrinen, karhea sileässä laudassa. Tuijotan sitä, kuin siinä olisi jotain mielenkiintoista. Ei ole. Mä toivon, että sieltä kasvaisi oksa, johon tarttua. Viimeinen oksankorsi yksinäisyyden mereen hukkuvan pelastukseksi. Turha toivo. Aalto vyöryy musertavana ylitseni.
RAMI
”Et sitten eksy, enhän mä koskaan voi löytää sua täältä.”
”Emmä eksy.”
”Mitä jos mentäis yhdessä? Kyllä mä voin muuttaa mun suunnitelmia.”
”No et kyl tuu, kyl mä selviin.”
Metro vaappuu puolelta toiselle pimeissä tunneleissa, kirskuu välillä epäilyttävästi, mut paikallisten tyyneys saa luottamaan sen normaaliuteen. Edessä istuva, vain vähän mua vanhempi jätkä puhaltelee tyynesti purkkapalloja, chattailee kännykällä ja pyörittelee lautaa vasemman jalkansa alla. Joka pysäkillä sisään lappaa ainakin yks parikymppinen, joka avaa heti kirjan tai lehden istuuduttuaan ja paukauttaai sen kiinni vasta rynnätessään ovista ulos. Mun toisella puolella jotain viiskymppinen äijä virittelee skittaa ja saa välillä ilmoille ihan kohtalaisia saundeja. Oviaukon edessä turistiryhmä yrittää päästä yhteisymmärrykseen reitistä; sen verran mä siitä ruotsista tajuun, mut määränpää jää epäselväksi. Mä katsahdan välillä muka välinpitämättömästi valotaulua, joka kertoo seuraavan pysäkin nimen; en haluu paljastaa, että joudun kyttäämään asemia jäädäkseni pois oikealla. Mä haluun kuulua tähän maailmaan, tähän suurkaupungin menoon, jonka vapauttavaa ilmaa mä imen sisääni joka hengenvedolla.
Joo, en oo Stadissa. Ei maailman parasta pääsiäistä Oonan kaa. Oon Lontoossa. En Oonan kaa, oisinkin. Oon imperiumin sydämessä mutsin ja sen systerin kaa. Koko suunnitelma paljastettiin mulle keskiviikkona. ”En vitussa oo lähössä!” mä huusin. ”En tasan lähe!” Mikään selitys ei auttanu. Uhkasin kiinnittää itteni vaikka ketjulla patteriin, jos ois pakko. Mut mun ois pitäny tietää jo mutsin ekasta ilmeestä, et se veis mut mukanaan vaikka sen patterin kanssa, jos muu ei auttais. Faijan luota lähtö on tuonu voimia, joita mä en kykene vastustamaan. Jos mutsi jotain päättää, se tapahtuu. Se on vittumaisen ihailtavaa toimintaa.
Torstain kone Lontooseen oli täys. Mä istuin ikkunan vieres, olin pätkääkään innostumatta koko reissusta, tuijotin tiukasti eteeni napit korvissa ja kieltäydyin olemasta tekemisissä mutsin tai sen systerin kanssa. Ne oli riehakkaalla tuulella, teki äänekkäästi viime hetken suunnitelmia – British Museum vai vahakabinetti – ja lähinnä naureskeli mun mökötykselle. Mikä tietty ärsytti entistä enemmän ja sai mut kaivautumaan syvälle takkini alle.
Taksin ajellessa epäluonnollisesti tien vasentapuolta mä aloin hiljalleen tajuta olevani Lontoossa. Lontoossa, oikeesti! Hotellilla mä luovutin ja kaivoin jo jotain tietoakin kaupungista esiin. Mutsin myhäilyihin mä murahtelin myrkyllisesti.
Buckingham Palace, pelkkä kuvan näkeminen ois riittäny. Big Ben, okei, nyt mä voin sanoa nähneeni sen ihan livenä. Pari selfietä sen kanssa pistin frendeille. Jamalin kommentit isosta pystyssä seisovasta oli odotettuja, Jesse ei tainnu olla perillä, missä kaupungissa mä oon. London Tower toi mutsin mielestä historian ihanan lähelle nykyhetkeä, mut mä oisin voinu mieluusti jättää historian haamut rauhaan. Okei, ei se nyt ihan paska paikka ollu, mut paremminkin ajan ois voinu käyttää.
Sitten mutsi ja sen systeri alko suunnitella shoppailua ja British Museumia. Ei helvetti! Niin syvälle historiaan mä en vajoais. Loppupäivän hengaus hotellissa ois tuntunu ihan hölmöltä, joten joku pakopaikka piti löytää. Mä selailin oppaita ja nettisivuja ja tajusin yllättäen olevani idiootti. Lontoo + Beatles = täydellinen suunnitelma.
Baker Streetin asema, sen saan kuulutuksistakin selvän. Nappaan reppuni ja hyppään rennosti metrosta laiturille. Ei tarvii juuri miettiä, mihin suuntaan lähtee, kunhan antaa ihmisvirran viedä just siistin sokkeloisissa metrotunneleissa eteenpäin ja antaa liukuportaiden kuljettaa takaisin maanpinnalle.
Lontoo tuntuu vapaudelta. Metrotunneleissa tuoksuu eteenpäin kuljettava vapaus. Sateinen kevätilma pakottaa hengittämään vapautta keuhkot täyteen. Ihmisvilinä tempaa mukaan vapauteen. On vapauttavaa olla yhtä aikaa ei-kukaan ja kuka tahansa. Se on jotenkin kummallinen tunne. Ihan kuin pääsis irti jostain kahleista, jotka ennen on pitäny mua aloillaan. Faija. Siitä se johtuu. Faija on tuhansien kilometrien päässä, eikä edes puhelin piippaa sen viestejä. Mä oon vapaa siitä.
Vai onko se kaipuuta ulkomaille, suurkaupunkiin? Helsinki on kieltämättä tuppukylä maailman verkostoissa. Mä tajuun, etten mä oo koskaan oikein ajatellu, missä oon joskus parikymppisenä, mitä teen työkseni. Jotenkin mä oon tyytyny vain elämään sitä hetkeä, miettiny vain tulevaa viikonloppua. Ehkä sitä vois miettiä pidemmälle. Ehkä mä en jää vaan siihen, mikä tulee joka tapauksessa eteen. Ehkä mä meen pidemmälle.
Baker Streetillä mä katon pari kertaa molempiin suuntiin ja arvon, minnepäin lähteä. Lopulta mä uskon hahmottavani oikean suunnan ja toteen nopeasti numeroista päämääräni olevan kadun toisella puolella, joten päätän ylittää kadun. Naureskelen ehkä kymmenennen kerran suojatiehen maalatuille nuolille, jotka kertoo, kummasta suunnasta auto saattaa yllättää. Ja tietenkin kävelen melkein punaisen bussin eteen miettiessä, onko nuolet oikeesti tarkoitettu paikallisille vai vaan turistien avuksi.
Hetken kävelen katua, kunnes mua erään liikkeen ikkunasta tuijottaa tuttu nelikko Sgt Pepper -albumin asuissaan. Mä astun pieneen liikkeeseen, jossa mua tervehtii kymmenet Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon hahmot, myyjän ”Hi, how are you?”:n lisäksi. Neljän beatlen naamoja on kahvikupeissa, t-paidoissa, jääkaappimagneeteissa, sateenvarjoissa, tyynyissä, kelloissa, pehmoleluissa, ihan kaikessa mahdollisessa. Mä oon vähän pettyny siihen turistikrääsämäisyyteen, mut mitä mä oikein odotin? Mä puikkelehdin kapeilla tavaran kuorruttamilla käytävillä ja yritän olla vetämättä repulla mitään alas hyllyiltä. Minne mä katsonkin, John uhkuu maailmanrauhaa, Paul naurattaa tyttöjä, George on mystisen etäinen ja Ringo koominen.
Sellaisessa paikassa vois iskeä into hankkia pari repullista tavaraa mun ankeeseen ’parantolahuoneeseen’. Ehkä massin puute on lopulta pelastus älyttömyydeltä, mä mietin tunkiessani kaupan muovipussia reppuuni. Mä uskoin Siljaa ja ostin valkosia seiniäni peittämään yhden isomman julisteen beatleistä hyppäämässä ilmaan ja sen ympärille mä aion sommitella levyjenkansipostikortteja. Tai ehkä Silja saa aikaseks hienomman kokonaisuuden. Rubber Soul -mukin mä hankin vaaria ajatellen. Keltainen sukellusvene -tyyny oli yhtä aikaa niin älytön ja niin tavallinen, et mä päädyin hankkimaan sen Paul-nallen rinnalle.
Kaiken sen kaman keskellä repussa on pieni muistikirja. Sen kannessa John, Paul, George ja Ringo on puvut päällä, valmiina kuuntelemaan muijien hysteeristä kiljuntaa. Emmä voi lähtee sieltä liikkeestä ostamatta Siljalle jotain.
SILJA
En tiiä, nukunko vai olenko vain horrosmaisessa tilassa, kun repeytyvän puun ääni vetää mut rajusti todellisuuteen. Avaan silmät ja pomppaan pystyyn kuin vieteriukko ja tuijotan ovella olevaa epätodellista näkyä. Huoneeni ovi on auki, ovenkarmin säpäleitä makaa lattialla ja roikkuu oviaukossa ja kaiken sen keskellä säikähtäneennäköinen Irene tasapainottelee jalat käytävän puolella oven kahvaan nojaten sorkkarauta toisessa kädessä. Tuijotan vain suu auki sitä näkyä ja Irene toljottaa mua hämillään. Lopulta mun väsynyt, kaikkeen kyllästynyt kehoni antaa periksi ja mä räjähdän nauramaan sille hullunkurisuudelle. Hetken Irene tuijottaa mun reaktiota kummissaan ja sitten sekin nauraa.
Nauru on väsyttävää, kuin jokin ulkopuolinen pakottaisi nauramaan, ja silti se nostaa mielialaa. Nauru puhdistaa tunkkaisen huoneen ilmaa. Naurava Irene laskee sorkkaraudan varovasti lattialle, pudistaa puun kappaleita vaatteistaan ja istuutuu mun viereen.
”Harmittaa toi ovi”, Irene aloittaa virne vielä huulillaan. ”Muhun iski paniikki. Mä en saanut sun ovea auki ja kun mitään ääniäkään ei kuulunut, mulle iski paniikki, et kaikki ei ole hyvin.”
”Ei se lukossa ollut”, ihmettelen naurusta jo päässeenä ja katson väkivallan jälkiä ovella. ”Ei siinä edes ole lukkoa.”
”Niin mäkin luulin, mutta onkohan se mennyt jotenkin jumiin, sillä mä en ihan oikeasti saanut sitä auki”, Irene vakuuttelee enemmän itselleen kuin mulle. ”Mä en keksinyt muuta. Mä aattelin jo vaikka mitä kamalaa. Mun oli pakko tulla auttamaan sua. Mika ei koskaan antaisi anteeksi, jos sulle olisi käynyt jotain enkä mä olisi auttanut.”
”Tuskinpa.”
”Silja, sä olet tosi tärkeä isällesi”, Irene sanoo vakuuttavasti ja katsoo mua terävästi. ”Se puhuu susta jatkuvasti, suunnittelee menoja sen mukaan, pääsetkö sä tulemaan vai et.”
”Mä en usko tota”, sanon. Mä näen kaiken ihan toisinpäin.
”Mä olisin halunnut lähteä laskettelureissuille talven lomilla pohjoisemmaksi, mutta aina se on kaatunut siihen, että Mika odottaa sua tänne”, Irene kertoo jotenkin nolona. ”Älä nyt ymmärrä väärin, kyllä mäkin haluan sua nähdä ja lapset myös, mutta joskus olisi kiva päästä muualle.”
Katson Ireneä, joka nyppii hermostuneesti mun peittoa, enkä usko sen valehtelevan mulle, vaikken myöskään usko sen puhuvan totta.
”Miksei se sitten koskaan sano, että mulla olis väliä?” kysyn ajatuksen, joka päässäni on pitkään pyörinyt. ”Ja miksi se aina lähtee jonnekin, niin ku tänään Aapon ja Martan kanssa?”
”Mä luulen, ettei isäsi vaan oikein tiedä, miten olla sun kanssa”, Irene huokaisee. ”Hän on niin luonteva pikkulasten kanssa, mutta sä olet kasvanut jotenkin varkain sille, eikä hän oikein osaa suhtautua siihen.”
Tuijotan sormiani yksi kerrallaan ja mietin Irenen sanoja. Näen mielessäni isän Aapon ja Martan kanssa, näen sen innon millä se niiden kanssa leikkii, miten se on kuin lapsi itsekin. Oliko se joskus munkin kanssa sellainen? Vain hämärästi muistan ajan joskus ennen. Nyt on vain jäykkyys, jolla se mun seurassa tönöttää. Mutta ehkä Irene on oikeassa.
”Silja, mikä sulla on?” Irene kuljettaa keskustelua lopulta uusille poluille. ”En mä nyt ajatellut, että sä hengaisit koko päivän mun kanssa, mutta... et sä yleensä ole tällainen.”
Millainen? Surullinen? Kaikkeen kyllästynyt? Olematon? Pohjattoman yksinäinen? Ehkä mä olen juuri tällainen oikeasti. Ihminen, joka jää yksin. Joka ei kelpaa kenellekään. Kyyneleet pyrkii taas silmiin.
”Haluatko sä puhua siitä?” Irene kysyy arasti. ”Ei sun tietenkään tarvitse, jollet halua. Mietin vaan, kun Satukin puhui siitä jostain pojasta, niin mietin, että...”
”Mistä pojasta?” keskeytän Irenen puheen terävästi. Mitä äiti on oikein mennyt puhumaan?
”Oikeestaan... mä kuulin vaan... Satu puhui jotain Mikalle...”, Irene vastailee hitaasti kuin sillä saisi vedettyä edellisiä sanojaan takaisin. ”Mietin, että jos sulla on poikahuolia.”
Kuka sanoo ’poikahuolia’? Se on niin tyhmästi sanottu, että mua alkaa taas hysteerisesti naurattaa. Silmät puskee kyyneleitä ja vatsa naurua. Olen usein ajatellut, että Irene on pilannut mun perheen, mun suhteen isään. Ei kai se niin ole. Ei Irene mun suosikkityyppejä ole, ärsyttävä hössöttäjä, mutta on siinä hyviäkin puolia. Nytkin se on hömelöyttään pilannut mun hyvän masennuspäivän. Hemmetti sen kanssa.
Annan naurun jo hieman pienentämän mustan möykyn valua huulien välistä ulos puheena Irenelle. Iida, Moritz, Sanni, Nelli on muutama katkeran surkea lause. Rami on jo useamman lauseen tarina meiän kurjalta tuntuvasta ystävyydestä. Äidin sen sijaan jätän mainitsematta; siitä puhuminen Irenelle tuntuisi äidin pettämiseltä.
Irene ihme kyllä osaa kuunnella. Se ei hössötä, antaa totisen täydellisyyden tavoittelija puolensa hoitaa tehtävän. Olen aina ajatellut, että Irene paneutuu kaikkeen liian tosissaan. Niin kuin joulujen juhlintaan (kuka oikeasti vaihtaa verhoja vuodenaikojen ja juhlien mukaan?). Mutta näköjään se osaa sen paneutumisen muissakin asioissa. Ja hiljaisuus vuodatukseni jälkeen on sekin täynnä merkityksiä, pohdintaa.
No, Irenen sanat on taas samaa epävarmanoloista hössötystä, jolla Irene ihmeellisesti täydellisyyttään saa aikaan. ”Uusia kavereita tulee...”, ”Kyllä se siitä”, ”Ehkä hyväkin ottaa vähän etäisyyttä...” ja lässyn lää. Enemmän se piristää mua rikkomalla oven kuin yrittämällä piristää.
Vain yksi lause jää mieleen. ”Ystävyyden pitää antaa enemmän kuin ottaa.”
