RAMI
Heathrown lentokenttä pääsiäisloman loppupuolen ruuhkassa. Tuoksuu vielä enemmän vapaudelle kuin muu Lontoo. Maailman sykkivä sydän, jossa saattaa hetken olla lähellä kauimpia maailmankolkkia, vain lentomatkan päässä lopullista vapautta. Ja pistää sitten laukkunsa HEL-tarroilla varustettuna hihnalle kohti tylsän sinivalkoisia siipiä.
”Eikö ollutkin kiva pitkä viikonloppu Lontoossa?” mutsi kyselee vieressä melkein nyökytellen mun puolesta silmät säihkyen.
”Ihan ok”, mä suostun jo murahtamaan. Mutsi taitaa ymmärtää mun mietteet rivien välistä, sen verran omahyväisen innoissaan se nojautuu terminaalin penkissä taaksepäin ja syventyy taas taxfreen mainoslehteen.
Mä seuraan maailmoja ympärilläni. Stereotyyppinen aasialainen pariskunta, hysteerisesti kirkuva kakara, lentokentän puhtoisen täydelliset kiskat, ruokapaikat, kaupat, yksi, toinen, sadas, pling pling plong, welcome to British Airlines flight to Vancouver, we’re bording now at gate thirty six. Loma ohi neljä päivää selvittävänä, tarvetta selvitä? :D, o, ens vkonloppun?, joo meges, Jannal?, onnaa, en pääse, sun ongelma :D. Yleislentokenttä humina, matkalaukkujen vetoäänet kovaa lattiaa vasten, korkkisten kopina, kiire, hurry hurry. Jonkun nhl-tähden näköinen mies, eiku kyl se on se, mikä sen nimi oli?, ei kyl hitto yhtään muista, Num, Num... Nummi!, ei sen nimistä oo, eiks joku Nummelin ollu?, faija hehkutti sitä joskus, ei, ei toi näytä siltä, ihan helvetin sama. Ette arvaa, kuka on samalla lennolla, Cheek, haista vittu Ode, vois olla, niin varmaan, ei tollast voi tietää, urheilija, Räikkönen, no haloo lentää omalla koneella, tod.Näk., no sano ny, joku nhl-pelaaja, nimi, en muista, vähäks oot nolo, haista. Oli Reino ihana loma parempi kuin Berliini, no niin oli kyllä Lontoo on aina Lontoo, Atlantin helmi, siis mikä?, Atlantin helmi eikös niin sanota, no ei koskaan en oo kuullu, vai oliko se Itämeren helmi, varmaan Tallinna, ei kun Lontoo, no ei sille ole mitään nimeä, pakko olla pitäisi ainakin olla, onko sulla Anja ne tuliaissuklaat?, tietysti on just kävin takreessa, no niinhän sinä kävit.
”Rami”, mutsi kurkistaa lehtensä takaa. ”Ostitko mitään tuliaisia kavereille?
”Häh, miks?” mä vastaan hölmistyneenä. Mitä helvettiä niille nyt mitään pitäis ostaa?
”Luulis tyttöystävän odottavan sellaisia.”
Tyttöystävä. Oona. Mä tajuun unohtaneeni sen kokonaan. Kai sille joku jätti-Toblerone pitää ostaa. Kerjään mutsilta rahaa ja lähden taxfreehen.
SILJA
”Tiija, ota kii! Tiija!!!”
Aapo lähtee juoksemaan terassilta nurmikolle kumisaappaat suomaisessa kosteikossa litsien. Välillä pikkutappi kääntyy katsomaan, mahdanko mä seurata ja on aina kaatua nenälleen kosteaan. Tietysti mä seuraan, vaanin kuin krokotiili muutaman askeleen päässä, olen napata pihteihini koko pienen miehen ja kuitenkin annan sen päästä karkuun. Krokotiili seuraa tyynen rauhallisesti, härkkien vain vähän ja odottaen tilaisuuttaan. Ja lopulta krokotiili nappaa, nostaa miehen korkeuksiin ja kantaa terassille kikattavan ja kiljuvan paketin.
”Uuti, Tiija”, Aapo huutaa päästyään vapaaksi ja lähtee samantien uudelleen nurmikolle. Ja mä uskollisesti seuraan.
Loputtoman pitkän ja ankean alun jälkeen pääsiäinen on ollut ihan jees. Ei mahtava, ei ehkä kivakaan, mutta ei enää ankea. Lauantain isä vietti mun kanssa. Se istui totisena paikallisen leffateatterin salissa ainoana aikuisena katsomassa teinileffaa, joka oli mun makuun typerä ja liian ennalta-arvattava. Se söi kastikkeisiin hukutettua kebabannosta ja viritteli keskusteluja kaikesta mahdollisesta. Tuijotteli ruokapaikan seiniä, kun en välillä keksinyt juuri sanottavaa. Se kävi mun kanssa keilaamassa, mikä oli oikeastaan hauskaa ja sai meidät puhumaan toisillemme vähän vapautuneemmin ja spontaanimmin. Ei se mikään maailmoja syleilevä ”ymmärrämme toisiamme nyt täydellisesti” -päivä ollut, mutta ehkä askel oikeaan suuntaan. Ainakin ovella meitä odottavan Martan surkea isi-et-olisi-saanut-lähteä -ilme täytti mut voitonriemuisella ilolla, mikä oli yhtä aikaa hävettävää ja huvittavaa.
Talolla pääsimme takaisin pääsiäismaahan: keittiössä keltaiset pääsiäisverhot, ikkuna täynnä lasten askartelemia epämääräisesti leikattuja ja sotkuisesti maalattuja tipuja ja pääsiäismunia, pöydällä vaaleanvihreä pöytäliina ja maljakossa pajunoksia kissoineen, olohuoneen pöydällä iso virkattu kana värjättyjen kananmunien ympäröimänä.
Tähän kummalliseen pääsiäismaahan on tullut viestejä ulkomaailmasta vain harvakseen. Mutta joka kerta, kun mun puhelin pärähtää, mun pulssi kiihtyy ja olo tulee levottoman toiveikkaaksi. Ja joka kerta olen pettynyt. Iida lähetteli kuvia itsestään ja Moritzista keikkumassa puunoksilla. ”Tässä seurassa päätä ei huimaa.” Vastasin lyhyesti jotain ja poistin kuvat. Sanni kyseli mielipiteitä Talent-videostaan. Vastasin iloisena siitä, että mun mielipiteet kiinnostaa sitä, vaikka pettymys painoi vatsassa raskaana. Äiti varmisteli mulla olleen hyvä pääsiäinen ja hehkutti omaansa rakkauden kaupungissa. Vastasin siihen tylsistyneenä, että eikös se rakkauden kaupunki ole Pariisi.
Sitten puhelin oli hiljaa. Edes yhtä lyhyttä viestiä Rami ei ole voinut mulle lähettää. Sen sijaan kidutan itseäni ajatuksilla siitä ja Oonasta ja niiden ihanasta viikonlopusta. Ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän haluan päästää siitä irti. Ei tämä ’ystävyys’ ole tämän tuskan arvoista. Irene on oikeassa, sen pitäisi antaa enemmän kuin ottaa. Nyt se vain ottaa.
Aapo jaksaisi juoksuleikkiä sulaan hulluuteen asti, mutta mulla alkaa tulla raja vastaan. Houkuttelen sitä sisälle puhumalla herkkuvälipalasta ja Aapo seuraa ovelle kuin unelma.
”Helkkua, helkkua!” Aapo hokee eteisessä, kun otan sen kengät ja ulkovaatteet pois. Poika lähtee juoksemaan keittiöön ja hokee edelleen samaa.
”Mitä ihmeen herkkua? Ei nyt ole mikään ruoka-aika”, kuulen Irenen ihmettelevän äänen. Aapo jatkaa hokemistaan ja Irene katsahtaa keittiöstä olohuoneen sohvalle muhun. Esitän hämmästynyttä ja nostelen olkapäitäni.
Aapo alkaa itkeä ja Irenellä on täysi työ keksiä pojalle tekemistä, joka saisi sen unohtamaan silmissä jo siintäneet herkut. Hiukkasen huonoa omaatuntoa potien tarkistan vielä kerran, että olen muistanut pakata kaikki tavarat laukkuihini, jotka odottaa jo lähtöä olkkarissa. Kaikki tuntuu olevan mukana, joten mä siirrän laukut eteiseen, taas muutaman metrin lähemmäksi lähtöä. Isä voisi jo tulla, mietin ja tutkin hajamielisesti eteisen pöydällä tönöttävää kangaspinoa. Kangaspinon keskeltä vilkkuu mielenkiintoisia värejä ja mun on pakko nostaa yksi kangas keskeltä pinoa, avata sitä vähän. Kirkasta keltaista, oranssia, punaista selkeinä sarjakuvamaisina vetoina valkoisella pohjalla. Siinä on jotain niin tottua, ajattelen sitä katsellessa.
”Kierrätykseen menossa, ota vaan, jos haluut.”
Tajuan Irenen seisovan mun vieressä Aapo sylissään.
”Emmä, katoin vaan”, mutisen ja alan taitella kangasta takaisin.
”Mut jos yhtään tuntuu, että tekisit jotain, ota vaan”, Irene kehottaa vielä. ”Oiskohan se Mika jo valmis?” Irene mutisee ja katoaa portaisiin.
Taittelen kankaan takaisin taitteilleen ja sysään kasan päälle. Jään katselemaan sitä vielä hetkeksi. Katson sen muotoja, värejä ja tajuan tuttuuden. Yellow Submarine. Käyn hetken kiivasta keskustelua pääni sisällä ja päädyn lopulta noukkimaan sen sittenkin pinosta. Ainahan sen voi heittää pois, yritän itselleni vakuuttaa, en kuitenkaan tee sillä mitään. Päässä näkyy Ramin huone, jota en haluaisi nähdä.
Portaista kuuluu töminää ja Irene ilmestyy takaisin Aapon kanssa.
”Mika on just tulossa, niin pääsette lähtemään”, Irene informoi mua. En ehdi vastata mitään, kun ylhäältä kuuluu isän yllättyneen tyrmistynyt huuto:
”Hei, mitä tälle Siljan ovelle on käynyt?!”
Katsahdan Ireneen ja kohtaan sen katseen. Isä ei ole turhan tarkkaavainen, kun tajuaa asian vasta nyt, mutta silti. Jotain on tainnut unohtua kertoa.
