SILJA
Aamu on hiljaisen tylsä. Yritin estää todellisuuteen paluuta ja jatkaa uniani, mutta nukkumatti päätti toisin. Niinpä istun näykkimässä leipää, joka ei maistu millekään. Aivan sama. Hiljaisuus keittiössä on melkein lempeä, mutta kuulen äitini askeleet ja tiedän ainoan hyvän asian aamussa kohta menetetyksi.
”Älä sano mitään”, pyydän, kun äidin hahmo ilmestyy ovelle. Tuijotan teekuppiani. Tee näyttää tummalta kuin mun mieli, pussi unohtui kuppiin. En jaksa välittää asiasta.
”Okei”, äiti sanoo rauhallisesti ja alkaa häärätä omaa aamupalaansa. Jatkan leivän vastentahtoista pureskelua.
”Silja”, äiti sanoo hiljaa istuuduttuaan pöydän ääreen mua vastapäätä.
”Etkö sä ymmärrä puhetta, mä en halua keskustella!” huudan ja tipautan leivän lautaselle. En halua enää syödä sitä. Enkä halua kuulla yhtään huomaatko-että-olin-oikeassa ̶ saarnaa. Tai sanaakaan Ramista. Tai että kaikki on hyvin. Tai että kesä tulee pian. Tai mitään.
”Mitä mieltä sä olet Mikosta?” äiti jatkaa kuin ei olisi kuullut mun sanoja. En nyt Mikostakaan välittäisi puhua, mutta aiheen yllättävyys laimentaa mun kiukkua.
”Miten niin?” vastaan ärtyneenä, mutten enää huuda.
”Sano mulle rehellisesti, mitä sä tykkäät Mikosta ja meiän seurustelusta”, äiti pyytää. Sen ilme on ystävällisen asiallisen vaativa.
”Miks sä sitä oikein kyselet?” kysyn ärtymyksen rippeitä äänessä.
”Vastaa nyt vaan mun kysymykseen.”
”Okei. Mikko on varmaan ihan jees, en mä oikein tunne sitä, jotta voisin sanoa.” Tavallaan se on totta, mutta en oikeasti kunnolla usko, että Mikko on jees.
”Olenko mä liikaa Mikon kanssa?”
”Emmä tiiä”, vastaan hartioita nostellen.
”Okei, kysytään toisin”, äiti alkaa jo vähän hermostua. En ilmeisesti ole vastannut oikein tässä kuulustelussa. ”Haluaisitko sä, että mä olisin enemmän kotona ja sun kanssa?”
”Joo”, vastaan hiljaa ennen kuin edes ehdin kunnolla miettiä vastausta. Kyyneleet alkaa valua pitkin poskia ja kastelee mun leivän. Aivan sama.
”Voi rakas, mikset sä ole sanonut?” äiti puhuu mulle kuin kymmenen vuotta sitten, kiertää pöydän takaa mun viereen ja halaa mua. Kyyneleitä valuu jo vuolaasti ja virta vain voimistuu. Tuntuu hyvältä saada olla pieni ja itkeä äidin olkaa vasten, itkeä kaikkea edes tietämättä kunnolla, miksi itkeä.
”Oikeesti, mikset sä ole sanonut?” äiti kysyy uudestaan, kun pahin itkukohtaus on ohi.
”Emmä tiiä. Sä oot ollu niin onnellinen ja koko ajan menossa ja... kai mun vaan kuuluu jäädä ulkopuolelle.”
”Et sä ole koskaan ulkopuolinen mun elämässä! Oikeesti Silja, sun pitää kertoa mulle. Ja mun pitäisi tajuta jo, ilman että sä kerrot.”
Niistän nenääni ja pyyhin kyyneleitä, jotka tunnekuohun jälkeen on alkanut nolottaa. Silti äidin sanat on kuin kyyneleitä kuivattava lämmin tuulahdus.
”Hei, tiedätkö mitä”, äiti innostuu. ”Meiän pitäis enemmän viettää aikaa yhdessä me kaikki kolme.”
”Siis ketkä?” kysyn, vaikka kyllähän mä tiedän.
”Sinä, minä ja Mikko. Vaikka yhteinen matka kesällä.”
”No emmä nyt tiiä. Tuskin Mikko haluaisi.” Jätän sanomatta, etten itsekään ole hirmuisen innoissani sen seurasta.
”Pöh, totta kai se haluaa, kyllä se tietää, miten tärkeä sä olet mulle”, äiti sanoo ja palaa aamupalansa pariin pöydän toiselle puolelle.
Nostan lautaseltani epämääräistä voileiväksi kutsuttavaa lättänää ja näykkään siitä varovasti palasen. Kokonaan en saa sitä syötyä, mutta jos edes osan.
”Silja”, äiti sanoo varovasti. ”Haluaisitko sä puhua jostain muusta?”
”En.”
”Okei.”
