SILJA
Saatan vieläkin tuntea Ramin kosketuksen hiuksillani. Suloisen kuplinnan vatsanpohjassa. Toiveen, että Rami suutelisi mua. Pelon, että Rami suutelisi mua. Järjen, joka uskoi pelkoa ja esti sen tapahtumisen.
Luin koko sunnuntain viimeisiin kokeisiin. Äiti ehti moneen kertaan todeta, että olen varmasti lukenut riittävästi. Ehkä olisin, jos jokaisen asian tajuamiseen ei tarvittaisi vähintään kolmea lukukertaa. Mutta ajatukset harhailee, ne on Ramissa. Odotan viestejä, joita ei ole tullut. Miksi tulisikaan, pyysinhän Ramia lähtemään. Mutta pakkohan sen on tajuta, etten halunnut sitä pois. Olisihan?
Kouluun meno jännittää enemmän kuin varmaan koskaan. Sunnuntai oli pumpulin keveissä unelmissa leijailua, maanantai on kovaa todellisuutta. Miten asiat olisi nyt toisin? Tai pahempaa: mitä jos ne ei ole muuttunut lainkaan?
Olen ajoissa koulussa, kuvittelin istuvani ensimmäisenä tyhjällä käytävällä, mutta olin väärässä. Käytävänperä kuohuu jo.
”Siis mitä on tapahtunu?” kuulen Iidan kysyvän ihmeissään. Istahdan kauemmaksi, silti riittävän lähelle kuulemaan puheen. Otan kirjan esiin, vaikken kuvittelekaan lukevani sitä.
”Sä et oo vielä kuullu!?!” Janna kysyy vähintäänkin yhtä pöyristyneenä.
”Iida ei tainnu olla siinä ryhmässä”, Oona vastaa tympeän toteavasti ja mä tajuan sen itkeneen.
”Mä voin kertoo”, Janna lupaa ja sen kasvoille syttyy kunnon juoruiluilme. ”Hartsa jätti Oonan!”
”Mitä!?!” Iida kysyy ihmeissään. ”Miks?”
”Ei mitään selitystä”, Janna vastaa salamyhkäisesti. ”Oona odotti Hartsaa käymään sunnuntaina, mut Hartsa jätti Oonan viestil.”
”Älä viitti!” Iida huoahtaa. Salkkarit on pientä draamaa näiden rinnalla.
”No kato!” Oona tunkee kännykkäänsä Iidalle, joka nappaa sen ahnaasti ja lukee ilmeisesti viestiä.
”Siis oikeesti! Ihan sika koko jätkä!” Iida huudahtaa.
”Mikäs tääl on meneillään?” Jamal ilmestyy paikalle Toni kannoillaan. ”Eiku joo, onks tää se eilinen juttu?”
”Oot sä nähny Hartsaa?” Oona kysyy, tajuaa olleensa liian innokas ja jatkaa: ”Siis ei sillä, et mua kiinnostais.”
”En, en mä tiiä kuin mitä chattailtiin”, Jamal vastaa rennosti.
”Siis mistä te puhutte?” Otto ilmestyy puuttumaan puheeseen.
”Oona ja Hartsa”, Toni valistaa ja Otto viheltää pitkään.
”Eiks se puitu jo eilen?” se ihmettelee ja musta näyttää kuin Oona alkaisi itkeä.
Samalla tajuan puhelimen piippaavan viestiä.
RAMI
Mä oon tottunu siihen, et mun tulo kouluun huomataan kyllä. Mä tunnen itteni silti harvoin niin odotetuks kuin tänään. En oo ees mitenkään myöhäs, mut silti kaikki tuntuu jo olevan paikalla ja niiden kaikkien katseet kääntyy muhun. Okei, mä liioittelen hieman, ehkä vain puoli luokkaa tuijottaa mua. Meiän jengin muijat istuu yhellä penkillä Oonan ympärillä ja jätkät parveilee epämääräsesti kuin korppikotkat haaskan ympärillä. Mun katse etsii Siljan. Se on syventyny kirjaan, eikä katso muhun. Edes sen ohi kävellessä musta ei tunnu, et se vilkaisis mua. Mä kävelen Jamalin ja Tonin luo niin rennosti kuin pystyn.
”Moi! Mikä meininki?”
”Arvaa”, Jamal sanoo huvittuneesti ja nyökkää muijiin päin. Mun ymmärtävä nyökkäys tuntuu syyllisyyden tunnustamiselta.
”Hartsa, mä en tajuu sua”, Toni alottaa kummallisen kiukkuisenoloisena. ”Sulla on tommonen muija ja sä vaan ilmotat, ettei kiinnosta. Miks?”
”Sitä me muutkin ihmetellään”, Ode huokaisee kaihoisasti.
”Ei se kuulu teille”, mä vastaan yrittäen saada ilmoille tämä-oli-nyt-tässä-piste -äänensävyä.
”Juu ei”, Jamal myöntää leppoisasti ja totee samaan sävyyn perään, ”mut mä luulen, et sä Hartikainen mokasit.”
Mä katsahdan Oonaa, jonka vihamielisyydestä ei jää mitään epäselvyyttä, vaikkei se muka huomaakaan mua. Sama fiilis levii muuhun jengiin. Helvetti. Mielessäni mä suostun myöntämään mokanneeni tän homman. Sunnuntaina kaikki tuntui selvältä. Mä näin mielessäni vain Siljan ja halusin erota Oonasta niin pian kuin mahdollista. Emmä ees keksiny, miks mä alun perin olin alkanu olee sen kaa. Ehkä koska kaikki tavallaan odotti sitä. Koska Oona on hyvännäköinen ja ihan jees tyyppi. Siks kai. Mut ei me kuuluta yhteen ja tuntui reilulta lopettaa suhde samantien. Emmä ihmeemmin miettiny, pistin vaan viestii ja kirjotin niin kuin asia oli. Okei, kai mä kuvittelin pääseväni myös helpolla. Oonalta riitti viestejä. Mä vastasin pariin ekaan. Kun viestien tulo loppu, mä uskoin selvinneeni. Nyt vitutti, etten tajunnu tehdä toisin.
Mä kerään kaiken rohkeuteni kasaan ja astelen sen muutaman metrin matkan muijien piirin reunalle. Katseet on kuin litsari poskelle.
”Oona, voisiks jutella mun kaa?” mä saan kysyttyä ja yritän keskittää kaiken huomioni Oonaan ja olla huomaamatta muuta mua mulkoilevaa porukkaa. Oonan katse on tappava ja mä oon jo valmiina pakenemaan paikalta. Oona kuitenkin nousee hitaasti ylös tympääntyneenä kuin sanoen ”mitä välii” ja tulee mun jäljessä käytävän perälle. Se pysähtyy selin muuhun porukkaan, vetää kädet puuskaan eteensä ja jää tuijottaa mua. Mä taas nään Oonan takaa koko käytävällisen porukkaa, josta osa sentään yrittää esittää välinpitämätöntä meitä kohtaan, mut joiden kiinnostuksen mä tunnen painostavana. Näennäisesti me ollaan Oonan kaa kahden, käytännössä mikään ei jää meiän kahdenkeskiseksi.
”Okei, oliks sul viel jotain sanottavaa vai pistätkö viestii?” Oona kysyy myrkyllisesti.
”Sori. Mä hoidin tän jutun tyhmästi.”
”Ai nyt sä sen tajuut?”
”Sori. Mitä muuta mä voin sanoo? Mä en vaan nähny meitä enää yhdessä ja ajattelin, et ois reiluu sanoo se sulle heti. Ei ois pitäny pistää sitä viestil, mut ei se muuta mitään.”
”Onks sul joku toinen? Vai pelkäät sä jotain?” Oona kysyy pistävästi. Mä en pysy perässä sen ajatuksenjuoksussa. ”Kun mä oon valmiina antaa sulle, niin sä jätät mut ja juokset karkuun!”
Vittu. Mä unohdin meiän treffit. Mä vittu oikeesti unohdin, et mun piti mennä Oonalle, et se odotti... Vittu. Oona teki hyvin selväks, mitä se halus, ja mä unohdin! Mä tunnen itteni idiootiks. Mä oisin voinu tehdä tän parempaan aikaan. Ei vittu. Hetkeen mä en tiedä, kumpi vituttaa mua enemmän: se et mä missasin tilaisuuden vai se mitä muut musta ajattelee.
”No, panet sä jotain muuta?” Se ei oo huuto, mut mä oon aivan varma, et puol käytävää kuulee sen. Mua alkaa hermostuttaa koko tilanne. Vittu.
”En”, mä vastaan kireesti. Tää keskustelu ei johda mihinkään. ”Sori Oona. Mul ei oo enää mitään sanottavaa.” Mä kävelen Oonan ohi, jätkien luo.
”Jos mä en kelpaa sulle, niin kuka sitten?” Oona huutaa mun perään. Sen äänen kiukku on laantumassa ja itku tulossa tilalle. Mä en käänny, mitä se auttais. Mä haluisin kadota maan alle. Mut siinä mä oon, kaikkien katseiden edessä, hiljaseks muuttuneella käytävällä. Mä yritän olla katsomatta ketään, kuin toivoen, et sillä mut unohdetaan. Mut mun katse etsiytyy väkisin Siljaan, joka ei vieläkään katso mua. Silja. Ehkä tää kaikki on sen arvosta.
”Sä siis jätit sen, vaik se ois antanu sulle?” Ode saa ekana suunsa auki. ”Mä en tajuu sua.”
”Oot sä homo?” Jamal ihmettelee. ”Siis ei mua haittaa, jos oot, tunnusta vaan.”
”En oo”, mä sihahdan. Vittu.
”Sul on joku toinen, on oltava”, Toni on varma. ”Kerro pois.”
Mä en vastaa, pyörittelen vain päätäni kieltävästi. Mikä vitun ristikuulustelu tää oikein on? Mä kaivan kännykän taskusta ja keskityn siihen. Mä en haluu ragee.
”Oonal oli hyvä pointti; jos se ei kelpaa sulle, niin kuka sitten?” Ode toistaa kysymyksen. Miksei ne voi vaan antaa asian olla? Ei se kuulu niille mitenkään. Vain mulle ja Oonalle... ja Siljalle. Mä nostan katsettani ja tällä kertaa mä löydän tutut vihreät silmät. Ne hymyilee mulle, vaikkei suu väännykään hymyyn, ja mä haluisin kävellä Siljan luo. Mut emmä voi. Mä käännän katseeni takaisin kännykkään.
”Joku toinen sulla on”, Toni inttää.
”Vaihtakaa puheenaihetta”, mä suosittelen koko ajan kireämmäksi muuttuvalla äänellä.
”Älä ny, me vaan pohditaan tätä asiaa”, Ode vittuilee. Kohta se saa pohtia mun nyrkkiä.
”Hei, tiiätteks te jo kuka se on?” Jesse ilmestyy jostain kysymään.
”Kuka?” Ode ihmettelee.
”No se muija ̶ tai jätkä”, Jesse virnistää mulle, ”jonka kanssa Hartsa on?”
”Vittu antakaa jo olla!” mä huudan ja varmaan lähtisin pois, jollei maikka just silloin kopsuttais käytävää pitkin paikalle. Se saa jätkienkin suut hieman supummalle, vaikkei se niitä kokonaan sulje.
Tunnilla mä pystyn jo vähän ajattelee, Oonan mielenosoitukset pystyy rajaamaan näkökentän ulkopuolelle ja jätkien supatukset hukkuu tunnin työskentelyyn.
SILJA
”Silja, oota!”
Päivässä tuntui olevan vain yksi ainoa puheenaihe. Se kulki juoruina suusta suuhun, eikä hellittänyt edes iltapäivää kohden. Hartsalla ja Oonalla oli riitaa ja ne erosi. Hartsa jätti Oonan, koska tämä ei ole riittävän kaunis. Hartsa jätti Oonan, koska tämä ei ole riittävän älykäs. Hartsa jätti Oonan, koska seurustelee yhden meiän koulun lukiolaisen kanssa, joo just se pitkä tumma tyttö, jota näkee epäilyttävän paljon yläasteen aulassa. Oikeastaan se oli Oona, joka jätti Hartsan, koska Hartsa ei suostunut menee sänkyyn Oonan kanssa, koska Oona ei ole riittävän nätti. Tai oikeastaan kyse on siitä, että... Versioita riitti, tarinaa oli salkkareiden puolikkaan tuotantokauden verran. Yleensä kuuntelisin niistä yhden mahdollisimman luotettavasta lähteestä ja antaisin asian olla. Nyt kuulin ne kaikki, en saanut suljettua korviana niiltä. Haluaisin nauraa niille, nauraa ihmisten draamanhalulle. Nauraa juorumyllyyn vettä heittävälle Oonalle. Mutta en Ramille. Vaikka se tavallaan ansaitsee tän shown, niin en siltikään.
”Silja, oota nyt!”
Tajuan lopulta kääntyä ja näen Iidan juoksevan mun luo. En muista puhuneeni sen kanssa moneen viikkoon, joten on yllättävää nähdä sen juoksevan mun perään, ihan väärään suuntaan sen oman koulumatkan suhteen. Pysähdyn kuitenkin ja jään odottamaan.
”Silja”, Iida aloittaa ja puuskuttaa hieman juoksupyrähdyksensä jäljiltä, ”mitä sulla on meneillään Hartsan kaa?”
Sitä kysymystä en odottanu.
”Mulla?” yritän saada äänestäni totaalisen epäuskoisen. ”Miks mulla ois mitään tekemistä sen kanssa?”
”Älä viitti esittää tietämätöntä”, Iida vastaa varmana asiastaan. ”Kyllä mä oon nähny teiän katseet, ehkä muut ei niitä tajua, mut mä tunnen sut liian hyvin.”
”Ei. Sä kuvittelet.”
”Okei”, Iida sanoo ilkeän tyynesti, ”mä meen sit kertoo mun kuvitteluista Oonalle, katotaan ketä se uskoo.”
”Ei. Älä mee.”
”Mä oon siis oikeessa?” Iida kysyy voitonriemua äänessään. ”Sun kanssa Hartsa on pettänyt Oonaa! En ois kyl ikinä uskonu!”
”Ei”, toistan sitä sanaa, ”ei se ole niin. Ei me seurustella Ramin kaa.”
”Ramin? Ei kukaan puhu Ramista.”
”Mä puhun.”
”Eikä!” Iida huudahtaa riemuissaan tajutessaan jotain. ”Hartsa on Beatles-poju!”
Hiljaisuus on myöntymisen merkki.
”Koko tän ajan, kun mä oon kertonut sulle kaiken Moritzista, sä et oo luottanut muhun sen vertaa, et oisit kertonut noin ison jutun!” Iidan riemu on muuttunut pettymykseksi. ”Oot säkin ystävä!”
Tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa Iidan ystävyydestä, mutta jokin käskee mua olemaan suututtamatta sitä enempää. Pysyn hiljaa.
”Oona varmaan mielellään kuulis, mitä sen seläntakana on puuhailtu”, Iida jatkaa ilkeästi.
”Älä viitti”, sanon hiljaa. En halua tän shown osaksi Iidan värittämällä osalla.
”Ehkä viittinkin. Oona on kuitenkin mun ystävä.” Iida painottaa viimeistä sanaa.
”Ja mä luulin, että sä oot mun”, sanon ja käännyn.
Iida ei lähde seuraamaan. Mutta kenelle se on lojaali, sitä en tiedä.
