RAMI
Tuntuu coolilta kulkee himaan skitta olalla. Siitä tulee hauskasti muusikkofiilis, vaikka mä tiedän, ettei skitan kuljettaminen tee kenestäkään kuin korkeintaan roudarin.
Päivän parhaat minuutit oli ne viistoista musaluokassa. Soittaminen alkaa tuntuu päivä päivältä tärkeemmältä, niin kuin se oikeesti ois osa mua, eikä vain jotain epämääräistä ajantapporämpytystä. Mut parempaa on olla Siljan lähellä. Tuntee se vieressä, kuulla sen kaunis ääni, nähdä sen kasvot. Mieluummin mä oisin sen kaa kahestaan, mut parempi sekin oli kuin nähä vain sen takaraivoo luokassa. Edes hetken saatto tuntee, et se on vielä olemassa mun elämässä, mä en oo ajanu sitä kokonaan pois. Mut oli kiduttavaa lähtee luokasta ja ajatella, et kohta tää kaikki on ohi, enkä mä tiedä, näenkö mä sitten enää Siljaa.
Mä kuvittelin tulevani tyhjään kämppään, mut heti oven avattuani mulle tulee fiilis, et mutsi on jo kotona. Kello on kyl jo yli kolmen, mut ei mutsi yleensä tuu ennen neljää koskaan.
”Moi!” mä huikkaan asuntoon ja heitän kengät jaloista. Ja tunnistan samantien mutsin kenkien vieressä olevat kengät. Ei helvetti.
”Moi Rami”, mä kuulen mutsin äänen pidemmältä. ”Tuu keittiöön!”
Mä kuljen tavaroineni keittiön ovelle ja jään siihen hetkeksi murhaavasti tuijottamaan keittiön pöydän ääressä istuvaa mutsia ja erityisesti faijaa. Sanaakaan sanomatta mä kävelen huoneeseeni, paukautan oven kii, pistän skitan ja repun nurkkaan ja rojahdan sängylleni. Tungen napit korviin, pistän musan soimaan ja suljen silmäni. Mulla ei oo mitään sanottavaa faijalle.
Abbey Roadin A-puoli saa soida puoleenväliin, ennen kuin mä tajuun mun huoneen oven aukeavan. Mä avaan silmät ja tuijotan hetken oviaukossa seisovaa faijaa. Sitten mä käännän katseeni ylös, yläsängyn pohjalautoihin ja seuraan faijaa vain sivusilmällä. Se silmäilee ympärilleen, sulkee oven rauhallisesti ja istahtaa mun tuolille. Se istuu siinä hetken hiljaa, sanomatta mitään, istuu vaan ja katselee mun huonetta. Lopulta se kääntää katseensa muhun.
”Rami, mä olen pahoillani kaikesta”, faija sanoo rauhallisesti ja mä tunnen sen katsovan suoraan muhun. Mun katse pysyy tiukasti laudoissa, musaa mä tosin hiljennän sen verran, että kuulen sen puheen. Faijan mä en toivo sitä elettä huomaavan.
”Mä en nyt tiedä edes kuunteletko sä, mutta mä oletan, että sä kuulet kuitenkin”, faija alottaa puheensa. Ylimielinen paskiainen.
”Mä tiedän, että mä en ole ollut hyvä isä”. Ihan tosi, nytkö sä perkele tajuat sen?
”Mä en ole tajunnut antaa sulle riittävästi aikaani.” Vittu, ihan niin kuin se ois tässä nyt se merkittävin asia.
”Ehkä mä olen suosinut enemmän Ristoa, vaikka olen yrittänyt olla tasapuolinen.” No on kyllä ollut sitten ihan helvetin huono yritys.
”Mä olen ajatellut sun parasta ja haluaisin, että sulla olisi kaikki hyvin.” Niin varmaan.
”Mä ymmärrän, miksi te lähditte.” Oikeesti?
”Ja mä hoidin senkin tilanteen huonosti.” Jotain sä sitten sentään tajuat.
”Mä olen ajatellut aika paljon viime viikkoina. Ja juttelin tänään kunnolla äitisi kanssa. Mä tiedän, ettette te ole tulossa enää kotiin. Mä halusin vaan sanoa, että mä jätän sut rauhaan, jos sä niin haluat. Ei enää tekstiviestejä tai oven paukutusta. Mutta mä haluaisin olla edelleen sun isä. Mä aion tehdä muutoksia elämässäni ja mä haluaisin aloittaa sun kanssa puhtaalta pöydältä. Sitten kun sä olet valmis siihen.”
Faija nousee ylös, menee ovelle ja lähtee.
Mä tuijotan lautoja kykenemättä tekemään muuta. Mä oon totaalisen pihalla. Mulle puhu ihminen, joka näytti ihan mun faijalta, mut ei se käyttäytyny niin kuin mun faija. Onko sille tehty lobotomia tai jotain? Vai onko tää faijan salattu kaksoisolento? Avaruusolento faijan nahoissa? Mä en tunnistanut tätä olentoa ollenkaan.
Se kaikki on valhetta, vihainen minäni kuiskii. Faija on aina ollu supliikkimies, kyllä se nyt aina taidokkaan esityksen saa kokoon. Kaikki on vain yritystä manipuloida mua taas kerran, jotta faija sais tahtonsa läpi. Niin se on aina menny ja tulee aina menemään. Ei mikään muutu. Mä voin jatkaa oikeutetusti faijan vihaamista.
Entä jos faija onkin tosissaan? Puhuu asioita, joita mä oisin halunnu siltä kuulla jo vuosia ja on tosissaan niissä? Tajuaa virheensä ja haluu muuttua? Miten mä voin luottaa siihen? Vaikka sitä mä juuri haluan.
Ulko-ovi kolahtaa. Kyynel valuu poskea pitkin tyynylle. Vitut siitä. Vitut faijasta.
Mä nousen ylös ja kaivan skitan esiin. I’ll follow the sun. Silja. Mä haluun, et mun soitto on Siljan laulun arvoista. Mä soitan sen taas pariin kertaan, alan pikkuhiljaa olla siihen tyytyväinen. Mä en oo varmaan koskaan treenannu yhtä biisiä niin paljon. Mut en mä oo koskaan ennen esiintyny ja sen pitää mennä täydellisesti. Tää on Siljalle tärkeetä. Tää on mulle tärkeetä. Silja luottaa muhun.
Mä oon menossa lavalle kaikkien eteen esiintymään.
Ajatus iskee kuin mä en ois tajunnu sitä aiemmin. Mä en suostunu Jamalin bändin mukaan, koska mä pelkäsin, etten mä oo riittävän hyvä. Mun on pakko myöntää, et enemmän se on syy kuin punkin vihaaminen. Jamal ei saa niitä yksin pidettyä pystyssä, joten mäkin varmaan leimaantuisin surkeeks ja mä vältän sitä. Mut jos bändi on surkee, sitä voi aina syyttää. Nyt lavalla on vaan mä ja Silja, kaikki kuulee mitä mä osaan.
”Luota itseesi”, Silja sanoi. Mä oon aina tyytyny huonompaan kuin mihin mä pystyn. Syy on ollu muissa, jos oon epäonnistunu. Mä en oo soittanu muille, koska se ois ehkä paljastanu mut surkeeks. En mä voi enää paeta sitä. Mun pitää uskaltaa näyttää, mihin mä kykenen. Mun pitää uskaltaa kohdata todellisuus. Mun pitää luottaa itseeni.
Voinko mä luottaa faijaan?
Mä pistän skitan sängylle ja nappaan puhelimen. Naputtelen faijalle viestin ennen kuin katumus iskee. ”En tiiä luotanko suhun, ehkä joskus”
