keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Yksinäisyys on kaihoisa mielen pohjavire


SILJA


Olohuoneen ikkunalaudalla jököttävät viherkasvit vaikuttaa nuutuneilta. Äiti ei ole enää aikoihin muistanut kohdistaa mielenkiintoaan niihin ja mäkin unohtelen kastelun jatkuvasti. Pistän niille vettä, mutta mä luulen, että ne kaipais jotain muutakin hoivaa. Ei, sanon itselleni. Äiti saa luvan pitää niistä huolta; kaikki ei voi aina olla mun varassa.
Ilta-aurinko luo lempeän valonsa ikkunasta näkyvien kerrostalojen vaaleisiin seiniin. Synkimmän syksyn keskellä sieltä täältä lohkeilleet rappaukset on aina karu ja masentava näky, mutta kevään aurinko silottelee pintaa ja tekee taloista melkein hellyttäviä. Vastapäisen talonyhtiön pihalla näkyy olevan porukkaa grillaamassa talkoiden jälkeen ja lapset juoksee ympäriinsä innoissaan makkara toisessa ja limu toisessa kädessä. Hetken katselen sitä meininkiä, kunnes tuntuu paremmalta kääntyä käpertymään omaan pieneen pesään.
Kaivan muistikirjan esiin. Selaan sen sivuja, luen runoja kuin päiväkirjaa. Tavoitan menneitä hetkiä, menneitä tunteita. Mutta kaikkea en enää tunnista. Tyttö, joka puhuu mulle muistikirjan sivuilta, ei ole enää sama, joka nyt kuuntelee. Runot on täynnä yksinäisyyttä. Mutta ei yksinäisyys tunnu siltä, miten runot sen kuvailee. 
Yksinäisyys oli halua puhua, muttei ketään kuuntelemassa. Se oli yksinolemisen kylmyyttä. Se oli lohdutonta kaipuuta vailla päämäärää. Se oli raastavaa erilaisuuden tunnetta. Tunnetta, ettei ole riittävän hyvä, ettei kelpaa omana itsenään. Tunnetta, ettei kukaan välitä. Tunnetta, ettei mikään koskaan tule muuttumaan.
Nyt yksinäisyys on kaihoisa mielen pohjavire. Heikko viileä tuuli, joka saa vetämään takkia tiukemmin päälle, muttei vaihtamaan vaatteita. Se on olemassa taustalla, muttei määrää mistään. Yksinäisyydestä huolimatta olen alkanut löytää itseäni. Luotan itseeni; kyllä mä vielä kelpaan. Luotan tulevaan. Uskon, että yksinäisyys voi vielä väistyä.
Rami on tuonut kirjan sivuille koko tunteiden kirjon. Yksinäisyyden kipeimmän kohdan. Kasvot kaipuulle. Hymähdän. Miten paljon haluankaan olla ajattelematta Ramia; miten paljon sitä koko ajan ajattelen. 
Ovi kolahtaa. Mitä, paljonko kello oikein on? Ei, kello ei ole juossut yöhön, kello on vasta vailla yhdeksän. Mitä ihmettä äiti tekee kotona jo nyt?
”Moi! Ootko sä kotona?” ovelta kuuluu huuto jo ennen kuin ehdin nousta ylös.
Kävelen kummissani olkkarin ovelle ja näen äidin heittämässä kenkiä jalastaan.
”No, oothan sä täällä”, äiti puuskahtaa touhukkaasti ja kävelee mun ohi omaan makkariinsa. Seuraan perässä.
”Miten sä nyt jo oot kotona?” ihmettelen äidille. ”Emmä odottanu sua vielä moneen tuntiin.”
Äiti riisuu reippaassa tahdissa tyylikkäitä perjantai-illan vaatteitaan sängylle epämääräisiksi kasoiksi käsilaukun viereen ja pukee ylleen polvista puhkikuluneita kotihousujaan ja kainalosta revennyttä XL-kokoista t-paitaa. Se on jotenkin ylitouhukas.
”Oota hetki, mulla on sulle asiaa, mutta mä käyn vielä pesemässä kasvot ensin”, äiti hymyilee mulle ja marssii taas mun ohi tällä kertaa kylppäriin. En enää seuraa, vaan menen olkkarin sohvalle istumaan. Kaipa se tänne löytää.
”No niin”, äiti aloittaa huokaisten istahdettuaan mun viereen. ”Mulla on sulle kerrottavaa.”
”Okei?” sanon silmät suurina. Äiti tuntuu oudon salamyhkäiseltä.
”Mikko kosi mua.”
Tuijotan äitiä kuin puulla päähän lyötynä ja yritän löytää sanoja. ”Onnea!” vai ”Mitä hittoa?”? Näen jo äidin onnellisesti hymyilevänä valkeassa mekossa ja korkeassa nutturakampauksessa. Näen itseni lilassa mekossa jonain hitsin morsiusneitona Kirsin hääriessä samanlaisessa mekossa kaasona. Kai se voisi olla kivaa. Juhlat on ihan ok. Niissä näkee sukulaisia, se on kivaa. Ruokakin on yleensä hyvää. Eikä Mikko niin paha ole, eihän? Tää voi olla ihan jees.
”Mä sanoin ei.”
Herään kuvitelmistani ja tuijotan äitiä. Nyt en ymmärrä.
”Miksi?”
”Mä sanoin ensin kyllä”, äiti vastaa ja hymyilee hetken tyttömäisesti. ”Mutta kun me alettiin jutella tulevaisuudesta, mä tajusin, että olin ollut väärässä. Ei Mikko millään tavalla laskenut sua kuuluvaksi mukaan meiän elämään.”
En tiedä, yllätynkö tästä oikeasti vai en.
”Musta tuntui, että mä jouduin valitsemaan sun ja Mikon väliltä. Eikä sellaisessa valinnassa ole kuin yksi vaihtoehto.” Äiti hymyilee mulle, mutta väkinäisesti. Alan tajuta, että sen touhukkuuskin on vain keino pitää kyyneleet poissa.
”Jos sua kaduttaa myöhemmin? Mähän olen jo melkein aikuinen, sitten parin vuoden päästä sä jäät tänne yksin ja syytät mua.” En halua olla äidin onnen esteenä.
”Hei, ne on tärkeitä vuosia vielä”, äiti sanoo ja ojentaa kätensä kädelleni. ”Eikä tässä ole kyse vain siitä, vaan Mikon asenteesta. Sen on ymmärrettävä, että sä olet ja tulet aina olemaan mulle tärkeä.”
Tuntuu hyvältä kuulla se.
”Erositteks te nyt?” kysyn hetken hiljaisuuden jälkeen varovasti.
”No, ei virallisesti”, äiti huokaisee surumielisesti. ”Mikko miettii asiaa. Jos se pystyisi hyväksymään sutkin mukaan pakettiin, niin ehkä tää vielä jatkuisi. Muuten”, äiti heilauttaa suurieleisesti kättään, ”goodbye mokoma äijä.”
”Miks kaiken pitää olla niin vaikeeta?”
”Minkä kaiken?”
”No, rakkauden”, vastaan vähän nolostellen sanoa sitä sanaa ääneen. Muistan pikkutyttönä kiinnittäneeni huomiota leffojen pussailuihin ja romanttisiin käänteisiin suureen ääneen. ”Nyt nuokin pussaa!” ”Äiti meneeks ne naimisiin?” ”Noikin tykkää toisistaan.” Kyselin ja kommentoin loputtomiin. Mutta ei sellaisista enää puhu äidin kanssa.
”Haa, nyt voi kyllä sanoa, että tuota ovat pohtineet jo muinaiset roomalaiset!” äiti naurahtaa jo lähes iloisesti. Sitten se lisää varovaisesti: ”Haluatko sä puhua mulle jostain?”
Voiko ihminen keventyä, jos se puhuu riittävästi? Voiko tunnissa palata ajassa takaisin useamman vuoden? Ainakin musta tuntuu, että ne on mahdollisia. Ainakin jos kerrankin antaa tulla ulos kaiken, mikä mietityttää ja tuntee olevansa taas äidin täydellisessä suojassa. Ja samalla mä tunnen, miten yksinäisyyden kuorestani tipahtaa palanen helähtäen maahan.
”En mä sua halua neuvoa, tuskinpa mä kauheen hyväkään siinä olisin”, äiti naurahtaa pitkien monologieni päätteeksi. ”Mutta musta tuntuu, että Rami kyllä välittää susta.”
”Miks sä niin luulet? Ethän sä edes tunne sitä.”
”Se mitä se sano... äh, no kun se oli viimeksi täällä meillä, mä sanoin sille, ettei satuttaisi sua”, äiti viimein saa suustaan. Katson sitä et-kai-sä-oikeasti-puuttunut-mun-asioihin ̶ katseellani.
”Joo, joo, en olisi saanut sanoa sille niin”, äiti vastaa nopeasti. ”Ja tavallaanhan se sitten juuri teki niin. Mutta se oli Rami, joka sanoi, että sä tarvitset mua enemmän kuin mitä mä olen läsnä.”
”Oikeesti?” kysyn. Rami on kuunnellut mua tarkemmin kuin olen tajunnutkaan.
”Oikeesti.”