SILJA
Kitaran soitto soljuu eteenpäin leppeän kevätpäivän tavoin. Rami ei enää juuri vilkuile nuotteja, vaan antaa mennä fiilistellen. Ihan hyvin se tuon yksinkertaisen rallin pari viikkoa sittenkin soitti, mutta silti musta tuntuu, että se on kehittynyt tässä ajassa. Sen soitto ei ole enää vain läpisoittoa, vaan se alkaa saada myös nyansseja. Harjoittelu näkyy sen otteissa. Olisi epäreilua väittää, ettei meiän esityksellä ole Ramille väliä. Rami on mukana tässä yhtä täysillä kuin mäkin, siihen mä luotan. Se onkin ainoa asia.
Mun suu laulaa biisiä, silmät katsoo Ramia. Kuka se on, mitä se oikeastaan haluaa? Hartsaan suhtautuminen oli helppoa: se oli kiusaaja, ei nyt pahimmasta päästä, mutta sellainen inhottava vittuilija, joka haluaa muille paskamaisen fiiliksen. Sitten mä tutustuin Ramiin, pääsin sen kuoren alle. Se olikin paljon enemmän kuin Hartsa. Se oli mulle rehellinen omista heikoista kohdistaan ja juuri siitä rehellisyydestä pidin alunperin. Luotin sen kaiken olevan totta. Luotin, että se on mun ystävä. Luotin, kun se sanoi jättäneensä Oonan mun takia, luotin ja päästin ihan lähelle. Olisi helppoa todeta, että Rami vain mokasi perjantaina, hei, kaikki mokaa joskus. Ehkä. Mutta en jaksa enää lentää syrjään, kun jotain mielenkiintoisempaa tulee. En jaksa kelvata vain jos muita ei ole. Äiti, isä, Iida, Sanni, Rami. En halua, että muhun sattuu enää.
Silti muhun sattuu. Haluaisin upottaa sormeni Ramin hiusten sekaan sen soittaessa ja tuntea sivujen piikkimäisen siilin sormenpäillä. Haluaisin pujottaa sormeni sen sormien lomaan soiton tauottua. Haluaisin Ramin viimeinkin suutelevan mua. Sattuu olla tekemättä niin. Sattuu olla niin lähellä ja kuitenkin liian kaukana.
Ja silti sattuu vähemmän olla kauempana. Vähemmän, kun ei ole kahden.
”Rami, kuulostaa tosi hyvältä, ei tuohon oikein ole mitään lisättävää”, musaope antaa palautetta meiän soiton jälkeen. ”Silja, sä laulat hyvin, mutta vähän jää tasapaksuksi. Sä pystyt saamaan siihen vaihtelua. Muista ajatella tekstiä.”
”Joo, mä tiedän”, myötäilen tajutessani, etten ole ajatellut lauluani ollenkaan. Osaan sanat näköjään liiankin ulkoa. Pitää muistaa keskittyä omaan tekemiseen. Vaikka Rami on lähellä.
”Kokonaisuutena kuulostaa hienolta”, musaope kannustaa. ”Hyvin soi yhteen ja biisivalinta toimii. Kuunteleeko jompi kumpi enemmänkin Beatlesiä?”
”Joo”, mä ja Rami sanotaan yhteen ääneen. Vilkaisen Ramia, joka hymyilee mulle toisella suupielellään, kääntyy sitten pakkaamaan kitaransa koteloon. On vaikea pysyä siitä erossa.
”No sehän on hyvä yhdistäjä”, ope höpöttelee ja lähtee luokan ovelle. Seuraan perässä ja Rami viimeisenä kitaransa kanssa.
”Yhet treenit vielä ensi viikolla?” Rami kysyy multa ennen kuin ope avaa ovea. ”Tiistaina, keskiviikkona?”
”Tiistaina ruokiksella. Onks luokka silloin tyhjä?”
”Joo, on”, ope vastaa vilkaistuaan paperista lainauskalenteria oven vieressä. ”Muuten onkin aika täyttä.”
”Ok, silloin”, Rami huikkaa ja lähtee avatusta ovesta käytävään. Lähden seuraamaan ̶ samaan suuntaan olen menossa ̶ mutta tarkoituksella jään sen jälkeen kulkemaan.
Rami kulkee rennosti käytävää kitara olallaan. Kuin kaikki olisi niin kuin pitääkin. Ehkä onkin.
”Hartsa, mitä helvettiä, skitta?” Jamal tervehtii Ramia luokan luona. ”Tarkoittaa, et sä tajusit meillä olevan treenit tänään ja tuut mukaan?”
”Noup. Mut joo, olin Talentiin treenaamassa.”
”Sä siis et kusettanu mua sillä?” Jamal kysyy. ”Mimmonen juttu?”
”Sit näätte”, Rami vastaa tyynesti.
”Hei, kamoon, kerro ees jotain”, Onni vaatii.
”Okei. Se on parempi kuin teiän juttu.”
”Oliks toi haaste?”
”Vaikka.”
Mua alkaa jännittää. Tajuan, että me esiinnytään koko koulun edessä.
