RAMI
Rappukäytävän ovi napsahtaa auki ja mä käännän salamana pääni sen suuntaan. Mut se on vain joku mummo, joka jää tuijottamaan mua rapun sulkeuduttua. Hetken mä oon varma, et saan kuulla keinujen olevan pikkulapsille ja et jollen mä lähde, niin poliisit tulee paikalle hakemaan. Mut tänään ei taida olla sen maailmanparannuspäivä, koska se ei sano mitään, lähtee vaan kävelee pois pihalta. Mä vilkasen taas kelloani ja toteen, et kohta mä oon myöhässä. Missä se oikein viipyy?
Ovi napsahtaa uudestaan ja tällä kertaa tärppää. Mua ei kuitenkaan huomattu, joten mä nousen äkkiä ylös keinusta ja harpon mimmin perään. Rauhallisesti mä nappaan olkapäästä kiinni ja sanon:
”Silja, oota!”
Silja kiljasee ja kääntyy muhun päin pelästyneenä. Pelko muuttuu hetkessä huojentuneeks kiukuks, kun se tunnistaa mut.
”Hullu, mitä sä säikyttelet mua?”
”Sori, ei ollu tarkotus.”
”Ja kyttäät pihalla heti aamusta?” Siljan äänessä on kiukun lisäksi jo huvittuneisuutta, mikä rohkasee mua jatkamaan.
”Sä et vastaa mun viesteihin, et puheluihin, miten muuten mä oikein saan sut kiinni?” mä kysyn ja harpon Siljan perässä. Koulu ei oo kaukana ja tällä nopeudella me ollaan siellä hetkessä.
”Nähtiin me eilen koulussa, et sit tullu juttelee.”
”Mä olen pahoillani siitä perjantaista”, mä päätän olla huomioimatta edellistä. ”Mut et säkään seurannu mua bussin perälle.”
”Oletit sä oikeesti, et mä oisin seurannu?” Silja kysyy ja hidastaa hieman vauhtiaan.
”Ehkä en. Mut en mä halunnu sen illan päättyvän niin. Mieluummin mä oisin sun seurassa ollu.”
”Mikset sä sitten ollu?”
”Emmä tiiä, se vaan meni niin”, mä mutisen. Mä oon kelannu tätä keskustelua mielessäni jatkuvalla syötöllä jo päiviä. Miettiny, miten mä voisin korjata mun mokailut. Mä haluan mun ja Siljan välit taas kuntoon. Mä haluan olla sen kaa. Mä en vaan tiedä, mitä se vaatii.
”Mä tiedän”, Silja sanoo katkerasti. ”Sä löysit parempaa seuraa, etkä sä halua muiden näkevän, et sä oot mun kaa. Oisko se niin kauheeta?”
”Ei, eikä ne ollu parempaa seuraa”, mä vastaan ja koen olevani rehellinen. ”Entä sä sitten? Jos kerran tässä ei ole mitään ongelmaa, mikset sä seurannu mua bussissa? Mikset sä tule juttelee mulle koulussa?” Tuntuu paskamaiselta puolustautua hyökkäämällä, mut emmä voi olla aina vaan syypää kaikkeen.
”Okei, mietitään sitten sitä”, Silja vastaa yllättävän tyynesti. ”Mä olen kokenu sun ja sun porukan vähättelevän mua koko yläasteen. Kiusaavankin. En mä noin vaan mene siihen porukkaan. Sä voit ajatella, et mitään ongelmaa ei enää ole, kun me ollaan kavereita. Mut ei se katoa yhdessä yössä. Jos sul ei oo munaa puhuu mulle, niin miten sä kuvittelet, et mä tulen juttelee sulle?”
Siljan tyyneys on näennäistä. Pinnan alla kuohuu kunnolla.
”Sori. Mä oon jo pyytäny anteeks. Älä oo mulle enää vihanen. Voitasko me unohtaa tää?”
Pyyntö, toive, kysymys, anelu. Se on varmaan vähän kaikkee.
”En mä haluu olla sulle vihainen, ei tässä siitä oo kyse”, Silja sanoo lopulta, kun koulu jo näkyy puiden takaa. ”Mut tää ei vaan toimi. Mä en luota suhun. Mä en oikeesti tiiä, mitä sä haluat.”
Vittu. Ei, tää ei mee näin. Tää ei voi mennä näin.
”Entä Talent?” mä nappaan olemassa olevasta oljenkorresta kii. ”Haluut sä sinne viel?”
”Emmä halua sitä jättää”, Silja vastaa kuin tajuais sille rakkaan asian olevan vaarassa.
”Emmäkään”, mä vastaan helpotuksesta varovasti hymyillen. Jotain on vielä jäljellä.
”Okei, kyl mä sinne meen sun kanssa”, Silja sanoo. ”Ja sitä pitää treenaa vielä ainakin pari kertaa.”
”Teillä?”
”Varmaan me voitais treenaa musaluokassa. Jos mä kysyn musaopelta ja pistän sulle viestii milloin.”
”Ok”, mä vastaan. Me ollaan jo melkein koulun pihassa.
”Ja hei, sä voit aina sanoa kavereilles, et se oli vaan musaopen juttu, et et sä muuten mun kaa esiintyis”, Silja sanoo terävästi ja lähtee kävelee nopeemmin pois mun luota. Mä en lähde perään.
