SILJA
Käännän katseeni Marttaan, joka on nostanut toisen jalkansa jään pinnasta muutamaksi sekunniksi ehkä parin sentin verran. Nostan sille peukkua onnistumisen merkiksi ja saan hymyn karehtimaan sen kasvoilla. Se yrittää nostaa kätensä samaan eleeseen, mutta yritys saa tasapainon pettämään ja tyttö lentää rähmälleen jään pintaan. Valitus ei ole kovin suurta, mutta Irene on heti hyökännyt sen luokse lohduttamaan. Aapo haistaa tilaisuuden ja alkaa nuolla jäätä. Jätän ne selviämään keskenään ja syvennyn musaan. Help! pelastaa tämänkin tilanteen.
Isä on lähtenyt aamulla töihin. Sillä on muutama työpäivä ennen uuttavuotta. Sen mukaan Irenestä on ihana touhuta mun ja lasten kanssa muutama päivä neljästään. Irene on kuulemma suunnitellut luistelureissuja, mäenlaskuja, Disney-leffoja ja hampurilaislounaita. Se tietää niiden kersojen tykkäävän niistä ja uskoo munkin tykkäävän, lapsihan mäkin vielä olen. En mä nyt noita juttuja varsinaisesti vastustakaan. Mietin vain, hengaanko mukana, koska munkin halutaan viihtyvän vai koska olen ylimääräinen käsipari auttamassa pentujen kanssa. Ja tykkäisinkö enemmän noista jutuista vaikka Iidan tai Sannin kanssa, jos toinen ei olisi Kanarialla (hemmetti miten epäreilua!) ja toinen jossainpäin Suomea sukuloimassa. Kun äiti vielä painaa pitkää päivää töissä, niin ei kai kotona olisi sen riemukkaampaa, vaikka oma rauha on tietysti aina oma rauha. Niinpä alistun kohtalooni.
Ei Irenessä mitään vikaa varsinaisesti ole. Parin vuoden päästä nelikymppinen nainen, jonka seurassa isä viihtyy. Sen ruuatkin on ihan jees, eikä se liikaa yritä kaveerata mun kanssa. Se on aika sporttinen ja ihan huumorintajuinen, vaikka omassa hössötyksessään joskus tosikkomainen. Voisin tykätä siitä. Voisin, jollei se olisi ominut isääni. Toiset muistaa ekaluokan syksyn lukemaan oppimisesta ja itsekseen kuljetuista koulumatkoista. Mä muistan sen jatkuvista matkoista kahden kodin välillä, väärässä kodissa olevista koulukirjoista ja päässä soivasta kysymyksestä, miksen mä ja äiti riitä, mihin Ireneä tarvitaan. Vuoden jälkeen isä ja Irene muutti Nurmijärvelle, sen verran kauaksi, etten voinut enää viikolla asua niiden kanssa. Martan syntymän jälkeen viikonloputkin väheni. Isän mielessä Helsinki alkoi olla taaksejäänyttä elämää, mä mukaan lukien.
Kaivan taskusta esiin muistikirjan, joka kulkee mukanani kaikkialla. Se on pieni, helposti takin taskuun mahtuva ruskeakantinen kirja, jonka kanteen on saanut pienen kynän kiinni. En jaksa kirjoittaa päiväkirjaa. Yritin joskus nuorempana, mutta se tuntui turhalta, kun sitä muisti kirjoittaa ehkä kerran puolessa vuodessa. Mutta haluan saada ylös ajatuksia ja tunteita, haluan muistaa nekin fiilikset, joita ei ehkä aina haluaisi muistaa. Siksi muistikirja. Iida on ihmetellyt, miksen vain ota kuvia niin kuin ”normaalit ihmiset”. Tai edes kirjoita sitä tabletilla tai kännykällä. Mutta paperinen versio tuntuu aidommalta. Se on kirjaimellisesti enemmän olemassa.
Oikeastaan haluan saada fiilikset ylös, koska haluan kirjoittaa runoja. Rakastan runoja, haluan välittää niihin elämäni, kaiken sen, mikä tekee musta mut. Olen niitä jo muutaman vuoden kirjoitellut, mutta kunnolla vasta puolisen vuotta. Välillä menee kuukausia, ettei mitään järkevää synny, vain epäkiinnostavia tunnemerkintöjä. Sitten tulee hetki, jolloin aivotkin tuntuvat olevan vain välikappale runojen virrassa, joka tallentuu muistikirjan sivuille. Ehkä ne runot on hölmöjä, ehkä taidetta vain omasta mielestäni, mutta rakastan niiden kirjoittamista.
Runoista on tullut mun jälki maailmaan, tapani huutaa maailmalle ”katsokaa mua, mä olen täällä!”. Niin kauan kuin muistan, mun sisällä on palanut halu laulaa, näytellä, päästä olemaan lavalla jotain rohkeampaa kuin mitä oikeasti olen. Kipeä pisto muistuttaa, ettei musta ole siihen. Se on vain hölmö, typerä unelma. Mutta runot, ne on totta.
”Silja, voit sä auttaa vähän Aapon kanssa?” Irene kysyy, tulkitsee ilmeeni myöntymiseksi ja jättää pojan viereeni. Itse se lähtee pukkareita kohti Martan perään. Työnnän kirjan taskuuni ja pistän äkkiä lapaset takaisin käteen; hallissa on yllättävän kylmä. Aapo katsoo mua hetken, tiputtautuu vatsalleen ja yrittää lähteä takaisin jäätä nuolemaan. Kun kiellän ja kannan pois, alkaa kiemurtelukiukku. Lopulta saan nostettua pojan penkille viereeni ja tungen avaimeni sen kouriin. Avaimenperäpossua on näköjään ihan yhtä kiva nuolla ja samalla pystyy vielä istumaan mukavasti penkillä. Win-win.
Tarkkailen sivusilmällä Aapon touhuja samalla, kun vilkaisen nopeasti puhelimella Auringonseuraajan viestit: ”ei uusia viestejä”. En olettanutkaan siellä olevan mitään, mutta tsekkasin varmuuden vuoksi. Mustarastaasta ei ole kuulunut mitään päivään, vaikka se tuntui innokkaalta chattailemaan. Ehkä se on löytänyt paremman juttelukaverin ja unohtanut jo mut. Ehkä se on oikeasti keski-ikäinen äijä, joka ei ole kiinnostunut mistään Beatlesistä, vaan etsii nuoria tyttöjä netistä ihan muihin juttuihin. Pitkällä keskustelulla se yritti luoda luottamusta, mutta sai lopulta haluamansa joltain toiselta nopeammin. Ehkä se on niin ja silloin on vain hyvä, ettei Mustarastaasta kuulu enää. Mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten haluaisi sen olevan sitä, mitä se väittää olevansa. Tai jos väittäisin, etten toivoisi vielä kuulevani siitä.
”Silja, miksi sä annat Aapon syödä avaimiasi?” Irene kysyy viereltäni ja nappaa avaimet pois pojan hyppysistä. Aapo alkaa itkeä katkerasti eikä meinaa rauhoittua äitinsä sylissäkään.
”Kyllä ne on ihan siistit mun taskussa”, puolustaudun ja otan ojennetut avaimet takaisin, mutta Irene ei jää kuuntelemaan. Se ojentaa mulle luistinkasseja ja lähtee ovea kohti Aapo sylissään ja Martta perässään hyppien. Nappaan luistinkassit ja lähden vähän tarpeettoman hitaasti niiden perään. Olen silti yllättynyt, että Irene istuu jo ratin takana, kun vihdoin pääsen autolle. Avaan takakontin ja kohtaan kolme katsetta: Aapo saa juuri ja juuri kuikuiltua istuimestaan kummastunut ilme kasvoillaan, Martta ilmeilee mulle iloisen veitikkamaisesti ja Irenen etupeilissä näkyvässä katseessa on jo hieman kireyttä. Ok, yritän olla kiltimpi.
Irene kaartaa huoltiksen pihaan ja ilmoittaa, että nyt mennään hampurilaiselle. Lapset alkaa samantien vääntää leluista sun muista ja mä päätän olla suorastaan ystävällisen avulias, kun melkein oma-aloitteisesti otan Aapon mukaani ja lähden etsimään meille pöytää.
Hetken kuluttua Irene tulee voitonriemuisasti hymyilevän Martan kanssa. Irenellä on täysi työ saada kaikille jaettua oikeat ruuat ja saada rauhallinen ruokailu käyntiin. Autan omalta osaltani ja alan syödä ihan kiltisti.
Aapo syö ranskalaisiaan, tosin sen mielestä on kivempi maistaa vähän jokaista ranskalaista kuin syödä osa kokonaan. Martta selittää ainakin kolmeen kertaan, kuinka onnistui saamaan tuplajuustohampurilaisen JA lelun, koska kassan täti oli niin kiva. Irene nauttii hampurilaisestaan pienissä erissä Aapon kaitsemisen ohessa. Mä saan oman ateriani muihin nähden pikaisesti syötyä ja kaivan kännykän esiin tsekatakseni foorumin viestit. Ei uusia viestejä.
”Äiti on sanonut, ettei ruokapöydässä saa käyttää kännykkää”, Martta toteaa topakasti mulle huomatessaan kännykkäni. ”Eiks niin äiti?”
”No, onhan äiti niin sanonut, mutta ei se haittaa, jos Silja vähän katsoo”, Irene vastaa vältellen. Se ei varmaan tykkää, että olen ottanut kännykän esiin, muttei halua riidellä mun kanssa.
”Mutta sähän sanoit isille, että ihmiset on ihan tyhmiä, kun ne ei osaa syödäkään ilman pirun tietotekniikkaa!” Martta jatkaa kasvoillaan vakava ilme ja ketsuppia.
”Niin äiti varmaan sanoi, mutta Silja on katso jo syönyt”, Irene yrittää puhua itsensä pois pussista. ”Ootatko sä tärkeitä viestejä kavereilta?” Irene kysyy multa varmaan yrityksenä vaihtaa aihetta.
”En, kuhan katoin”, totean ja tungen kännykän takaisin taskuuni. Toisesta taskusta kaivan muistikirjani esiin.
”Ootko saanut kirjoitettua uusia juttuja viime aikoina?” Irene kysyy ja yrittää pakottaa Aapoa syömään ranskalaisen kokonaan loppuun.
Tekee mieli vastata, että se ei kyllä kuulu sulle pätkän vertaa ja että isän ei pitäisi puhua mun asioista, mutta en halua olla töykeä. Mutisen jotain epämääräistä, avaan kirjan, napsautan kynän irti sen kyljestä ja vetäydyn ikkunaa vasten. Kirja tuntuu olevan mun ja muun maailman välissä, enkä enää keskity Aapon ja Martan syömisiin vaan omiin ajatuksiini.
