SILJA
Puhelimen herätys piipittää ja kaivaa mut unimaailmasta todellisuuteen. Painan piipityksen pois päältä ja annan itselleni luvan maata peiton alla vielä hetken. Normaalisti vapaapäivänä nukahtaisin ja heräisin torkun jälkeiseen pirinään uudestaan, ehkä pariinkin kertaan, tai ehkä vahingossa pistäisin koko herätyksen pois ja havahtuisin hereille vasta tunteja myöhemmin. Mutta kun muistan Ramin, olen kokonaan hereillä.
Kello on vailla kaheksan. Äidin yövuoro loppuu kaheksalta, äiti on kotona jo pian puoli yheksän jälkeen. Rami pitää saada ulos ennen sitä, en halua joutua selittämään asiaa äidille. Nousen sängystä ja vaihdan yöpaidan t-paitaan ja verkkareihin. Mulla ei ole hajuakaan, kuinka sikeäuninen Rami on tai mihin aikaan se yleensä heräilee, mutta toivon, ettei mun tarvitse mennä repimään sitä sohvalta ylös.
Avaan huoneeni oven ja kuulostelen hetken. On hiljaista, joten oletan Ramin nukkuvan vielä. Kuljen kylppäriin hieman tavallista meluisammin ja annan oven paukahtaa kiinni. Käyn vessassa, pesen hampaat ja naaman. Peilistä mun katseeseen vastaa uniset silmät, eikä näky ole muutenkaan hehkeimmillään. Yritän parantaa asiaa hiusten harjauksella, mutta muuten saa kelvata sellaisena kuin on.
Väännän kylppärin ovenkahvasta ja raotan ovea, mutta vieläkään ei kuulu liikehdintää muualta asunnosta. Hitto, miten mä sen herätän? Okei, kirkasvaloherätys. Pistän olkkariin kattovalot päälle ja menen keittiöön. Pistän veden kiehumaan teetä varten ja lappaan pöytään voileipätarvikkeita. Jos Rami nousee ajoissa, kai se voi aamupalaakin saada.
Teevesi ehtii melkein kiehua, kun kuulen kylppärin oven käyvän. Jes, sain sen hereille. Voitelen itselleni voileivät, heitän juustoa ja kinkkua päälle ja kaadan teen odotellessa. Kylppärin ovi käy taas. Kuulen olkkariin vievät askeleet. Istahdan pöytään syömään aamupalaani. Ehdin haukata ensimmäisen palan leivästä, kun kuulen askeleiden lähestyvän ja pian Rami ilmestyy ovelle.
”Moi”, se sanoo – tai ennemminkin nyökäyttää – ja kävelee hieman empien pöydän ääreen. Näkee, että se on vastaherännyt. Silmissä on uninen katse ja sen päälaen pidemmät hiukset on hujan hajan, mitä en muista ennen nähneeni. Yleensä ne on sileästi taakse vedetty – varmaan jollain geelillä, kun ne pysyy niin hyvin paikallaan – tai on ne joskus kai mustalla lenkillä pistetty ponnarille siellä päälaella. Ramin olemus on muutenkin tavallista nuutuneempi, se kun yleensä on aika huoliteltu. Mielessä käy ajatus, että se on aika hellyttävän näköinen sellaisena. Kai kaikki ihmiset on vastaheränneinä.
”Moi. Äiti tulee jotain puolen tunnin päästä, joten...”
”Joo, tietysti”, Rami vastaa ennen kuin pääsen loppuun. Se nuokkuu siinä pöydän ääressä.
”Otat sä jotain? Niinku aamupalaa?”
”Voin mä leivän ottaa”, Rami vastaa, katselee hitain silmänliikkein pöydän antia ja tekee leivän. ”Kiitti. Hei, onks teil kahvii?”
”Sori, ei juoda”, vastaan ja hörpin teetäni.
”Ok, mitä teil ois juotavaks?”
”Teetä tai jos ei kelpaa, niin kato kaapista”, totean ja Rami raahautuu jääkaapille ja avaa sen. Hetken se tutkiskelee tarjontaa ja päättää lopulta ottaa kokista. Mä kuulen äidin äänen päässäni vaahtoamassa, ettei limsa ole mitään aamupalajuomaa, mutta päätän olla sanomatta näitä ajatuksia ääneen. Enkä mä sitä paitsi ole äitini.
”Nukuit sä hyvin?” kysyn ja aloitan toisen leipäni syömisen.
”Joo”, Rami vastaa automaattivastauksen ja haukkaa ison palan leivästään.
”Niin varmaan”, naurahdan sille. Se nostaa muhun hämmästyneen katseensa ja unohtaa ottaa seuraavan haukun. Se vain tuijottaa mua ja mä alan nauraa kunnolla sille sen ilmeelle. ”Ei kukaan nuku hyvin sillä nahkasohvalla”, selitän lopulta.
Ramin ilmeestä ei taaskaan pysty oikein päättelemään, mitä mieltä se on. Hetken toivon, että olisin jättänyt vitsailematta sen kanssa tai ainakin osannut olla nauramatta, mutta sitten huomaan, että sen suupielet kaartuu velmuun hymyyn ja se puistelee päätään virnuillen.
”No okei, siinä oli hiostavaa nukkua ja mä heräilin vähän väliä, senkö sä halusit kuulla?”
”Just sen”, nauran. ”Mä arvostan totuutta. Epämiellyttäväkin totuus on parempi kuin valhe.” Yritän saada juotua mun teetä, mutta ei siitä mitään tule. Naurattaa ihan liikaa.
”Lisää sun mottoja?” Rami kysyy. ”Mä muistan tuon, mä muistan.”
”Senkus”, heitän nenääni nostaen ja teetäni teatraalisesti hörppien.
”Tekeeks mutsis paljonkin yövuoroja?” Rami kysyy, kun naurut on naurettu.
”Kyl se nykyään aika paljon, mut mähän oon jo melkein lukiossa, joten ei sen tarvii täällä koko aikaa olla”, vastaan positiivisuutta uhkuen.
”Sä oot menossa lukioon? Minne pyrit?” Rami heittää kysymyksen huolettomasti, mutta katsoo perään kiinnostunut ilme kasvoillaan.
”Emmä oo vielä ihan päättänyt”, mä kiertelen ja kaartelen kysymystä ja mietin mielessäni, jätänkö vastauksen tähän, mihin yleensä kaikkien kanssa jätän, vai jatkanko enemmän kohti totuutta. Ehkä se on aamuväsymys, ehkä edellisen illan keskustelut, ehkä Ramin kiinnostunut ilme, mutta päätän kertoa enemmän. ”Ehkä mä jään meiän omaan lukioon, mut oon mä miettinyt, jos mä pyrkisin ilmaisutaidon lukioon. Mut emmä tiiä, onks musta siihen.”
”Miksei olis?” Rami kysyy yhtä luontevasti kuin jos olisin epäillyt kykyäni syödä voileipää.
”Emmä tiiä, mä en vaan oo oikein esiintyjä sit kuitenkaan”, melkein mutisen. Ramin ilmeestä näkee, että se on samaa mieltä. Onhan se nähnyt mua luokassa monta vuotta, kyllä se tietää, miten ’luonteva’ esiintyjä mä olen. Odotan sen nauravan päälle, niin kuin olisin kertonut jonkin vitsin. Olen valmiina nauramaan itsekin, että vitsihän se vaan oli, enhän mä nyt tosissani. Rami ei kuitenkaan naura, vaan katsoo mua piinaavan tarkasti ja toteaa:
”En mä nyt tiiä, oikeestaan. Mikset ois, jos haluut olla?”
Niin kuin se olisi niin yksinkertaista. Odotan edelleen sanoja nollaavaa naurua, mutta sitä ei kuulu.
”Entä sä?” kysyn siltä haluten siirtää palloa sille. ”Mihin sä meet?”
”Emmä tiiä. Emmä tiiä, onko sillä niin väliäkään. Kattoo mihin jengii on menossa”, Rami vastailee vältellen.
”Sul ei oo mitään erityistä paikkaa, mihin haluisit?” päätän vielä uskaltaa udella.
”Ei kai. Tai...” Se pysäyttää lauseen alkuunsa ja ottaa hörpyn kokista. Se jää katsomaan kokislasiaan, kuin se olisi jotenkin erityisen mielenkiintoinen lasi.
”Oon mä kattonu paikkoja vähän sillä ajatuksella, et ois niinku musapainotusta tai no ei suoranaisesti sitä, ei niinku mikään Sibeliuslukio mut vähän niinku. Mut emmä tiiä. Tuskin mä sinne pääsisin”, Rami saa sanottua. Se kuulostaa kauheen epävarmalta siitä jutustaan, mutta yrittää luoda rennon otteen, sellaisen ”ei sillä niin väliä” -fiiliksen. Sen tuntuu olevan vaikea pysyä irti esittämisestä.
”Jos sä haluut sinne, niin pyri”, totean sille jämäkästi, vakavalla äänellä, jota pelästyn itsekin. ”Siis”, jatkan rennommin, ”totta kai sä siihen pystyt, sun pitää vaan...”
Olen aloittamassa kai jonkin palopuheen aiheesta, mutta en ehdi edes alkuun, kun Ramin puhelin piipittää viestiä. Rami kaivaa nopeasti puhelimen esiin taskustaan, painelee viestin näkyviin ja sen kasvoille nousee hymy. Se naputtelee viestiä takaisin ja saa hetken kuluttua uutta. Ja koko ajan sen kasvoilla on sellainen hymy, josta on helppo tajuta, kenen kanssa se viestittelee. Mä olen äkkiä ihan ulkopuolinen. Ei, pahempaa: musta tuntuu kiusalliselta istua siinä Ramia vastapäätä ja nähdä se ilme, ihan kuin Oonakin olisi siinä ja seuraisin niiden kuhertelua vierestä. Ei kiitos.
”Pitää mennä”, Rami toteaa ja laittaa puhelinta pois. ”Oona pisti viestii. En ois uskonu, et se on näin aikasin hereillä, mut hyvä niin.”
”Ai, se oli Oona”, pakotan itseni leikkimään tyhmää.
”Joo, mut hei nähään!” Rami sanoo, nousee ylös ja lähtee eteiseen.
”Jep, nähään!” vastaan, pistän astioita pois tiskikoneeseen ja kuulen Ramin pukevan ulkovaatteita. Pyyhin vielä pöydän ja menen vasta sitten sen perässä eteiseen. Se on jo ovella, mutta kääntyy vielä muhun päin.
”Kiitti, oikeesti”, se sanoo ja kääntyy lähteäkseen.
Ovi avautuu, Rami astuu käytävään ja työntää oven perässään kiinni. Jään katsomaan meiän tummanruskeaa ulko-ovea, enkä osaa siirtyä eteenpäin. Koko tunnelma muuttui niin nopeasti, etten pysynyt mukana. Ensin mä löysin itsestäni taas sen Siljan, joka halusin olla: hauska, nokkela, se joka tekee mitä tahtoo eikä mieti liikaa, mitä siitä mahdetaan ajatella. Sitten, kuin veitsellä leikaten, se hetki on kadonnut ja mä olen vain hiljainen tyttö, jolle yksinäisyys on tutuin kaveri. Ihan kuin mitään muuta ei koskaan olisikaan.
Lopulta löntystelen olkkariin. Seinän kello raksuttaa jo puolta yheksää. Pistän sinisen kokoelmatuplan soimaan ja lösähdän sohvalle. Hetken ihmettelen, minkä päälle mä istuin. Sitten tajuan lakanat. Taittelen peiton kasaan, heitän tyynyn kasan päälle ja olen juuri taittelemassa aluslakanaa, kun kuulen musan läpi rapinaa ulko-ovelta. Tyydyn myttäämään lakanan kasaksi peiton ja tyynyn päälle ja juoksen kasa sylissä huoneeseeni. Katselen hetken ympärilleni miettien sopivaa piilotuspaikkaa ja päädyn lopulta heittämään kasan vaatekomeroni alahyllylle, jonne sen saa juuri ja juuri survottua. Sitten palaan hiipien ja eteiseen vilkuillen olohuoneeseen ja istahdan muina naisina sohvalle musaa kuuntelemaan.
”Ai, sä oot jo hereillä?” äiti tervehtii hetken kuluttua olkkarin ovelta. ”Kaikki hyvin?”
”Joo, ei täs mitään”, vastaan reippaasti.
”Hyvä, mä käyn suihkussa ja meen nukkumaan. Tehään sitten iltapäivällä jotain yhdessä, jooko?” äiti höpöttää ja menee kylppäriin.
”Joo joo”, vastaan, vaikkei se enää kuule.
