Turvapaikka

RAMI

Hiihtoloma kotosalla ei oo mulle tavallista. Mä istun päivästä toiseen kännykällä kattomassa muiden päivityksiä, kuvia, juttuja, videoita mahtavista reissuista, parhaista lumilautatempuista ja mietin, miten päiväni käyttäisin. Jamalin studiolla oon muutamat kerrat käyny, mut mä oon kuitenkin ulkopuolinen enkä jaksa siellä koko aikaa hengata. Mä soittelen tunnista toiseen enkä tunne kehittyväni yhtään. Mun oma sointukulku etenee ehkä muutaman tahdin, mut siinä kaikki. Oona on laskettelureissulla Jannan perheen kaa, Ode jossain vinku-Intiassa, Jesse lätkäleirillä jne. Mut ei se tekemättömyys oo pahinta.
Mutsilla ja faijalla on kireet välit. Siis kireemmät kuin yleensä. Päivisin mä saan olla rauhassa, kun ne käy töissä. Parina päivänä ollaan jopa pidetty hauskaa Ripan kanssa ja mä oon unohtanut ikävät asiat, mut kun kello lähenee puoli viittä, Ripa yleensä katoaa lukemaan Millalle tai treeneihin. Ja mä jään yksin myrskyn keskelle. Alkuillasta on yleensä seesteistä, pahaenteisen rauhallista, ja mä yritän jatkuvasti päätellä siitä, onko koko ilta rauhallinen vai alkaako tappelu. Mut sitä on vaikeempi ennustaa kuin säätä kuukauden päähän. Pahinta ei edes oo se tappelu, vaan se tunne, et pitää koko ajan olla varuillaan. Pitää vain koko ajan seurailla tilannetta, toivoa parasta ja pelätä pahinta.
Tänään myrskyn merkit on ollu vahvasti nähtävissä, vaikka pinnalta näyttää tyyneltä. Faija on ollu tavallistakin puheliaammalla tuulella jo töistä tullessaan, juttua sen mahtavista kaupoista on vain riittäny, vaikkei kukaan kuuntele. Mutsi on ollu pahaenteisen hiljaa. Mä söin ruokani nopeasti ja katosin huoneeseeni, pistin musat päälle ja yritin kadota toiseen maailmaan. Monta tuntia se toimi yllättävän hyvin. Sit mä lähdin alas hakee ruokaa.
Faija istuu olkkarissa. Se on ilmeisesti lipitelly jo kasan kaljaa, niin ainakin olkkarin pöydän tölkkipinoista saattaa päätellä. Mä yritän livahtaa sen huomaamatta keittiöön.
”Mitä poika? Miten menee?” faija huutelee sumuisella äänellä perään. Jätän vastaamatta ja haen jääkaapista voileipätarvikkeita ja kokista. Otan leipiä esille ja alan laitella niitä, kun faija kömpii mun perässä keittiöön. Se hakee jääkaapista uuden kaljan ja jää työtasoon nojaamaan ja toljottamaan mun toimintaa. Tuntuu, et se oikeesti tarvitsee sitä työtason tukea, vaikka se yrittääkin seistä siinä jotenkin asiallisesti. Sen katse on myös skarpatumpi kuin normaalisti. Se on jo hyvässä kännissä.
”Oothan sä poika vähän fiksumpi kuin tuo mun Ripa?” se aloittaa kuin pitkää keskustelua. ”Kauppa on se mikä kannattaa. Muista poika se. Ei mun Ripa sitä oo tajunnu, ei saatana ole ei. Tänään taas loistavat kaupat, aivan loistavat, mä olen nero, bisnesnero, olis pitäny Ripan nähdä. Mut sä oot fiksumpi, eikö? Sä tajuut.”
Mä en edelleenkään vastaa, vaikka se selvästi odottaa sitä katse muhun naulittuna. Pistän ripeästi leivät valmiiksi, kokiksen lasiin ja olen lähdössä yläkertaan huoneeseeni. Yllättävän ketterästi faija siirtyy mun eteen ja mä joudun pysähtymään.
”Etkö sä saatana edes puhu mulle?!” se vaahtoo mun edessä ja tökkää kevyesti mun rintaa etusormellaan. Se on löytäny vihavaihteen sekunneissa. ”Ei taida olla susta mihinkään, et oo ees mun Ripan arvonen! Et oo koskaan ollu, kyllähän sen on aina nähny!”
”Päästä mut menee”, mä vastaan melkein rauhallisesti, vaikka mun sisällä kuohuu. Mä en haluu miettiä mitään nyt, vain päästä siitä tilanteesta.
”Älä ny viitti, tuu olkkariin keskustelee bisneksistä. Mä voin kertoo sulle, mihin kaikkeen mä pystyn, vaikka ne epäilee. Kaikki epäilee. Ei ne uskonu, et Hartikainen pystyy siihen enää, mut ne on väärässä, kaikki on väärässä. Mussa on miestä vaikka mihin”, se puhuu mahtipontisella ja sovinnollisella äänellä. Mä yritän kävellä sen ohi – tai läpi, miten vaan – mut se on vaikeeta lasi toisessa ja lautanen toisessa kädessä, enkä mä onnistu. Ei helvetti.
”Päästä mut ohi, mä en ole tulossa sun kaa keskustelee mistään, ku sä oot kännissä!” mä huudan sille. Se hätkähtää vähän, mut ei siirry mihinkään.
”Jarmo, päästä Rami menee!” mä kuulen mutsin kiukkuisen käskyn faijan selän takaa.
”Älä sä ämmä tuu komentaa!” faija huutaa.
”Päästä Rami menee! Ei se oo keskustelemassa sun kanssa!” mutsi huutaa ja yrittää siirtää faijaa, mikä on tuhoontuomittu ajatus.
”Minä päätän tässä talossa, kuka keskustelee ja kenen kanssa!” faija huutaa ja kääntyy puoliks mutsiin päin. Mä käytän tilaisuuden hyväkseni ja yritän luikahtaa sen ohi. Mä pääsen jo puolittain olkkarin puolelle, kun faija huitasee kännisen suurieleisesti kädellään muhun päin, osuu mun leipälautaseen ja hulauttaa leivät lattialle. Ne läsähtää tyylikkäästi keittiön kaakeleihin kinkku lattiaan päin.
”Vittu!” mä kiroon. Mä voisin käydä nostamassa ne ylös ja lampsia kiireesti huoneeseeni. Mä saattaisin hyvin ehtiä tehdä sen ennen kuin faija reagoi asiaan. Mä voisin juosta yläkertaan pelkän limun kaa. Mä voisin selvittää asiaa mutsin kanssa ja saada siltä apua. Mut jokin mun päässä napsahtaa.
Mä heitän ne limut mun lasista päin faijan kasvoja. Puolen sekunnin verran mä näen sen kasvot enkä muista koskaan nähneeni niitä niin tyrmistyneenä. Sit mä juoksen eteiseen.
”Saatanan poika!” faija kiroo raskaasti mun takana ja jää pudistelemaan naamaansa ja vaatteitaan avuttomana.
”Ihan oikein sulle, kun kiusaat sitä”, mutsi mäkättää faijalle. ”Rami, älä mee!” mutsi vielä huutaa mun perään.
Eteisessä mä suunnilleen hyppään kenkiini, tajuan viimein laskea limulasin eteisen penkille ja vedän takin niskaani.
”Rami, älä mee!” mutsi huutaa mun perään.
”Poika saatana!” faija kiroo mua. Mä lähden ulos ovet paukkuen.
Puolijuoksua mä kuljen katuja pitkin vihan voimalla. Saatanan känninen äijä. Mikä se on saatana sanomaan mulle yhtään mitään? Ripasta se puhuu poikanaan, edelleen, vaikkei hyväksy sen valintoja. Mua se ei pidä poikanaan, eikä mikään valinta sitä muuta. Mä en vaan kelpaa sille, en mitenkään. Mä en oo sille mitään, ei sekään oo mulle. Mä vihaan sitä.
Mä oon kävelly jo pitkän matkan, ennen kuin mä kunnolla tajuan olevani ulkona ärsyttävässä vesisateessa. Kello on – mä vilkaisen kännykkää, jonka löydän farkun taskusta – yli yhdeksän. Kotiavaimia mä en siinä kiireessä tajunnu ottaa. No, mä löytäisin vara-avaimen tarvittaessa ja en mä sitä paitsi oo takasin menossa. Mä voisin lähtee pois, kokonaan pois, kadota taakseni katsomatta. Helvetin houkutteleva idea.
Mut tässä olemattoman talven kylmässä sateessa pää paljaana on utopistista kuvitella sellaisia, jopa mun räjähtävän vihainen pääni tajuaa sen. Ei kai auta, ku mennä jonkun tutun luo. Frendit vaan ei tunnu vaihtoehdolta, vaikka ne ois kotona, mitä suurin osa ei ees oo. Mä en haluu saada niiltä kysymyksiä, en antaa vastauksia. Mä selaan kännykän muistiota ja mietin. Lopulta mä teen valintani. Eiköhän se oo jo kotona. Ehkä mä voin mennä sen luo, ehkä mä voin luottaa siihen. Mä tuijotan pitkään kännykän näyttöä ja lopulta soitan.
”Moi muru, mitäs sulla?” Oona vastaa ylipirteesti.
”Moi, ootko jo kotona?” mä kysyn, yrittäen kuulostaa normaalilta.
”Joo, ihan just pääsin. Jannan isä ei uskaltanu ajaa kovin kovaa, ku oli kuulemma huono keli ja Jannan pikkusiskon piti päästä pysähtymään varmaan miljoona kertaa matkalla”, Oona lirkuttelee. ”Onks sul ollu ihan kurja loma vaan kotona?”
”Ei, tai tää oli tosi paska ilta”, mä saan sanottua.
”Mul oli kanssa aika rankka, kun piti istua siellä autossa laitaan litistyneenä. Onneks mä pääsin jo kotiin ja mutsi oli laittanu ruokaa”, se voivottelee iloisesti.
”Mul on ollu tosi paska ilta”, mä toistan itseäni kuin joku vitun papukaija.
”No mut huomenna nähään, niin menee jo paremmin. On ollu ikävä”, Oona söpöilee. Se ei kysy, miks mulla on paska ilta. Se ei lue rivien välistä.
”Joo, niin mullaki. Moi!” mä pakotan itteni sanomaan ja lopetan puhelun.
Mä seisoin paikallani puhelun ajan ja kylmä on heti ryöminy vaatteiden kulmista sisään. On liian kylmä viettää aikaa ulkona, enkä mä loputtomiin jaksa kulkea eteenpäin. Kotiin mä en oo menossa. Mä en haluu nähdä faijaa, en sovittelukännissä, en aggressiivisessa kännissä, en sammuneena. Hetken mä mietin meiän ulkovarastoon menemistä, mut se on vaihtoehto vasta täydelliselle kastumiselle. Mut vaikka mä kuinka mietin, en mä keksi enää ku yhen, jolle tuntuu mahdolliselta soittaa.



SILJA

Kun mun puhelin soi, luulen pitkään sen olevan vain osa biisiä. Niin käy oikeastaan aika usein, enkä joskus tajua ollenkaan vastata. Se alleviivaa sitä, ettei mun puhelin juuri soi. Tällä kertaa kännykkä on varmaan soinut jo tovin, ennen kuin huomaan sen. Syöksähdän vastaamaan siihen ja ajattelen sen olevan äiti, sillä kuka muukaan mulle enää tähän aikaan soittelisi.
”Moi”, vastaan huolimattomasti ja alan rapsuttaa kuivunutta ihoa kantapäästä.
”Moi... Rami tääl”, kuuluu toisesta päästä hieman epävarmasti. Olen liian yllättynyt jatkaakseni oheistoimintaa. Päässä pyörii vain ajatus ’miksi’?
”Mä...mä... oot sä viel reissus?” Rami empii pitkään kysymystään.
”En, mä sain tarpeekseni jo eilen ja tulin kotiin. Kuin?” kysyn.
”Tota, mä...”, toiseen päähän laskeutuu hiljaisuus. Pysyn myös hiljaa ja kuuntelen hengitystä puhelimesta. Tulee tunne, että kaikki ei ole hyvin, mutta en silti sano mitään.
”Voisinks mä tulla teille?” mä lopulta kuulen kännykästä kuin kuiskauksena.
”Tota...”, yritän miettiä. Vaikka Rami on yhden lauantain jo tuntunut kaverilta, me ei olla muutamaan viikkoon kuin viestitelty lyhyesti pariin otteeseen, joten se tuntuu vieraalta niin kuin ennenkin. On muutenkin ihan eri asia nähdä sitä muualla kuin kutsua kotiinsa.
”Okei, unohda koko juttu”, se vastaa alistuneella äänellä nopeasti ja lopettaa puhelun ennen kuin ehdin sanoa mitään. Äänet puhelimesta häipyy ja mun käsi laskee puhelimen korvalta syliin.
Ensimmäinen tunne on helpotus. Mun ei tarvitse tehdä päätöstä, Rami teki sen mun puolesta. Voin jatkaa iltaani suunnitelmani mukaan ja unohtaa koko tyypin olemassaolon. Mitä sen asiat mulle kuuluu.
Mutta toinen tunne on vahvempi, tunne, ettei kaikki ole hyvin. Se pyysi apua, vaikkei sitä suoraan sanonut. En mä voi sanoa ei. Nostan kättäni ja naputtelen nopeasti.

RAMI

Mä tiedän Siljan talon, frendejä asuu sielläpäin. Ei mulla oo pitkä matka sinne ja pikku tuulessa  tekee mieli kävellä vauhdilla. Päätä alkaa paleltaa ja mä kaipaan pitkästä aikaa pipoa.
Matka ei oo pitkä, mut mä pysähdyn muutaman kerran potkii kiviä ja miettii, pitäskö mennä ollenkaan. Mä luotan jo Siljaan, en mä pelkää sen juoruilevan mitään, mä tiedän, et se ymmärtää, mut mua nolottaa helvetisti pyytää sen apua. Mä koen niinku oisin sen armoilla ja mä en pidä siitä tunteesta. Niinku se auttais mua säälistä tai jotain. Mä en haluu kenenkään säälivän mua. Mä selviän yksinkin. Ku ei ois vaan niin saakelin märkää.
Alaovella mä hytisen varmaan kymmenen minuuttia. Sit mä tajuan, miten oudolta mä näytän siinä, jos joku tulee, ja soitan Siljalle. Se on hetkessä ovella ja päästää mut sisään.
Vasta eteisessä ulkokamppeet riisuttuani ja sitä pientä asuntoa varovaisesti katsoessani mä tajuan, etten tullu ajatelleeks Siljan mutsia. Ei kai se oo kotona? Mitä Silja sille sanoo musta? Mä vilkuilen ympärilleni kulkiessani Siljan perässä pitkää ja kapeaa eteistä olkkariin.
”Ei hätää, äiti ei oo kotona. Yövuoro”, Silja toteaa ja istahtaa kolmen istuttavan sohvan toiseen päähän.
”Emmä sitä”, mä mutisen nolona. Kai se ajatus on näkyny musta.
Mä istahdan sen sohvan toiseen päähän ja tulen äkkiä helvetin tietoiseks koko mun kropasta. Mä en usein ajattele mun jalkoja tai käsiä, mut äkkiä niiden asentoa pitää miettiä koko ajan. Katseestakaan mä en oikein tiedä, mihin mä voisin sen kohdistaa. Mä päädyn tuijottamaan sohvapöytää edessäni hiljaisuuden kirjaimellisesti laskeutuessa siihen huoneeseen.
”Öö, otat sä jotain juotavaa?” Silja lopulta kysyy, ku hiljaisuutta on kestäny sietämättömän pitkään. Ei tää varmaan oo sillekään helppoo, mä tajuan. ”Niinku kokista?” se lisää nopeesti.
”Joo, kyl mä voisin ottaa”, mä vastaan enemmän jotain sanoakseni kuin janoisena. Silja nousee nopeesti sohvalta ja hyppelee eteiseen päin. Mä nostan katseeni pöydästä ja katselen huonetta. Telkkari nurkassa, piano, kirjahylly jonka keskellä paraatipaikalla jököttää kunnon sterkat, kajarit vaikuttaa asiallisesti sijoitetuilta. Ja sterkkojen vieressä näkyy parinkymmenen sentin rivi älppäreitä, niin mä ainakin tulkitsen sen näyn. Päässä viivähtää ajatus mennä syynäämään sitä kokoelmaa. Yhtä nopee mä tajuan, et on parempi olla tekemättä niin, kun kuulen lähestyviä ääniä eteisestä.
”Tossa”, Silja sanoo ja tyrkkää ison lasin kokista mun eteen sohvapöydälle. Siljan eteen ilmestyy samanlainen.
”Kiitti”, mä muistan sanoa, nostan lasin huulilleni ja hörppään. Kädet saa tekemistä, kun jätän lasin käsiini ja pyörittelen sitä niissä. Se tuntuu kylmältä ja mä tajuan lasissa killuvan kaks, ei, kolme jääpalaa. Ne kelluu lasin pinnalla sulassa sovussa keskenään, kulkien toistensa lomitse. Lopulta se lasi alkaa tuntua liian kylmältä mun juuri ulkoolta tulleille käsille ja mun on pakko laskea se pöydälle. Huoneeseen jälleen laskeutunu hiljaisuus tuntuu painostavalta ja yrittää pakottaa mua puhumaan. Ei ois ehkä pitäny tulla.
”Mä heitin kotona mun kokikset faijan naamalle”, mun suusta lopulta pääsee, kun mä oon riittävän pitkään katsonu sitä lasia. Ihan tosi, siitäkö mä ajattelin alottaa?
”Miks?” Silja kysyy. Sen äänestä kuulee hämmästyksen, mut ei huvittuneisuutta.
”Sain tarpeekseni siitä, et faija kännissä haukku mua”, mä vastaan. Tuntuu yllättävän helpolta sanoa ’faija’ ja ’känni’ samassa lauseessa. ”Broidia se ylistää, mua se vaan vittu haukkuu.”
Silja ei sano mitään. Mä nostan katseeni siihen varmaan puoleks sekunniks ja tajuan sen katsovan mua tarkasti. Mä yritän tulkita sen katsetta. Kiinnostusta kuunnella, myötätuntoa, pohtimista, ehkä. Mut ei sääliä.
Mä kerron kaiken. Oksennan sanoina koko menneen viikon ulos; kuin ois vatsatauti ollu koko ajan tulollaan ja nyt sitä ei voi enää välttää. Mä en kerro vain huudosta, tappeluista, faijan juomisesta. Mä kerron myös siitä tunteesta, kun odottaa niitä myrskyjä. Ja Ripasta, jota ei enää näy. Mä kadotan hetkeks jonnekin nolouden tunteen, jota alussa koin, ja musta tuntuu vaan helpottavalta kertoa jollekin se kaikki. Silja ei sano mitään, ei nyökyttele, ei kommentoi, ei kysy, mut mä näen et se kuuntelee. Mä voisin melkein kuvitella puhuvani ittekseni, jollen kuulis välillä nahkasohvan rutinaa, kun Silja vaihtaa asentoa.
Äkkiä mua alkaa kutittaa poskesta ja kun mä raapasen sitä, mä tajuan osuneeni kyyneleeseen ja koko silmäkulma on märkänä. Mä kumarrun eteenpäin, lasken katseen alas ja roikotan päätä käsien varassa. Mä en halua itkeä. En siinä, en Siljan nähden. Mä yritän keskittää ajatukseni siihen, et en alkais itkee, mut ei se oikein onnistu. Koska mä oikein itkin viimeks? Ku polvi meni pahasti sijoiltaan vuos sitten? Ei saatana.
Mä kuulen taas sohvan kahahtavan ja Siljan askeleet poispäin. Hetken kuluttua mä tunnen sen istahtavan mun viereen, tunnen käden kosketuksen mun selällä ja paperinenäliinan karheuden mun kädellä. Mä otan sen paperin ja pyyhin nopeesti mun silmäkulmat. Tän vetistelyn on vittu loputtava. Mä en halua olla säälittävä.
”Miks mä en saatana voi vaan olla välittämättä? Todeta, et vittu ihan sama, haistattaa niille pitkät, kestää tyynesti kaks vuotta ja lähtee menee taakseni katsomatta?” mä melkein raivoan. Mun selällä ollu käsi nousee pois ja Silja siirtyy vähän kauemmaks.
”Emmä tiiä”, Silja vastaa hetken kuluttua melkein huokaisten. ”Kai se on jotenkin sisäänrakennettua, et sil pitää olla väliä, jotta oltais sisältäkin elossa.”
Mä nostan katseeni Siljaan ja katson sen silmiin. Sen katse on tyynenrauhallinen, mut yhtä aikaa surumielinen. Mä en taida olla ainoo, joka tuntee tuskaa.
”Sori”, mä puhahdan ja katson sitä edelleen silmiin. ”Mä en oo kovin hilpeetä seuraa.”
”En mä odottanutkaan, et sä muuten ois täällä”, Silja sanoo ja kääntää katseensa poispäin. Se on oikeessa. Ja se tuntuu väärältä.
”Sori”, mä sanon, kun en muuta keksi. En mä osaa sanoo, mitä mä pyydän anteeks. Varmaan vähän kaikkea. Mä katson Siljaan, näen vain sen profiilin, enkä osaa päätellä sen ilmeestä mitään. Ja sit se kattoo suoraan muhun ja hymyilee vinosti.
”Tää on ihan tyhmää”, se sanoo huvittuneena ja kävelee levarin luo. Se kaivaa siitä älppäririvistä Valkosen tuplan esiin, vaihtaa levyä soittimeen, asettelee neulaa tarkasti ja huoneen täyttää pianon rytminen poljento kuin villin lännen saluunassa, poljento, johon rummut tulee mukaan. Mä kuuntelen hetken tuttua biisiä totaalisen yllättyneenä enkä pysty estää suupielien nousua vinoon hymyyn. Silja hymyilee ilkikurisen leveästi.
”Obladi Oblada?” mä kysyn. ”Tän sä päätit ottaa tunnelmaa keventämään?”
”Ja onnistuin, vai mitä?” se nauraa jo kunnolla. ”Tällaista elämän pitäisi olla. Kevyttä poljentoa ja helppoa tasa-arvoa”, se jatkaa ja tanssii mukana.
”Tiesit sä et sä oot ihan hullu?” mä nauran sille hyväntuulisesti.
”Hyvä et huomasit”, se virnuilee ja sen silmätkin hymyilee valloittavasti. Se on ihan kreisi muija. Mut just sitä, mitä mä tarvitsin.


SILJA

Tutkin pakkasen sisältöä ja mietin, mitä voisi syödä. Me on kuunneltu Valkoista tuplaa puolisen tuntia ja analysoitu biisi biisiltä, missä mielentilassa John ja Paul on ollut, kun on päätynyt sellaisiin sanoituksiin. Erityisesti me yritettiin keksiä, mitä on pitänyt tapahtua, että ”onnellisuus olisi lämmin ase”. Googlettamalla varmaan löytyisi jonkinlainen tarina sen biisin taakse, mutta me päätettiin olla lukematta niitä ja keksiä itse vaihtoehtoja. Oliko Paul saanut lopullisesti tarpeekseen kirkuvasta tyttölaumasta perässään? Oliko bändikavereiden välit olleet todella kireät studiosessioissa? Vai oliko Ringo kaivannut niin kovasti sorsapaistia, että bändikaverit oli vitsinä keksinyt, että siihen onnelliseen tilanteeseen pääsisi lämpimän aseen avulla? Lopulta päädyimme siihen, että onnellisuus voisi olla lämmin ruoka vatsassa, ja siirryimme keittiöön.
”Otat sä mieluummin metvaripizzaa sipulilla ja paprikalla tai kinkku-ananas-aurajuustoo?” kysyn Ramilta. Se istuu meiän keittiönpöydän ääressä ja katselee kummissaan äidin sisustuksia. Paljon se on pieniä outoja esineitä matkoilta meiän keittiöön rahdannut.
”Ihan sama, päätä sä”, se sanoo ja nousee ylös tarkastelemaan lähempää kaukoidästä tuotua minisoitinta. Mä kaivan pakkasesta monta isoa rasiaa ja päädyn lopulta ottamaan alimmaisen: metvaripizza, ihan parasta.
  ”Ihme tavaraa”, Rami toteaa kuin ajatuksensa ääneen. ”Mikä tää on? Onks tää joku hindujen jumalpatsas?” Rami kysyy ja nostaa hyllyltä hieman epämääräistä, kaikilla väreillä kyllästettyä patsasta.
”Ei, ihan suomalainen epäjumala. Mä tein sen ala-asteella. Ruma kun mikä, mutta äiti halus säästää”, naurahdan ja yritän tunkea rasioita takaisin meiän aina liian pieneen pakkaseen.
”Oliks noi kaikki pizzaa?” Rami ihmettelee ja osoittaa rasioita.
”Joo, tavallinen äiti tekee omatekoisena ruokana pakkaseen jotain makaronilaatikkoa, mun äiti pizzaa”, naurahdan ja paukautan pakkasen kiinni heti, kun mitään ei ole välittömästi tippumassa ulos. Jäiset pizzapalat päätyy pellille ja pelti jo valmiiksi kuumaan uuniin.
”Te syötte sitten paljon pizzaa?”
”No, yleensä vain silloin, kun äiti tekee ruuan”, vastaan ja nostan kokiksen kaapista pöytään.
”Eiks se tee joka päivä?” Rami kysyy selvästi kummissaan asiasta.
”Sillä on aika vaihtelevat työvuorot ja muuta menoo, ei se useinkaan ehi tai jaksa, niin mä oon tottunu tekee ruuan”, selitän. Ihan arkipäiväinen juttu.
”Siis oikeesti?” Rami sanoo ja istuu takaisin pöytään. ”Mä en tiiä ketään mun ikästä, joka tekis ruokansa.”
”Ei siinä oo mitään ihmeellistä, mul on paremmin aikaa”, selitän jo hieman kyllästyneenä aiheeseen. ”Ei se sitä paitsi oo vaikeeta”, sanon merkitsevästi ja katan haarukat ja veitset pöytään.
”Joo ei varmaan, oon mäkin köksäntunneilla istunu”, Rami hymähtää.
Keittiöön hiipii hiljaisuus, jonka rikkoo vain uunin tuulettimen vaimea hurina. Vuoroin mä vahdin uunia, vuoroin katselen keittiötä ja vilkuilen Ramia. Se istuu tuolilla rennosti, mutta sen katse vaeltelee levottomasti keittiössä. Toisinaan meiän katseet kohtaa ja hämillään käännän omani pois ja yritän keksiä jotain sanottavaa. Välillä Ramin kanssa on helppo jutella. Sitten hiljaisuus tekee meistä taas vieraita toisillemme.
”Soitat sä sitä pianoa?” Rami kysyy loputtoman pitkän ajan jälkeen, jolloin mulla on vain lyönyt tyhjää päässä. Näytän varmaan aika pihalla olevalta, koska Rami selventää: ”Siis huomasin, et teillä on olkkarissa piano.”
”Joo”, tartun nopeasti sen puheenaiheviritykseen. ”Tai siis en mä oo tainnu moneen kuukauteen soittaa yhtään”, tajuan. ”Ei vaan tuntunu enää siltä, et haluis soittaa.”
Rami nyökkää.
”Mä lopetin koriksen jotain vuos sitten. Mä olin pelannu sitä niin kauan ku muistan. Sit mun polvi meni, sain tauon enkä enää palannu”, Rami kertoo eteensä katsellen. ”Mä en oo kaivannu sitä, en oikeesti. Ei se varmaan koskaan ollu mun juttu, vaan faijan.” Ramin ilme kovenee, kun se mainitsee isänsä, hymy katoaa sen huulilta. On pelottavaa nähdä, miten vihaiseksi se muuttuu ajatellessaan isäänsä.
”Halusko se susta huippupelaajaa?” mä kysyn, vaikken ole varma, kannattaako aiheesta enää jatkaa.
”Ei, broidia se vaan seuras”, Rami jatkaa kylmästi. ”Ei se tullu mun peleihin, ei ollu vittu kiinnostunu mun osaamisesta. Saatana, mä pyysin sitä monta kertaa tulee, se lupas joskus, muttei tullu. Sit mä vittu sain koko hommasta tarpeekseni.” Rami on pelottava sillä ilmeellä. Jos mulla olisi mitään syytä pelätä sitä, nyt mä pelkäisin.
”Mä soitin kyl pianoo ihan omasta halusta, mut... emmä tiiä...”, en osaa jatkaa ajatustani.
”Ei vaan huvittanu?”, Rami jatkaa mun puolesta eikä näytä enää niin vihaiselta.
”Ehkä niin”, myönnän ja hymyilen vähän.
”Soitit sä Beatlesii?” Rami kysyy nyt jo hieman hymyillen.
”Ihan parii biisii, Yesterday ja silleen”, vastaan ja muakin hymyilyttää. ”Mä mieluummin laulan niiden biisejä.”
”Ja mä soitan skitalla”, Rami toteaa. ”Vois sopia yhteen.”
Painostava hiljaisuus. Ei me olla ystäviä, jotka miettii, mitä huomenna tehtäisiin. Rami tajuaa saman eikä enää jatka. Vilkaisen uuniin ja mulle tulee kiire.
”Eikä! Helvetti!” kiroan ja vedän pellillistä täyteläisen ruskeaa pizzaa uunista. ”Ei ne voi olla vielä näin tummia. Mitä ne on tuolla uunissa ollu? Seittemän minuuttii?”
”Jos sul oli uuni liian kuumalla?” Rami ehdottaa ja mä katson uunin lämpöjä. Jep, väänsin lämmöt sillä ajatuksella, että pizza olisi raakaa, ei pakkasesta lämmitettävää. Noloa.
”Eiks sun pitäny olla se, joka osaa laittaa ruokaa?” Rami kettuilee nauraen.
”Halusit sä tätä pizzaa vai et?” vastaan edelleen nolona, mutta kyllä muakin naurattaa.
”Joo. Sori”, Rami vastaa ja hillitsee naurunsa virnuiluksi.
Siirrän pizzat lautasille, kaadan itselleni lisää kokista ja istun syömään. Rami katsoo pizzaansa hetken kuin arvioiden sen syömäkelpoisuutta, tulee ilmeisesti siihen lopputulokseen, että jää varmemmin henkiin syömällä sen kuin jättämällä syömättä, ja nostaa palaa sormillaan suuta kohti. Pizza ei ehdi kuin puoleen väliin, kun jo tipahtaa takaisin lautaselle ja Rami kiroaa sormiaan heilutellen.
”Et sitten tajunnu, et uunista tullu pizza vois olla kuumaa?” virnuilen sille. ”Arvaa miks mä syön tätä haarukalla ja veitsellä?”
”Ei meiän pizza oo koskaan näin kuumaa”, Rami valittaa. ”Eikä pizzaa syödä haarukalla ja veitsellä, ei vaan voi.”
”Syödään, jos se on kuumaa”, tuhahdan sille. Nappaan silti keittiöpaperirullan sivupöydältä ja heitän sen Ramille. Mulle on ihan sama, miten se syö pizzansa. Rami nappaa rullan, repäisee siitä palasen ja aloittaa uuden yrityksen pizzan kanssa. Tällä kertaa vähempien sadattelujen kanssa.
”Ihan hyvää”, Rami toteaa syötyään pizzaa pari haukkausta. ”Palaneen aromi on ihan jees lisä.”
Mä tyydyn vain näyttämään sille keskisormeani. Hetken mä luulen, että Rami jatkaa naljailujaan, mutta päättää ilmeisesti säästää ne myöhemmäksi.
En tiedä, ärsyttääkö Ramin kettuilu mua vai tuntuuko se kivalta. On vaikea kuvitella, että se haluaisi oikeasti ärsyttää mua, kun kerran olen sille apua tarjonnut. Ja se naljailu tuntuu kaverilliselta, leikiltä, johon mä mielelläni osallistun. Toisaalta, se on ollut ärsyttävä ja ylimielinen niin monta vuotta, että mistä sitä saattaa tietää. Ehkä en vieläkään ihan täysin luota siihen.
Ilman halkaisee bling-ääni. Katson hetken ympärilleni etsien katseellani puhelintani, mutta tajuan nopeasti sen olleen Ramin puhelin. Rami kaivaa sen esiin, vilkaisee ja heittää pöydälle. Sen kasvoille nousee kiukkuinen ”aivan sama mulle” -ilme.
”Mutsi”, Rami antaa selityksen, kun huomaa mun jääneen tuijottamaan sitä. ”Kyselee, missä mä oon.”
”Aiot sä vastata sille?”
”En.”
”Se on varmaan huolissaan susta”, sanon, vaikka tunnen taas, ettei mun ehkä kannattaisi puuttua.
”Niin varmaan”, Rami tuhahtaa. ”Ois huolissaan vähän aiemmin.”
”Eihän sun tarvii sanoo sille, missä sä oot, sähän voit vaan pistää viestiä, et oot kunnossa”, ehdotan hetken kuluttua. ”Ei pistä ainakaan poliiseja perääsi.”
”Hyh”, se tuhahtaa. Hetken mä arvelen, että tämä keskustelu on nyt tässä. Sitten Rami nappaa kännykkänsä ja naputtelee sitä joitakin kymmeniä sekuntteja. ”Pistetty”, se toteaa lyhyesti ja jatkaa syömistään. Hymyilen sisäisesti. Se kuunteli mua.
”Miten sä aloit kuunnella Beatlesii?” Rami kysyy pitkän pizzansyömishiljaisuuden jälkeen. Pistän viimeisen haarukallisen suuhuni ennen kuin vastaan.
”Mun isä osti mulle punasen kokoelman joululahjaksi, kun mä olin muistaakseni kolmannella”, kerron ja juon kokista viimeisen pizzapalan päälle. ”Mä tykkäsin siitä levystä jo silloin, vaikken ymmärtäny sanoista mitään. Love me do oli mulle huuliharppulaulu ja From me to you junalaulu.”
”Junalaulu?” Rami kysyy ja tunkee viimeisen ison palan pizzaa suuhunsa. Söisin itse sen palan varmaan kahdella tai kolmella haukulla.
”Se huuliharppu toi mulle mieleen, et se ois joku matkalaulu tai jotain. Joo joo, kuulostaa ihan hullulta, mut se oli mun mielikuva”, selitän. Ehkä ei pitäisi sanoa ihan kaikkea, mikä tulee mieleen.
”Kuunteleeks sun faija sitä musaa?” Rami kysyy saatuaan pizzan lopulta pureskelluksi.
”Ei, ei erityisemmin. Se vaan halus ostaa jotain ’vanhaa musaa’ ja pääty tohon. Ei se tunne kuin ihan klassikot, jotka kaikki tuntee”, selitän. Ei isä varmaan enää muista edes, että on sen levyn mulle joskus ostanut.
”Mä sain mun ekan levyn ja oikeastaan melkein kaikki muutkin levyt mun vaarilta”, Rami kertoo ja sen ilme muuttuu yllättävän lempeäksi. ”Mä oon aina kuunnellu vaarin kanssa Beatlesin levyjä, se on eka musa, mitä mä muistan. Sillä vaari mua varmaan nukuttikin ihan pienenä.”
”Vaari on sulle tärkeä ihminen?” kysyn, vaikka mä näen jo Ramin kasvojen haaveksivasta ilmeestä vastauksen. Se nyökkää mulle.
”Näät sä usein sun vaaria? Mä nään mun mummii aika harvoin. Se asuu niin kaukana ja sillä on niin paljon menoa, vaikka on se jo eläkkeellä.”
”Näin mä”, Rami vastaa lyhyesti ja tuijottaa kaukaisuuteen. Sen ilmeen äskeinen lempeys on muuttunut suruksi. ”Vaari kuoli vuos sitten.”
”Mä oon pahoillani”, vastaan epävarmasti. Mitä muuta osaisin sanoa? Rami näyttää väsyneeltä ja tuijottaa lattiaan. Viha teki siitä pelottavan aikuisen, suru pelokkaan lapsen. Hiljaisuus tekee tuloaan. Se saa tajuamaan ulkona vallitsevan pimeyden ja kellon, joka vääjäämättä kulkee kohti puoltayötä, askel kerrallaan.
”Mua alkaa väsyttää”, sanon anteeksipyytelevällä äänellä ja nousen siivoamaan pöytää. Rami ei nouse auttamaan – en sitä nyt varsinaisesti odotakaan – vaan katselee edelleen lattiaan. Se ei näytä miettivän mitään, vaikka sen päässä varmasti kulkee monenlaisia ajatuksia. Mun päässä ainakin liikkuu. Onko se lähdössä? Jos se ei itse tajua lähteä, miten sen sille sanoisi nätisti? Ei se varmaan vieläkään halua mennä kotiin. Minne se sitten menisi? Saan pöydän siistittyä ja tiskit koneeseen ja jään katselemaan Ramia, joka on kääntänyt katseensa tällä pimeydellä kaiken peilaavaan ikkunaan. Ja se vain lipsahtaa suusta ennen kuin edes tajuan ajatella asiaa kunnolla.
”Haluut sä jäädä tänne yöks?”
Rami hätkähtää, en tiedä kumpaa enemmän, yllättäen alkanutta puhetta vai sen sisältöä. Se kääntyy katsomaan muhun ja nyt se näyttää selvästi ajattelevan ja vauhdilla.
”Mä en aio mennä kotiin”, se saa vastattua.
”Okei. Sä voit jäädä tänne, olkkarin sohva on ihan ok. Varmaan parempi, et lähet aamulla ennen kuin äiti tulee.”
Se vaan nyökyttelee, mutta sen silmät tuntuu sanovan ”kiitos”.


RAMI

Mä makaan olkkarin sohvalla ja selaan kaikkea turhanpäiväistä kännykällä. Sohva tuntuu liian pieneltä kaikin puolin, lakana on karhea paljaita reisiä vasten ja peitto ja tyyny tuoksuu voimakkaasti puhtaille. Huone on hiljainen, mut vessasta kuuluu ääniä; Silja meni sinne mun jälkeen. Tuntuu oudolta, vieraalta maata siinä ja kuitenkin paljon helpommalta nyt, kun on yksin.
Mä tunsin itteni idiootiks seistessäni olkkarissa Siljan hakiessa lakanoita. Se heitti lakanan sohvan päälle, pingotti sen siihen taitavasti ja veti peiton pussilakanan sisään. Ja mä sain siinä vain vaivoin pistettyä yhelle tyynylle tyynyliinan. Vittu mä olin urpo. Mä en oikein tienny miten olla, eikä kai Siljakaan. Lopulta mä pakenin vessaan ja sieltä tullessa Siljan huoneen ovi oli kiinni. Mä heitin äkkiä pitkähihasen päältä ja farkut jalasta nojatuolille ja pujahdin peiton alle. Mä kuulin liikettä Siljan mennessä vessaan, mut en noussu kattomaan. Pitäis varmaan pistää valot pois olkkarista, mut mä päätän olla lähtemättä ettimään valokatkasijaa. Ehkä Silja laittaa valot pois mennessään huoneeseensa.
Vessan ovi avautuu ja mä kuulen askeleet olkkariin. Ne pysähtyy ja mä kuulen Siljan hengityksen kauempaa.
”Pistänks mä nää valot pois?” mä kuulen Siljan kysyvän.
”Pistä vaan”, mä vastaan ja valot sammuu. Tulee täysin pimeää, mä pystyn erottamaan vain kännykän kirkkaan ruudun naamani edessä.
”Valokatkasija on sit täällä eteisen oven suussa, jos sille tulee tarvetta. Mä meen nyt tästä.”
”Kiitti”, mä sanon, kun en muuta keksi. Sitä on tullu hoettua paljon. Mä jatkan sivujen skrollausta ja oletan Siljan lähteneen, vaikken sitä kuule. Niinpä mä hätkähdän, kun kuulen hetken päästä sen äänen.
”Rami.”
”Mitä?”
”Miks sä soitit mulle?”
”Mä... mä halusin jutella jonkun kanssa. Mä en... voinu jäädä kotiin... mun oli pakko päästä pois”, mä selitän ja painan kännykän pois. Pimeydessä näkyy vain yksittäisiä valopisteitä siellä täällä.
”Niin, mut miks sä soitit just mulle? Et vaikka kavereilles tai Oonalle?” mä kuulen seuraavan kysymyksen.
Mä nousen ylös istumaan siihen sohvalle. Mä erotan juuri ja juuri Siljan hahmon toisella puolella olkkaria. Siljan takana on sen oman huoneen avoin ovi, mut ei sieltäkään tule valoa, joten pimeys on niin täydellinen kuin se nyt kaupungissa voi olla. Pimeys tuntuu helpottavalta, on helpompi puhua, kun ei näe toista, mut silti on vaikea keksiä vastausta. Mä tajuan, etten mä selitelly viimeksi mitään, koska Silja ei kysyny. Mut se on tietty ihan fiksu kysymys, joka mun ois pitäny tajuta olevan tulossa.
”Musta tuntu, et sulle vois puhua, et sä ymmärtäisit”, mä lopulta saan sanottua. Mä en haluu alkaa selittää, miks Oona tai frendit ei kelpaa.
”Okei”, Silja vastaa mut ei tee elettä lähteäkseen. Mun vuoro.
”Miks sä tulit sillon sinne koulun pihalle ja miks sä tänään päästit mut tänne? Miks sä kuuntelet tätä mun paskaa?” mä saan kysyttyä. Pimeydestä ei näe mitenkään Siljan reaktioita kysymykseen, kuuluu vain pientä ääntä, joka todistaa näkemäni hahmon olevan elävä eikä patsas.
”Emmä tiiä”, Silja huuahtaa. ”Kai mä halusin auttaa sua. Mä halusin auttaa Mustarastasta”, se lisää lopun nopeasti kuin välttääkseen väärinkäsitystä.
Ehkä mäkin ajattelen viestitellessäni sille sitä enemmän Auringonseuraajana kuin muijana, jota näkee koulussa. Auringonseuraajan kanssa mä haluan jutella, sen mä uskon ymmärtävän. Se vaan nyt sattuu olemaan Silja. Jos mä haluan olla Auringonseuraajan frendi, mun pitää olla myös Siljan.
”Sori, et mä oon ollu sellanen kusipää nää vuodet”, mä saan sanottua, vaikkei se helppoo oo. Mut mä tarkotan sitä.
”Ok”, kuuluu hiljanen vastaus pimeydestä. Silja alkaa liikehtiä kohti huonettaan. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, mä vastaan ja näen oven sulkeutuvan. Mä pudottaudun taas makuulle ja nappaan kännykän. Mä tuskin pystyn kovin nopee nukahtaa tässä oudossa ympäristössä.