SILJA
Hiihtolomalla lähdin Nurmijärvelle. Tällä kertaa isä ovelana juoni äidin kanssa suksiasian; sukset löytyi niin kätevästi omalta paikaltaan kellarista, etten voinut olla ottamatta niitä mukaan. Ja kun Nurmijärvellä ei ole lunta, isä päätti ajattaa koko poppoon parin tunnin matkan lumen luo. Matkalla autossa mä juonin ja lupauduin vapaaehtoisesti lähtemään hiihtolenkille Martan kanssa ja kuittaisin sillä ne hiihtelyt. Ajattelin, ettei kuusvee nyt ihan hirmuista tahtia voi mennä.
”Martta, oota vähän!” huikkaan latua vinhaa vauhtia katoavalle selälle, kun olen jälleen onnistunut kaatumaan alamäessä. Martta pysähtyy ja kääntyy katsomaan mun epätoivoista nousemisyritystä. Hetken mä siinä taistelen suksia suoraan ja sauvoja pois niiden alta, kunnes lopulta pääsen jossain määrin hiihtoasentoa muistuttavasti pystyyn ja lähden ottamaan pienen hiihtokaverini kiinni. Se onneksi ystävällisesti odottaa mua ja katsoo muhun vähän säälivästi, kun pääsen sen luo.
”Se oli tosi liukas se mäki”, yritän selittää toilailujani. ”Sä oot pienempi ja kevyempi, joten se oli sulle helpompaa.” En tiedä, vaikuttaako ne ominaisuudet siihen juttuun lainkaan, mutta ainakin selitys tuntuu uppoavan Marttaan, joka nyökkää ja lähtee jatkamaan matkaa.
Reitti ei vissiin ole kovin monta kilometriä, mutta se tuntuu pitkältä, kun ei ole hiihtänyt muutamaan vuoteen. Reitti mutkittelee kohtuu aukealla paikalla edestakaisin ja vaikka me ollaan koko ajan varsin lähellä lähtöpistettä, niin aina kun ehdin kuvitella, että seuraavan mutkan jälkeen reitti vie jo suoraan sinne, niin taas on käännös edessä. Martta ei moisesta häiriinnyt vaan tottuneesti pistelee ladulla menemään. Toki mä suoralla sen perässä pysyn, mutta alamäkimutkissa se on mua taitavampi eikä ole edes lähellä menettää tasapainoaan, toisin kuin mä.
Lopulta yhtään mutkaa ei enää ole edessä, vain loppusuora, lenkin alku ja loppu. Martta nousee ladulta pois, hiihtää lumikasalle ja heittää pepulleen hankeen, sukset yhä jaloissa.
”Silja, ota sukset pois!” tyttönen huutelee hangesta ja kikattaa.
Hiihdän Martan luo ja irrotan sukset. Sitten alan kaivaa repusta evästä, jota Irene on hirmuisella touhulla pakannut mukaan. On porkkanapaloja, kuivahedelmiä ja pillimehut, molemmille. Martta tarttuu innolla tarjoomuksiin, eikä jäinen lumipenkka pepun alla häiritse lainkaan.
Martta ei osaa syödä hiljaa. Se yrittää kyllä parhaansa mukaan olla puhumatta ruoka suussa – selvästikin asiaan on kiinnitetty kotona huomiota – mutta heti kun suu vapautuu ruuasta, tyttö aloittaa puheen. Saan kuulla pitkät pätkät eskarikavereista, varsinkin jostain pojasta, joka kuulemma menee Martan kanssa naimisiin ja rakentaa heille talon. Kuulen tytön suosikkileikeistä ja välillä seurani intoutuu laulamaan pätkiä biiseistä, jotka soi radiossa tiuhaan. Jutut vaihtuu niin nopeasti, etten aina oikein pysy mukana, missä milloinkin ollaan ja liittyykö edellinen juttu seuraavaan vai ei. Eikä sen niin väliäkään.
”Eroaako mun isi ja äiti?” Martta äkkiä kysyy, kun olen jo pakkaamassa reppua. Aihe on taas vaihtunut täysin ennalta-arvaamatta.
”Miks ne eroais?” kysyn ja pistän viimeiset ruokapussit laukkuun.
”No kun Tanelin isi ja äiti erosi ja Tuukan ja sun isi ja äiti, niin eroaako munkin?” Martta kysyy kirkkaan huolettomalla äänellä.
”En mä usko, että ne eroo. Älä pelkää”, kerron rehellisen mielipiteeni ja ryhdyn kiinnittämään meiän suksia tiiviiksi paketeiksi.
”En mä pelkää”, Martta takertuu sanaan. ”Miks sun vanhemmat erosi?” se kysyy hetken kuluttua ja yrittää huidella hiuksia naamaltaan.
”Ne ei vaan sopinu yhteen.” En keksi parempaa selitystä ja niin se kai oikeastikin oli.
”Sopiiko mun isi ja äiti yhteen?”
”Kai ne sopii. Sopiiko sun mielestä?” lopulta kysyn. En oikein tykkää tästä keskustelusta. Saan suksipaketit valmiiksi ja jään odottelemaan Marttaa ne käsissäni.
”Joo, isi tykkää äidin ruuista ja äiti tykkää isistä”, Martta toteaa kuin tosiasian. Se ei ymmärrä mun vinkkiä, että pitäisi jo lähteä, vaan istuu kuin tatti lumessa.
”Voitaisiinko jo mennä?” lopulta kysyn ja lähden kävelemään tietä kohti suksipaketti molemmissa käsissä. Ihme kyllä, Martta seuraa helposti perässä. Se pysyy hiljaa tielle asti ja mä ehdin jo toivoa, että keskustelu on ohi, kunnes Martta sanoo jämäkällä äänellä:
”Onneksi mun äiti ei kuitenkaan ole nalkuttava akka.”
”Kuin?” mä kysyn ja yritän peitellä hämmästynyttä nauruani.
”No Taneli sano, että sen isi sano, että se eros, koska ei jaksa koko ikää kuunnella nalkuttavaa akkaa, joten onneksi mun äiti ei ole sellainen”, Martta selittää tomerana.
Katselen pitkän matkaa oman puoleni penkkaa, jottei Martta huomaisi mun naurua. Naurusta huolimatta mietin, miten huolettomasti se puhuu erosta. Ehkä olin sen ikäisenä yhtä viaton, vaikka mulle se ero oli jo totta. En enää muista. Ei kai se ero silloin niin kovasti sattunut, vasta myöhemmin. Mutta toivon, että Martta voisi säilyttää huolettoman mielensä.
***
