SILJA
Sen näkee jo kilometrien päähän. Jotain on meneillään niiden välillä. Ne istuu kylki kyljessä ja välillä kuin ohimennen käsi koskettaa toista. Ne näyttää jatkuvasti jotain juttuja kännyköistään toisilleen ja naureskelee niille vain keskenään. Ne on muka vain kavereita kavereiden joukossa, mutta kuitenkin lääppivät selvästi toisiaan. Enkä mä ole ainoa, joka sen huomaa.
”Milloin tuo on alkanu?” Iida kysyy ja tökkii mua ja Sannia vastaamaan.
”Ai mikä?” Sanni kysyy, nostaa katseensa piirustusvihostaan ja vetää hieman toista kuuloketta pois korvaltaan. Se katselee pöllämystyneenä ympärilleen, niin kuin aina kun nousee yllättäen piirustusmaailmastaan todellisuuteen. ”Mistä te puhutte?”
”Hartsa ja Oona”, Iida selventää ja nyökkää niihin päin. Ne kuuntelee just jotain juttua nappikuulokkeilla yhdessä, supattelee jotain yhdessä ja tuntuu naureskelevan sille. Oonan sormet rummuttaa Hartsan reittä kevyesti.
”Mitä niistä?” Sanni kysyy ihmeissään.
”Etkö sä muka nää?” Iida kysyy. ”Kato ny oikeesti Oonaa ja Hartsaa. Niiden välillä on jotain, kato miten ne hymyilee toisilleen, kato Oonan kättä.”
Sanni katsoo niitä pitkään, mä ja Iida yritetään jo katsella muualle, jottei näytetä niin epäilyttäviltä.
”Emmä ny vieläkään oikein nää mitään ihmeellistä. Onhan ne kavereita”, Sanni lopulta sanoo.
”Selvä, antaa olla”, Iida puuskahtaa ja Sanni palaa piirustustensa pariin.
”Mites Moritz, eteneekö?” kysyn Iidalta. Se nyt vaan tuli jostain mieleen. Puna nousee Iidan poskille.
”No ei ihmeemmin”, Iida saa sanottua. ”Ei tarttiskaan. Kavereita ollaan.”
En vakuutu, että kerrottu olisi koko totuus, mutta en ehdi udella lisää asiasta, sillä meiän tunti on alkamassa. Kaikki alkaa hiljalleen valua opettajan perässä luokkaan, jopa Oona ja Hartsa nousee ylös. Iida lähtee luokkaan ekana, mä jään oottamaan hetkeksi Sannia, jolla kestää kasata tavaransa yhteen, kuten aina kun se piirtelee välkällä. Niinpä me mennään luokkaan vasta viimeisten joukossa, vain juuri ennen Hartsaa ja Oonaa, jotka edelleen keskustelee keskenään.
”Mä niin tykkään tosta, tos on niin hyvä meininki tos biisissä”, kuulen Oonan kehuvan Hartsalle.
”Ihan ok”, se kuittaa. Sitten ne irtautuu toisistaan ja menee omille paikoilleen.
Beatles. Ne puhuu Beatlesistä. Hartsa on löytänyt toisen, jonka kanssa käydä musiikkikeskustelujaan. Tällä kertaa ei tarvitse edes kirjoitella netissä, vaan saattaa käydä keskusteluja ihan keskellä arkea face-to-face. Ja tehdä yhdessä muutakin. Vaikka mitä se mua liikuttaa, eihän me enää olla yhteyksissä muutenkaan.
”Tää on ihan mahdoton tehtävä”, Sanni tuskailee pulpetillaan. Ope on antanut tehtäväksi tutustua muun luokan yrittäjyystöihin ja antaa sähköisesti palautetta niistä. ”Emmä osaa sanoa ku, että ulkoasuun ois voinu kiinnittää enemmän huomiota, et toi kirjasin on huono.”
”No mut mieti sä niitä, niin me yritetään Iidan kanssa keksiä jotain enemmän sisällöstä.”
Työ työltä me saadaan käytyä niitä Iidan kanssa läpi ja pistetään pieniä kommentteja, joihin liitetään Sannin ulkonäkökommentit. Osasta on vaikea sanoa mitään parannettavaa, osasta taas on vaikea löytää positiivisia puolia, kun ne on lähinnä nopeasti pakollisista osista valmiiksi kyhättyjä. Toisaalta voisi kai senkin sanoa, että ”hienosti osattu tehdä vain juuri ja juuri se, mitä on ihan pakko, eikä yhtään liikaa”. Eikös se ole positiivinen kommentti?
Hartsan, Oton ja Jamalin työ on juuri niitä, joista näkee, ettei työ ole juuri napannut. Liikeidea on liiankin mielikuvituksellinen ̶ jumbojettiyhtiö, jonka koneet ovat ilmassa liitäviä kasinoita, ei kyllä ollut mikään ”pienyritys, jonka mahdollisesti pystyisitte jo parin vuoden päästä perustamaan” kuten tehtävänannossa pyydettiin ̶ ja osioiden tiedot on mutulla heitetty sinnepäin. Iida on jo muotoilemassa asiallista, mutta valitettavan todenmukaista näkemystä työstä, kun mä vielä lueskelen sitä läpi. Tajuan, että surkeudestaan huolimatta siinä on jotain hyvääkin. Kun on pitänyt kertoa yrityksen hyviä ja huonoja puolia ja miettiä uhkia ja mahdollisuuksia, ne on itse asiassa ihan hyvin kirjoitettu muuhun työhön nähden. ”Mahdollisuutena yrityksellemme voisi lukea se, että yhteiskunnallisen eriarvoisuuden nousu lisäisi varakkaiden määrää ja juuri nämä varakkaat haluaisivat käyttää tällaisia uudenlaisia huvituksia.” Tai ”Uhkana liiketoiminnallemme voisi olla vasemmistolainen hallitus, joka pistää varakkaille niin korkeat verot, ettei meille riittäisi asiakkaita. Todella selkeä uhka on varmaankin lisääntyvä ympäristötietoisuus tai ilmastonmuutoksen vastustaminen, jonka seurauksena lentoliikennettä vähennetään.” Kuulostaa hienolta ja pohditulta. Kuka niistä tällaista tekstiä osaa kirjoittaa?
”Iida, mä lisään sinne vielä pari kommenttia”, sanon, otan Iidalta tabletin ja lisään pari positiivista ajatusta. Iida lukee ne läpi ja kohauttaa harteitaan.
”No, jos sä oot tota mieltä. Aika heikko työ, mä kuitenkin sanoisin.”
”No joo, kokonaisuutena”, myönnän mutta pistän kommentit menemään.
”No niin, katsokaa nyt toisilta saadut kommenttinne läpi tähän tunnin loppuun”, ope lopulta huutelee. Kirjaudun palveluun ja menen katsomaan meiän palautteen. Vähän laiskalta muu luokka vaikuttaa niiden perusteella, kuten arvasinkin. ”Hyvä työ!” ”Hieno kokonaisuus!” ”Kiva logo.” Näen jo mielessäni, miten ope huokaisee syvään tajutessaan, että koko tunti on mennyt taas ihan hukkaan. Muutama ryhmä on sentään ihan tosissaan sanonut jotain tarkempaakin positiivista kommenttia ja rakentavaa kritiikkiä. Mutta mun huomio keskittyy viimeiseen kommenttiin: ”Ihan selkee työ. Toi logokin on ihan teiän perinteistä tyyliä ja sopii teiän yritykseen :D”. Kommenteista näkee kenen tunnuksilla ne on kirjoitettu, joten siitä päätellen kommentin on kirjoittanut Hartsa tai joku muu sen ryhmästä.
”Okei, palauttakaa tabletit, lopetellaan tunti”, ope ilmoittaa ja luokassa alkaa heti hirmuinen kuhina, kun kaikki yrittää olla ensimmäisiä, jotta pääsisi nopeasti lähtemään välkälle. ”Niin ja Rami, tuu käymään täällä!” ope melkein huutaa älämölön yli. Meillä ei ole niin kiirettä pois, joten ollaan vielä paikalla, kun luokka on melkein tyhjä ja tympiintyneennäköinen Hartsa seisoo open pöydän edessä, selvästi valmiina lähtemään pois heti kun lupa tulee.
”Kirjoititko sä sun tunnuksilla palautteet vai ehkä joku muu teiän ryhmästä?” kuulen open kysyvän.
”Mä ne lähinnä kirjotin”, Hartsa murahtaa ihmeissään kysymyksestä.
”Olisi sitten kiva, että antaisit ihan asiallista palautetta muille”, ope sanoo napakasti.
”Häh?! Niinhän mä annoin”, Hartsa vastaa ärtyneen ymmällään.
”Ei tarvitse piilottaa sinne rivienkään väliin mitään ilkeitä kommentteja.”
”Emmä tehny niin, vittu ihan asiallisesti kirjotin.”
”Ei tarvitse kiroilla. Muistan kyllä, miten te naureskelitte tyttöjen logolle, joten osaan kyllä lukea rivien välistä”, ope jatkaa inttämistä.
”Vittu, usko ihan mitä haluat!”, Hartsa ärähtää ja lähtee ovelle. Matkalla meiän katseet kohtaa ja mä uskon, että sen palaute meiän työstä on ennemmin anteeksipyyntö aiemman käytöksen takia kuin uutta vittuilua.
