RAMI
”Onks sulla illalla menoa? Nähääks mun treenien jälkeen?” Oona kuiskii mun korvaan. Se on mun kyljessä kiinni, niin kuin on ollu välkät aamusta asti. Mä en oo juuri muita nähny koko päivänä, tosin oon tuntenu kaikkien juoruilunhaluiset katseet niskassa. Ihan jees.
”Ei kai mulla mitään. Tuutko meille?” mä vastaan sille. Sen silmien hymy riittäis vastaukseks, mut se nyökkää vielä päälle.
”Pistän viestii”, sen huulilta pääsee ja sit se alkaa lähteä. Mä jään vielä istuu koulun aulaan ja keskityn vaihteeks kännykän autopeliin. Pitkälle en rataa pääse, kun tajuan Oden, Jamalin ja Onnin siirtyneen siihen viereen.
”Ooksä Oonan kaa?” Ode kysyy.
”Kui pitkään sä oot ollu sen kaa? Jamal tiedustelee.
"Ootko jo tutkinu kielellä sen kieltä?” on Onnin kysymys.
”Älkää ny häiritkö, hyvä kiekka menossa”, mä yritän välttää vastaamasta, mut enhän mä nyt tosissani odota, et se onnistuis jätkien kanssa.
”Älä ny viitti, faktoja peliin. Ooksä sen kaa?”
”Oon”, mä nyökkään selkeästi ja jatkan peliä.
”Mistä alkaen?”
”Päiviä, viikko, ei mul oo mitään alottamiskirjaa”, mä puuskahdan. Peli loppuu, mut mä selailen instaa. Mua ei oikein huvita tää grillaus.
”Millainen se on? Siis silleen, kyl sä tiiät.”
”Mä en herrasmiehenä vastaa tohon”, mä sanon ja hymyilen toisella suupielelläni.
”Älä viitti, sä mikään herrasmies oo ennenkään ollu”, Ode vastustaa kärttävällä äänellä.
”Mut oot sä pussaillu sen kaa!”, Jamal väittää kysyen. Mä jätän vastaamatta, virnuilen vaan sille tietäväisesti.
”Vittu, jätkä on ku käärme. Mä oon iät ja ajat yrittäny sitä, mut sit sä tuut ku joku käärme puskista ja nappaat sen”, Toni valittaa. Mun hymy vaan levenee.
”Käärme puskista, todellaki!” Ode hihittää.
Hetken ne yrittää vielä urkkia likaisia yksityiskohtia - joita ei juuri ole, mut on parempi jättää jätkät luulemaan niin. Kotimatkallakin mua virnuiluttaa Tonin käärmevertaus, vaikka Oona nyt tässä on mua aktiivisempi ollu. Sitä mä tosin en aio jätkille paljastaa.
Kotona mä kuuntelen soittolistalta jotain Oonan musaa tai kai sitä ny aika moni muukin meiän koulussa kuuntelee. Se on ihan jees, mut ei se mun juttu oo. Ehkä mä totun pidemmän päälle.
Ripa ei oo taaskaan kotona, mä istun ruokaa syömässä keittiössä vain mutsin kaa ja surffailen kännykällä eri sivustoilla. Lautanen on jo melkein tyhjä, kun ovi käy ja äänistä päätellen faija tulee kotiin. Yleensä faija tulee melkein suoraan keittiöön ”pikkuvaimon tekemälle aterialle”, niinku se joskus sanoo, mut tällä kertaa kuulostaa siltä, et se kulkee tavaroineen työhuoneeseensa ja pistää ovea kiinni. Mutsi jättää ruokansa pöytään ja lähtee sen perään.
”Eikö nyt edes ruoka enää kelpaa?!” mä kuulen mutsin huutavan faijan työhuoneen ovelta. Multa putoo haarukasta viimeinen ruoka-annos. En mä ole tajunnu, et ne on erityisissä riidoissa. Mä en kuule faijan näkemystä, ilmeisesti se ei huuda, mut mutsin seuraavat lauseet kuuluu taas.
”Luulis sen verran olevan kunnioitusta, että tulisit edes syömään! Ihan huvikseniko mä täällä tätä huushollia pyöritän?! Missä itse olet viime aikoina ollut?!”
Ovi paiskahtaa kiinni, nyt kuulen faijankin huudon, mutten saa selvää sanoista. Huuto jatkuu puolin ja toisin ja sitä säestää epämääräiset äänet. Mä menen huoneeseeni ja pistän Oonalle viestiä, et meille ei voi tulla, voidaanko nähdä niillä. Kännykästä soiva musa ei täytä huonetta, se kuuluu vain pienenä pilvenä mun ympärillä. Mä yritän tykätä siitä, mä yritän selvitä sen musan avulla painostavasta olostani. Mut se höttö ei tunnu riittävän vahvalta peittämään mutsin ja faijan huutona ilmenevää lyijynraskasta todellisuutta, ei se kykene suomaan mulle kuplaa, johon mä haluan paeta. Mä menen pöytälaatikolle, kaivan Valkosen tuplan esiin ja pistän sterkat täysille. Back in the U.S.S.R vyöryy huoneeseen, tekee sen, mihin suomi-poppari-räppäri-häslääjät ei pysty ja auttaa mua hengittämään helpommin.
Lopulta – ilmeisesti treenien loputtua – Oona vastaa ok ja mä lähden niille. Pakkastuuli tuntuu raikkaalta kasvoilla kodin tunkkaisen ilmapiirin jälkeen.
Oonalle ei oo pitkä matka, aika nopeesti mä harpon sinne. Ovikelloa soitettuani mä tajuan, etten yhtään tiedä, kuka tulee avaamaan. Mua alkaa jännittää. Oon mä sen vanhemmat ehkä joskus nähny, mut en mä niitä varsinaisesti tunne. Sen isosisko on ollu samassa koulussa aiemmin, joten se nyt on semituttu. Oona kuitenkin avaa oven.
Alakerrassa mä lyhyesti tervehdin Oonan vanhempia ja menen sit Oonan perässä sen huoneeseen. Mä en ennen oo käyny niillä, mut panen merkillä, et aika erilaista niillä on kuin meillä. Ei ehkä niin hienoa kuin mutsin sisustukset meiän talossa, mut tyyli on kotoisampi.
Oonan huoneessa pitää kattoa mihin astuu, sillä sen lattiat on täynnä vaatteita, lähimpänä ovea on sen treenikassi, josta roikkuu ulkona treenikamppeet ja kostea pyyhe. Mä oon joskus kuvitellu, et vaan jätkien huoneissa vaatteiden paikka saattaa olla lattialla, mut oon ilmeisesti ollu väärässä. Oona lysähtää valtavalle säkkituolille huoneen perälle ja mä lysähdän sen viereen sillä seurauksella, et tuolin muoto muuttuu ja Oona lentää lattialle.
”Sori”, mä virnistän sille vähän nolona. Se näyttää hetken siltä, et tyrkkää mut kostona alas, mut päättää sitten valita toisen ratkaisun. Se nousee ylös ja yllättää mut täysin kiepahtamalla mun syliin istumaan. Mä katon sen kasvoja, jotka punottaa treenien jäljiltä, mut aina ne on nätit. Ja sen aina punaiset huulet, joille mä en pysty enää olee antamatta pusua. Oona vastaa siihen vain nopeasti, nappaa kännykän lattialta ja alkaa tutkii instaansa. Hetken mä katon sen touhua, mut en mä kauaa jaksa vaan olla. Mä alan kaivaa kännykkää mun taskusta ja oon itseasiassa tyytyväinen, et Oona siirtyy sängylleen loikoilemaan mun sylistä. Se tuntu ihanan lämpöseltä siinä, mut myös yllättävän painavalta.
Me ehditään loikoilla siellä ehkä vartti, kun alhaalta kuuluu kovaa huutoa.
”Perkele!” joku huutaa, ei niinkään vihaisesti mut aikamoisella volyymilla. Mä säpsähdän niin, et säkkituoli kahahtaa pelokkaasti mun alla, ja mä tunnen tutun painostavan olon täyttävän mut. Mä katsahdan Oonaan, joka näyttää lähinnä ärsyyntyneen huvittuneelta ja nousee laiskasti ylös.
”Mä meen kattoo, oo sä vaan täällä”, Oona sanoo ja lähtee huoneesta. Jostainpäin taloa kuuluu edelleen sadattelua ja yleistä hälinää, mut sen yleissävy on sen verran hyväntuulinen, et mun olo kevenee hieman. Menee jotain viis minuuttii ja sit Oona tulee takas.
”Ei mitään ihmeempää, mutsi ja faija vaan tappeli”, Oona sanoo huolettomasti ja heittäytyy takaisin sängylleen.
"Tappeleeks ne usein?” mä kysyn muka välinpitämättömänä, mut oikeesti mua kiinnostaa kuulla, onko niillä samanlaista kuin meillä.
”No, joo, kyllä ne melkein viikoittain ottaa yhteen jostain asiasta. Mutsi oli taas laittanu faijan tavarat ihan väärään paikkaan tai jotain, ja faija ny hermostuu aika helposti. Oikeastaan ne on aika hauskoja noissa tappeluissaan, ne on ku jotain espanjalaisia tai jotain. Ensin ne huutaa ja paiskoo joskus esineitäkin, mut sit ne sopii melkein heti ja on ku mitään ei ois tapahtunukaan. Ei niille voi oikein ku nauraa”, Oona selittää ja sen kasvojen hymy kuuluu sen äänessäkin.
”Eiks se oo koskaan pelottavaa?” mä kysyn etsien huoletonta sävyä ääneeni.
”Mitäs pelottavaa siinä on? Ne vaan huutaa ja sit ne sopii. Ku jotain teatteria. Eihän ne ny kenenkään kimppuun käy tai mitään. Ne on vaan mutsi ja faija”, Oona selittää ilmeisen huvittuneena kysymyksestä.
”Tappeleeks sun mutsi ja faija?” se kysyy hetken kuluttua ja katsoo mua suoraan silmiin.
”Joskus”, mä vastaan vältellen. Mä voisin kertoa, et mä kuuntelen sitä huutoa useamman kerran viikossa. Et ei meilläkään yleensä kenenkään kimppuun käydä, mut mun tekee pahaa kuunnella sitä silti. Et jos se ois teatteria, niin se ois vähintään K18 pelottavuutensa takia. Et mua se ei naurata koskaan.
Mut en mä kerro, oon vaan hiljaa ja surffailen somessa. Mä en usko, et Oona ymmärtäis mua.
