SILJA
’Elämän nuolista ei selviä ilman kovia kohtia...’ ’En valita, en kerro, en itke...’ Katselen muistikirjan vanhoja lauseita, ajatuksia, jotka päässä pyörii nytkin. Lauantai-illan yksinäisyys. Enemmän sääntö kuin poikkeus. Pitäisi olla jo tottunut siihen. En ole. En pysty tottumaan hylätyksi tulemisen tunteeseen. Tunteeseen, ettei kukaan kaipaa mua, ettei kukaan edes huomaisi, jos katoaisin.
Nousen olkkarin sohvalta ja menen ikkunaan. Viereisten kerrostalojen ikkunat loistaa valoa varmaan avaruuteen asti, saasteeksi luonnon pimeyteen. Täydellinen pimeys tuntuisi vähemmän yksinäiseltä, se olisi kaikille sama, sama talvihorrosta suojeleva valottomuus. Mutta lämpimästi valaistut ikkunat kertoo ympärillä olevista ihmisistä, ihmisistä jotka ei ole yksin. Yksinäisyys ei ole pahinta yksinollessa vaan ihmisten keskellä.
Äiti on töissä, kuinka muutenkaan. Iida on korisleirillä koko viikonlopun. Sannin pitää juuri tänään vaihtaa vedet akvaarioihin ja pestä terraariot. Mun piti mennä Nurmijärvelle, mutta Aapo ja Martta on vatsataudissa, joten se siirtyi. Eikä se ollut isälleni kuin ilmoitusasia, ”nähdään sitten myöhemmin”. Vain asia, joka pitää hoitaa, jotta pääsee taas keskittymään omaan perheeseen.
Ikkunalaudan reunalla, kohtuullisen kaukana meiän melkein kuolevista viherkasveista lojuu Help!:in levynkansi. Katselen kannen neljää beatleä – George on kyllä tyylikkäin – ja teen saman kuin joskus pienenä, kun sain sen levyn: matkin niiden käsien asennot läpi. Kädet alaviistoon, kädet yläviistoon, oikea ylös ja vasen sivulle, oikea ylös ja vasen alas. Muistan ne edelleen, vaikken koko ajan katso mallia levyn kannesta. Silloin joskus harjoittelin sen huolella ja huvikseni leikin, miten nopeasti ja tarkasti pystyisin sen toistamaan. Älytön juttu, en keksi hätätilannetta, johon voisin joutua ja josta voisin selvitä jotain lippumerkkejä toistamalla. Tajuan myös, miten kajahtaneelta varmasti näytän siinä huitoessani ikkunan luona. En ole vain yksin, olen myös kaistapäinen.
Bling. Yksinäisessä hiljaisuudessa puhelimen ääni ei ole pieni merkki muusta maailmasta vaan sumutorvi, joka hätkähdyttäen vie kaiken huomion itseensä.
Mitä?! Hetken mua melkein pelottaa. Olen varmaan katsonut liikaa kauhuleffoja, koska eka ajatukseni on, että jossain tuolla lähiön pimeyden keskellä tumma hahmo katsoo meiän taloa, näkee valon meiän asunnon ikkunassa ja lähettää kylmähermoisen suunnittelun tuloksena mulle viestin. Kohta haen ison keittiöveitsen, pelkään sen kanssa olohuoneessa ja säpsähdän jokaista rasahdusta. Ja sitten oveen koputetaan aavemaisesti...
Se on Hartsalta. Kauhuleffafiilis unohtuu, mutta hämmästynyt olo ei. Miksi se haluaa tietää, olenko kotona? Mitä hemmettiä se sillä tiedolla tekee? Kaikki mahdolliset selitykset sen viestille tuntuu ihan älyttömiltä, eikä suurin osa niistä ole kovin positiivisia. Eikö se vieläkään jätä mua rauhaan? Vaikka tuntuu oikeastaan hassulta, että nyt kun se eniten on mun kimpussa ja mä eniten uhraan ajatuksia toiveelle, että se jättäisi mut rauhaan, se on itse asiassa ollut vähiten ikävä mua kohtaan. Jos mietin viimeistä paria viikkoa, en muista ilkeyksiä, joita Hartsa olisi sanonut tai tehnyt.
Mutta mitä mä sille vastaan? Vai vastaanko ollenkaan? Arvon vastausten ”joo” ja ”ei kuulu sulle” sekä vastaamattomuuden välillä, kun kännykkä piippaa uutta viestiä.
Mustarastas. Mut valtaa sama tunne kuin Mustarastaan kanssa viestitellessä. Sama sympatia, jota koin, kun sillä oli paska fiilis ja se halusi purkaa sitä jollekin. Pääni ehtii tuottaa ajatuksen ”ihan kuin Mustarastas” hivenen nopeammin kuin ajatuksen ”Hartsahan on Mustarastas”. Viime viikkojen aikana se on ollut kristallinkirkasta mulle ja kuitenkin olen unohtanut sen. Äkkiä en enää ihmettele sen viestejä. Ja samalla tiedän, mitä vastaan.
RAMI
”Mä en kestä enää katsoa sua! Painu helvettiin!”
”Älä nyt viitti, sä suurentelet asioita, niin ku aina.”
”Painu sen huorasi luo! Siellähän sä oot ollu!”
”Mitä jos olenkin?!”
”Meillä ei oo sulle mitään väliä! Ei mulla eikä pojilla!”
”Puhu vaan itsestäni. Pojat on isoja, ne pärjää kyllä.”
”Et sä niille mikään isä oo koskaan ollukaan!”
”Älä helvetti puhu musta ja mun pojista, sä et tiiä siitä mitään!”
”’Sun pojat’? Ne oo koskaan ollu sun poikia!”
”Alat sä saatanan ämmä vihjailee jotain?!”
Tätä on jatkunu jo tunnin. Välillä hiljenee hetkeksi, tulee aavemaisen, kuolleen äänetöntä, mut yleensä täydellinen hiljaisuus vain enteilee suurempia myrskyjä. Ja ne myrskyt on hajottaa koko talon, ne tuntuu romahduttavina nurkissa, kattoa kirskuvasti repivinä katossa. Musta tuntuu, et mä tiedän millaista ois olla oikean pyörremyrskyn kourissa, pelkäämässä fyysisesti kaiken romahtamista. Nyt revitään henkisesti, mut mä oon vakuuttunu, et tää tuntuu vähintään yhtä pahalta. Talo ei oo romahtaa mun päälle, tää myrsky repii mua hajalle sisältäpäin.
Mä väännän sterkkoja kovemmalle, suljen silmät ja yritän keskittyä musaan. Rubber soul saa mut muistamaan vaarin. Se tykkäs siitä levystä erityisesti. Drive my car sai kuulemma jalan vipattamaan ja bileet pystyyn. ”Haaveissa ei ole parasta niiden toteuttaminen, vaan jo se, että niitä on. Voi haaveilla ja laulaa ’biib biib, jee’”, vaari sanoi ja heilutti jalkojaan sen biisin tahdissa. Mä muistan ne hetket hyvin, kertsin laulamisen Paulin ja Johnin mukana, ja sen biisin myötä mä ehkä parhaiten pystyn kuvittelemaan itteni kuuskytluvulle nuoren vaarin seuraan.
Nowhere man. Ei mistään -mies. Ei kukaan tärkeä. Ei kukaan. Ei mitään merkitystä. Siltä se tuntuu. Olla yksin tässä romahtavassa talossa, kenenkään huomaamatta. Voisko itseään enää tuntea pienemmäksi?
Kesä vuosia sitten. Tappelu faijan ostamasta ylikalliista autosta alakerrassa kesäyön hämärässä. Se vain jatkui ja jatkui. Mä olin ehkä kuus. Mun ois pitäny olla nukkumassa, mut mä heräsin siihen huutoon ja mua pelotti liikaa, et mä oisin voinu nukkua. Mä vaan kuuntelin sitä huutoa, itkin ja puristin Paul-nallea sylissäni. Äkkiä mun ovi hiljalleen aukeni ja Ripa hiipi sisään. Se tuli mun viereen, kieto kätensä mun ympärille ja kuiski ”ei mitään hätää, ei mitään hätää, me selvitään tästä yhdessä, Rami”. Mä rauhoituin ja nukahdin sen viereen. Mä sain olla pieni ja avuton.
Nyt Ripa on menny Millan luo. Se ei ees kysyny, miten mä jaksan. En mä pelkää samalla tavalla kuin pienenä, mut se kuristava, raskas tunne on sama. Ei se oo muuttunu.
Mun on päästävä pois. Mä en kestä tätä enää yhtään pidempään. Mut minne mä meen? Oona on jossain helvetin korisleirillä. On se pistäny viestejä, mut se selvästikin pitää hauskaa muijaporukalla, ei se oo nyt läsnä mulle. En mä tiedä, onko se tässä asiassa koskaan läsnä mulle. Ainakin Ode, Jamal ja Onni on bileissä, mut mua ei vois vähempää kiinnostaa mennä sinne. Mä en haluis olla yksin, mut mä haluun olla rauhassa, mua ei huvita muka pitää hauskaa, ei olla ihmisten keskellä, ei selittää, miks mulla on niin helvetin paska fiilis. Mä haluun vaan olla pois kotoo ja rauhassa.
Mä meen alakertaan. Taistelu on tauonnu hetkeksi, osapuolet vetää henkeä. Mä puen ulkovaatteet niin nopee kuin pystyn ja lähden ovet paukkuen ulos. Ei oo mitään paikkaa mihin mennä, mut kotiin mä en voi jäädä. En vaan voi. Sumuinen keli turruttaa raskasta oloa mun sisällä, helpottaa hengittämistä. Mut minne mä oon menossa?
Päättömän tuntuisen kävelyn jälkeen mä löydän itteni koululta. Istun parkkipaikan viereen rinteelle tehdyllä auditoriomaisella penkkirivistöllä, kuin isoilla rappusilla, joilla voi istuskella välkillä. Siellä on hiljasta, ei se piha talvella juuri vedä porukkaa hengaamaan iltaisin. Mä oon löytäny mun rauhan, vaikka kylmä mulle varmaan pidemmän päälle tulee. Eikä musta tunnu hyvältä olla yksin. Se vaan alleviivaa mitättömyyden tunnetta. Mut en mä voi nähä jätkiä, kun mä oon näin rikki. Enkä mä haluu mihinkään isoon porukkaan. Mä haluun vaan jutella jonkun kanssa. Puhuu jostain, mistä mä tykkään. Musasta...
Auringonseuraaja. Äkkiä mä kaipaan meiän keskusteluja. Kaipaan sitä, et mä saatoin olla sen kaa oma itteni, sanoa miltä musta tuntuu. Ei miettiä, mitä se siitä ehkä ajattelee. Mut ei sitä yhteyttä enää oo. Se on mennyttä.
Mun on pakko yrittää. Mä en haluis myöntää, mut mä tarvitsen sitä. Mä haluun, et se ois todella vielä olemassa. Mä naputtelen viestin.
Mitä helvettiä mä kysyin? Mä haluan vaan jutella sen kaa, ei sillä oo väliä, onko se kotona. Mitä se mahtaa musta ajatella? Mua alkaa kaduttaa. Ei se oo vaan joku tyyppi jossain; se on muija, joka mun pitää kohdata taas maanantaina. Totta kai sillä on väliä, mitä mieltä se musta on. Ei helvetti. Mun pitää pistää uus viesti, selittää, tai ehkä tää koko juttu on virhe. Tai...
Ei helvetin vittu! Tää on virhe, tää on niin virhe. Kohta se vastaa, et ei vois vähempää kiinnostaa. Tai et jättäsin sen rauhaan. Tai pahempaa: ei vastaa ollenkaan ja mulla jää päähän seilaamaan ajatus, mitä tästä seuraa, enkä mä tiedä, miten kohdata se maanantaina. Ei helvetti!
Kännykkä piippaa viestiä. Ainakin se vastaa.
Mä en tiedä, mitä mun pitäis ajatella. Mulle tulee lämmin fiilis siitä, et se on olemassa, et mä en oo kohta yksin. Yhtä aikaa mulle tulee melkein paniikki; se on tulossa tänne, mut en mä tiedä miks. Enkä mä tiedä, mitä se musta ajattelee.
SILJA
Kotona tuntui lohdulliselta, että tässä maailmassa on joku joka tarvitsee mua, joku jolle en ole yhdentekevä. Se tunne sai mut miettimättä vastaamaan Mustarastaalle. Se tunne tekee mun askelista keveitä ja märästä talvesta siedettävää.
Mitä lähemmäksi koulua pääsen, sitä enemmän alkaa jännittää. Tajuan, että mua odottaa koululla Hartsa. Ja tajuan senkin, että vaikka vaistoni käskee luottamaan siihen jätkään, en voi olla varma, mikä koululla on vastassa. Jos elämäni olisi kauhuleffa, niin tässä vaiheessa katsojat huutaisivat jo kuorossa ”älä mene sinne, eikö se idioottityttö tajua, että siellä se hirviö odottaa!”. Mutta luotan siihen, ettei elämäni ole kauhuleffa, että en ole idiootti, jos menen. Tunnen silti, kuinka sydämeni hakkaa entistä kovemmin jännityksestä, kun näen koulun edessäni ja tajuan tumman hahmon keskellä rinteeseen tehtyjä penkkejä.
Tunnistan hahmon jo kaukaa Ramiksi. Se ei huomaa mua, vaan mä katson pitkään sen profiilia lähemmäksi kävellessä. Olen jo melkein parin metrin päässä, kun Rami kääntyy ja katsoo muhun. En kohtaa ylimielistä virnuilua tai luotaantyöntävää mitä-vittua-sä-siinä-oikein-mulkoilet -ilmettä kuten yleensä. Kohtaan alakuloisen ja väsyneen katseen, josta on riisuttu kaikki esittäminen pois.
”Moi”, sanon hiljaa ja istahdan ehkä kahden metrin päähän portaalle. En tiedä, kumpi pelottaa enemmän: se että mä istun Hartsan lähellä vai sen ilme.
”Moi”, se vastaa ja kääntää katseensa pois. Se pyörittelee käsissään kivenmurikkaa ja tuijottaa eteensä.
Mieleen ei tule mitään sanottavaa. Istun hiljaa siinä lähellä ja katselen samaan suuntaan kuin Ramikin. Katselen harmaata, äänetöntä koulun pihaa ja odotan, että Rami sanoo jotain. Ensin se hiljaisuus tuntuu kiusalliselta; mietin, pitäisikö vaan lähteä pois. Vai sanoa jotain ja lähteä? Mutta se vaatisi aktiivista tekemistä, joten valitsen helpomman vaihtoehdon ja pysyn vain paikallani. Ja hiljalleen olo ei tunnu kiusalliselta. On rauhoittavaa istua siinä, kuunnella vain omaa ja toisen hengitystä, eikä mua jännitä enää.
”Mun oli päästävä pois”, Rami sanoo kääntämättä katsettaan pihasta. Sen äänessä on sitä samaa alakuloa kuin katseessakin, mutta myös vihaista kovuutta.
”Mistä?” tajuan kysyväni.
”Kotoa.”
”Sun vanhemmat?”
”Jep. Kun sitä huutoa on kuunnellut tunnin, on päästävä pois tai pää räjähtää.”
”Tääl on rauhallista.”
”Niinpä.”
”Onks teillä usein kotona... huutoa?”
”Mikä on usein?” se hymähtää. ”Kun on koko ikänsä sitä kuunnellut, siihen tavallaan tottuu. Eikä kuitenkaan ikinä totu.”
Hiljaisuus laskeutuu taas meiän ylle. Ei mulla vieläkään ole paljoa sanoja, en halua udella siltä mitään. Mieleen nousee muistoja, jotka olen jo hylännyt jonnekin aivojen ullakolle.
”Mä luulen, että mun vanhemmat tappeli paljon ennen niiden eroa”, sanon, enemmän itsekseni muistellen kuin Ramille puhuen. ”Mä en varsinaisesti muista sitä, mä olin alle viis silloin, mutta aina kun mä yritän muistella sitä aikaa, mulle tulee mieleen huutoa. En mä edes ole kysyny äidiltä, oliko se niin. Mut eron mä muistan vaan niin, että ne kerto mulle, että nyt mulla on kaksi kotia ja vuorotellen asun toisen ja vuorotellen toisen luona. Ja se taas tuntu ihan normaalilta, en mä miettiny sitä silloin ihmeemmin.”
Tajuan Ramin kääntyneen katsomaan muhun enkä enää osaa jatkaa. Ihan kuin vasta puhuttuani tajuaisin, että se kuuntelee mua.
”Haluisit sä et ne ois vielä yhessä?” Rami kysyy, kun en jatka.
”Emmä tiiä. En mä osaa kuvitella niitä yhdessä, kun en muista sitä. Mut ehkä musta ei silloin tuntuisi siltä, että mä olen molemmille vain painolasti.”
Olenko koskaan sanonut sitä ääneen aiemmin? Olenko edes ajatellut sitä näin selvästi?
”Mä oon ainakin mun faijalle turha kersa, joka on vain tiellä”, Rami puuskahtaa kiukkuisena ja heittää käsissään olleen kiven vihaisessa kaaressa koulun autiolle parkkipaikalle. Kivi iskeytyy kovaa asfaltiin ja vierii vielä hetken pitkin pihaa.
Turha. Painolasti. Nappaan alemman portaan alta kiven, katson sitä hetken ja sinkoan sen sitten vuorostani pihalle. Se on pienempi ja sinkoilee villimmin ennen pysähtymistään parkkipaikan laidalle. Sen heittäminen tuntui hyvältä.
Kauaa en ehdi katsella murikan perään, kun tajuan Ramin heittäneen uuden lohkareen asfaltille. Vilkaisen Ramiin ja sen väsyneeseen ilmeeseen on ilmestynyt jotain ilkikurista. Tahtomattani hymyilen sille, etsin uuden, jo isomman kiven ja heitän sen täysillä pihalle. Etsin jälleen uuden ja ehdin löytää sen samalla hetkellä, kun Ramin seuraava kivi sinkoutuu pihalle. Ja taas uusi. Kun vierestä ei enää löydy, siirryn vähän kauemmaksi etsimään. Ja Rami tekee omalla puolellaan saman. Ilmassa lentää kiihtyvällä tahdilla eri kokoisia murikoita aiheuttaen vaihtelevaa ääntä iskeytyessään asfaltiin ja vieriessään pitkin aukeaa tilaa.
Lopulta istahdan alas hivenen hengästyneenä. Naurattaa. On älytöntä istua koulun pihalla lauantai-iltana ja pommittaa parkkipaikka täyteen kiviä; ehkä juuri siksi se on hauskaa. Katsahdan Ramiin, joka on myös lopettanut ja puistelee käsiään yhteen.
”Vittu tää on ihan älytöntä!”, se puuskahtaa ja katsoo muhun. Sen huulilla on pieni hymy, joka on tullut syrjäyttämään alakuloa. Se näyttää jo enemmän itseltään, vaikkakaan en näe sen kasvoilla tuttua ylimielisyyttä, jota ilman se näyttää mukavalta.
”Niin on. Mut toihan vois olla vaikka taidetta”, keksin nauraen.
”No miksei”, se myötäilee. Hiljaisuuden vallitessa me katsotaan tasaista maata, jota täplittää moninaiset kivet. Mieli yrittää hetken turhaan yhdistää niitä kuvioksi.
”Miks sä tulit?” Rami hetken päästä kysyy.
Kysymys yllättää, vaikka sen ei pitäisi. Mikä vastaus on vähiten säälittävä, vähiten säälivä?
”Emmä tiiä”, aloitan kuin voittaakseni aikaa. ”Kai mä tiesin, että pääsisin heittelemään koulun parkkipaikan täyteen kiviä. En voinut vastustaa kiusausta.”
”Tietysti, tyhmä kysymys”, Rami naurahtaa eikä kysy enää.
Kylmä alkaa hiipiä käsiin. En osaa pukeutua kunnolla "muka-talveen". Ja kun kädet alkaa tuntua kylmiltä, tajuan, ettei siinä kylmällä penkilläkään ole enää kovin kiva istua. Vedän kädet hihoihin lämmittelemään ja nousen ylös. Siinä mä seison keskellä penkkirivejä, melkein autiolla pihalla, käden tönkköinä sivuilla ja...
Kädet alaviistoon, kädet yläviistoon, oikea ylös ja vasen sivulle, oikea ylös ja vasen alas. Toistan sen muutamaan kertaan rauhalliseen tahtiin avoimelle, autiolle parkkipaikalle. Ei siinä järkeä ole, mutta se sopii täydellisesti sen illan järjettömyyteen.
”Mitä sä teet?” Rami lopulta kysyy.
”Mikä levy?” kysyn ja käännyn tekemään sarjan siihen päin. Se katsoo mua ilmeellä, joka on täynnä ihmetystä, pohdintaa ja varmaan myös sen arviointia, olenko mä ihan kunnossa. Ja sitten sen ilme kirkastuu kuin lamppu syttyisi pään päälle.
”HELP!” se huudahtaa ja nyökkään sille hymyillen. ”Mut meniks se oikeesti noin?”
”No ihan varmasti meni, just tänään katoin.”
”Mä kyl tarkistan”, se julistaa ja nappaa kännykkänsä esille. Se selaa sivuja netissä hetken ja nyökkää. ”Joo, kyllä se niin on, mutta arvaapa mitä siinä lukee?”
”Help?” arvelen varovaisen kummissani. Mitä muutakaan HELP!-nimisen levyn kannessa muka lukisi?
”Niinhän sitä voi luulla, mut siinä lukee NUJV”, Rami toteaa tietäväisesti.
”Miten niin?”
”No kun HELP ei näyttäny valokuvaajasta hyvältä, niin se päätti sitten pistää niiden kädet ihan toiseen asentoon, joka näytti kokonaisuutena paremmalta. Ihan vaan wikipediaa luin.”
”No miltä se HELP sitten ois näyttäny?” ihmettelen. Rami ettii sen muutamalla sormen liikkeellä ja ojentaa kännykkää mulle. Katson sitä vaihtoehtoa hetken ja totean:
”Okei, näyttää tuo NUJV paremmalta.”
”Joo, mut kumpaa on hauskempi viittoa?” Rami virnistää. Se nousee ylös ja viittoo ensin HELP ja sitten NUJV. ”NUJV on ainakin helpompi.”
”Tee uudestaan, mut oota, mä katon kauempaa”, huudahdan, juoksen penkkien vieressä olevat portaat alas asfalttipihalle ja käännyn parin kymmenen metrin päästä katsomaan takaisin. ”Näytä uudestaan!”
Rami näyttää sarjat pariin kertaan ja mä juoksen takaisin penkille.
”NUJV oli hallitumpi, HELP näytti enemmän joltain sekopäiseltä kellolta”, analysoin nopeasti. ”Ja nyt kun siitä biisistä on puhuttu niin paljon, niin ois kiva kuunnella se.”
”No kuunnellaan”, Rami naurahtaa, etsii biisin puhelimestaan ja pistää soimaan. Hetken vain kuuntelen sitä, kunnes osittain kylmän vaikutuksesta nousen ylös ja viiton sen sanan aina, kun se biisissä mainitaan. Rami katsoo mua ensin ihmeissään, sitten hymyillen ja biisin loputtua toteaa:
”Otetaan uudestaan ja viitotaan se HELP koko biisiin!”
”Vai NUJV?”
”NUJV, koska se on beatles-kielellä HELP.”
”OK”, olen heti mukana ja biisi lähtee uudelleen soimaan.
Huidon niitä helpejä, fiilistelen biisiä ja katson Ramia, jolle teettää enemmän töitä pysyä mukana. Annan vain mennä enkä ajattele. En ajattele, miltä mä mahdan näyttää, mitä Rami musta ajattelee, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Annan vaan mennä. Biisin lopussa saa huitoa oikein urakalla ja mua alkaa naurattaa se järjettömyys. Kun biisi loppuu, nauran melkein kippurassa ja Ramikin nauraa. Olenkohan koskaan nähnyt sen nauravan, aidosti nauravan, ilman mitään pilkkaa ketään kohtaan? Se näyttää ihan eri ihmiseltä.
”Tässä ei ole mitään järkeä!” se saa naurultaan sanottua. ”Tää on ihan hölmöä!”
”Niin on, tää on ihan päätöntä”, nauran mukana. Päätöntä, mutta hauskaa.
”Kuunnellaaks jotain muuta?” Rami kysyy naurun laannuttua. Nyökkään.
RAMI
Mä plärään puhelimen listalta Rubber Soulin ja pistän sen alusta soimaan. Eihän se kännykän äänentoisto mikään maailman paras oo, mut kyl se välttää. Drive my carista tulee edelleen hyvä fiilis. Silja laulaa sitä kunnolla mukana ja saa mutkin tempautumaan sen pyörteeseen, vaikken mä ookaan kovin kummoinen laulaja. Kun Norwegian wood alkaa soida, Silja sulkee silmänsä ja sanoo:
”Sulje silmät ja keskity siihen sitarin sointiin. Missä maassa sä oot?”
Mä suljen silmäni ja mietin. Sitari tuo hauskoja korkeita vingahduksia siihen biisiin, mut en mä pysty keskittymään vaan siihen, saati keksimään mitään maata.
”Mä näen aina itseni Islannin jäätiköillä”, Silja sanoo biisin loputtua. ”Älä kysy miks!” se nauraa ajatukselleen.
Mä hyppään Nowhere manin yli, mä en haluu kuunnella sitä nyt. Mä oon varma, et Silja huomaa sen, mut ei se sano mitään. Se keinuu jo täysillä Think for yourselfin tahdissa ja laulaa antaumuksella mukana biisin matalissakin kohdissa. Mä unohdan missä mä oon ja jään vaan katsomaan Siljaa. Se biisi tuntuu ihan parhaalta näin kuunneltuna, Siljan menoa katsellen. Mä en oo koskaan nähny sitä muijaa niin hillittömänä, niin omaperäisenä, niin... hulluna. Mä oon aina nähny sen vaan hiljasena nörttinä. Sit Silja tajuu mun katseen ja hiljenee nolona. Se on seuraavatkin biisit aika hiljaa, fiilistelee niitä vain hillitysti. Mua harmittaa, et mä rikkoin lumouksen.
”Laulaks sä koskaan Girlissä mukana?” se lopulta kysyy, kun se biisi alkaa.
”Joskus.”
”Ja vedät voimakkaasti henkeä nenän kautta sen girl-sanan jälkeen?”
”Tietysti”, mä vastaan niin kuin se ois maailman luonnollisin asia.
”Niin mäkin! Ei sitä voi muuten laulaa.”
”Tiedän!”
Mä en muista, koska mä oon viimeksi nauttinu Beatlesin kuuntelusta näin paljon. Varmaan joskus vaarin kanssa. Mulle alkaa tulla kylmä, liikkeessä pitää olla vähän väliä, välillä mä nousen ylöskin pomppimaan hetkeksi. Mut ei sillä oo väliä, mä en haluais sen hetken loppuvan. Ja tajuan toivovani, et Silja ajattelee samoin.
Mut ei mikään kestä ikuisesti. Levy loppuu aikanaan ja Silja totee olevansa ihan jäässä.
”Mun ois varmaan parempi lähteä kotiin”, se sanoo ja katsoo mua silmiin. ”Tääl on aika kylmä.” Yhtä hyvin se vois sanoa ”älä jää tänne kylmyyteen”.
”Joo, pakko tästä on varmaan nousta”, mä toteen ja nousen ylös.
”Meet sä jo kotiin?”
”Joo, pakko kai mun on.”
”Jep. Mä lähen tonnepäin”, se osoittaa eri suuntaan, mihin mä oon lähdössä. ”Moi”, se heilauttaa kättään ja lähtee kävelee. Mä jään hetkeksi katsomaan sen perään ja käännyn sitten kotia kohti. Mä en halua palata takaisin todellisuuteen, mut ei kai mulla oo vaihtoehtoja. Viimeiseen asti mä silti pitkitän sitä iltaan, fiilistelen Rubber soulia, naureskelen Helpille ja kävelen kotiin monen mutkan kautta.
Kotona on hiljaista, kun mä avaan oven. Mä kuulostelen hetken eteisessä, mut mitään ääniä ei kuulu. Mä menen keittiöön nappaamaan jotain syötävää. Syön leivän ja juon kokista. Katson kännykkää ja tajuan Oonan pistäneen viestejä jo aikoja sitten; jotenkin ne meni ihan ohi. Ei tee mieli vastata, saa jäädä seuraavaan päivään. Mä saan ruokani syötyä ja edelleen on hiljaista. Mä nousen portaat yläkertaan ja näen valon paistavan faijan työhuoneen oven alta. Mä menen hiljaa sinne ovelle kuuntelemaan ja kuulen faijan tasaista kuorsausta. Mä avaan varovasti oven, näen faijan sohvalla nukkumassa ja pistän valon pois, jottei se herää yöllä siihen valoon. Vanhempien makkari vaikuttaa hiljaiselta ja pimeältä, joten mutsi varmaan nukkuu jo.
Omassa huoneessa mä heittäydyn sängylle ja hengittelen syvään rauhallista ilmaa. Kylmät jäsenet alkaa hiljalleen lämmetä. Mä nappaan puhelimen.
