SILJA
”Korjaan reikää, ettei junat tule sisään.”
”Häh?” Rami tuijottaa mua nojatuolista. Se on just niin pihalla kuin ajattelinkin – toivoinkin – sen olevan.
”Tässä biisissähän on selvästi se tarina, että pitää korjata seinän reikää, jottei junat tule sisään”, alan selittää vanhaa mielikuvaani Fixing a hole –biisistä, joka soi olkkarissamme. ”Mä näen jo mielessäni sen rikkoutuneen seinän, josta näkee ulos pimeyteen, jossa näkyy kaukaisuudessa kiiluvat junanvalot. Tulee kiire korjata, ettei juna ajaisi sisään.”
Ramin ilmeestä näkee, ettei se oikein tiedä, pitäisikö sen nauraa vai ehkä olla huolissaan mun mielenterveyden puolesta. Tavallaan se valitsee ensimmäisen.
”Sä oot ihan pimee”, se sanoo ja nauraa. ”Se reikä on katossa ja se pitää korjata, jottei sade tule sisään.”
”Kyl mä sen tiiän, mut noin mä ensin luulin sen menevän. Sitä paitsi toi tarina on paljon hauskempi kuin sen biisin oikeat sanat.”
”Joo, onhan se, mut hei, mitä se seinän korjaaminen auttaa, jos juna on tulossa? Kyllä se juna siitä seinästä läpi tulee. Tai voihan sitä pistää silmät kiinni, piiloutua seinän taakse ja toivoa, ettei juna pääsisi läpi.”
”Ehkä se on terässeinä, joka pysäyttää kyllä junan, kun sen vain saisi nopeasti korjattua.”
”Okei, mä luovutan”, Rami toteaa. ”Mistä sä noi jutut oikein revit? Sun kanssa ei sit voi vain kuunnella ja kommentoida skitan saundia tai rytmin terävyyttä, vaan pitää miettiä biisien tarinoita. Muiden kanssa pääsee helpommalla musan kuuntelusta.”
”Niinku Oonan?”
Miksi mä sen nyt menin mainitsemaan? Ei me oikeastaan koskaan puhuta Ramin kanssa tutuista, jotenkin meiän ystävyys on oma kuplansa kaiken muun ulkopuolella eikä siihen kuulu muut tyypit koulusta.
”Ei, kyl mä ihan jätkiä aattelin”, Rami vastaa kuitenkin luontevasti. ”Ei Oona musaa analysoi, kuuntelee vaan.”
”Oot varmaan jo käyny sen kaa läpi koko Beatlesin tuotannon?” mun on pakko kysyä. Mä näen mielessäni ne kuuntelemassa Beatlesiä yhdessä ja tunnen pienen kateuden piston sisälläni.
”No en, ei Beatles oo oikein sen juttu”, Rami kuittaa lyhyesti. Sen kasvoilla ei näy samaa hymyn pilkettä kuin äsken, joten tuntuu paremmalta olla kyselemättä enempää. Parempi vain pysyä meiän kuplassa ja olla menemättä sen ulkopuolelle. Mutta siinä missä kateus äsken pisti mua, tuntuu nyt hieman lämpimältä.
Hetken pelkkä musiikki tuo ääntä huoneeseen. Sitten neula pääsee viimein kiekon keskustaan asti ja napsahtaa pois levyltä. En jää seuraamaan, tuntuisiko hiljaisuus painostavalta, vaan käyn kääntämässä levyn ja annan musiikin hiipiä takaisin huoneeseen. Biisinmittaisen hiljaisuuden jälkeen Paul alkaa laulaa, millaista on sitten, kun on kuuskytneljä. Jään kuuntelemaan biisin rentoa meininkiä, mutten vieläkään suostu miettimään itseäni sen ikäisenä. Siihen on ihmisikä aikaa, turha sitä vielä on miettiä.
”Vaari tykkäsi tästä biisistä”, Rami äkkiarvaamatta sanoo. Katsahdan siihen ja sen kasvoilla on vaikeasti luettava ilme, yhtä aikaa jotenkin huvittunut ja kaihoisa. En osaa sanoa mitään siihen, mutta ei kai sitä odotetakaan.
”Vaari selitti tätä kuunnellessa, et hienolta vanhuuden kuvaukseltahan tuo kuulostaa, muttei hän ainakaan ollu hitustakaan vanha vielä kuuskytneljävuotiaana, et ennemmin sit jotain kasineljänä”, Rami kertoo hymy huulillaan.
”Minkä ikäisenä sun vaari sit...?” Lauseen loppu jää kurkkuun, en saa muotoiltua sitä kunnolliseksi.
”Kuuskytkaheksan. Jäi se kasikymppinen aika kauas”, Rami vastaa surumielisesti. Jokin sen katseessa saa mut silti uskaltamaan jatkaa aihetta.
”Olikse vuos sitten kun se kuoli?” muistelen Ramin aiemmin kertoneen. Rami nyökkää. ”Se oli varmaan aika rankkaa sulle”. Ramin kasvoille nousee mietteliäs ilme. Se on varmaan tottunut vastaamaan olkia kohauttamalla, väistämään koko kysymyksen tai kieltämään koko asian. Nyt se kuitenkin vastaa:
”Oli se.” Rami tuijottaa mun ohi surumielinen katse kasvoillaan ja näyttää siltä, että se joutuu itsekin pohtimaan omaa vastaustaan. Ehkä se ei ole myöntänyt asiaa itselleen aiemmin. ”Vaarin kanssa oli aina niin siistii. Se oli helvetin hauskaa seuraa, varsinkin silloin kun se kerto nuoruudestaan. Eikä se antanu iän haitata, jos se halus jotain tehdä. Se tykkäs tasapainoilla katujen reunakivillä, ihan kuin pikkulapset. Se oli aika huvittavaa... ja helvetin siistii. Ja sille saatto kertoa omista hölmöistäkin jutuista, ei se suuttunu, joskus kyl kommentoi, et vähän kannattais miettii. Se kävi mun matseissa ja halus kuulla tarkkaan, miten meiän jengillä menee. Se oli ihan mahtava tyyppi... Saatana. Sen pitäis olla vielä täällä.”
Rami sulkee silmänsä ja kääntää katsettaan pois. Kattelen kattoa ja kuuntelen musaa. Ei hiljaisuus Ramin kanssa ole enää painostavaa, ei ainakaan jos musa soi.
”Vaari kuoli syöpään tammikuussa, polvi meni viikkoa myöhemmin”, kuulen Ramin äänen jatkavan ja käännän katseeni siihen. ”Vittu mikä ajotus. Sai linkata kepeillä sen hautajaisissa. Vaari ois kyl vaan nauranu koko jutulle.”
”Ihan varmasti. Kuulostaa tosi hyvältä tyypiltä.”
”Se oli. Ihan paras.”
”Mikä oli sen lempparibiisi?”
”Blackbird”, Rami melkein vastaa kysymyksen päälle.
Nousen ylös ja menen levarille. Pysäytän musan, otan levyn lautaselta ja tipautan sen varovaisesti koteloonsa. Sitten valitsen oikean levyn hyllystä, otan levyn kotelostaan, asetan sen lautaselle, arvioin oikean raidan levystä, työnnän neulan varovasti sen kohdan päälle ja painan neulan alas. Hetken se soittaa edellisen biisin loppua, mutta pian Blackbirdin kitaransoitto täyttää huoneen.
Me ei puhuta mitään. Suljen silmäni ja annan vain rauhoittavan musan painua korvista sisään. Se on kaunis kappale. On helppo kuvitella itsensä vehreään metsään laululintujen keskelle. Mua on aina vähän häirinnyt se kummallinen tahdin naputus, kuin metronomin nakutus siinä biisissä ja tajuan jälleen kerran sormeni naputtavan sen tahdissa sohvaa. Mutta kun avaan silmäni ja katson tahdissa liikkuvia sormiani, huomaan, että myös Ramin sormet tapailee samassa tahdissa nojatuolin pintaa. Mua hymyilyttää. Lopetan naputukseni ja suljen taas silmäni. Viimeiset linnunliverrykset ja biisi loppuu.
”Kiitti”, kuuluu parin metrin päästä.
