SILJA
”Kuinka monen biisin nimessä puhutaan auringosta?” Rami kysyy ja hamuaa sohvapöydältä popparikulhoa vasemmalla kädellään. Se joutuu kurottelemaan sen verran pitkälle, että onnistuu kaatamaan kulhon pöydälle ja joutuu ottamaan pöydästä tukea, ettei putoa sohvalta. Se tasapainoilee siinä reunalla, ja mä kattelen naureskellen sen yritystä sohvan toisesta päästä koukussa olevien jalkojeni välistä. Ramin kamppailu painovoimaa vastaan saa sen jalatkin heilumaan ja hetken mä pelkään sen potkaisevan mua vahingossa, mutta lopulta Rami onnistuu pysymään selällään sohvalla ilman suurempia ongelmia. Tasapainon löydettyään se nousee istumaan sohvalle, nappaa kaatamansa kulhon ja lappaa pöydälle tippuneet popparit siististi takaisin, paitsi sen kourallisen, jonka tunkee suuhunsa. Suu täynnä poppareita Rami pudottautuu taas selälleen sohvalle pää käsinojalla ja katsoo mua haastavasti.
Lasken sormilla nopeasti kaksi biisiä ja pienen miettimisen jälkeen päädyn kolmeen. Mietin, mikä kompa siinä kysymyksessä on, totean, että kolme kuulostaa kauheen vähältä ja päädyn vastaamaan neljä.
”Okei, nimeä ne”, Rami vaatii edelleen virnuillen.
”No ainakin Here comes the sun ja I’ll follow the sun”, vastaan ja katson Ramin myhäilevää ilmettä. ”Ja.. ja... oota, mä muistin äsken...” Mihin mä oikein olen kadottanut mielestäni sen kolmannen, joka äsken tuli mieleen? Tuijottelen vuoroin kattoa, vuoroin Ramin itsevarmaa ilmettä ja yritän vimmatusti saada karkaavasta ajatuksesta kiinni.
”Heitit sä ihan hatusta sen neljä, vaikket keksiny ku kaks?” Rami kysyy virnuillen. ”Ovela peluri.”
”Mistä me muka pelataan?” kysyn ja alan jo luovuttaa pääkoppani sisäisessä ajojahdissa.
”Kunniasta”, Rami heittää silmääkään räpäyttämättä.
”Pyh”, näytän sille kieltä, annan pään salapoliisien tehdä viimeisen kierroksensa ja... ”Good day sunshine!” huudan, kun karkuri saadaan viimein kiinni.
”Hyväksytään”, Rami vastaa tyytyväisesti myhäillen. ”Ja vielä?”
”Niitä siis on neljä!” huudahdan ennen kuin tajuan paljastaneeni tietämättömyyteni.
”Haa, sä et keksiny neljää!” Rami ilkkuu ja mun tekee mieli heittää sitä niskani takana olevalla tyynyllä, mutta olen saanut sen asetettua sen verran hyvin, etten viitsi kajota siihen. Alan mielessäni hyräillä jo keksimiäni lauluja. Äkkiä Here comes the sun alkaa soida ihan toisella sävelellä, joten...
”Here comes the sunking!” huudan ja saan Ramin nauramaan kunnolla.
”Kyllä se biisi menee niin”, puolustaudun ja alan laulaa sitä alusta.
”Joo, mut nimi on kyl ihan vaan Sun King”, Rami tokaisee naurunsa lomasta.
”Ei kaikkea voi muistaa”, marisen ja mua ärsyttää oikeastikin vähän, mutta aika vähän.
”Okei, mun vuoro”, sanon, kun Rami on lopettanut nauruaan sen verran, että pystyy ottamaan haasteen vastaan. ”Kuinka monen laulun nimessä on sana ’help’?”
Rami alkaa miettiä. Katson sitä ja mietin mielessäni, millainen jätkä se oikeastaan on. Ylimielisen idiootin mä olen jo aikaa todennut kuoreksi, joka peittää alleen mukavan ja huumorintajuisen pojan. Fiksu se on myös, ja pystyy heittäytymään hullutteluun, niin kuin nyt vaikka tähän kummalliseen visailuun, johon päätymisen syytä en enää edes muista. Kai se on aika söpökin. Olenko aiemmin ajatellut niin? En kai. Mutta nyt kun mietin, niin ei se hullummannäköinen ole. Ehkä sitä voisi komeaksikin sanoa sopusuhtaisine kasvoineen ja tuikkivine sinisine silmineen. Mitä pidemmälle pääsen arvioinnissani, sitä enemmän mua alkaa hymyilyttää ja nolottaa.
”Mä sanon kaks, ku en keksi enempää”, Rami täräyttää ja katsoo mua silmiin. ”Mitä sä virnuilet?” se kysyy itsekin hymyillen.
”En mitään”, väistän nopeasti. ”Ja kaks on oikein, ei niitä enempää oo.”
”Helppo”, Rami arvostelee ja onnistuu tällä kertaa kouraisemaan popparia ilman tasapainoilua. En kehtaa vieläkään heittää sitä tyynyllä. Nousen ylös ja menen levarin luo. Arvon hetken levyä ja teen lopulta valintani. Pistän levyn soimaan, menen takaisin sohvalle ja tarkkailen puhelintaan räpläävää Ramia arvioiden, kauanko sillä menee arvata, mikä levy on kyseessä. Ensimmäistä biisiä edeltävä yleinen orkesterin älämölö saa Ramin pysähtymään hetkeksi, mutta ensimmäisten tahtien aikana kännykän takaa jo kuuluu:
”Sgn. Pepper.”
Rami tuntuu kadonneen bittimaailmaansa, joten kaivan sohvapöydän alta ruskean muistikirjani, avaan uuden sivun ja alan hahmotella ajatuksia sekavaksi sanapilveksi. Yleensä mun runot on täynnä alakuloisuutta. Ajatuksia ja tekstiä tuntuu paremmin tulevan yksinäisinä hetkinä, silloin kun asiat vaan ottaa päähän ja on paska olo. Välillä musta tuntuu, että se kuuluu taiteeseen; eikös taide synny tuskasta? Tai ehkä en vaan tajua kaivaa kirjaa esiin hyvällä päällä, kun on muuta tekemistä. Nyt sivu täyttyy sanoista ’hymy’, ’valo’, ’parempi’, ’ystävä’, ’onni’... Kuulostaa kamalan positiiviselta. Mä haluan syyttää ympärilläni soivaa levyä ja sen iloista meininkiä.
Sitten tunnen pienen kosketuksen sääressäni. Katsahdan Ramiin, joka on edelleen tiukasti kännykässään kiinni, heiluttelee jalkoja, niin että ne välillä tahtomatta osuu mun sääriin, tuskin Rami sitä tajuaa. Mutta sitä katsoessa on pakko myöntää, että olen hyvällä päällä myös Ramin takia. Se on hauskaa seuraa, vaikka tietty välillä vähän ahdistavaakin.
”Ei tääkään paskempi levy oo”, Rami tokaisee sohvan toisesta päästä.
”Joo ei”, mä vastaan hajamielisesti ja kirjoitan vielä muutaman jutun.
”Mitä sä teet? Luet sä jotain?” Rami kysyy.
”En, mä kirjotan”, vastaan ja tunnen jännittyväni.
”Kirjotat? Mitä?”
Nostan katseeni kirjasta. Rami on laskenut kännykän syliinsä ja katselee mun kirjaa. Vaikkei se mitenkään näe kuin mitäänsanomattomat kannet, mua alkaa hermostuttaa, niin kuin se lukisi tekstejäni. Suljen kirjan hätäisesti ja puristan sen tiukasti käsieni väliin kuin suojellakseni itseäni.
”Mä kirjotan runoja”, vastaan turhan hiljaa.
”Runoja?” Ramin lämpimässä äänessä olen kuulevinani sivukaikuna tuttua ivallista huvittuneisuutta. Hetken tunnen itseni samalla tavalla pieneksi kuin Ramin kiusatessa mua koulussa. Ihan kuin mikään ei olisi sittenkään muuttunut. Vaistomaisesti mun tekee mieli lähteä pois, paeta koko tilannetta. Sitten tajuan, että muutosta on tapahtunut enkä mä suostu pakenemaan.
”Runoja”, vakuutan itsevarmasti, kirjaa edelleen puristaen.
”Okei”, Rami vastaa epäilevästi. ”Niinku millasia?”
”Kaikenlaisia, ajatuksia mun päästä. Ei niitä pysty selittää.”
”Lue mulle joku.”
”En.”
”Yks vaan.”
”Ei”, kivahdan vähän kiukkuisena.
Jos olisin sanonut, että kirjoitan päiväkirjaani, pyytäisikö Rami saada kuulla? Tuskin. Runot on mulle yhtä henkilökohtainen asia. Niissä on mun sisin. En mä niitä muille lue.
Mutta runot on mun merkki maailmaan, mun tapani ilmaista itseäni, niinhän mä itselleni hoen. Jos kukaan ei koskaan kuule niitä, mitä merkitystä niillä on? Tajuan, että yhtä lailla kuin se lava ihmisten edessä on mun unelma, mun unelma on myös päästää mun runot maailmaan, julkaista niitä luettavaksi. Mutta vielä en ole siihen valmis.
”Ehkä joskus toiste”, mutisen vieläkin vakavana.
”Joo, älä ny ragee”, Rami perääntyy henkisesti. ”Emmäkään oo koskaan soittanu mun biisinpätkää kellekään, et sikäli.”
”Biisinpätkää?” tartun ahnaasti tilaisuuteen unohtaa mun runot. Ja kyllä mua kiinnostaakin.
”No se on semmonen lyhyt sävelkulku, ei mikään pitkä juttu, mut sitä mä aina välillä työstän”, Rami selittää lyhyesti, koppaa viimeiset popparit kulhosta ja tunkee suuhunsa.
”Sika”, kommentoin kepeästi, enkä osaa kysyä enempää siitä biisistä. Rami virnistää suu täynnä. ”Yök, sä osaat kyl olla ällöttävä.”
”Sitä mieltähän sä oot aina ollu”, Rami heittää saatuaan suun tyhjäksi. Päädyn heittämään sitä tyynyllä.
