keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Talent-ilmoitus ja ruotsintunti


SILJA


TALENT 26.5.

Osaatko laulaa, soittaa, tanssia, tehdä taikatemppuja, piirtää, tehdä akrobatiaa?
Vai onko sinulla jokin ihan muu taito, jota haluaisit päästä esittelemään?
Osallistu koulun Talentiin viimeisellä kouluviikolla ja kilpaile hienoista palkinnoista!
Ilmoittautumiset oppilaskunnan hallituksen jäsenille tai opettajille kirjallisesti ja henkilökohtaisesti (et voi ilmoittaa kaveria, et tosissasi etkä läpällä...)
Viim. ilmoittautuminen viikkoa aiemmin 19.5.

TÄMÄ ON ELÄMÄSI TILAISUUS, ÄLÄ JÄTÄ SITÄ KÄYTTÄMÄTTÄ 😀



Luen oppilaskunnan ilmoitustaululla olevaa ilmoitusta. Se on merkki kevään lähestymisestä, sillä kilpailu on viimeisen viikon traditio koulussamme. Traditioksi taitaa nousta sekin, että mietin osallistumista. Seiskalla keksin mennä soittamaan pianoa, mutta musikaalimuistot sai innostuneen fiiliksen latistumaan alle vuorokaudessa. Kasilla aloin harjoitella esityskappaletta heti ensimmäisten infojen jälkeen, olin jo jättämässä ilmoittautumislomaketta jännityksen kanssa. Pelko kuiski korvaan, että tajusinhan koko koulun olevan katsomassa esiintymistä. En ilmoittautunut. Nyt ysillä pettymyksiä on jo niin monta, että turha kai asiaa on enää edes miettiä.
”Vikan vuoden kunniaks pitäis kyllä osallistuu, mut ku ei mulla oo mitään taitoja”, Iida valittaa mun olan yli.
”Sanoo ihminen, jonka keskiarvo on jotain ysipuokki”, tokaisen sille.
”No joo joo, mut ei kouluaineista mitään Talent-esitystä saa kasattua”, Iida puolustautuu. ”’Katsokaa, osaan laskea matikan laskuja! Oi seuratkaa, miten hienosti kirjoitan esseetä! Voi huomatkaa, miten virheettömän koevastauksen sain annettua!’ Juu, ihan loistoluokan esityksiä.”
”Ei noista joo ehkä mitään saa, mut entä jotain korikseen liittyvää?” ehdotan, mutta Iidan ilme antaa kieltävän vastauksen.
”Mut Sanni vois piirtää!” Iida kääntää keskustelun pois itsestään.
”Niin todellaki voisit. Sun piirrustukset on tosi upeita”, kehun ja omissa ajatuksissaan ollut Sanni hymyilee hämmentyneenä.
”Joo, mut ei siitäkään oikein esitystä saisi”, Sanni nieleskelee selvästi mielissään meiän kehuista.
”On se toki vähän tylsää, jos vaan näyttää jotain kuvaa siellä lavalla.”
”Mut”, Iida hehkuu jotain ideaa, ”jos sä tekisit vaikka videon siitä, kun sä piirrät jonkin hienon kuvan? Voi kai siitä ottaa vaikka pari pätkää eri vaiheista, jos se kestää muuten liian pitkään.”
”Tai nopeuttaa”, olen mukana ajatuksessa. ”Ja vaikka joku musa taustalle, jos pelkää, että osa yleisöstä tylsistyy pelkkään katsomiseen.”
En tiedä, ollaanko mä tai Iida ihan tosissaan siinä ehdotuksessa, mutta Sanni tuntuu yllättäen pohtivan sitä. Olisi mielenkiintoista kurkata sen päähän ja nähdä, onko se siellä jo luonnostelemassa esitystyötään vai pohtimassa videon teknistä toteutusta. Me jäädään Iidan kanssa molemmat kysyvinä odottamaan sen mielipidettä.
”Mmm”, Sanni kuitenkin vain mutisee ja lähtee lampsimaan käytävää pitkin. Me vaihdetaan Iidan kanssa kysyvät katseet ja todetaan sanattomasti, että parasta on olla utelematta enempää ja jäädä odottamaan Sannin mielipidettä. Eiköhän me kuulla asiasta myöhemmin.
Me kuljetaan poikki aulan, jonka penkit on jälleen kerran kansoitettu meiän luokkalaisilla. Iidan johtama reitti vie tällä kertaa penkkien keskeltä ja äkkiä mun silmien editse viuhahtaa puolen litran limupullo. Puoli sekuntia myöhäisempi ajoitus ja olisin saanut sen päähäni. Käännyn katsomaan ja pullo on jo ilmassa toistamiseen.
”Sori”, Otto sanoo tuskin sitä tarkoittaen ja jatkaa sen puoliksi vedellä täytetyn pullon heittelyä Jessen ja Tonin kanssa. On se tietysti hienoa, että niillä on jotain kehittävää välituntitekemistä. En jaksa jäädä seuraamaan sitä touhua ja käännyn kannoillani rynnätäkseni Iidan ja Sannin perään. Tie ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan melkein törmään Ramiin. Viime hetkellä väistän, saan jatkettua matkaani ja katson sivukäytävän ovelta vain nopeasti taakseni nähdäkseni, että Rami on istuutunut Oonan kylkeen, näky on sama kuin kaikkina muinakin päivinä.
Jollain kieroutuneella tavalla mä ja Rami ollaan ystäviä. Ei sitä koulussa huomaa, ei me siellä jutella toisillemme. Mutta meiän puhelimet saa harvoin olla kokonaisia päiviä rauhassa toistemme kommenteilta, huomioilta, ajatuksilta, kysymyksiltä, jutuilta, jotka vain toinen voi ymmärtää. Ja aihe nyt voi olla ihan mitä vaan, olennaisinta on huumori, joka on meillä pohjimmiltaan samanlaista. Me vaan ollaan samalla aaltopituudella, vaikken olisi sitä pari kuukautta sitten uskonut. Ja Ramin olemus kaivaa musta esiin sen Siljan, joka mä kaikkein eniten haluan olla.
Kun mä katson Ramia koulussa, sen kaikkea halveksivaa, muka huoletonta olemusta, mun on vaikea uskoa, että se on se sama poika, joka on useamman kerran yöpynyt meillä. Ei se paljoa kotioloistaan puhu, en tiedä, mikä siellä loppujen lopuksi on vialla. Mutta sen ahdistus on silminnähtävää, kun se istuu meiän olkkarin sohvalla ja purkaa sydäntään sen verran, että pystyy taas hengittämään. Sitä ahdistusta se varmaan eniten pakenee, ei kai sen isä hakkaa sitä tai ainakaan en ole nähnyt mitään jälkiä. On sekin kyllä käynyt mun mielessä, kun Rami ja sen tilanne on pyörinyt päässäni. Eikä se voi loputtomiin paeta meille. Mutta miten muuten mä osaisin auttaa kuin tarjoamalla sille turvapaikan? Sitä en ole keksinyt.
”No nyt saatte ottaa kännykät esiin ihan luvan kanssa”, ruotsin ope kehottaa pirteästi. Sitä tuntuu naurattavan sukkeluutensa ja kai se on ymmärrettävää, kun miettii, miten kännykkäriippuvaisia puoli luokkaa on. Vilkaisen omaani ja totean, että puhelin on ollut hiljaa koko aamun.
”Läksynkuulustelu. Menette kännykällä tuohon taululla lukevaan osoitteeseen ja jokainen kirjoittaa ainakin yhden lauseen, jossa käytätte läksynä olleen kappaleen sanoja. Jos ei pysty, niin kaverin kanssa sitten”, ope antaa ohjeistuksen. Hetkeksi porukka hiljenee, kai ne oikeasti alkaa näpytellä niitä lauseita. Sanni liimautuu Iidaan kiinni, sillä on liian antiikkinen puhelin, joten ne pähkäilee asiaa yhdessä. Sivuilla pitää valita nimimerkki ennen vastaamista, mutta mä en jaksa yrittää olla luova, vaan päätän vastata ihan omalla nimellä. Ei mulla kovin kauaa mene kehitellä kahta lausetta Ruotsin kuningasperheestä, josta kappale kertoi, vaikka ei ruotsi mun vahvimpia aineita ole. Sitten pistän puhelimen pöydälle ja katselen seinälle, johon luokan vastaukset alkaa ilmestyä.
”Okei, eiköhän kaikki ole jo ehtinyt pistää omansa”, ope sanoo hetken kuluttua, kun seinä on täynnä vastauksia, mutta kännykät on edelleen suurimmalla osalla tiiviisti käsissä. Ope käy lauseita läpi ja korjailee virheitä, joita yksinkertaisiinkin lauseisiin on aikasen monta eksynyt. Viestien sisältöön ope ei juuri kiinnitä huomiota, mutta takertuu lopulta viimeiseen.
”’Jaag ska blir Finlands först kung’. Kukas on näin luottavainen omiin mahdollisuuksiinsa?” ope tokaisee ja lukee viestin postaajan nimimerkin. ”Kungen Rami.”
”Ei oo vittu mun kirjottama, toihan on ihan päin persettäkin kirjoitettu”, Rami äyskähtää nopeasti. Käännyn muiden mukana katsomaan siihen ja näen, miten sen tyyni hälläväliä-meininki on äkkiä jäykistynyt. Yhtä aikaa se yrittää katseellaan etsiä syyllistä ja vältellä muiden katseita.
Ope yrittää ohittaa koko jutun ja mennä eteenpäin, mutta seinälle ilmestyy lisää viestejä. ”Rami för kungen”, ”Rami för diktator” seinän tekstit julistaa ja takapenkistä kuuluu tukahdutettua naurua sieltä täältä.
”Vittu te ootte pellejä!” Ramin ääni on monta astetta vihaisempi, vaikka se yrittää olla tyynen halveksiva. En kehtaa kääntyä katsomaan sitä. Tyydyn kuuntelemaan takanani edelleen jatkuvia naurahduksia ja katsomaan opea, joka sählää kaukosäätimellä seinää pysähdyksiin, yrittää vaivihkaa olla puuttumatta sanailuun, selittää normaalia nopeammin pahimpia meiän tekemiä virheitä ja käskee sitten ottamaan vihkot esille. Vihko mulla on jo valmiina pöydällä, mutta osa kynistä repussa, joten saan tekosyyn kääntyä ympäri ja vilkuilla vaivihkaa Ramiin. Se tuijottaa kännykkäänsä tiiviisti napit korvilla kasvot tavallista punaisempina. Pari kuukautta sitten olisin ajatellut, että ihan on omalla ylimielisellä käytöksellään tuon herjan ansainnut. Että vitsiähän se vaan on ja tuskin Rami sitä nyt niin raskaasti oikeasti ottaa. Nyt tajuan, että ne piikit uppoaa paljon syvemmälle kuin vain pintakerrokseen.
Nappaan kynät repusta ja käännyn vihkoni puoleen. Vaivihkaa naputtelen kännykkään:



Oikea käsi kirjoittaa mekaanisesti silmän taululla näkemiä muistiinpanoja, mutta mieli saa silmät vilkuilemaan myös koko ajan kännykkää ja odottamaan vastausta. Minuutit kuluu ja puhelin pysyy hiljaa. Rami on loukkaantunut. Ottanut mun puuttumisen saman vitsin jatkona. Tekee mieli pistää uusi viesti, mutta mitä sanoisin? ”Älä välitä niistä?” Niissä sanoissa on aimo annos sääliä ja surkuttelua, eikä ne ketään lohduta. Enkä mä muuta keksi. Tunti alkaa olla lopuillaan, kello soi ihan kohta ja ehkä mä sitten kohtaan Ramin kiukkuisen katseen.
Kellon soittoon sekoittuu kännykän piippaus. Nostan kännykän nopeasti pöydältä ja tarkistan viestin.



Helpotuksen aalto kulkee ylitseni ja nostattaa pienen hymyn huulille. Keskityn rauhallisesti pakkaamaan tavaroita, mutta kuuntelen tarkkana Ramin ja muiden sanailua, vaikka Iidan ja Sannin keskustelu melkein peittää sen.
”Vittu jätkäst tulis hyvä kuningas”, Otto jatkaa vitsiä tajuamatta, että se meni jo.
”Ode, haista vittu!” Rami tokaisee vain vähän kiukkuisena. ”Sitä paitsi, Suomessa on pressa”, se jatkaa ja lähtee luokasta reippaasti.
”Kai mä ny sen tiiän”, Otto tuhahtaa, mutta porukat hymyilee sen ympärillä hymyä, joka vihjasee niiden epäilevän Oton tietämystä. ”Hei oikeesti, totta kai mä tiiän!”