RAMI
Jamalin studiolla istuessa muhun iskee yllättävä halu tehdä tieteellinen tutkimus ja kokeilla, voisko ilma olla niin paksuu, et sitä vois leikata veitsellä. Veistä ei kuitenkaan oo käden ulottuvilla, joten ajatuksesta on pakko luopua ja keskittyä kuuntelemaan Jamalin bändin musaa. Eli Jamalin jämäkkää basson soittoa, joka onnistuu pitämään kasassa punkiksi kutsuttavaa biisiä, jossa Onnin rummutus menettelee mut on tasapaksua, kitaristilla ei taida olla paras päivä – tai siis toivottavasti ei oo paras päivä – ja jossa laulaja-kakkoskitaristi on jees mut ilman kunnollista punkasennetta. Hungry social animals ei onnistu kuulostamaan nälkäiseltä tai sosiaaliselta, eläimelliseltä kylläkin.
”No niin jätkät, asennetta kehiin”, Jamal valaa uskoa bändikavereihinsa omalla positiivisen letkeällä asenteellaan. ”Tää on sentään punkkia!”
”Mähän oon vihanen”, laulaja, Tane nimeltään, tokasee laiskan monotonisesti.
”Joo joo, mut pitää olla aggressiivisuutta, yhteiskuntaa halveksuvaa asennetta”, Jamal yrittää, vaikkei se itekään oo ihan paras esimerkki siitä asenteesta.
”Mä vihaan pakkokoulua”, Tane toteaa hitaasti, kuin jo tuo kommentti veisi kaiken sen energian, ja ottaa huikkaa megistölkistään. Se on jonkinlainen passiivisuuden perikuva pitkine rasvaisine hiuksineen ja muutenkin epäsiistine olemuksineen, ja mä ihmettelen taas kerran, miten se on päässy Jamalin bändiin. Vaikka kyllä se nyt jotenkin osaa soittaa ja laulaa, mut olemus sopis lähinnä lapamatorokkiin.
”Okei, otetaas vielä”, Jamal käskee ja alottaa biisin kiukkuisella basson saundilla, johon rummut lähtee mukaan ja lopulta myös skitat ja laulu. Pieni tila täyttyy taas hyvinvointivaltion laiskanpulskealla punkilla, mut kyl se musalta kuulostaa aiempaa enemmän ja Tanekin on saanu hitusen energiaa esiintymiseensä. Ja aina sen kuuntelu kotona istumisen voittaa.
Kotona on meneillään hiljainen sotatila, jota on jatkunu jo jonkin viikon. Kuin osapuolten välillä ois aselepo, johon kukaan ei oikeasti usko ja jonka rikkoutuminen on vain ajan kysymys. Mä oon vältelly faijaa sen hiihtolomaisen episodin jälkeen ja onneks sekin on antanu mun olla. Siltä osin kaikki siis ok. Mut koti on nyt kuolleen hiljainen paikka, jossa on ahdistavaa odottaa seuraavaa räjähdystä. Mä vietän siellä aikaa niin vähän kuin mahdollista. Hengaan frendeillä ja Oonalla. Yleensä riittää, kun pääsee vaan pois, ihan sama minne.
Välillä ahdistus kasvaa niin suureks, et musta tuntuu, et mä oon tulossa hulluks. Niinku se kaikki ois vaan mun pään sisällä, et ei se oo todellista. Mun on pakko saada se kaikki paska ulos mun päästä, enkä mä osaa suoltaa sitä muille ku Siljalle. Mä mietin välillä, mikä sitä vaivaa, ku se jaksaa mua illasta toiseen. En mä haluu alkaa liikaa sitä miettii, se kuitenki auttaa mua. Joskus mä jään sinne yöks. Ehkä mua ahdistaa sillon niin paljon, ehkä mä haluan kostaa vanhemmilla ja olla poissa. Ehkä.
”Mitä sä Hartsa tykkäsit?” Jamalin huutelu herättää mut ajatuksistani ja mä tajuan multa odotettavan mielipidettä jostain, mitä mä en oikein kuunnellu.
”Oli se jo parempi, mut vähän on laiskanpulskeeta menoo”, mä heitän. Ihan sama, oonko kuunnellu vai en, se kommentti menis läpi milloin vain.
”No ei oo jätkät muuta suuntaa ku ylöspäin”, Jamal jatkaa tsemppilinjalla. ”Ja vielä lähtee!”
”Tota, mun pitäis mennä”, Tanen ääni marisee mikkiin Jamalin saadessa ekat vihaiset soinnut ilmoille. Viha laimenee pieniksi ääniaalloiksi ja katoaa kokonaan.
”Joo, mun kanssa”, Miikka, se onneton kitaristi, komppaa kaveriaan ja molemmat alkaa pakata kamojaan. Jamalin ilmeestä näkee, ettei se oo tyytyväinen, mut kai se tietää mua paremmin, et jätkät on syytä päästää ilman valituksia.
”Ok, huomiseen?” se kysyy ja saa pari melkein olematonta nyökkäystä vastaukseksi. Ovi käy ja ovenraosta sisään hiipiny ulkoilma varmaan kaksinkertaistaa huoneen ilman happipitoisuuden.
”Ei tänne enää kandee jäädä kökkimään”, Jamal totee jokseenkin turhautuneena ja pakkaa bassoa koteloon. Onni kattoo rummut lähtökuntoon ja mä nappaan reppuni nurkasta. Jamal silmäilee tarkkana, et kaikki näyttää ok:lta, ja sammuttaa valot. Ulkona se tarkastaa muutamaan kertaan, et ovi on varmasti menny lukkoon. Se ottaa tosissaan vastuunsa siitä nuorisotalon yhteydessä olevasta mestasta. Siitä asenteesta näkee, et Jamal ottaa musan teon tosissaan. Miikasta ja Tanesta mä en oo yhtä varma.
”Miten ne lapamadot on päässy sun bändiin?” mä puhun Jamalille meiän tallustaessa kevätlumettomilla kaduilla. Onni löntystelee perässä vihellellen.
”Jos sulla on parempii ehdotuksii, ni otetaan vastaan”, Jamal puhisee takasin. ”Ei noinkaan hyvii kitaristei ihan joka oksalla kasva. Vai tuutko ite?”
”Emmä punkkii”, mä väistän, vaikka kai mä voisin sanoo suoraan senkin, etten mä nyt pidä itteeni niin kovin hyvänä arvostelustani huolimatta. ”Miks te muuten soitatte punkkii, jos ei yhteiskunta nypi riittävästi sopivan asenteen saamiseksi?”
”Jaa, kai sä oot oikeessa, ettei ne jätkät sitä asennetta noin vain löydä, mut punkis on vaan sitä jotain”, Jamal puolustelee. Se on etsiny muusikkona itseään niin kauan kuin mä oon sen tuntenu, hyppiny genrestä genreen ̶ Jamalin hip hop -vaihetta kukaan ei haluu enää muistella - joten tuskin se punkkiinkaan lopulta jämähtää pitkäksi aikaa.
”Wannabee-rebel?” mä ehdotan ja Jamal nyökkää olkiaan kohottaen.
”Eikä sen niin välii osaako soittaa oikein, asenne ratkaisee”, Onni heittää sivusta.
”Ooks sä Onni kuunnellu yhtään?” mä heitän sille. ”Se vittu teiän jutussa just on ongelma.”
”Häh?” Se on tosiaan ihan pihalla.
”Joo, anna olla.”
”Me mennään voittaa Talentti”, Onni vastaa varmana.
”Joo, kyl se on meiän lähitulevaisuuden suunnitelma”, Jamal nyökkää, ku mä katson siihen vahvistusta kaivatakseni. ”Kyl me löydetään siihen mennessä sopiva asenne. Semmonen räime päälle, et ne yksittäiset laulajamuijat ja tanssipimut pelästyy.”
”Tonko biisin te soitatte?” mä kysyn.
”Mikäs vika siinä on?” Jamal kysyy.
”Hartsa”, Onni yrittää sanoa jotain väliin, mut mä en jaksa kiinnittää siihen huomiota.
”Paremmin vois upota yleisöön joku tutumpi biisi”, mä ehdotan. ”Vaik Green day:ta tai jotain?”
”Meneeks se sit vähän liikaa poppiin päin?” Jamal pohtii. ”Me ollaan kuitenkin punk.”
”Hartsa”, Onni nykii mun hihaa. Mikä kiire sillä nyt on?
”Miten kovaa te haluatte voittaa? Mikä painaa vaakakupissa eniten?” mä kysyn Onnista välittämättä ja nostelen kämmeniäni tehdäkseni siitä vaa’asta riittävän konkreettisen Onnillekin.
”Hyvä pointti, pitää miettii”, Jamal totee pohtivasti.
”Hartsa, haluuks turpaas?!”
Se ei oo enää Onni. Mä nostan katseeni äänen suuntaan ja näen kadun toisella puolella Miken. Se vaan seisoo siinä ja toljottaa meitä nyrkit ojossa. Jos se ei ois niin iso – musta se näyttää suuremmalta kuin tammikuussa, mitä helvetin hevoshormooneja se oikein vetää – niin mua huvittais sen uhoominen. Nyt mä katon parhaimmaks pitää naaman peruslukemilla.
”Emmä tänään!” mä huudan sille niin kohteliaasti kuin pystyn ja jatkon matkaa vähän ripeemmässä tahdissa. Jamal ja Onni seuraa perässä. Mä vilkasen Miken suuntaan ja hetken mä luulen sen lähtevän perään. Se ottaa jo muutaman askeleen autotietä kohti nyrkit edelleen ojossa. Se ei kuitenkaan pääse tielle, sillä siinä menee just muutama auto ohi, ja niiden mentyä me ollaan jo aika kaukana. Eikä se niin iso oo, et sen kannattais käydä kolmen kimppuun.
”Onks se vieläki vihanen siitä tammikuun jutusta?” Onni ihmettelee ja raapii korvaansa.
”Mistä?” Jamal kysyy ja vilkasee taakseen. ”Ei se seuraa.”
”No se maljakkojuttu siellä Miralla”, Onni muistuttaa sitä ja Jamal nyökkää muistamisen merkiksi.
”Ei se ny voi olla sille niin suuri juttu”, Jamal ihmettelee. ”Ei se sen perintövaasi ollu.”
”Tuskin se sitä enää siepoo”, mä arvelen. ”Se sai vaan sillon muistutuksen siitä, et mä oisin sopiva sen hormoonihöyryjen kohde ja nyt se on ohjelmoitu käymään mun kimppuun. Se on ku jokin helvetin terminaattori.”
Onni ja Jamal naureskelee mun analyysille ja kyllä muakin naurattaa, vaikka samalla mua kylmää ajatus törmätä siihen yksinäni. Eiks tää vois olla ees vähän isompi kaupunki?
