RAMI
Tää näky vois olla joku komediapätkä. Kääpiöt sinkoilee kentällä sinne tänne ja pallo kiertää niitä siksakkia kuin kuula flipperissä. Kaiken keskellä touhua seuraa jättiläinen, joka yrittää pitää hommaa jotenkin kasassa. Kentänlaidalla kääpiöiden mielenkiinto keskittyy kaikkiin mahdollisiin suuntiin, niin viereisten kenttien peleihin, hallin kattoon nousseisiin ilmapalloihin, lattialta löytyneisiin roskiin, pelitoverin vaatteissa roikkumiseen kuin kärrinpyörän yrittämiseen kentän puolella kesken pelin.
Tän näyn vois toki onnistua tunnistamaan myös korismatsiksi. Junnujen peli on kaikesta huolimatta parantunu edellisestä turnauksesta ja Koutsi on ihan ymmärrettävästi yhtä hymyä.
”Hyvä peli pojat!” se alottaa saatuaan jengin rönsyilevään kasaan vaihtopenkin luo pelin jälkeen. ”Sen verran loistavaa peliä on ollut, että päästiin jatkopeleihin. Nyt voi huutaa!”
Koutsi saa juuri ja juuri sanottua lauseensa loppuun, kun ympäriltä nousee äänet parvena ilmaan. Pikkujätkät on ihan fiiliksissä. Koutsi vilkasee kelloaan ja jatkaa:
”Kuta kuinkin puolitoista tuntia aikaa syödä eväitä ja vähän palautua. Sitten kaikki on ajoissa pukkareilla, selvä?” Joukko nyökyttelee hajamielisesti katsellen kuka minnekin suuntaan. ”Ottakaa pillimehut Ramilla olevasta laatikosta, ootte kaikki ansainnut sellaisen.”
”Jee!” kuuluu ympäriltä ehkä hieman edellistä kovempana huutona ja palkintomehut katoaa nopeesti mun käsistä. Pikkujätkät hajaantuu ympäriinsä ja lähtee vanhempiensa kanssa viettämään taukoa. Mä autan hetken Koutsia pistää meiän kamat kasaan, mut lopulta mullekin suodaan tauko. Tällä kertaa on helppo keksiä mitä tehdä, sillä viikonlopun turnaus on monenikäisille, eikä mun tutut siellä rajoitu pelkkiin nappuloihin. Mä nakkaan repun selkääni ja lähden etsimään 15-vee muijien pelejä.
Mä kuljen hallin käytävää pitkin ja etsin kenttää, jolla Oonan jengin seuraava peli on mun tietojen mukaan meneillään. Helposti löytyy. Tällä kentällä on pieni katsomo, jossa on jonkin verran porukkaa, mut ei se mitenkään täynnä oo. Peliä on käyty jo jonkin aikaa, joten mä vilkuilen nopeasti yleisöä ja mietin, minne mennä istumaan. Innokkaat mutsilaumat ei oikein houkuttele mua, joten mä päädyn sivummalle. Mä kuljen penkin päätyyn, istahdan alas, annan repun valahtaa mun jalkoihin ja keskityn peliin.
Mä en oo ennen ollu katsomassa Oonan pelejä. Ei se oo kyllä pyytänykään. Emmä nytkään ois varmaan tullu vaan niitä kattoo. Mut tuli puheeks, et mä oon kanssa siellä turnauksessa, joten lupasin tulla johonkin matsiin, jos vaan pystyn. Eikä mulla nyt parempaakaan tekemistä oo. Seuraan joukkueiden otteita kentällä ja pakko mun on todeta, ettei se paskempaa peliä oo. Tietty edellisen pelin taitotaso saattaa vaikuttaa siihen, et muijat tuntuu taitavilta, mut ehkä ne on sitä muutenkin. Ja vaikka pikkujätkät on ihan jees tyyppejä, niin kyllähän sitä mieluummin niitä urheilullisia mimmejä katsoo. Ja erityisesti tietysti Oonaa, mikä nyt on ihan pelillisestikin perusteltavissa, sen verran ison roolin se on kentällä ottanu ja onnistumisprosentti on huima.
Tauon aikana mä kaivan kännykän esiin ja surffailen uutissivuilla. Ei maailmalla oo ihmeempiä sattunu, yhtä paska paikka kuin ennenki. Selailen somea, mut ei siellä mitään kissavideoita hauskempaa oo. Hetken mä heittelen keihästä mun kännykällä, mut nopeesti sekin alkaa kyllästyttää. Mä nostan katseeni ja vilkasen kentälle todetakseni, ettei peli vielä jatku. Emmä kuitenkaan jaksa palata takaisin kännykän tuijottamiseen, joten pistän sen taskuun ja tuijottelen ajankuluksi edessä istuvien selkiä, niin kuin jengi teki vielä joskus kasarilla ennen älyaikaa.
Mun katse kiinnittyy muutamaa riviä edempänä istuvaan muijaan, jonka pitkät avonaiset hiukset, farkut ja väljä huppari tuo mulle mieleen Siljan. Hitto jos se on Silja. Osaisinks mä sanoo sille mitään? Vai oisinko vaan niinku en huomais? Enhän mä sitä koulussakaan ’huomaa’. Se on oikeesti hyvä tyyppi, mut... ei se vaan kuulu mun koulumaailmaan. En mä osaa tuntea sitä siinä todellisuudessa.
Se muija kääntyy ja haravoi katseellaan harvakseltaan katsomoa. Mä käännän katseeni vaistomaisesti alas, kun mä tunnistan Siljan. Helvetti. Kun mä hetken kuluttua nostan mun katsetta, Silja on jo kääntyny takasin. Mä en tiedä, onko se nähny mua. Mitä mun pitäis tehä? Ois tylyy olla menemättä sen luo, esittää, etten mä muka tiedä, et se on kans täällä. Sitä paitsi eihän mulla oo mitään sitä vastaan. Mut miten mä selitän sen Oonalle? Ei se tiedä meiän tuntevan.
Hetken mä punnitsen asiaa mielessäni, nostan sitten repun harteilleni ja perseeni ylös penkistä. Siljan ympärillä on tyhjää, mut sen rivin päässä istuu porukkaa, joten mä katson parhaaksi harppoo suorinta reittiä penkkien yli. Mun liike ei juuri hetkauta yleisöä, joten Silja ei käänny katsomaan mua ennen kuin astun sen penkin yli ja istahdan sen viereen.
”Moi”, mä totean katsoen Siljaan määrätietoisemmin kuin miltä musta tuntuu.
”Moi”, Silja vastaa hämmästyny ilme kasvoillaan. ”Mistä sä siihen tupsahdit?”
Se ei siis huomannu mua. Hitto. Oisin voinu hyvin olla tulematta.
”Näin sut tuolta taaempaa”, mä vastaan lyhyesti. Mitäpä sitä muuta sanomaan.
”Tulit varmaan kattoo Oonaa?” Silja kysyy ja mä nyökkään.
”Mut siis emmä yleensä oo kattomassa”, mä lisään pikaisesti, niin kuin se ois jotenkin tärkeetä sanoa. ”Mä olin jokatapauksessa täällä, kun junnuilla on kans turnaus.”
”Junnuilla?”
”Niin siis, mä oon apukoutsi kuusvuotiaiden joukkueessa.”
”Varmaan vähä erinäköstä peliä kuin noilla”, Silja viittaa kentälle, jossa peli on jälleen tauon jälkeen jatkumassa.
”Joo, ei ihan tunnista samaksi peliksi.”
”Mut vitsi ne on pienii! Tulee mun siskopuoli mieleen, se on suunnilleen samanikänen”, Siljan ilmeestä vois luulla sen nähneen koiranpennun. ”Menoa riittää varmaan treeneissä.”
”Joo, ei siellä hiljasta oo”, mä myönnän hymyillen. ”Mut on ne aika hauskoja tyyppejä. Ne on vaan jotenkin niin täynnä elämää, niin tässä ja nyt koko ajan.”
”Ihan kuin mun siskopuoli”, Silja toteaa ja hetki me katsotaan parketin tapahtumia hiljaisuuden vallitessa.
”Mut miten sä tänne päädyit tänään?” mä lopulta kysyn, kun tuntuu, et matsi ei riittävästi täytä hiljasuutta.
”Iida sai jotenkin houkuteltua mut tänne. Emmä käy yleensä Iidan matsei kattomassa.”
”Et vissiin oo suuri korisfani?” mä kysyn ja Silja irvistää hymyillen vastauksen. ”Sä et tiedä, miten paljon sä menetät.”
”Niin varmaan”, Silja tuhahtaa hyväntuulisesti ja katsoo kentälle, jossa Oona saa just heitettyy hienon korin. ”Ei tossa pelissä vaan oo oikein järkeä. Sitä vaan rynnitään päästä päähän ja yritetään heittää palloa renkaan läpi. Emmä väitä, et se ois jotenkin älyttömän helppoa, mut on se aika tylsää.”
”Sä katot sitä ihan väärin”, mä totean ja alan selittää meiän edessä pelattavaa matsia sille. Kerron, mihin kannattaa kiinnittää huomiota, mistä näkee joukkueiden välisen taitoeron, siis muustakin kuin pistetaululta. Eihän se matsi mitään huippukorista oo, mut kyl siitä jo jotain pystyy sanomaan. Silja tuntuu alkavan kattoa matsia ihan tosissaan, kyselee vähän väliä jotain sääntöjuttuja ja mä vastailen. Mä oikeastaan itsekin innostun siitä matsista enemmän, kun saatan leikkiä jotain korisgurua sille. Ja kun matsi menee loppua kohden jännäks, Siljasta näkee, miten se elää mukana.
”Okei, mä myönnän, mä olin väärässä”, Silja sanoo, kun matsi viimein päättyy Oonan joukkueen riemuun.
”Mitä sä sanoit?”
”Mä olin väärässä, koris voi olla mielenkiintoista.”
”Voisit sä vielä toistaa, ku en kuullu”, mä kysyn vielä viattomammin. Kun mä katsahdan Siljaan, mun pokka ei enää pidä, vaan mä räjähdän nauramaan sen tuijottaessa mua murhaavasti.
”Mä...”, Silja ehtii alottaa, mut jättää sitten lauseensa kesken ja katselee mun ohi hämmentyneenä. Mä käännyn ympäri ja näen Oonan ja muiden pelaajien kulkevan kentältä katsomoon. Mä nousen ylös, nappaan reppuni ja kävelen Oonaa vastaan. Sillä on selvästi hyvä meininki jengikavereidensa kanssa, mut tulee silti hymyillen mua kohti.
”Moi”, mä sanon, kierrän käteni hikisen mimmin ympärille ja suutelen sen suolaista suuta. Ei Oona vastustele, mut kun mä lopulta päästän irti, se kattoo mua jotenkin ihmeissään. Kai mä olin tavallista omistavampi sitä kohtaan, niinku mä yrittäisin todistaa jotain. Emmä tiiä. Ihan ku mä vaihtaisin maailmaa liian äkisti ja on vaikee sopeutua uuteen niin nopeesti.
”Kiva ku pääsit kattoo”, Oona lirkuttelee mulle ja pyyhkii hikeä otsaltaan paidan hihaan. ”Meillä on aivan mahtava meininki, siis ihan tosi siisti!”
”Joo, silt se näyttiki”, mä vastaan ja nostan ponnarilta karannutta suortuvaa sen kasvojen edestä korvan taakse.
”Oot sä viel täällä, vai läheks jo?” Oona kysyy, avaa hiuksensa ponnarilta ja sitoo ne uudelleen tiukasti kiinni.
”Pennut pääs kans jatkoon, pitää koht mennä”, mä vastaan. ”Mieluummin mä tänne jäisin, mut minkäs teet, pakko mennä kattoo niiden perään.”
”Joo, mun pitää kans kohta mennä. Nähääks illalla?” Oona kysyy ja haroo sormillaan mun päälaen pitkiä hiuksia.
”Nähään vaan”, mä kohautan harteitani, kumarrun pussaa sitä nopeasti ja jään kattoo ku se jo menee. Se supattaa jotain parille jengikaverilleen, saa ne muijat kikattamaan ja kääntyy sit vielä hymyilemaan mulle viettelevän söpösti niiden muiden vilkuillessa mua vaivihkaa. Mä käännän katseeni tarkotuksella muualle ja tajuan kattovani Siljaa. Se juttelee Iidan kanssa. Iida on intoa täynnä, mut Silja vaikuttaa jotenkin näkymättömän hiljaiselta kuunnellessaan sen juttua. Se katsahtaa Iidan ohi muhun ja meiän katseet kohtaa. Mä heilautan sille pienesti kättäni ja se vastaa eleeseen. Sit mä lähden.
