SILJA
”Silja. Silja kuuletsä?” tajuan Iidan äänen mun vierestä.
”Mitä?”
”Ootko tulossa meiän kanssa?” Iida kysyy.
”Öö, minne?” kysyn. Onko me puhuttu jostain?
”Mähän just selitin”, Sanni vastaa. ”Meille. Koppikset on just kuoriutunut, tulkaa kattoo.”
”Joo, ei mulla oo tässä mitään menoo”, vastaan verkkaisesti. Missä välissä ne muka on tollasesta puhunut?
”Sit mennään, mulla on treenit ja vähän muutakin menoa”, Iida sanoo melkein kärttyisänoloisesti ja me lähdetään kaappien kautta Sannille päin.
Sannille ei ole pitkä matka, tosin osa teistä on kuoppaisia hiekkateitä, joilla pitää vältellä märkiä ansoja. Talvi ei millään haluaisi loppua, vaikkei se oikeastaan ole koskaan edes alkanut. Matka taittuu meiän lähinnä haikaillessa kuorona kevään perään ja unelmoidessa pakollisen koulun jälkeisestä kesästä.
”Mulla on ainakin kaks hevosleiriä ens kesänä”, Sanni hehkuttaa ja melkein astuu suureen kuoppaan unelmoidessaan. Ei uskoisi, että just sille tän reitin pitäisi olla tuttu.
”Meillä on kans ainakin yksi turnausreissu, oisko ollu Saksaan?” Iida muistelee.
”Meetkö Moritzii tapaamaan?” kiusoittelen sitä ja Iida lehahtaa punaiseksi.
”Ei se reissu taida olla niille päin, mut...”, Iida aloittaa mutta päättää sitten vaieta.
”Mut?” yritän auttaa sitä jatkamaan, mutta Iida ei jatka. ”Oot sä vielä yhteyksissä siihen?”
”Joo, oon mä”, Iida vastaa lyhyesti ja saa hyvän syyn jättää asian siihen, sillä me päästään Sannille.
Sannin huonetta voisi kutsua pieneksi kyläksi. Niin täynnä se on asukkaita erilaisissa terraarioissa, nurkassa on akvaario ja koirakin tassuttelee ympyrää meiän jaloissa. Mulle se on mielenkiintoinen kuin eläintarha, mutta yhtälailla mä en kaipaa asua siellä. Tällä kertaa Sanni haluaa esitellä koppakuoriaisia, jotka olen viimeksi nähnyt aika ällöttävinä toukkina.
”Nää on Pietu, Pasi, Pilvi ja Punkero”, Sanni esittelee laatikkoeläjiä. Sen silmät sädehtii kuin ylpeällä äidillä, eikä mulla olisi ikinä sydäntä sanoa, että mulle ne nyt on hyöteisiä siinä missä hyttyset ja kärpäsetkin.
”Punkero? Tosi reilu nimi”, Iida toteaa hymähtäen.
”Se oli toukkana niin pullea, että toi oli sitä hyvin kuvaava nimi”, Sanni selittää silmät kirkkaina ja pistää kättään varovasti terraarioon.
”Mut ne toiset kiusaa sitä ihan varmasti ton nimen takia”, Iida paasaa ihmeen vakavana. Se vilkaisee kännykkäänsä kiireisenoloisena.
”Mä luulen, että siitä tulee kuitenkin tän porukan tähti”, Sanni vastaa ja pitää yhtä koppakuoriaista kädessään. ”Eiks oo ihania?”
”Onhan ne aika söpöjä”, vastaan, vaikken kyllä allekirjoittaisi sanomaani. ”Jos mulla olisi tällaisia”, ei kyllä olisi, mä ajattelen, ”niiden nimet ois Paul, George, John ja Ringo.”
”Ei kai sitä bändiä tarvii joka paikkaan väkisin tunkea”, Sanni huokaisee tylsistyneenä.
”Ovelaa”, Iida toteaa.
”Miten niin?” Sanni kysyy ihmeissään. Se päästää kädessään olleen kovakuoriaisen takaisin terraarioonsa ja sulkee kannen. ”Ei se nyt kauheen ovelaa ole, et neljä kovakuoriaista on niinku Beatles, kun niitäkin oli neljä.”
”Mut nehän on neljä kovakuoriaista, tosin kirjoitettuna ’beetles’”, Iida yrittää selittää Sannille. Noin kolmeen kertaan. Iidan ilmeestä näkee, että sitä alkaa jo kyllästyttää toisen tajuamattomuus. Lopulta Sanni kai tajuaa, mutta ei se kuitenkaan arvosta sitä juttua juuri. No, ei sen niin väliä.
”Oot sä jo tavannut sen Beatles-pojun?” Iida yllättäen kysyy, kun mä istahdin Sannin sängylle, sopivan matkan päähän hyönteisistä. Iida istahtaa mun viereen Sannin jäädessä vielä hoitamaan lemmikkejään.
”En”, valehtelen kuin huomaamattani. ”Kuin?”
”Sä hymyilet sen viesteille siihen malliin, et voisit kattoo livenä synkkaako teillä”, Iida vastaa terävästi.
”Mistä sä tiedät, että mun viestit on siltä?” kysyn huoletonta sävyä tavoitellen. ”Mä viestittelen monien kanssa. Vaikka mun äidin.”
”Niin varmaan”, Iida epäilee. ”Et sä hymyilis sun äidin viestille sillä tavalla. Mitä sä epäröit, sovi sen kanssa tapaaminen.” Iida kuulostaa käskevältä, melkein ilkeältä. Se on kummallista ja tuntuu ikävältä.
”Mä en aio puhua siitä enempää”, totean kuumotus poskilla ja mietin, millä tavalla mä muka olen hymyillyt Ramin viesteille? Saa kai sitä iloinen olla?
”Selvä, ei sitten”, Iida luovuttaa yllättävän helposti ja vilkaisee kelloa. ”Mun pitää hei lähteä, etten myöhästy treeneistä. Mut oli joo ihan hauska nähdä noi kaverit, Sanni.”
Iida nousee ylös, katsoo mua vielä ilmeellä, joka kertoo, ettei tämä tule jäämään tähän, ja lähtee eteiseen. Mä voisin lähteä samalla ovenavauksella, mutta en halua mennä Iidan kanssa samaa matkaa ja yrittää vältellä Rami-aihetta, joten katson parhaimmaksi jäädä vielä hetkeksi. Ei mulla sitä paitsi mikään kiire ole.
Sanni on lähtenyt Iidaa saattamaan eteiseen, joten mä katselen ympärilleni Sannin huoneessa. En mä siellä kovin usein käy ja jokaisen käynnin välissä siellä selvästi tapahtuu muutoksia, asukkaita tulee ja menee. Hetken kierrän katselemassa terraariosta toiseen, kunnes saan hyönteis- ja matelijakiintiöni täyteen. Sitten katseeni kiinnittyy Sannin pöydän yläpuolella olevaan ilmoitustauluun, joka on täynnä lippuja, lappuja ja valokuvia. Suurin osa valokuvista on eläinkuvia, suloisia koiria, kissoja, kilpikonnia, osan lajia en edes tunnista. Niitä katsellessa, siinä huoneessa ollessa, tulee äkkiä vieras olo. On ne eläimet mustakin söpöjä, mutta Sannille niin paljon enemmän. Ne täyttää sen maailmaa, mun maailmaan ne kuuluu vain häilyvinä kuvina. Sannin maailma on jotain totaalisen muuta kuin oma maailmani. Vaikka en äkkiä keksi, mitä mun maailma sitten on.
Taulun keskellä on valokuva Sannista ja jostain toisesta tytöstä. Kuva on selvästi otettu kesällä, aurinko laskee tyttöjen taakse, saippuakuplia leijuu ilmassa ja valokuvasta huokuu lämpöä huoneeseen. Tulee ikävä kesää, joka tuntuu olevan liian kaukana.
Sanni kuuluu tulevan huoneeseen. Mun katse on vielä siinä valokuvassa, joten kysyn jotain sanoakseni:
”Kuka toi tyttö on?”
”Ketä sä tarkotat?” Sanni ihmettelee ja mä osoitan valokuvaa. Sanni ei edes kunnolla vilkaise kuvaa, kun jo vastaa: ”Ei kukaan, yks tyyppi vaan.”
”Kaunis kuva”, sanon, mutta Sanni katkaisee mun puheen ennen kuin ehdin jatkaa.
”Mun pitäis alkaa siivoo noita terraarioita. Voit sä tietty auttaa, mut...” Mulle ei yhtään tule sellainen olo, että mua pyydettäisiin jäämään.
”Ei, kyl mä jätän sen ihan sun hommaksi”, naurahdan ja alan siirtyä kohti eteistä.
Olen jokatapauksessa ollut lähdössä ja ymmärrän kyllä Sannin kiireen, mutta tuntuu oudolta tulla ulosheitetyksi. Kotiin kävellessä hetken ihmettelen Sannia, mutten jaksa vaivata sillä päätäni pidempään.
